En rakasta yhtä lapsistani

toivottavasti ap teet asialle jotain etkä jää vain odottamaan!!!

neuvolatyöhön erikoistuneen terveyskeskuspsykologin numeron netistä esiin.



Ja mitä tuohon luonnekysymykseen tulee niin olemme esikoisen kanssa enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Molemmat olemme kärsimättömiä jääräpäitä ja siitähän ei hyvä seuraa kun puskemme sarviamme vastatusten. Minä tiedän, että vika on minussa eikä lapsessa, minähän se aikuinen olen ja otan täyden vastuun siitä, etten ole esikoiselle se paras mahdollinen äiti. Jos jokin hänen kanssaan menee pieleen, vika on minun ja tiedän sen kyllä.



ap.

ja miten menee kun tilanne sama kun sinulla, eli Kirjailija kertoo samanlaisesta tunteesta kun sulla. Toiseksi minulla on 4 tytärtä, ja nuorin on tämä 5 vuotias, ja kuten varmaan tiedät ovat käärmeitä kiinalaisessa horoskoopissa, joka on " rankin" merkki, joskus on tapettu kaikki käärmeiden vuonna syntyneet, kun olivat vaaraksi valtakunnan turvallisuudelle, eli sinulla on hyvin haastava lapsi, joka onneksi tulee pärjäämään hyvin elämässään, sillä käärmeitä ei mikään estä. Minulla on toinen tytär, joka myös käärme, 17 v, ja nämä kaksi eivät tule toimeen keskenään, mutta todella vahvoja persoonia ovat, ja mielenkiintoisia.

He eivät jotenkin tarvitse ketään ja tuntuu välillä että koko muu perhe on palvelemassa heitä. En tiedä millaista sinulla on, mutta en näe että sinussa olisi mitään vikaa vaikka jotain lapsista ei rakastaisikaan, ihmiset on niin erilaisia, lapset varsinkin.

Lapsetkin on ihmisiä, joidenkin kanssa synkkaa paremmin kuin toisten. Pääasia on, että hoidat lastasi hyvin ja osoitat hänelle lämpöä RIIPPUMATTA TUNTEISTASI. Tämä on varmaankin vaativaa, mutta velvollisuutesi. Tunteet ovat lopultakin vain tunteita. Älä vaadi itseltäsi liikaa. Rentoudu ja jonain päivänä ehkä huomaat, että rakkaus onkin alkanut. Hyvä äiti on vastuuntuntoinen aikuinen, joka hoitaa lapsensa hyvin. Lapsi ei osaa lukea ajatuksiasi.

vaikka luulenkin että se on yleisempää kuin kuvitellaan. Itselläni on 6v tytär, raiskaajani lapsi. Hän on ihana, aurinkoinen lapsi, äitinsä peilikuva.. on vain niin kovin vaikea rakastaa häntä vaikka syytön hän syntymäänsä on. Vasta kuopuksen syntymän jälkeen tajusin miten lasta oikein voikaan rakastaa. Koen syyllisyyttä jatkuvasti, en todellakaan syrji esikoistani, päinvastoin.

Ihan mielenkiinnosta olen kuulolla.

Kukaan meistä ei jaksa skarpata - ainakaan kotona - niin täydellisesti koko ajan, ettei nonverbaali viestintämme paljastaisi todellisia tunteitamme. Lapsi vaistoaa vanhempiensa tunteet ilman mitään ajatusten lukemista. Siksi ei ole syytä jäädä odottelemaan, että rakkaus itsestään syntyy, vaan hankkia apua ja näinhän ap fiksuna ihmisenä on käsittääkseni tekemässäkin, vai.

Käärmeet ovat ihania ja rauhallisia etc. niin kauan kuin tehdään heidän mielensä mukaan ja manipuloinnissa mestareita. Kaikkea ei tarvitse ottaa niin kirjaimellisesti, vai löytyykö sinulta kenties ns. kiltti ja tottelevainen lapsi kotoa, joka on onnistuneesti välttänyt kaikki uhmakaudet?

Tämä lapsi jota kohtaan en tunne pakahtuvaa rakkautta on kaksonen: kun lapset syntyivät, toisella oli erityisvamma minkä vuoksi hoidimme häntä paljon enemmän ja hän tarvitsi syliä enemmän. En koskaan siksi ehtinyt kunnolla saada kunnollisia siteitä tähän toiseen vauvaan, joka oli ns. terve ja yksin viihtyvä. Lisäksi hänessä oli erinäisiä piirteitä, joiden vuoksi häntä oli vaikeampi rakastaa ja ärsyynnyin häneen helposti. Uhmaa hänellä on oikeastaan ollut aina, eikä se ole vieläkään loppunut vaikka hän on 5,5-v. Nyt on sitten selvinnyt että hänkin on erityislapsi, osaksi siis hänen erityisyytensä selittyy tuolla, ettei hän ehkä syntyessäänkään ollut aivan tavallinen lapsi.



Nyt yritän siis luoda suhdetta tähän toiseen kaksoseen uudelleen. Vaikeaa se vain on, kun hän on niin erityinen. Ja lisäksi meille on syntynyt vielä kolmaskin lapsi joka vie aikaa. Häntä kylläkin rakastan myös pakahtuen. En sitten voi ymmärtää miksen tuota toista kaksostakin voisi rakastaa samalla tavoin kun kerran voi näitä kahta muita??!



Mikä ihme siinä on? Onko se luonteessa vai onko se sukupuolesta johtuvaa? Onko se sitä etten itse ole saanut riittävästi arvostusta vanhemmiltani?

Ei löydy rauhallista meiltä ei, vaan räiskähtelevä, haastavan temperamentin omaava ja toisaalta hyvin luova lapsi. Mietin vain tuttavapiiriäni, jossa on näitä rauhallisia, mukautuvaisia 5-vuotiaita enemmän kuin räiskähtelijöitä. Enkä pistäisi kaikkea sen piikkiin, että vanhemmat kaunistelevat asioita, koska muutamalla noista 5-vuotiaista on räiskyviä pikkusisaruksia, joiden kanssa vanhemmat kertovat olevan paljon enemmän töitä kuin 5-vuotiaan kanssa.



Edelleen mielenkiinnosta kuulolla :-)

kun asia ei kuulemma ole kauhean akuutti. 5 kuukautta ainakin menee.

jollei se ole sellaista kuin odottaisit sen olevan. Koita saada omaa aikaa kahdestaan esikoisen kanssa. Toivottavasti asiat vielä järjestyy.

äin (on ujo poika). Toinen kaksosista on ollut helppo vauva, aika pienestä alkoi nukkumaan yönsä. Häntä ei ole " tarvinnut" paapoa, kun kaikki sujuu kuin itsestään. Silti tämä helppo lapsi ärsyttää minua paljon enemmän kun tämä hankalampi. Tämä helppo onkin kyllä aivan samasta puusta veistetty kuin minä itse, vaikeampi taas kuin isänsä...ärsyttää nähdä, kuinka joku on ihan yhtä sponttaani kuin minä itse... en kylläkään voi sanoa, etten rakasta häntä, mutta jotenkin meillä on lämpimämmät välit tämän toisen lapsen kanssa.

Onkohan tämä yleistä kaksosten äitien joukossa?



Meilläkin se vaativampi on läheisempi, ja jotenkin hän on niin samanhenkinen kuin minä. Tosin miehenikin tuntee suurempaa yhteyttä tämän lapsen kanssa!



Sitten toinen kaksosista on jotenkin vaan niin ärsyttävä. Hän ei edes päästä ketään lähellekään. Enkä voi sanoa että muistuttaisi miestänikään, just tänään mietin että ketäköhän mahtaa muistuttaa? Vauvana hän oli tavallaan helppo, mutta tavallaan sitten vaikeakin.

Hän on aina ollut minulle vieras. Sairastin hänen synnyttyään raskaudenjälkeisen masennuksen joka sitten kroonistui. Synnytyksestä muistan sen, että minulle olisi ollut ihan sama vaikka esikoinen olisi haettu pois. Mua kiinnosti vain se mitä ruokaa oli tarjolla. Imetys tuntui hirveälle ja vihasin jokaista hetkeä jonka hän oli hereillä. Istuin yksinäni saunassa ja itkin, että tämä kamaluus loppuisi.



Toinen lapsi syntyi melkein tasan vuosi esikoisen jälkeen ja rakastin häntä ensihetkestä lähtien. Jätin imettämättä suosiolla ja keskityin muuten vain vauvaa. Hän oli todella helppo vauva. Nukkui lähes jatkuvasti.



Kolmas syntyi muutama kuukausi sitten ja tuntuu, että en ole koskaan kokenut tällaista yhteyttä ja rakkautta kehenkään. Tuntuu, että tällä hetkellä en halua ketään maailmaamme en edes vanhempia lapsia. Imetänkin ensimmäistä kertaa ja imetyshetket on ihania. Vauva tuoksuu niin suloiselle ja tissillä höpöttely on hauskaa. Haluan pitää hänet lähelläni.



Terapiassa olen käynyt vuosia ja ainoa anti oikeastaan on terapeuttini toteamus, että hyvä kun uskallan myöntää itselleni tunteeni vaikka ne on pelottavia ja ahdistavia.

vastauksia tulee mieleen tuo masennuksesi esikoisen syntymän jälkeen...se vaikuttanee noihin tunteisiisi. itse masennuin eskoisen jälkeen ja minulla se aiheutti sen, etten halunnut oleskella niissä huoneissa, joissa eskoisen ollessa vauva vietin aikaa...niinpä esim. yksi oleskelutila oli ainakin kaksi vuotta käyttämättä...ehkä sinulla ne negatiiviset tunteet vaikuttavat suhtautumiseesi alitajuisesti. joku psykologi osaisi penkoa asiaa ehkä tarkemmin.

...terve ihminen rakastaa kaikkia lapsiaan yhtä paljon. jos ei rakasta, niin todella on ammattiavun tarpeessa.

Tiedän kaksi tapausta, joissa siitä vähiten rakastetusta on tullut psyykkisesti hyvin sairas aikuisena. Työkyvytön.

syyllistää ja pelotella, vaan varottaa, että älkää vaan antako lapsenne huomata asiaa.

Ja usein olen huomannut melkeinpä vihaavani tuota lasta. En uskalla kuitenkaan edes itselleni paljastaa tunteitani kunnolla saati, että puhuisin asiasta jollekin.

Hän muistuttaa luonteeltaan hyvin paljon minua ja se onkin ehkä raivostuttavinta, kun tietää niin hyvin toisen heikkoudet ja vahvuudet...

Toinen lapseni on aivan erilainen, ei mielistele ketään, sanoo asiat päin naamaa, kiukuttelee kun siltä tuntuu, mutta halutessaan on mitä ihanin ja aurinkoisin lapsi... Häntä kohtaan tunnen jollain lailla " enemmän" rakkautta.

Taitaa sanomattakin olla selvää, että kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta esikoisen syntymän jälkeen ja synnytys oli vaikea.

Tajusin asian vasta toisen lapsen synnyttyä, kun kaikki oli niin erilaista. Osasin iloita vauvasta ja jaksoin touhuta kaikenlaista vaikka olikin kaksi lasta...



Ehkäpä tämäkin käy terapiasta, kun pääsee purkamaan tuntojaan tänne :)