Alkioiden luovuttaminen niitä tarvitseville - Ajatus tuntuu ikävältä.

en tarkoita, että ap:n tai kenenkään pitäisi tuntea jollain tietyllä tavalla, eiväthän nämä kovin rationaalisia juttuja ole.

Itse en osaisi sano miten toimisin tuossa tilanteessa..

Ehkä päätyisin alkioiden hävittämiseen.



Kuitenkin mielessä kävi lahjoituskin, sillä tavoin antaisin elämän mahdollisuuden (ei välttämättä siirto onnistu ja tuloksena ole lapsen syntymä) myös niille alkioille, jotka eivät saaneet mahdollisuutta kasvaa minun kohdussani.

Mutta.. minkälaiseen perheeseen he joutuisivat? Millaisen lapsuuden he saisivat?

Missä olisi minun lasteni biologiset sisarukset, minun biologiset lapseni?

Entä jos he joskus tapaavat.. siis minun lapseni ja luovutetut biolapset, ja rakastuvat..?



Tutkimuskäyttöön en antaisi. Ajatus siitä, että " heitä" sörkittäisiin, tutkittaisiin ja ja mitä lie.. *puistatus*.

Mieluummin vaikka se, että " he" sulaisivat pakkasesta ja " kuolisivat" .



Mieti tarkkaan mitä haluat, mitä miehesi haluaa. Tehkää päätös yhteisymmärryksessä niin, että molemmille jää hyvä mieli.

Ette sitten enää itse käyttäisi alkoita?

onhan niitä geenejä jo kaikissa sukulaisissakin ja eihän heidän elämäänsäkään pääse määräilemään, kuten oman lapsen. En pelkäisi luovutusta.

meidän jäljelle jääneet alkiot jollekin niitä tarvitsevalle parille.

Ajattelen alkioita elävinä ihmisen alkuina. En antaisi niitä tappaa, vaan haluaisin, että niistä saa syntyä ihmisiä. Elämälle voitto.

Mielestäni hedelmättömyyttä ei pitäisi hoitaa. Maailmassa riittää kyllä lapsia adoptoitavaksi.



Ajatus siitä, että minun geeniperimääni kantava lapsi syntyisi toiseen perheeseen, tuntuu erittäin ikävältä. Mistäs sitä tietää, joutuisiko lapsi huonoille vanhemmille. Sitä en toivo kenellekään, kaikkein vähiten omille jälkeläisilleni. Kokisin jättäväni munasolun suurin piirtein heitteille, jos en voisi olla varma, kuinka lapsen tulevaisuudessa käy.



Tämä on niitä asioita, joita ei voi valita tekevänsä toisin. Tunne on niin vahva, ettei kannastani ole epäilystäkään.

Minä antaisin lasta toivovalle parille. Mutta miehelläkin olisi sana sanottavana. Mitä ap:n mies on mieltä?

Mutta et ole ainoa, joka ajattelee tuolla lailla, ap.



Meiltä jäi koeputkihedelmöityksestä jäljelle 8 alkiota, ja päädyimme myös antamaan ne tutkimukseen, samoin perustein kuin sinä, ap.



Kannattaa aina muistaa, että munasolun luovutus ON eri asia kuin valmiin alkion luovutus. Alkiolla olisi pariskunnan geenit 100%, joten todellakin: jossakin päin maailmaa varttuisi omien lasten täyssisarus, etkä yhtään tiedä, missä ja minkälaisissa oloissa.



Hienoa, jos joku ei ajattele näin, mutta meilläkin on oikeus tunteisiimme.



Valmiilla alkioilla on myös vähemmän tarvitsijoita kuin " pelkillä" sukusoluilla.



Niiden kanssa, joiden mielestä 8-soluisen alkion tuhoaminen on murha, ei minulla ole pätkääkään yhteistä ajattelua... noin puolet alkavista raskauksista päätyy ekoissa kuukautisissa ennen kuin nainen edes tietää olleensa raskaana - ja soluja on alkiossa siinä vaiheessa paljon enemmän kuin 8. Ei kai sitäkään kukaan pidä kuolemana, miksi siis 8-soluisen alkion käyttöä tutkimuksiin? Toivottavasti - näin ajattelen - alkiotutkimuksella saadaan selville jotakin hyvin arvokasta sairauksien hoidosta. Ja sitä paitsi: jos kaikki ylijääneet alkiot luovutettaisiin, niille ei mistään löytyisi tarpeeksi ottajia (niitä jää yli tuhansittain vuosittain), joten joka tapauksessa niitä pitäisi tuhota/käyttää tutkimuksiin...



No, joka tapauksessa: kysymys on vaikea, eikä siinä saisi liikaa moralisoida muiden valintoja. Ne tehdään AINA aika tunneperustein.

Minusta on todella pelottavaa, että lääketiede on kehittynyt niin pitkälle, että ihmisen on mahdollista leikkiä Jumalaa.



Haluaisin sanoa sulle ap, että älä tee mitään toisten painostuksen vuoksi tai sen takia, mikä sinusta on yleisen mielipiteen mukaan oikein. Tee tässä asiassa se, mikä sinusta ja miehestäsi tuntuu oikealta. Muuten saatat miettiä koko loppuelämäsi, miksi teitkään niin kuin teit...

kuvitella rauhallisin mielin luovuttavani alkioitamme (joita ei ole olemassa kuitenkaan) kenellekään tuntemattomalle.

Jotenkin tuntisin olevani vastuussa, enkä saisi mielenrauhaa pohtiessani miten mahdollisista lapsista pidettäisiin huolta jne.

Ihan ok jos joku voi niin tehdä, mutta itse en voisi. Eikä miehenikään.

Jo ihan siitä syystä että Suomi on todella pieni maa. Totuus on se, että ei ole lainkaan mahdotonta, että lapsistani joku tutustuisi jossain vaiheessa elämäänsä täysisarukseensa, sitä tietämättä.



He voisivat kohdata esim. koulussa, työpaikalla, harrastuksessa... Pahimmassa tapauksessa he jopa harrastaisivat seksiä keskenään...!



Ja jos ajatellaan laajemmin, niin riski on oikeastaan varsin suuri, sillä tässä pitää ottaa huomioon myös alkio-lapsen mahdolliset puolisisarukset ja serkut.

Ihan ok, jos joku tahtoo mennä naimisiin jne. oman serkkunsa kanssa, itse en sellaiseen kykenisi. Mutta entä jos saisit tietää täytenä yllätyksenä (esim. lapsi tarvitsisi selkäydin nesteen luovuttajan tmv.) että miehesi onkin sinun SERKKUSI...! Tai että saisit tietää miehen toisen puolen suvun olevan myös sinun sukuasi...



Totuus on se, että vaikka nämä tapaukset ovatkin harvinaisia, niin ne EIVÄT ole mahdottomia...! En tahtoisi ottaa sitä riskiä, ja se on pääsyy miksen tahtoisi luovuttaa edes munasolujani, alkioistani puhumattakaan...



Itse tunnen ihmisen, joka oli ihastunut omaan siskopuoleensa... Asia selvisi ennen kun ehtivät " vakavalle tasolle" , mutta jätti pahat arvet. Eikä vain kaveriini ja hänen siskopuoleensa, vaan koko sukuun. Heillä oli yhteinen isä, joka ei ollut sitten viitsinyt puhua perheelleen/suvulleen tästä tytöstään. Oli kuitenkin pitänyt häneen yhteyttä jne. joten samalla paljastui parinkymmenen vuoden aikainen valhe. Voitte uskoa, että siinä järkkyi MONEN ihmisen maailma:(



Periaatteessa voisin harkita luovuttamista jonnekkin ulkomaille. Maailma on toki pienentynyt, mutta se että munasolu/alkio lapseni eläisi esim. Amerikassa, laskisi todennäiköisyyden käytännössä 0% siihen että esim. oma lapseni kohtaisi tämän joskus jossakin.

Mutta Suomi on NIIN pieni maa, että täällä on lähes mahdotonta olla törmäämättä...!



Tarkoitan, miettikää kuinka monia ihmisiä olette elämänne varrella kohdanneet? Jos ei mennä ihan vastatulijan tasolle, vaan esim;



-kaupan kassat, tarjoilijat

-työkaverien sukulaiset, kaikki ihmiset joita kohtaa työiden merkeissä --harrastus porukat, näiden puolisot/sukulaiset/tutut

-lastenne kaverien vanhemmat, päiväkodin ja koulun ihmiset

-keämökki naapurit ja näiden vieraat, ne joihin tutustuu lomamatkoilla

-kaverit ja heidän miehensä, sukulaisensa, tuttunsa

-naapurit jne. jne



Tuosa mitkä tulivat ensin mieleen. Eli käytännössä jokainen meistä tuntee todella monia ihmisiä. Ei vaadita kun pieni kohtalon oikku, ja alkio/munasolu " lapsesi" on " lähempänä sinua mitä uskotkaan" . Ja sitten siellä miehesi serkun lapsen rippijuhlissa kahden nuoren katseet kohtaavat, syntyy rakkaus... sisarusten -sinun oman ja munasolu-/alkiolapsen- välille...!:(



Kuinka moni ylipäätään tietää (=kertoo siis lapselleen) että nämä ovat lsaaneet alkunsa luovutetusta solusta/alkiosta?

Ensinnäkin Suomi on todella pieni maa. Jos on vähänkin isompi tuttavapiiri, niin tapaa jatkuvasti ihmisiä, jotka tuntevat jonkun tuttusi. Toisekseen, jos me vanhempina " rakastumme" lapsissamme omiin piirteisiimme (ja tämä on biologista), ja muutenkin viehätymme ihmisiin, jotka ovat samankaltaisia kuin me itse, ei olisi mitenkään outoa, että minun poikani ihastuisi äitinsä oloiseen tyttöön.



Mutta ei tämä tietenkään mikään peruste ole olla luovuttamatta alkioita, nämä on ihan puhtaasti tunnepäätöksiä.

Sulla on oikeus tehdä päätös tunteisiin perustuen ja olla tuntematta tippaakaan syyllisyyttä!

Tarkoitan siis esim. kaupan kassoilla&tarjoilijoilla sitä, että vaikka he ovat " tuntemattomia" , niin heihin voisi helposti tutustua jonkun sattuman kautta, kun ovat " tavallaan tuttuja" .



Eli jos vaikka lähtee lomalle, niin siellä voi törmätä " tuttuun naamaan" ja alkaa jutustelemaan niitä näitä. Yht´äkkiä huomataan että ollaan samalla aaltopituudella, ja ystävyys (/rakkaus) alkaa.



Eli kukaan ei voi tuntea kaikkien tuttujensa taustoja. Ei vaadita kun pieni kohtalon oikku, ja istut " oman lapsesi" vieressä jossakin.



Mitenkäs juttu menikään, että jokainen maailman ihminen pystytään linkittämään jokaiseen ihmiseen... Eli joku tuntee jonkun joka tuntee jonkun, ja se taas tuntee sen joka oli äitisi naapuri 70-luvulla...;) Mutta you get the point!:)

Joten en nyt ymmärrä, mitä todistelet tuossa. Todennäköisyys solmia sukupuolisuhde sisaruksen kanssa on edelleen minimaalinen riippumatta siitä, miten paljon ihminen elämänsä aikana tapaa ihmisiä.



Tietysti voidaan kiistellä siitä, miten vetoavana pitäisi sisaruksen piirteitä. Mutta toisaalta kukin meistä on vain osittain geeniensä luoma - myös kasvu- ja elinympäristö vaikuttaa isosti ihmisen ulkonäköön ja persoonallisuuteen.



No ok, en ollenkaan sano, etteikö tuo SAISI olla se tunnetekijä, joka osaa estää luovuttamasta alkioita. Nämä kun eivät ole rationaalisia juttuja.

Emme kestä miehen kanssa ajatusta, että jossain päin kasvaisi meidän biologinen lapsi joka ei kuitenkaan olisi meidän... Annamme alkiot tutkimuskäyttöön.

Päätöshän on teidän ja sitä pitäisi jokaisen kunnioittaa, oli päätös sitten mikä tahansa.



Tässä minun ajatuksia. Harkitsin muutama vuosi sitten munasolujen luovuttamista. Olinkin jo valmis itse operaatioon, kun mieheni teki asialle stopin. Hänestä tuntui äärettömän pahalle ajatus, että minun jälkeläisiäni olisi jossain tuolla maailmalla. Ja minusta se tuntui hassulta ajatukselta. Ne olisivat kuitenkin olleet vain munasoluja joissa on geenejä, ei mitään muuta. Hukkanhan ne menevät kuitenkin kuukausittain. Jos joku olisi hedelmöittynyt minun lahjasoluinnani ja kantanut lasta 9kk en ymmärrä miten se voisi olla minun?



Sama tilanne alkioiden kanssa. Ne ovat vain sattuman varainen solurypäs, joissa on geenejä. Se ei ajattele, vaikka siitä kasvaa ajatteleva olento. Ainoa joka sen biologisiin luovuttajiin yhdistää on tuo geenistö, ei mikään muu.



Meillä sitten todellakin tuo munasolujen luovuttaminen ei onnistunut, koska en kuitenkaan tahdo tehdä mitään mikä loukkaisi miestäni. Eikä kyllä klinikallakaan tahdottu ottaa minua vastaan kun kerroin mieheni ajatuksista ja huolesta. Ehkä hän joskus lämpenee ajatukselle ja muuttaa mielensä.

Meillä on lapsia kolme, jotka ovat kaikki ICSI-hoidoilla aikaan saatu. Viimeisimmästä hoidosta on pakkasessa 7 alkiota. Olemme sitä mieltä, että nämä lapset riittävät. Kauhistuttaa ajatuskin, että pitäisi mennä klinikalle hermoilemaan niiden alkioiden siirron kanssa. Vaikka kuinka olisi sillä ajatuksella, että onnistuu, jos onnistuu, niin hirveä stressi se on joka tapauksessa. Ei kiitos sitä enää.



Mies on periaatteessa sitä mieltä, että ei halua alkioita luovutettavaksi, mutta ei osaa sitä perustella sen kummemmin kuin minäkään eli vähän on tämä asia puolitiessä. Annamme siis varmasti toistaiseksi niiden alkioiden pysyä pakkasessa ja mietimme asian loppuun myöhemmin.



ap

Meni sulla nyt pikkasen ohi tämä keskustelu :).

Ei ne pakastetut alkiot ole vielä kuin ihan muutaman solun kokoisia eli niillä ei todellakaan ole vielä käsiä tai jalkoja, eikä ne jakaudu niin pitkälle läboratorio-oloissa, että jalkoja ja käsiä päästäisiin nyppimään.



Kyllä se on ihan muunlaista tutkimusta, mitä niille alkioille tehdään.