En rakasta yhtä lapsistani

mulla kanssa kolme lasta ja vanhimman kanssa (5v tyttö) en oikein tule toimeen. Tämä kai johtuu siitä, että keskimmäinen on ollut aina sairas, joten olen paljon sylittänyt häntä ja nuorin on vauva, joka myös istuu sylissäni. nämä 2 voin kaapata milloin vain syliini halimaan, mutta tää vanhin ei edes halua tulla syliini koskaan. jos otan , hän vänkeää pois (haluaa kyllä pelata/tehdä jotain usein kanssani). Mutta isin sylissä kyllä viihtyy. ja isi rakastaa valtavasti.



Joten taitaa se sylittäminen lisätä enemmän rakkautta!! Haluisin vielä APltä kysyä, onko tämä vanhin teillä sitten isin lapsi?

tuli selväksi, että isä ajattelee hänestä aivan samalla tavalla kuin minä. Hän on kyllä mummon ja papan silmäterä ja se sentään tässä hiukan lohduttaa. Muita lapsiamme mummo ja pappa eivät sitten huomaakaan, mutta ehkä mummo ja pappa ovat tajunneet tilanteen ja ymmärtävät, että esikoisemme on eniten rakkauden tarpeessa.



Ap.

t. musta lammas jota kukaan ei rakastanut ja raskasta se on

on minulle paljon rakkaampi ja vihaan itseäni sen takia, etten tunne samoin esikoistani kohtaan :( Kaikki alkoi jo synnytyssalissa, synnytys meni pieleen, lapsi ei ollut " toivomaani" sukupuolta, imetys ei lähtenyt kunnolla käyntiin (imetin kyllä suht. pitkään) ja ensimmäinen yö lapsen syntymän jälkeen itkin ja kaduin, että lapsen hankin :( Noh, se meni ohi, seuraavana päivänä ei ajatukset ihan tuollaisia olleet, mutta kuopuksen kohdalla en ikinä ole ajatellut mitään tuonne päinkään. Häntä kohtaan olen tuntenut pyytetööntä rakkauta ensi hetkestä lähtien.



Meilläkin esikoinen on ollut se helpompi lapsi, vauvana hän oli rauhallinen, nukkui hyvin jne. toisen kanssa ei ollut ihan niin helppoa, mutta ei vaikeaakaan. Masennusta en ole sairastanut kummankaan lapsen syntymän jälkeen.



En vain osaa tuntea esikoistani kohtaan samoin kuin kuopustani, kun kuopus kömpii aamuisin viereemme löpertelen hänelle ja hymyilen oikeasti onnellisena, sitten kun esikoinen tulee saatan ajaa hänet pois tai sitten juttelen ja väännän hymyn väkisin kasvoilleni. Hetkittäin huomaan ajattelevani, että kumpa minulla ei esikoista olisikaan :( En kuitenkaan IKINÄ ole ajatellutkaan, että tekisin mitään pahaa lapselle, mutta en vain osaa rakastaa häntä kuten kuopustani.



Kyllä minä silti esikoistani rakastan ja pelkään, että hänelle jotain tapahtuu, pelkään, että vahingoitan häntä henkisesti sillä, etten ole hänelle läsnä kuten kuopukselle, parhaani yritän, mutta tunteet eivät vain ole niin vahvoja.



Nyt olenkin järkännyt yhdessäoloa kahden esikoiseni kanssa ja silloin löydämme yhteisen sävelen, sitä täytyisi vaan tehdä paljon enemmän.

Sääliksi käy näitä lapsia. Näköjään tosiaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen pitäisi puuttua paremmin ja hoitaa äitejä. Kauheaa, kun lapset joutuvat syyttä kärsimään. No, ylipäänsä Suomenmaassa ennaltaehkäisevä toiminta on liian vähäistä ja siitä pienestäkin määrästä karsitaan. Erikoissairaanhoidossa sitten paikkaillaan mitä paikattavissa on.



Halaus kaikille hyljeksityille lapsille



:-(

Tärkeintä on tunnustaa asia itselle.



Vasta sitten voi lähteä työstämään asiaa ja lapsi saa tarvittavaa rakkautta ja huomiota. Tästä oli uudessa Kauneus ja Terveys lehdessäkin juttua. Lukekaa. Tosin lyhyesti mutta silti.

joka seuraa lapsianne lopun elämäänne. Tunteita, kun ei voi aidosti esittää!

tuo ajan viettaminen ja neuvolaan meneminen juttelemaan on iso juttu jo!



Olisipa minun vanhemmat valittaneet noin paljon!

Mies osaa kuitenkin osoittaa läheisyyttä halaamalla ja leikkimällä toisin kuin minä. Juttelee myös esikoisen kanssa ja kertoo sille rakastavansa tätä ihan hirveästi.

38

syvasti olen lapsuuttani murehtinut. minusta on jo hienoa etta olette tasapuolisia ja isovanhemmat rakastaa ja te ymmarratte aikuisen vastuunne tunteiden puuttumisesta se on jo todella HYVIN!

Negatiiviset tunteet omaa lasta kohtaan on vaiettu juttu, mutta moni äiti kuitenkin niitä tunteita tuntee. Täydellisin äidinhän pitäisi rakastaa jokaista lastaan millilleen yhtä paljon ja samalla tavalla, mutta niinhän se ei oikeassa elämässä mene. Onneksi jotkut uskaltaa sen sanoa ääneen!

yhdessä harjoituksessa muut istui peiliseinän takana ja minun piti olla esikoisen kanssa. Minun piti kertoa hänelle kuinka ihanaa oli kun hän syntyi. Tulin aivan hysteeriseksi ja aloin itkeä kun en keksinyt ainuttakaan asiaa miksi se olisi ollut ihanaa. Onneksi mies suoriutui vuorollaan paljon paremmin. Se häpeä ja paha olo asiasta on jotain aivan hirveää. Varsinkin kun oma äiti aikoinaan myös avoimesti inhosi minua. Olin aivan kauhuissani kun tajusin, että teen samoin.

38

Miten se tapahtuisi, kenelle voi antaa juttuvinkkejä?



Tärkeä ja kauhea asia.

mita tuo eras kertoi, miten on lastaan vihannut. tiedan niin voi kayda, minun aidillekin kavi niin mutta voisiko sen estaa?



Esim. minun aiti ei kestanyt ajatusta tyttaresta oli arvioinut etta saa 2 poikaa ja kun ei saanut niin vihasi ja halveksi minua koko lapsuuden.



Ennen kuin teette lapsia niin miettikaa mihin lahdette mukaan ja jos sitten tuleekin yllatyksia niin hyva etta hakeudutte hoitoon!



Tekee niin pahaa niiden pienten nappisilmien puolesta jotka ei yhtaan ymmarra mita pahaa ne on tehneet... lukeudun heihin kanssa ja tekisi mieli ottaa itseni syliin..

Jos näin on, niin varmaan tosiaan tässä toistuu sukupolvien ketju, on kyllä surullista. Itsekin tunnen, että tytön kasvatukseen joutuu panostamaan enemmän, mutta se kantaa hedelmää. Voimia meille kaikille äideille!

tiedän tilanteen, minä olin se neljäs lapsi... ja voit uskoa... tunsin sen miten minun edessä esitettiin.

Mahtaisi olla koulut mielenkiintoisia kun joka luokassa lapset olisivat aina toistensa kopioita luonteiltaan.

Vierailija:

nuorin on tämä 5 vuotias, ja kuten varmaan tiedät ovat käärmeitä kiinalaisessa horoskoopissa, joka on " rankin" merkki, joskus on tapettu kaikki käärmeiden vuonna syntyneet, kun olivat vaaraksi valtakunnan turvallisuudelle, eli sinulla on hyvin haastava lapsi, joka onneksi tulee pärjäämään hyvin elämässään, sillä käärmeitä ei mikään estä.

Siinäpä tlianne.

Tarkoitan vain sitä, että on oikeasti olemassa lapsia, jotka eivät ole niin rakastettavia. Hui, kuulosti kamalalta kirjoittaa tuo. Jokainen lapsi tietysti ansaitsee vanhempiensa rakkauden, mutta joitain lapsia voi OIKEASTI olla vaikea rakastaa! tai sitten vanhemman ja lapsen luonteet eivät vain sovi yhteen.



Jos nyt rehellisiä ollaan niin uskon, että vähän joka perheessä joku lapsista on, jos ei nyt rakkaampi, niin ainakin läheisempi. Minun syntymäkodissani vanhempi siskoni oli suosikki, mutta kas kas, nykyään minä taidan olla heille silti läheisempi.



Mieheni perheessä miehen veli on aina ollut lellikki. Anoppi ei varmaan sitä ikinä myöntäisi, mutta kyllä sen kaikesta huomaa. Mutta miehen veli on kyllä niin mukava ja leppoisa, etten ihmettele! Mieheni taas on täysin erilainen persoona.



Tämä on sellainen tabu aihe josta ei puhuta, mutta jos ajattelette asiaa niin kyllä sen ympäriltä huomaa.

Ehkä teillä ei mene asiat niin hyvin yksiin kun muiden lastesi kanssa niin ne muut tunteet ovat enemmän pinnalla.



Ihan varmasti siellä syvällä on olemassa myös se rakkaus.