En rakasta yhtä lapsistani

syyn pitäisi löytyä..

Nyt tämä lapsi on jo 5-vuotias mutta vaikuttaisiko tuo aiempi. Hän on myös persoonaltaan aika haastava. Hyvinä päivinä toimelias ja reipas, pahoina suorastaan raivoisa.

ap

Minulla on kaksi lasta, joista nuorempaa rakastan äärettömästi. Kyllä minä pidän esikoisestanikin, mutta en tiedä miksi meillä ei mene kuviot yksiin. Sylittelen häntä ja leikin hänen kanssaan, mutta joku vain puuttuu.. Siis minun puoleltani. Lapsessa ei ole mitään vikaa. =(



Toivon, että te tuomitsijat pidätte nyt ajatukset omana tietonanne. Minulla on myös hyvin paha olla ja on vaikeaa elää tämän asian kanssa. En ole kertonut tätä miehellenikään.

Nimittäin sitä kautta voisi löytyä syy asiaan, jota olisi sitten taas helpompi lähteä ratkaisemaan. Eikö olisi ihanaa, jos pääsisit noista ajatuksista eroon ja voisit rakastaa lastasi ehdoitta?

Meilläkin sukset ristissä päivittäin yhden lapsen kanssa. Emme tule toimeen. Kuitenkin jos hän on vaikka parisen viikkoa mummolassa niin ajattelen häntä ja ikävöin.

Oma äitini on sanonut minulle ettei välitä minusta niin paljon, kuin pikkusiaruksestani. Sitä mokaa älkää te tehkö.

tota. minulla on yksi lapsi ja en usko että kukaan toinen ehkä tuleva lapsi voisi olla rakkaampi kuin hän esikoinen..ei voi ihanampaa tulla...minun esikoinen on myös erittäin tempperamenttinen, mutta ihana juurisellaisena kuin on..



mutta voimia teille..ja pitäisikö teidän mennä juttelemaan jonnekin, ja yrittää ettiä syytä asiaan..luultavasti syntymän jälkeinen masennus on vaikuttanut, siihen että äidin ja lapsen kiintymyssuhde ei ole kunnolla onnistunut syntymän jälkeen.



mutta toivottavasti saatte selville mistä johtuu..

Olen kuitenkin huomannut että heti kun järjestän meille kahden keskistä aikaa tulemme huomattavasti paremmin toimeen ja se yhteys mikä meillä oli kun hän oli pienempi syntyy uudelleen.



Arjen tohinan keskellä emme osaa oikein toimia yhteen. :(

Mutta missä? Neuvolaan en halua tätä asiaa viedä, sillä neuvolassa meitä monta vuotta hoitanut terveydenhoitaja saisi nämä asiat kuitenkin tietää ja hän on äärimmäisen kova tuomitsemaan pienemmistäkin asioista. En kuulu kirkkoonkaan, joten seurakunnalta on vaikea pyytää apua. Mikä olisi siis seuraava instanssi?



ap

oletko ap itse saanut rakkautta lapsena? oletko itsekin esikoinen?



monesti noi jutut menee sukupolvesta toiseen...

Vuorovaikutuksenne ei kuitenkaan kuulosta lapsen kehityksen kannalta hyvältä. Vaikka kohtelet häntä näennäisesti kuten muita lapsiasi, on hoito ilman tunnetta mekaanista ja lapsesi kyllä vaistoaa tunteesi. Lisääntyvien raivokohtausten taustalla voi olla juuri tuo, että lapsi on vaistonnut vastenmielisyytesi. Haastava temperamentti voi hyvinkin olla takana siinä, että kemianne eivät kohtaa, varsinkin, jos olet itse tasainen luonne tai omia vaikeita tunteitasi ei ole lapsuudessasi hyväksytty, mutta nyt tilanteenne kuulostaa vähän noidankehältä: kiukuttelu ärsyttää sinua, sinä torjut (tunnetasolla) lapsen ja lapsi kiukuttelee lisää.



Toivottavasti et ottanut tätä syyllistämisenä ja voin olla väärässäkin. Halusin vain sanoa, että tällaiset tilanteet ovat lapsen kehityksen kannalta kriittisiä ja siksi hakisin sinuna nyt ammattiapua esim perheneuvolasta. Siellä pystytään hyvin arvioimaan vuorovaikutustanne ulkopuolisen silmin. Toisaalta saisit myös " synninpäästön" , jos oletkin vain ylitulkinnut tilannetta liiallisen itsekriittisesti, mikä myös on mahdollista.

...itse kokemuksesta voin sanoa että psykologin kanssa on aivan mahtava jutella koska psykologi osaa analysoida ja tulkita asioita. osaa kertoa että mistä minkäkinlainen käyttäytyminen voi johtua jne...



...itse en paljon saa irti esim. sosionomeista ja sairaanhoitajista ja terveydenhoitajista, he pystyvät juttelemaan kuin kuka tahansa muukin...

usein herää vähän takkuisesti, varsinkin jos on synnytyksen jälkeistä masennusta, niin voi olla, ettei se ole ehtinyt sinulla herätäkään, ennen kuin on jo uusi lapsi syntynyt.

äiti-suhteen ongelmia? Jostakin alitajuisista tunnemöykyistä nuo tunteet esikoista kohtaan nousee. Reaktiot saattaa tulla itse asiassa jostain sellaisesta, mitä on itse lapsena tuntenut ja kokenut ja johon ei ole omilta vanhemmiltaan saanut oikeanlaista vastakaikua. Sitten ei itse vanhempana osaa ottaa vastaan tai käsitellä tietynlaisia lapsen aiheuttamia tunteita ja tilanteita.



Totta on se, että joidenkin tempperamenttien kanssa tulee paremmin toimeen kuin toisten. Mutta jos itse tuntee, että tunnesiteestä puuttuu tietynlainen lämpö, niin silloin ei ole tempperamenttierosta kysymys vaan jostain muusta.



Itselläni esikoistytön kanssa hirveästi työstämistä omissa tunteissani. Olen itse oman lapsuudenperheeni esikoistyttö ja jotenkin oman esikoiseni kanssa ottaa koville monet asiat, joiden olen tajunnut tulevan omista lapsuudenkokemuksistani. Oma äitini on ollut todella huono ottamaan vastaan negatiivisia tunteita ja minä opin saamaan hyväksyntää olemalla aina kiltti. Huomaan, että koen hirveitä raivon- ja vihantunteita, kun esikoiseni on ns. " hankala" . Olen jäljittänyt ne siihen, että itse asiassa minua raivostuttaa se, että minun piti aina olla äidille nöyrä ja kiltti ja minun oma lapseni tuossa nyt raivoaa.



Samoin esikoisen sylissäpitäminen tai muu fyysinen läheisyys oli minulla vauvavaiheen jälkeen työn ja tuskan takana, kunnes sain taas kiinni niistä omista piilossa olleista tunteista, jotka kumpusivat omasta lapsuudestani ja joilla ei ole mitään tekemistä esikoistyttöni kanssa.



Muiden lasten kanssa on mennyt luontevammin, koska olen esikoisen kanssa jo käynyt läpi monia asioita. Samoin poikaani suhde on rakentunut vähemmällä tuskalla varmasti siksi, koska en samastu häneen samalla lailla kun tyttöön. Eli hän ei laukaise omia äiti- suhteeni möykkyjä samoin kuin tyttö.



Tsemppiä ap - et ole hirviö! Tosi hyvä, kun myönnät itsellesi tunteesi, näin pystyt paremmin hallitsemaan sen, miten kohtelet lastasi. Lapsesi vikahan se ei tietenkään ole, että herättää sinussa noita kuvaamiasi tunteita vaan syy on jossain muualla. Toivottavasti saat kiinni siitä, mistä ne tunteet oikeasti kumpuaa.

Olen itse oman äitini ainoa lapsi, äitini oli yksinhuoltaja ja töidensä takia paljon poissa kotoa. Olen pääasiassa siis mummoni kasvattama. Käsitykseni mukaan olen ollut omalle äidilleni hyvin rakas, tosin varmasti myös taakka yksinhuoltajuuden rankkuudesta johtuen. En usko kuitenkaan, että olisin mitenkään traumatisoitunut.



Sen tiedän varmasti, että esikoisen kanssa en oikein tule luonnetasolla toimeen. Mikäli hän olisi aikuinen ja ventovieras hän ei todellakaan kuuluisi tuttavapiiriini. Jos hän on mummolassa, ajattelen häntä kyllä, mutta en välttämättä ikävöi. Jos hän häviää hetkeksi pihasta, olen hänestä kyllä huolissani ja etsin hänet käsiini vaikka kiven kolosta. Koska meillä on näinkin monta lasta en ehdi hirvittävästi sylitellä ja silitellä ketään, varsinkin kun pienet 1-vuotiaat kaksoset vievät aikani ja voimavarani aivan täysin. Olen sisimmässäni toivonut että tilanne menee ohi ajallaan, onhan 5-vuotias muutenkin vaikeassa iässä. Ehkä tilanne helpottuisi kun hän saa vähän enemmän järkeä päähänsä ja menee kouluun?



Ap

Ei tuo mene itsestään ohi, ellet saa apua. Usko minua, sillä kokemusta on. Keskustelut perheneuvolan psykologin kanssa auttoivat todella!

Kyse ei nyt ole lapsen ongelmasta, vaan sinun ongelmastasi, josta on kovaa vauhtia tulossa lapsenkin ongelma (ellei ole jo). Usko nyt ihminen näitä viisaita neuvoja täällä ja mene juttelemaan perheneuvollaan.

rakas, mutta hän on myös ollut hyvin helppo lapsi, rauhallinen ja järkevä. En edes uskalla ajatella toisen lapsen tekemistä, kun tämä ensimmäinen on jo niin " täydellinen" . On vaikea kuvitella, että voisin rakastaa jotain " vaikeaa" lasta sen jälkeen kun tämä ensimmäinen " helppo" lapsi on minussa äidinrakkauden synnyttänyt.

että sulla on liikaa lapsia liian pienellä ikäerolla ja tuskatut esikoiseen, kun hän ei ole " iso ja äidille vaivaton" vaan aiheuttaakin äidille vaivaa. Syy ei kuitenkaan ole esikoisessa vaan vastuu sulla ja miehelläsi. Voit tietysti vaan odotella, että tilanne helpottaa itsestään. Varmasti helpottuukin, kun esikoisesi kasvaa vähän ja alkaa hoitaa itse omat juttunsa ja on kavereidensa kanssa enemmän. Teidän tunneside ei kuitenkaan parannu ellet sinä tee sille jotain.



Olet kuitenkin näköjään päättänyt olla tekemättä, koska viimeisessä viestissäsi selittelet, että " lapsi on sen luonteinen, ettei kyllä olisi tuttavani, jos voisin valita" . Eli että oikeasti tilanne siis sun mielestä johtuu siitä, että lapsella sulle niin vastenmielinen luonne. Eli siirrät vastuun pois itseltäsi, jottet oikeasti joutuisi työstämään hankalia tunteitasi. Minkä takia itse asiassa teit aloituksen aiheesta tänne?

vaan ihailemme sitä, että on helppoa ja kivaa ja tasaista. Kenties sinä olet parhaimmillasi juuri yhden kiltin lapsen äitinä. Me olemme kaikki niin kovin erilaisia.