Sairauden ja elämän väsyttämä jo viisikymppisenä

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Jos vaan mahdollista, kannattaa koittaa keksiä elämäänsä edes joskus jotain kivaa. Mä olen jo 10 vuoden ajan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kattanut sunnuntaisin itselleni aamiaisen mun nk mummoastioihin ja kantanut tarjottimella makkariin omaan sänkyyni. Siinä yhdessä kissan kanssa kaikessa rauhassa syönyt aamiaisen samalla katsellen telkkarista Avaraa luontoa tai jotain muuta. Hyvin helposti elämä kipujen keskellä kietoutuu vain kurjuuden ympärille. Vaikka ei isoja asioita pystyisikään tekemään, niin edes jotain pientä. 

Pälkähti (taas) mieleeni, että haluaisin tuntea sinut.

Kipu on väistämätön, mutta kärsimys on oma valinta, sanoi yksi viisas mies aikanaan.

Kärsimys ei kyllä ole oma valinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrättehän ettei ole normaalia, että alle viisikymppiset ihmiset ovat kivuliaita ja kroonisesti väsyneitä tai eristäytynyt /syrjäytynyt yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kehityksestä.

Tarvitsette kaiken avun niin psyykkisesti kuin fyysisesti.

Mitäköhän fyysistä ja psyykkistä apua tarjoaisit parantumattomasti sairaalle, kun sairaus vie liikuntakyvyn? En mä ainakaan eristäydy tahallisesti yhteiskunnasta, vaan en PYSTY osallistumaan. Ei riitä sähköpyörötuolikaan, pitäisi olla sänky mukana, kun lähtee ulos.

Kaikesta avusta ja tukitoimista joutuu taistelemaan kunnan, nykyisen hyvin(pahoin)vointialueen byrokraattien kanssa. Vaikka olisi kuinka hyvä lääkärinlausunto, palveluja ei välttämättä myönnetä.

Jos saat 18 VPL-taksimatkaa kuukaudessa, sillä pystyt "osallistumaan yhteiskuntaan" alle 2 kertaa viikossa. Jos käyt esim. uimassa viikoittain, loput matkat menee asiointi/ kauppa/ kyläilyreissuihin. 21 vrk/ kk olet kotona kuplassasi, jos sulla ei ole sellaisia ystäviä, jotka aidosti haluavat auttaa, kuskata, tai maksaa taksin että pääset heille kylään.

Se 18 vpl kuljetusta kuukaudessa liikkumista tukevana palveluna on minimi vaikeavammaiselle. Jos käyt uimassa säännöllisesti kerran viikossa, harrastusta varten voi anoa lisämatkoja, joita myönnetään tarveharkinnan perusteella. Kauppa-asiointeja varten ei saa lisämatkoja, mutta esim. toimintakykyä ylläpitävää harrastusta varten monesti saa. Vammaisyhdistyksissä aktiivisesti toimivat saa myös, ja oikeastaan kaikkia luottamustoimia varten niitä lisämatkoja voi hakea (yhteiskunnallisen osallisuuden edistäminen).

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Jos vaan mahdollista, kannattaa koittaa keksiä elämäänsä edes joskus jotain kivaa. Mä olen jo 10 vuoden ajan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kattanut sunnuntaisin itselleni aamiaisen mun nk mummoastioihin ja kantanut tarjottimella makkariin omaan sänkyyni. Siinä yhdessä kissan kanssa kaikessa rauhassa syönyt aamiaisen samalla katsellen telkkarista Avaraa luontoa tai jotain muuta. Hyvin helposti elämä kipujen keskellä kietoutuu vain kurjuuden ympärille. Vaikka ei isoja asioita pystyisikään tekemään, niin edes jotain pientä. 

Pälkähti (taas) mieleeni, että haluaisin tuntea sinut.

Kipu on väistämätön, mutta kärsimys on oma valinta, sanoi yksi viisas mies aikanaan.

Mä kanssa haaveilen että löytyis kavereita ihmisistä jotka ymmärtäisi sen että välillä voi vointi romahtaa, akku kuluu nopeasti loppuun ja näin. Mulla itellä voi olla suht hyviäkin aikoja ja silloin ajattelen että no niin jes, alkaa kaikkia työllistymissuunnitelmia pyöriä päässä ym. Mutta aina tulee se voinnin romahdus kun kivut alkaa pahana. Tää on aika ristiriitaistakin ja ihmisten on yleensä vaikea suhtautua kun on suurta kärsimystä mutta mun perusluonne on kai hiton elämänhaluinen ja ei-vakava. Kun multa loppuu huumori on tilanne kyllä äärimmäinen. Mä kaipaisin just ihmisiä jotka tajuais tän touhun, jotka ei loukkaannu jos joutuu vaikka perumaan jonkun jutun ja joiden kanssa iloita elämän pienistä asioista, heittää huumoria. Olla tavoittamattomissa niinä jaksoina kun ei oikeasti jaksa mitään eikä ketään, ja tietää että toinen ymmärtää.

Mutta siis kiitos teille tästä ketjusta niin paljon ja voimia kaikille

Paljon erilaisia kohtaloita, mut yksi elämä, joka pitää yrittää elää niin hyvin kuin mahdollista. Pieniä iloja, kelataksilla luontoon istumaan ja kuuntelemaan luontoa. Se eheyttää ja antaa energiaa. Voimia kullekin elämän haasteisiin. Toivon pieniä ilonrippeitä teille huomiseen. Kiva kirja tai maalaaminen vesiväreillä antaa jo paljon. Vaikka, en osaa maalata, se on terapeuttista läiskiä värejä paperiin.

Tuttu tunne. Ja harvemmin kukaan soittaa tai käy. Koska some. Aika paljon enemmän sitä saa taistella sairauksia vastaan, mikään ei tuu enää itsestään. Yritä löytää jotain kivoja toimintoja, vaikka satunnaisesti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Jos vaan mahdollista, kannattaa koittaa keksiä elämäänsä edes joskus jotain kivaa. Mä olen jo 10 vuoden ajan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kattanut sunnuntaisin itselleni aamiaisen mun nk mummoastioihin ja kantanut tarjottimella makkariin omaan sänkyyni. Siinä yhdessä kissan kanssa kaikessa rauhassa syönyt aamiaisen samalla katsellen telkkarista Avaraa luontoa tai jotain muuta. Hyvin helposti elämä kipujen keskellä kietoutuu vain kurjuuden ympärille. Vaikka ei isoja asioita pystyisikään tekemään, niin edes jotain pientä. 

Pälkähti (taas) mieleeni, että haluaisin tuntea sinut.

Kipu on väistämätön, mutta kärsimys on oma valinta, sanoi yksi viisas mies aikanaan.

Mä kanssa haaveilen että löytyis kavereita ihmisistä jotka ymmärtäisi sen että välillä voi vointi romahtaa, akku kuluu nopeasti loppuun ja näin. Mulla itellä voi olla suht hyviäkin aikoja ja silloin ajattelen että no niin jes, alkaa kaikkia työllistymissuunnitelmia pyöriä päässä ym. Mutta aina tulee se voinnin romahdus kun kivut alkaa pahana. Tää on aika ristiriitaistakin ja ihmisten on yleensä vaikea suhtautua kun on suurta kärsimystä mutta mun perusluonne on kai hiton elämänhaluinen ja ei-vakava. Kun multa loppuu huumori on tilanne kyllä äärimmäinen. Mä kaipaisin just ihmisiä jotka tajuais tän touhun, jotka ei loukkaannu jos joutuu vaikka perumaan jonkun jutun ja joiden kanssa iloita elämän pienistä asioista, heittää huumoria. Olla tavoittamattomissa niinä jaksoina kun ei oikeasti jaksa mitään eikä ketään, ja tietää että toinen ymmärtää.

Mutta siis kiitos teille tästä ketjusta niin paljon ja voimia kaikille

Mun elämästäni on lähisukulaisia lukuunottamatta karsiutunut kaikki "duracell-puput". Tilalle on tullut samanlaisia räähkiä kuin itsekin olen. Kuka mistäkin syystä räähkä. Osa fyysisten ja osa psyykkisten sairauksien vuoksi. Joillain molempia. Voin kysyä vakavasta masennuksesta kärsivää ystävääni kanssani pizzalle ja jos hän sanoo, että nyt ei pysty, se on mulle ihan ok. Samoin hän saattaa pyytää mua seurakseen vaikka kävelylenkille, mutta voin lupautua lähtemään ihan vaan lyhyelle lenkille, kun en kipujeni vuoksi pidempään pysty. Ja hänelle se on ihan ok, että tehdään vaan lyhyt lenkki. Myös perumiset on "räähkien" kesken ihan ok. Ymmärretään, että vaikka tänään onkin kipujen suhteen hyvä hetki, ens lauantaina, jolloin oli sovittu jokin juttu, ei olekaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Jos vaan mahdollista, kannattaa koittaa keksiä elämäänsä edes joskus jotain kivaa. Mä olen jo 10 vuoden ajan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kattanut sunnuntaisin itselleni aamiaisen mun nk mummoastioihin ja kantanut tarjottimella makkariin omaan sänkyyni. Siinä yhdessä kissan kanssa kaikessa rauhassa syönyt aamiaisen samalla katsellen telkkarista Avaraa luontoa tai jotain muuta. Hyvin helposti elämä kipujen keskellä kietoutuu vain kurjuuden ympärille. Vaikka ei isoja asioita pystyisikään tekemään, niin edes jotain pientä. 

Pälkähti (taas) mieleeni, että haluaisin tuntea sinut.

Kipu on väistämätön, mutta kärsimys on oma valinta, sanoi yksi viisas mies aikanaan.

Kärsimys ei kyllä ole oma valinta.

Veit sanat suustani! Miten se olisi oma valinta? Jos on tosi huono olla kaikin puolin, niin esim asenne ei auta siinä ollenkaan...

kun katsoo sekavia alle 20 ikäisiä joilla aivotoiminta ei ole vielä kunnossa, niin millaisia niistä tulee kun niiden nuppi on jo tuollainen.

Vierailija kirjoitti:

kun katsoo sekavia alle 20 ikäisiä joilla aivotoiminta ei ole vielä kunnossa, niin millaisia niistä tulee kun niiden nuppi on jo tuollainen.

?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Jos vaan mahdollista, kannattaa koittaa keksiä elämäänsä edes joskus jotain kivaa. Mä olen jo 10 vuoden ajan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kattanut sunnuntaisin itselleni aamiaisen mun nk mummoastioihin ja kantanut tarjottimella makkariin omaan sänkyyni. Siinä yhdessä kissan kanssa kaikessa rauhassa syönyt aamiaisen samalla katsellen telkkarista Avaraa luontoa tai jotain muuta. Hyvin helposti elämä kipujen keskellä kietoutuu vain kurjuuden ympärille. Vaikka ei isoja asioita pystyisikään tekemään, niin edes jotain pientä. 

Pälkähti (taas) mieleeni, että haluaisin tuntea sinut.

Kipu on väistämätön, mutta kärsimys on oma valinta, sanoi yksi viisas mies aikanaan.

Kärsimys ei kyllä ole oma valinta.

Veit sanat suustani! Miten se olisi oma valinta? Jos on tosi huono olla kaikin puolin, niin esim asenne ei auta siinä ollenkaan...

No ehkä voisi ajatella niin että kovaan kärsimykseen liittyy aina epätoivo= toivottomuus. Niin se että jaksaa ehkä vähän rajustikin sanottuna pysyä hengissä, ja jollain ihmeen viimeisellä järjen valolla tajuaa mennä sekunti kerrallaan ja koittaa harjauttaa mieltä pois epätoivosta, ehkä esim. sitä tarkoitettiin. Mutta sinänsä tämä on sellainen että en menisi kyllä kenellekään kauheasti sanomaan, koska en ole omakohtaisesti kokenut esim. vaikeaa Hortonia ja tiedän että se kipu on eri sfääreissä kuin omani. Eli voin puhua vain omista ajatuksistani/kokemuksistani tähän asenne-asiaan liittyen.

T. eri jolle vastasit

Up

Vierailija kirjoitti:

Onhan meitä, paljonkin. Minä sain aivoinfarktin alle nelikymppisenä, ja vaikka kohtuullisesti kuntouduinkin, ei jaksaminen/keskittyminen/muisti riittänyt enää entisiin vaativiin tehtäviin. Olen eläkkeellä, aika erakoitunut. Asun yksin, aikuinen lapseni elää ulkomailla. Kuplahan tämä on jonka täytän rutiineilla, kirjoilla, sarjoilla ja elokuvilla. Jos on voimia enemmän, saatan maalata. Voi mennä parikin viikkoa etten sanaa vaihda kenenkään kanssa. Vanhenen hiljaisuudessa, elämä tapahtuu jossakin ulkopuolellani.

Minä. 50 v. Fysiikassa kremppaa, äiti kroonisesti sairas ja autettava, teini ongelmissa. Ahdistaa, väsyttää jne. Tuntuu ettei millekään voi mitään. Vaikka pitäisi.

Tsemppiä kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Täälä, mutta olen 30v. Elämä on ihan paskaa. Mikään ei kiinnosta.

Asennevamma, jonka voit itse korjata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Jos vaan mahdollista, kannattaa koittaa keksiä elämäänsä edes joskus jotain kivaa. Mä olen jo 10 vuoden ajan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kattanut sunnuntaisin itselleni aamiaisen mun nk mummoastioihin ja kantanut tarjottimella makkariin omaan sänkyyni. Siinä yhdessä kissan kanssa kaikessa rauhassa syönyt aamiaisen samalla katsellen telkkarista Avaraa luontoa tai jotain muuta. Hyvin helposti elämä kipujen keskellä kietoutuu vain kurjuuden ympärille. Vaikka ei isoja asioita pystyisikään tekemään, niin edes jotain pientä. 

Pälkähti (taas) mieleeni, että haluaisin tuntea sinut.

Kipu on väistämätön, mutta kärsimys on oma valinta, sanoi yksi viisas mies aikanaan.

Kärsimys ei kyllä ole oma valinta.

Veit sanat suustani! Miten se olisi oma valinta? Jos on tosi huono olla kaikin puolin, niin esim asenne ei auta siinä ollenkaan...

Aloin miettiä asiaa, kun löysin netistä nuo Dalai Laman (kenen heistä?) sanat. Tiedän vain sen, miten itseeni voisin yrittää soveltaa ajatusta.

Aivoilla on suuri vaikutus siihen, miten koemme kivun. Kipu ei häviä mihinkään, mutta joskus sen kanssa on mahdollista elää. Ehkä elämäntapana kuten buddhalaisuus, ehkä pätkittäin, kuka mitenkin.

Huumori, pieneenkin ihanaan asioihin keskittyminen, ystävän kanssa juttelu, auringonsäde, kuva ensimmäisestä krookuksesta jonkun pihalla. Kissa tai koira, asuupa se omassa kodissa tai jonkun muun kotona. Halaus, vaikka omatoimihalaus jos muuta ei ole.

"Puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun." -Eeva Kilpi-

Ei ole välttämätöntä alkaa mittailemaan kipua, se on jokaisella omansa ja saattaa vaihdella. Puhun omastani enkä vähättele muiden kokemaa - olen omalla kohdalla huomannut, että pidempi katkeruuteen syventyminen lisää kipua. Joku voi saada voimaa vihasta ja katkeruudesta, joku käpertyy noihin tunteisiin kun ei muuta jaksa. Tuttua tuokin.

Sana räähkä on kaunis ja moniulotteinen. Itselle tulee siitä ensimmäiseksi mieleen vanha varis, jollain tavalla siipirikko, elämän kolhima. Höyhenet litussa ja pörhöllään samaan aikaan, joku siipisulka poikki. Se jatkaa hyppimistä jos ei voi lentää. Se raakkuu entistä käheämmällä äänellä - mene ja tiedä ovatko sutkauksia, rivouksia vai elämänohjeita nuoremmille. Itsetunto vaikuttaa olevan kohdillaan kun kaikki epäoleellinen on jo luovutettu takaisin sille, jota elämäksi kutsutaan. Ei näytä kärsivän, vaikka siipi maata viistää.

Täällä ikää 45. Fyysisiä sairauksia ja krooniseksi jäänyt masennus, ei työkykyä, ei läheisiä. Muutaman naapurin kanssa olen tekemisissä, mutta lähinnä kotona olen omassa pikku maailmassani. Täällä jotenkin pärjään vielä. Välillä sitä kaipaisi ihmisseuraa, mutta sitten sitä taas huomaa entistä paremmin kuinka ulkona sitä on kaikesta normaalista eikä ole voimia siihen pinnalliseen sosiaalisuuteen, kun kaikki voimat menee jo kotitöihin ja kuntoutusjuttuihin. Jos joskus vaikkapa jossain kaupungissa käyn asioilla niin siitä toipuessa menee noin viikko jolloin lähinnä nukun. Eli kaikki tekemiset pitää suunnitella tarkkaan, että ei tulisi tuota romahdusta. Plussaa on: on ainakin aikaa lukea, on muutama lemmikki (siltä ajalta kun olin vielä ihan terve, jos joku heti kiljuu ettei köyhällä saa olla lemmikkejä), kotini ja piha on vaatimaton, mutta kodikas, pystyn tarvittaessa ajamaan vielä autolla, kävelen pieniä matkoja... Yksinäisyys on se suurin ongelma, koska kaipaa seuraa, mutta samantyylistä. Enkä tiedä mistä sitä löytäisin :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Jos vaan mahdollista, kannattaa koittaa keksiä elämäänsä edes joskus jotain kivaa. Mä olen jo 10 vuoden ajan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kattanut sunnuntaisin itselleni aamiaisen mun nk mummoastioihin ja kantanut tarjottimella makkariin omaan sänkyyni. Siinä yhdessä kissan kanssa kaikessa rauhassa syönyt aamiaisen samalla katsellen telkkarista Avaraa luontoa tai jotain muuta. Hyvin helposti elämä kipujen keskellä kietoutuu vain kurjuuden ympärille. Vaikka ei isoja asioita pystyisikään tekemään, niin edes jotain pientä. 

Pälkähti (taas) mieleeni, että haluaisin tuntea sinut.

Kipu on väistämätön, mutta kärsimys on oma valinta, sanoi yksi viisas mies aikanaan.

Kärsimys ei kyllä ole oma valinta.

Veit sanat suustani! Miten se olisi oma valinta? Jos on tosi huono olla kaikin puolin, niin esim asenne ei auta siinä ollenkaan...

No ehkä voisi ajatella niin että kovaan kärsimykseen liittyy aina epätoivo= toivottomuus. Niin se että jaksaa ehkä vähän rajustikin sanottuna pysyä hengissä, ja jollain ihmeen viimeisellä järjen valolla tajuaa mennä sekunti kerrallaan ja koittaa harjauttaa mieltä pois epätoivosta, ehkä esim. sitä tarkoitettiin. Mutta sinänsä tämä on sellainen että en menisi kyllä kenellekään kauheasti sanomaan, koska en ole omakohtaisesti kokenut esim. vaikeaa Hortonia ja tiedän että se kipu on eri sfääreissä kuin omani. Eli voin puhua vain omista ajatuksistani/kokemuksistani tähän asenne-asiaan liittyen.

T. eri jolle vastasit

Joo, juuri näin. Kipu on henkilökohtainen, toisen kokemaa kipua ei saa vähätellä eikä nostaa omaa kipuaan muiden yläpuolelle.

Voi jakaa omia ajatuksia, tunteita ja kokemuksia.

Se pitäisi saada tehdä turvassa, ilman että kukaan sanoo ettet tiedä vielä mistään mitään, koska sinulla ei ole kipua x. Asioista puhuminen on vertaistukea. Ei ole vakuuttavaa, jos joku tulee itse ottamaan irti kaiken minkä saa, ja haukkuu samalla muut tyhmiksi ja mitään ymmärtämättömiksi. (Sanon siitä huolimatta, että olen tainnut itsekin sortua samaan). Ei voi määritellä toisen kipua, ei voi luokitella toisen kokemaa kipua.

Kiitos hyvästä vertaistuellisesta pohdinnasta.

T. pälkähtelijä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täälä, mutta olen 30v. Elämä on ihan paskaa. Mikään ei kiinnosta.

Asennevamma, jonka voit itse korjata.

Toivon, että kommenttisi oli sarkasmia. Jos oli, sitä olisi voinut avata vähän, ettei synny väärää käsitystä. Jos se ei ollut sarkasmia, tulit potkaisseeksi maassa makaavaa, joka ei just nyt pääse ylös. Se on rumaa, ja maassa makaava voi ottaa sen aika konkreettisesti.

30 vuotiaalle: Aikansa kutakin. Joskus asiat on hakusessa ja masennus kaveeraa turhan paljon. Yritä muistaa, että elämässä on myös hyviä aikoja. Onko sulla ketään, jonka kanssa voisit jutella tai käydä kävelyllä purkamassa tunteita? Jos ei, onko Mieli ry tuttu? Jos jaksat, kiinnostu edes sen verran että googlaat ja soitat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrättehän ettei ole normaalia, että alle viisikymppiset ihmiset ovat kivuliaita ja kroonisesti väsyneitä tai eristäytynyt /syrjäytynyt yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kehityksestä.

Tarvitsette kaiken avun niin psyykkisesti kuin fyysisesti.

Mitäköhän fyysistä ja psyykkistä apua tarjoaisit parantumattomasti sairaalle, kun sairaus vie liikuntakyvyn? En mä ainakaan eristäydy tahallisesti yhteiskunnasta, vaan en PYSTY osallistumaan. Ei riitä sähköpyörötuolikaan, pitäisi olla sänky mukana, kun lähtee ulos.

Kaikesta avusta ja tukitoimista joutuu taistelemaan kunnan, nykyisen hyvin(pahoin)vointialueen byrokraattien kanssa. Vaikka olisi kuinka hyvä lääkärinlausunto, palveluja ei välttämättä myönnetä.

Jos saat 18 VPL-taksimatkaa kuukaudessa, sillä pystyt "osallistumaan yhteiskuntaan" alle 2 kertaa viikossa. Jos käyt esim. uimassa viikoittain, loput matkat menee asiointi/ kauppa/ kyläilyreissuihin. 21 vrk/ kk olet kotona kuplassasi, jos sulla ei ole sellaisia ystäviä, jotka aidosti haluavat auttaa, kuskata, tai maksaa taksin että pääset heille kylään.

Se 18 vpl kuljetusta kuukaudessa liikkumista tukevana palveluna on minimi vaikeavammaiselle. Jos käyt uimassa säännöllisesti kerran viikossa, harrastusta varten voi anoa lisämatkoja, joita myönnetään tarveharkinnan perusteella. Kauppa-asiointeja varten ei saa lisämatkoja, mutta esim. toimintakykyä ylläpitävää harrastusta varten monesti saa. Vammaisyhdistyksissä aktiivisesti toimivat saa myös, ja oikeastaan kaikkia luottamustoimia varten niitä lisämatkoja voi hakea (yhteiskunnallisen osallisuuden edistäminen).

Hei, tiedän tämän kyllä, mutta valitettavasti moni kunta myöntää vain tuon minimin, niin myös täällä missä asun. Asiaa on käsitelty valitusteitsekin. On kunnan/ hyvinvointialueen harkinnassa, myöntääkö lisämatkoja. En tunne ketään, joka niitä saisi. Olen erittäin hyvin verkostoitunut.

Monella täällä kirjoittaneella on kuitenkin tukijoukkoja jv ja välillä mietin olisinko itsekään niin masentunut, jos näin olisi. Tuskin. Nyt kun elää suht erakkona eikä osaa enää tutustuakaan kehenkään niin kivut, murheet, sairaudet ym tuntuu välillä musertavilta. Ja jos tarvitsisi apua johonkin niin ei ole ketään keneltä pyytää, tyyliin joku huonekalun siirtäminen. Niin ja välillä olisi kiva jutella ihan niitä näitä ja kokea olevansa vielä ihminen. Nyt sitä on ihan näkymätön.

Nosto