En rakasta yhtä lapsistani

Kysyppä opettajilta miten eri vuosien lapset poikkeavat toisistaan, hämmästyt.

kolme lasta ja ovat kaikki minulle rakkaita.



Keskimmäinen vain tahtoo jäädä aina liian vähälle huomiolle ja siksi kaksi muuta lasta tuntuvat läheisemmiltä. Keskimmäinen on myös aika omatahtoinen ja todella sanavalmis - sukset siis ovat ristissä aika usein. Esikoinen on paljon huomiota ja ohjaamista vaativa erityislapsi ja kuopus taas pienimpänä saa enemmän hoivaa kuin isommat, jotka ovat jo koululaisia. Toisaalta keskimmäinen ei tunnu olevan enää koskaan kotona kun on kavereillaan niin paljon, eipä häntä niin paljon voikaan huomioida kun ei ole paikalla.



Olen huomannut että hellyydenosoitukset kahta muuta lasta kohtaan ovat luontevamman tuntuisia kuin keskimmäistä lastamme kohtaan.

Kärsin syyllisyydentunteesta joka päivä. Ihana, että joku uskalsi aloittaa tämän vaikean ja kielletyn aiheen.

Olen monesti meinannut hakea apua, mutta en vain jaksa.

Tällä vähemmän rakastetulla on jo vaikka mitä ongelmia kehityksen suhteen. Olenkin miettinyt, että voiko tämä minun suhtautumiseni lapseen vaikuttaa kehitysviivästymään.

Sitä voi rakastaa jotakuta vaikkei siltä suoranaisesti tuntuisikaan.

Jos joku tähtäisi tätä lastasi aseella, mitä tekisit? Huutaisitko ja rukoilisitko ettei lasta ammuttaisi? Olisitko muina miehinä ja antaisit mennä?



Jos lapsesi jotenkin aavistaa/vaistoaa käytöksestäsi että et rakasta häntä, hänestä ei ikinä voi tulla tasapainoista ja onnellista aikuista.

Vierailija:

on minulle paljon rakkaampi ja vihaan itseäni sen takia, etten tunne samoin esikoistani kohtaan :( Kaikki alkoi jo synnytyssalissa, synnytys meni pieleen, lapsi ei ollut " toivomaani" sukupuolta, imetys ei lähtenyt kunnolla käyntiin (imetin kyllä suht. pitkään) ja ensimmäinen yö lapsen syntymän jälkeen itkin ja kaduin, että lapsen hankin :( Noh, se meni ohi, seuraavana päivänä ei ajatukset ihan tuollaisia olleet, mutta kuopuksen kohdalla en ikinä ole ajatellut mitään tuonne päinkään. Häntä kohtaan olen tuntenut pyytetööntä rakkauta ensi hetkestä lähtien.

Meilläkin esikoinen on ollut se helpompi lapsi, vauvana hän oli rauhallinen, nukkui hyvin jne. toisen kanssa ei ollut ihan niin helppoa, mutta ei vaikeaakaan. Masennusta en ole sairastanut kummankaan lapsen syntymän jälkeen.

En vain osaa tuntea esikoistani kohtaan samoin kuin kuopustani, kun kuopus kömpii aamuisin viereemme löpertelen hänelle ja hymyilen oikeasti onnellisena, sitten kun esikoinen tulee saatan ajaa hänet pois tai sitten juttelen ja väännän hymyn väkisin kasvoilleni. Hetkittäin huomaan ajattelevani, että kumpa minulla ei esikoista olisikaan :( En kuitenkaan IKINÄ ole ajatellutkaan, että tekisin mitään pahaa lapselle, mutta en vain osaa rakastaa häntä kuten kuopustani.

Kyllä minä silti esikoistani rakastan ja pelkään, että hänelle jotain tapahtuu, pelkään, että vahingoitan häntä henkisesti sillä, etten ole hänelle läsnä kuten kuopukselle, parhaani yritän, mutta tunteet eivät vain ole niin vahvoja.

Nyt olenkin järkännyt yhdessäoloa kahden esikoiseni kanssa ja silloin löydämme yhteisen sävelen, sitä täytyisi vaan tehdä paljon enemmän.

Esikoistyttäreni on mitä hyväsydämisin ja herttaisin luonne. Mutta toisaalta raivostuttava. Hän on kovaääninen, juro, töykeä, saa kiukkukohtauksia jne. Häntä on vaikea ottaa syliin luontevasti ja muutenkin rakkaudenosoitukset eivät tule minulta spontaanisti. Vaivaannun, kun hän silittää minua tai pyrkii syliini. Kaksi muuta lastamme ovat poikia, ja heitä rakastan pyyteettömästi. Heitä ihailen ja ihmettelen, kun esikoistytär aiheuttaa lähinnä ärtymystä ja huonoa omaatuntoa.



Tyttäreni on kuin minä pienenä. En ole koskaan ollut äidilleni rakas, vaikka ei hän sitä myöntäisi. Minulla ei ole ainuttakaan muistikuvaa, että olisin äidin sylissä. Ei myöskään valokuvaa. Lapsena sain huomiota vain kun olin kiltti ja auttavainen. Ei hän aikuisenakaan ole ollut persoonastani kiinnostunut. Huomaan toistavani samoja malleja oman tyttäreni kanssa. Vaadin häneltä täydellistä kiltteyttä ja menestymistä niissä asioissa, jotka minulle olivat vaikeita lapsena, kuten sosiaalisuus ja reippaus. Pyristelen eroon näistä tunteista. Minun on ollut vaikea rakastaa itseni kaltaista tytärtä, koska en ole rakastanut itseänikään. Koska olen lapsesta asti kokenut ettei tällainen persoona ole rakastettava, kohtelen myös tytärtäni ei-rakastettavana. Ei tyttö saa isältään tai sukulaisiltaankaan enempää huomiota. Hän ei ole valloittava persoona. Kyllä sen rakkauden pitäisi löytyä meiltä, omilta vanhemmiltaan. Sitä mukaa kun olen opetellut rakastamaan itseäni olen rakastunut enemmän myös tyttäreemme.

Olisi hyvin tärkeää, että äidit/isät, jotka kokevat näin tiedostaisivat asian ja pyrkisivät tekemään sille jotain. Halatkaa lapsianne ja kertokaa, että rakastatte heitä, vaikka aina ei tulisikaan " halaamisen tarvetta" .



Rakkaudettomuus ja epätasapuolinen kohtelu ovat todella vaarallisia asioita. Juuri eräs tuttavani, joka oli ollut perheensä kolmesta lapsesta se " mustalammas" , " epäonnistunut" ja " vaikea" , tappoi itsensä.

Mulla hankala esikoispoika, jonka kasvatuksessa on suistuttu jo tukkapöllylinjalle, mutta sain sen loppumaan onneksi. Mulla ei varmaan oman äidin kanssa ole koskaan ollut hääppöinen alku, kun olen ensimmäisen elinvuoteni viettänyt sairaalassa. ja äitini on muutenkin voimakas persoona ja tunteiden näyttämistä ei ole kovasti sietänyt. Itkeä ei esim. saanut.

16 puhui asiaa. Esikoiset laukaisevat juuri omat lapsuuden traumat. Esikoisilla on muuten suhteessa eniten mielenterveysongelmia.



Onko muuten niin, että tämä " rakkaudettomuus" ongelma on enemmän niillä, jotka saavat useamman lapsen lyhyellä välillä? Tuntuu siltä. Kun lasten hoitaminen käy liian raskaaksi, usein juuri se esikoinen koetaan " rasitteena" ja " ylimääräisenä" .

Mulla esikoinen on tosi rakas ja kakkosen kanssa tunnen taas enemmän yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja hänet pelkään menettäväni ennen aikojaan. Lapset ovat hyvin erilaiset, esikoisen kanssa on helppoi tullla toimeen ja kakkonen haastaa koko ajan. Kuitenkin väitän rakastavani molempia lapsiani.

Eipä sitä aina hoksaa mistä kaikesta saa olla kiitollinen, en taida uskaltaa tehdä enempää lapsia...



Kaikkea hyvää teille kaikille tuon asian kanssa painiville, toivottavasti se korjaantuu pian.

mieliala saattaa vaihtua mitä pienimmästäkin asiasta. Pukemiset, ruokailut, peseytymiset hankalia, kaikkiin pitää keksiä joku ihmekeino millä saadaan sujumaan (johtuu osittain ikäkaudestakin). Vauvanakin oli vaativa, nukkui lyhyitä pätkiä, oli aina tissillä, ei viihtynyt hetkeäkään yksin hereillä. Poikamme on oikeastaan aika samanlainen luonteeltaan kuin minä. Kuitenkin olen rakastanut häntä aina ihan täysillä. Tuskin lapsen vaativuus on perimmäinen syy rakkauden tunteen puuttumiseen. Mutta jos äiti on kovin väsynyt ja yksi lapsista on hankala, tulee ehkä helpommin tunne että ei koe samanlaista rakkautta tätä hankalaa lasta kohtaan, koska ei jaksaisi sitä ylimääräistä energiaa kuluttavaa taistelua jota lapsen kanssa tulee eteen päivittäin.

Huume- ja alkoholistiäidit antavat lapsilleen epävakaan ja turvattoman ympäristön...

teillä asiat niin hyvin, että jää aikaa edes miettiä tuollaista hömppää. Ette täällä vinkuisi jos olisitte kylmiä lastanne kohtaan. Silloin tulisi aloituksia kauheasta " pilluilkiöstä" , joka ei niin millään usko ja on maailman vaikein lapsi.

Mielenkiinnolla luin, asiallisia kommentteja arasta aiheesta.



Mulla on esikoinen tyttö, hänellä pieni esteettinen haitta ja joskus tuntuu että se vähentää rakkauttani ja ihailuani häneen. Kun sitten syntyi kuopus poika, komea ja kaunis kuin mikä, se asia vielä jotenkin korostui. Meillä on siis " ruma" tyttö ja " kaunis" poika. Lisäksi kun vielä tytön uhma alkoi samoihin aikoihin kun maailman kaunein vauva syntyi, niin nämä asiat jotenkin tuli pinnalle.



En nyt mene tämän syvemmälle kuitenkaan aiheessa ja todellakin molempia rakastan totaalisesti. Poika vaan on tuntunut tutulta jo syntymästään asti, tyttöä ihmettelin viikkotolkulla että mikä toi on.

Hän on todella empaattinen poika ja sai hoidossakin kehuja pienempien lasten pukemisesta ja auttamisesta sekä siitä, että ottaa mukaan leikkeihin myös vammaisia lapsia joita muut niin ei pyydä leikkimään ja näin saa heidätkin mukaan kaveriporukoihin.





Hänessä ei ole pienintäkään vikaa. Päinvastoin. Minulla on kyllä vaikuttanut eniten se raskauden jälkeinen masennus suhteessani häneen.



Poika oli eilen haravoinut ja siivonnut pihan ja illalla oli jo viikannut vaatteensa valmiiksi eskariin menoa varten. Tuntuu siltä, että mitä enemmän hän kasvaa niin paremmaksi suhteemme muuttuu.

eskarilaisen pihan siivous ja vaatteiden viikkaus ei kuullosta ihan ok:lta.



Kaikkea hyvää kaikille äideillä



Mua taas itkettää...

En mä nyt viitsi poikaa kieltääkään kun sitten sille tulisi paha mieli. Oli niin polleeta kun esitteli siistiä pihaa ja kuinka oli järjestellyt kaiken. Siivosi sen jälkeen vielä eteisenkin, vaikka sanoin, että riittää. Osaa hän kiukutella ja raivotakkin, mutta eilen oli hyvä päivä kaiketi meillä kummallakin.

85

Hellyyttä ja tykkäämistä on välillä tosi vaikea näyttää, kun on riitelemisestä takki tyhjänä. Lapset eivät ole syntyneet pienellä aikavälillä. 77

joka on rakas ja läheinen, ihana pieni ihminen. En edes ymmärrä miksi te teette useampia lapsia?

Esim. olin äitini ainut lapsi ja silti koen, että asiat olisivat voineet olla paremmin.. Kun lukioiässä olin sairastua anoreksiaan, äiti haukkui hulluksi ja käski mennä hoitoon. Itse olin jo mennyt koulun terkkarin juttusille. 77