Nepsylapsi, hankalat aamut ja tukitoimet. Kuuntelen tässä kun nuori perhetyöntekijä selittää sängyn alle ryömineelle pojalle että nyt kuule ...

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan muksu potkittiin ulos ja kouluun, nyt käydään neuvotteluja siitä lähteekö hän kouluun vai ei??

Aiotko sitten repiä tytön sitten 38++ vetenä sitten sieltä sängyn alta töihin? Ai niin sori yhteiskunta ostaa tähän myös ammatillisen tukihenkilön! Ei ihme että Kokoomus voitti vaalit

Otsikossa ap:n lapsi on poika, joten sinä varmaan viittaat sängyn alta vedettävällä tytöllä siihen tukihenkilöön?

Vierailija kirjoitti:

Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...

Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...

Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.

Olen. Aivan. Loppu.

Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.

Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.

Olin eilen viimeksi herättämässä aamulla varhain yläkouluikäistä nuorta. Olen noin vuoden tehnyt perhetyötä kyseisessä perheessä. Lapsi odottaa minua herättämään kolme kertaa viikossa, koska hän tietää, että niinä aamuina herätys on rauhallinen, kiva, rento ja lapsi saa aikaa nousta ylös. Joka ikinen aamu viimeisen puolen vuoden aikana lapsi on noussut ylös (nepsy, adhd) ja tullut kyydilläni kouluun niinä aamuina, kun olen/ollaan kollegan kanssa oltu herättämässä. Ohjeistus aamuherätyksiin ja kuljetuksiin on tullut sosiaalityöntekijältä, eli minä teen sitä työtä, mitä käsketään. Ja suurimmilta osin lapset ovat lähteneet aina kouluun. Onnistuneita aamuherätyksiä edellyttää se, että olen luonut lapseen suhteen läsnäolon ja yhteisen ajan kautta. Vanhemmilla tämä osa-alue sakkaa aina kaikkein pahiten, eli joku estää kiinnostuneen läsnäolon ja rakastavan lähestymisen lapseensa (väsymys, laiskuus, halu toimia omien vanhempien kaltaisesti ym.). Välillä on tapauksia, että vaikka kuinka mallintaisi vanhemmille toimivaa tapaa herättää ja antaisin työkaluja arkeen, niin aina pitää väittää vastaan, vaikka omin silmin näkisi toimivat menetelmät.

Hupsu juttu, minullakin on ollut vastaava tilanne päällä hieman eri asiassa, muttei tullut mieleenkään ruveta sitä tälle palstalle silloin kirjoittamaan.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelujen perusteella yksi suuri syy Nepsy lapseen on paljon töitä tekevä ja joustamaton isä. Yhdessäkään keskustelussa isä ei voi joustaa mitenkään, vaan kaikki vastuu lapsesta jää aina ja kaikissa olosuhteissa äideille.

Ilmeisesti oma ystäväpiiriin on jotenkin valikoitunutta. On erilaisia lapsia ja kaikissa perheissä myös isät osallistuu.

Ei pidä paikkaansa. Mulla kaksi autistia. Lasten isä oli juoppo, joka osallistui vain silloin kun sitä huvitti. Ei isät todellakaan osallistu jokaisessa perheessä eikä syy todellakaan ole liikaa töitä tekevä isä. Näkee, ettei sulla ole mitään käryä todellisuudesta.

Eikös ADHD lapset ole aamulla hereillä ensimmäisenä. Erityisesti jos on lääkitys, niin väsymys iskee aikaisin, kun lääkkeen vaikutus loppuu.tämä kokemus tuttavspiirissä. Eli mielestäni tarvitsisit iltaan apua, jotta lapsi menee ajoissa nukkumaan. Meidän ADD tyttö tarvitsi todella paljon unta ja kun meni nuorempana nukkumaan vasta klo 20.30, niin tarvitsi joka päivä päiväunet vielä 8-vuotiaana.

Yliväsynyt lapsi ei nukahda. Kannattaa ottaa iltaan kaikki keinot käyttöön, jotta lapsi menee nukkumaan kun on väsynyt eikä yliväsynyt.

Vierailija kirjoitti:

Meillä sijaishuollossa on paljon näitä nepsyjä. Päätyvät tänne, kun vanhempi ei saa huolehdittua, että lapsi käy koulua, syö terveellisesti, pukeutuu sään mukaisesti jne. Pääsääntöisesti koulussa käydään. Aamuisin herätellään ja katsotaan, että nuori lähtee kouluun. Jos ei jostain syystä onnistu, tehdään osastolla koulua. Ei anneta pelikoneita tai anneta maata sängyssä. Huolehditaan siitä, että yöllä nukutaan eikä olla esim. pelikoneella. Nuoria pyritään saamaan myös liikkumaan, ulkoilemaan. Saavat paremmin yöllä unta ja kouluunlähtö helpottuu. Ihan perushoivaa ja huolenpitoa siis. Nepsy tarvitsee tätä enemmän kuin normilapsi, mutta ei se mitään taikatemppuja ole. 

Taputapu teille vaan. 

Nepsyt eivät kotona ehkä pääse kouluun, koska vanhemmat ovat töissä, eikä heillä ole aikaa tai mahdollisuutta valvoa että teini-ikäinen saa itsensä sängystä ylös ajoissa. Ja osahan kyllä esim. herää, mutta jumiutuu sitten sohvalle tai meneekin takaisin nukkumaan. 

Myöskin yöllä muun perheen pitää nukkua, vaikka nepsy olisikin hereillä pelaamassa. Tiettyyn pisteeseen saakka voi ohjelmoida laitteita ja katkoa sähköjä, mutta hyvin usein se menee vaan valtataisteluksi joka ei opeta tai hyödytä nepsyä laisinkaan. 

Mitenkään väheksymättä työpanostanne, tässäkin huomaa tuon, miten nepsyjen perheiltä odotetaan kohtuutonta venymistä ja epäinhimillisiä tekoja vielä silloinkin, kun nepsy on itse lähes aikuinen. Ei ihme jos vanhempia väsyttää, kun kaikki pyörii vain yhden lapsen ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaksamista ap ja kumppanit! 

Omani ovat jo isoja, mutta muistan oikein hyvin, miten väsynyt olin ns. virallisen tahon kyttäämiseen: jos reagoit tunteella, siitä sanottiin. Jos muutuit robotiksi, siitäkin sanottiin! Kerran puin raivoavaa autistia eteisessä, jutellen samalla monotonisesti hänelle. Perhetyöntekijä koki tämän suorastaan hälyttävänä, ja osoituksena väsymyksestäni (ihanko totta). Kerroin tälle, että autistien kanssa on ihan turha vääntää tai ruveta keskustelemaan, koska vaatteet on nyt pakko pukea eikä hän tule rauhoittumaan ennen kuin tilanne on ohi, mutta eipä tuntunut tajuavan. 

Psykiatrisella puolella oltiin kovasti sitä mieltä, että jos autisti valvoo puoli yötä, niin tulee minunkin. Kuulemma voin istua makuuhuoneen lattialla seurana hiljaa. Kysyin, että missä vaiheessa minä nukun, kun päivälläkin pitäisi jaksaa? Kuulemma mies voi auttaa. No sepä kiva; mies oli päivät työssä. Pitäisi kuulemma miettiä sitä uusiksi. :D Joo ei mietitty- miten ihmeessä parantaa perheen hyvinvointia tuollainen, että mies ottaa loparit, jotta äiti voi istua pimeässä makkarissa seurana valvovalle lapselleen? 

Tämä oletus, että kukaan ei muutenkaan käy töissä, tuli vastaan muulloinkin. Kerran harkinnassa oli viikkotolkulla kestävä perhekuntoutusjakso, 8-16 suunnilleen arkisin sairaalan päiväosastolla viisi tai kuusi viikkoa. Kaatui siihen että mies kävi töissä ja että minä en kokenut realistiseksi kolmella eri bussilla reissaamista kahdesti päivässä muutenkaan. Uhkailtiin lasulla sitten. 

On yleensä kahden tyyppisiä avohuollon/lastensuojelun piirissä olevia vanhempia:

- Vanhemmat, jotka ottavat apua vastaan ja haluavat tehdä kaikkensa, jotta lapsi pystyy elämään vanhempien kanssa kotona. Vanhemmat toimivat yhteistyössä viranomaisten kanssa ja ovat kiinnostuneita lastensa asioista ja laittavat lapset etusijalle. Tällaiset vanhemmat osaavat yleensä keskustella ja käyttäytyä normaalin ihmisen lailla esimerkiksi perheohjaajien kanssa (jotka eivät ole syyllisiä perheenne tilanteeseen, eivätkä varmasti, takaan sen, ole auttamassa teidän perhettä rahan takia). Yleensä näiden perheiden lapset pystyvät elämään kotona ilman avohuollon sijoituksia saatika huostaanottoa.

- Vanhemmat, jotka syyttävät kaikkia ulkopuolisia tahoja perheensä tilanteesta. Ympärillä olevat ihmiset ovat havainneet haasteita ja ongelmia vanhemmuudessa jo synnytysosastolta saakka, mutta mikään ei mene vanhempien päähän. Vanhemmat eivät näitä usko, vaan kitisevät, että muut ovat ongelma tähän: sosiaalityöntekijät ja erityisesti se avustavaa työtä tekevät pienipalkkaiset ohjaajat: lastensuojelulaitoksen työntekijät ja erilaiset avohuollon työntekijät. Yleensä näiden perheiden lapset eivät pysty elämään kotona 18 ikävuoteen saakka. Tämän lisäksi tehtaillaan muka fiksuina valituksia aviin ja kaikkin mahdollisiin instituutioihin, ja käyttädytään ylimielisesti koko maailmaa kohtaan.

Sinällään ihan järkeenkäypää tekstiä, mutta ohittaa kyllä kokonaan tuon alkuperäisen viestin ja onko tässä nyt tarkoitus antaa ymmärtää, että jos ei lopeta töitä, ei ajattele lapsen parasta? Meidän yhteiskunnassamme ei valitettavasti ole mahdollista sellainen, että voisi tehdä valintoja näin vapaasti. Jos irtisanoutuu, tulee karenssi ja taloudellinen katastrofi. Yhteiskunta ja lastensuojelu ei tule siinä tilanteessa apuun. Valitettavia tosiasioita. Enkä pidä siitäkään, että jos ei pidä kaikkia ideoita hyvänä, leimataan yhteistyökyvyttömäksi.

Vierailija kirjoitti:

Mitä näille nepsylapsille tapahtui vaikkapa 40v sitten? Ryömikö avustaja tai äiti maanittelemassa lasta sängyn alta?

No 20v sitten nepsylapset oli "hankalia". Ei niitä haettu kouluun, välttämättä edes vanhempia ei kiinnostanut. Ja jos kiinnosti, niin sitten vaan haukuttiin laiskaksi pa*kaksi. Koulut jäi käymättä, päihteet vei monet mukanaan, osa kuntoutti itse itsensä työelämään, osa ei. Osa otettiin huostaan, mutta harvemmin pelkästään sen takia että teini ei vaan käy koulua.

Nepsyoireiden kanssa kun voi oppia elämään ja osa oireista helpottaa iän myötä. Teini-ikä on monelle se pahin vaihe. Ei se että Veeti 15v ei saa koulua käytä tarkoita ettei Veeti 35v voisi olla työssäkäyvä ja itse omat asiansa hoitava aikuinen jolla asuntolaina, vaimo ja pari lasta.

Onko se nyt poika vai tyttö? Otsikossa poika ja tekstissä tyttö???

Vierailija kirjoitti:

Huomaa, että tällä palstalla moni ei ole nepsylasten kanssa tekemisissä ollut. Ei ole ihan niin helppoa kuin luulisi.

Pikkuveljeni oli samanlainen, hänessä oli kyllä äidillemme paljon kestämistä. (Vaikka rakas hän toki on!) Kun hän päätti jotain niin ei siinä ollut kenelläkään muulla oikein mitään sanomista.

Juuri tämä. Minulla ahdh/asperger-lapsi, joka joutui lopulta sijoitukseen oman käytöksensä takia. Olin hirvittävän onnellinen, koska luulin lapsen nyt saavan apua. Eipä saanut, samat ongelmat siellä laitoksessa on. Kun lapsi päättää, ettei jotain tee, ei siinä "nepsyalan ammattilainen" mitään mahda. Ja monta kertaa on sanottu, että minä olen asiantuntija oman nepsylapseni kanssa, ei laitoksen työntekijät osaa lasta käsitellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä näille nepsylapsille tapahtui vaikkapa 40v sitten? Ryömikö avustaja tai äiti maanittelemassa lasta sängyn alta?

No 20v sitten nepsylapset oli "hankalia". Ei niitä haettu kouluun, välttämättä edes vanhempia ei kiinnostanut. Ja jos kiinnosti, niin sitten vaan haukuttiin laiskaksi pa*kaksi. Koulut jäi käymättä, päihteet vei monet mukanaan, osa kuntoutti itse itsensä työelämään, osa ei. Osa otettiin huostaan, mutta harvemmin pelkästään sen takia että teini ei vaan käy koulua.

Nepsyoireiden kanssa kun voi oppia elämään ja osa oireista helpottaa iän myötä. Teini-ikä on monelle se pahin vaihe. Ei se että Veeti 15v ei saa koulua käytä tarkoita ettei Veeti 35v voisi olla työssäkäyvä ja itse omat asiansa hoitava aikuinen jolla asuntolaina, vaimo ja pari lasta.

Eikä se että Veeti 15veetä joku ammattilainen maanittelee sängyn alta takaa että Veeti 35 on perheellinen duunari. Veeteistä tulee mitä tulee aikalailla riippumatta siitä laitetaanko Veeteille rajat ja laitetaan koulutielle, halusivat tai eivät, vai otetaanko joku ulkopuolinen lepertelemään josko Veetiä juuri tänään huvittaisi koulu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...

Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...

Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.

Olen. Aivan. Loppu.

Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.

Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.

Olin eilen viimeksi herättämässä aamulla varhain yläkouluikäistä nuorta. Olen noin vuoden tehnyt perhetyötä kyseisessä perheessä. Lapsi odottaa minua herättämään kolme kertaa viikossa, koska hän tietää, että niinä aamuina herätys on rauhallinen, kiva, rento ja lapsi saa aikaa nousta ylös. Joka ikinen aamu viimeisen puolen vuoden aikana lapsi on noussut ylös (nepsy, adhd) ja tullut kyydilläni kouluun niinä aamuina, kun olen/ollaan kollegan kanssa oltu herättämässä. Ohjeistus aamuherätyksiin ja kuljetuksiin on tullut sosiaalityöntekijältä, eli minä teen sitä työtä, mitä käsketään. Ja suurimmilta osin lapset ovat lähteneet aina kouluun. Onnistuneita aamuherätyksiä edellyttää se, että olen luonut lapseen suhteen läsnäolon ja yhteisen ajan kautta. Vanhemmilla tämä osa-alue sakkaa aina kaikkein pahiten, eli joku estää kiinnostuneen läsnäolon ja rakastavan lähestymisen lapseensa (väsymys, laiskuus, halu toimia omien vanhempien kaltaisesti ym.). Välillä on tapauksia, että vaikka kuinka mallintaisi vanhemmille toimivaa tapaa herättää ja antaisin työkaluja arkeen, niin aina pitää väittää vastaan, vaikka omin silmin näkisi toimivat menetelmät.

Tämä kuulostaa lähinnä siltä, että vanhemmat ovat umpipoikki ja kyllästyneitä: kukaan ei edes yritä kuunnella heitä tai uskoa, millainen riiviö tuokin lapsi voi olla niinä aamuina, kun työntekijä ei ole lirkuttelemassa sängynvierellä. Työntekijät unohtuvat helposti asemansa: he tekevät TYÖTÄ, eivätkä ole näkemässä perheen tilannetta muina kellonaikoina. He eivät suhtaudu asiakaslapsiin kuin omiinsa, ja siksi moni sokaistuukin omalle paremmuudelleen. Todellisuudessa aika harva katselisi vastaavaa käytöstä omalta lapseltaan, mitä sietää nyt palkkaa nauttivana. 

Jos vanhemmat ovat niin kelvottomia, lapsen paikka ei ole kotona. Tai ehkä eivät olekaan, ja kirjoittaja tietää sen itsekin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä sijaishuollossa on paljon näitä nepsyjä. Päätyvät tänne, kun vanhempi ei saa huolehdittua, että lapsi käy koulua, syö terveellisesti, pukeutuu sään mukaisesti jne. Pääsääntöisesti koulussa käydään. Aamuisin herätellään ja katsotaan, että nuori lähtee kouluun. Jos ei jostain syystä onnistu, tehdään osastolla koulua. Ei anneta pelikoneita tai anneta maata sängyssä. Huolehditaan siitä, että yöllä nukutaan eikä olla esim. pelikoneella. Nuoria pyritään saamaan myös liikkumaan, ulkoilemaan. Saavat paremmin yöllä unta ja kouluunlähtö helpottuu. Ihan perushoivaa ja huolenpitoa siis. Nepsy tarvitsee tätä enemmän kuin normilapsi, mutta ei se mitään taikatemppuja ole. 

Taputapu teille vaan. 

Nepsyt eivät kotona ehkä pääse kouluun, koska vanhemmat ovat töissä, eikä heillä ole aikaa tai mahdollisuutta valvoa että teini-ikäinen saa itsensä sängystä ylös ajoissa. Ja osahan kyllä esim. herää, mutta jumiutuu sitten sohvalle tai meneekin takaisin nukkumaan. 

Myöskin yöllä muun perheen pitää nukkua, vaikka nepsy olisikin hereillä pelaamassa. Tiettyyn pisteeseen saakka voi ohjelmoida laitteita ja katkoa sähköjä, mutta hyvin usein se menee vaan valtataisteluksi joka ei opeta tai hyödytä nepsyä laisinkaan. 

Mitenkään väheksymättä työpanostanne, tässäkin huomaa tuon, miten nepsyjen perheiltä odotetaan kohtuutonta venymistä ja epäinhimillisiä tekoja vielä silloinkin, kun nepsy on itse lähes aikuinen. Ei ihme jos vanhempia väsyttää, kun kaikki pyörii vain yhden lapsen ympärillä.

Niin, eli kun siellä kotona ei kukaan ole laittamassa lasta kouluun, kouluun ei mennä, kukaan ei katso mitä nepsy pukee päälleen tai syö. Peliaikaa ei rajata mitenkään. Väsytään ja ihmetellään ja sitten se nepsy onkin jo huostassa. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä nyt vuoden verran käynyt kanssa työntekijä. Ollaan sikäli todella onnellisessa asemassa että meidän teini pääsi etäopetukseen, mutta...

Vuosi takana. Edistymistä ei ole tapahtunut juuri ollenkaan, teiniä ei saa kouluun lähiopetukseen (ja ihan oikeasti neropatit, ei tuommoista 70kg/180 lasta noin vain "pueta ja heitetä" kouluun, vähän eri asia kun joku uhmaikäinen taapero), ei mitään mitä en olisi itsekin saanut tehtyä. Ja joudun kuitenkin aamulla herättämään teinin ja avaamaan oven ja lohduttamaan "tukihenkilöä" kun on ollut taas vähän huono aamu...

Sen jälkeen pitää vahtia että teini osallistuu tunneille eikä harhaannu muuhun tekemiseen jne. Siihen päälle omat työt, menee monesti iltaan asti että saa tunnit tehtyä.

Olen. Aivan. Loppu.

Mutta. Itsellä oli vastaava vaihe teininä, yläasteen pääsin ihmeellä läpi (enemmän poissa kun läsnä), opinnot jäi silloin siihen, käytännössä olin sängyssä pari vuotta. Mitään apua/ tukea tms. en saanut. Lopulta pätkätöiden ja kurssien kautta vakituinen työpaikka ja opinnot siinä sivussa, eli ihan yhteisskuntakelpoinen minusta tuli. Ja omat ADHD+ asberger piirteet diagnoosit sain vasta kun olin jo oppinut elämään näiden kanssa.

Jotenkin vain kuvittelin että jos apua saa jo ajoissa niin menisi tuo vaihe helpommalla? Ehkä sitten ei, mutta on ainakin yritetty. Itselle nämä "tukitoimet" nyt vaan aiheuttaa enemmän rasitetta kuin apua.

En yritä ilkeillä, mutta miksi ihmeessä olet hankkinut lapsen jos olet itse viettänyt vuosia sängyssä? Miten jaksamisetasi auttaa se, että nyt sama rumba edessä oman lapsen kanssa?

Kuvittelitko sitten, että se VIERAS ihminen menee lapsesi luo, ottaa häntä niskavilloista kiinni ja alkaa hommiin? Vai onko sittenkin parempi, että se VIERAS ihminen, ensin ottaa lapseesi kontaktia normaalisti puhuen ja luo edes jonkinlaisen vuorovaikutuksen?

Te olette vanhempoina epäonnistuneet siinä, että ettet ole kyenneet selvittämään miten lapsenne toimii, siksi siellä on nyt joku toinen aikuinen tekemässä teidän duunejanne. Olisit iloinen. Älkää enää hankkiko uusia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaksamista ap ja kumppanit! 

Omani ovat jo isoja, mutta muistan oikein hyvin, miten väsynyt olin ns. virallisen tahon kyttäämiseen: jos reagoit tunteella, siitä sanottiin. Jos muutuit robotiksi, siitäkin sanottiin! Kerran puin raivoavaa autistia eteisessä, jutellen samalla monotonisesti hänelle. Perhetyöntekijä koki tämän suorastaan hälyttävänä, ja osoituksena väsymyksestäni (ihanko totta). Kerroin tälle, että autistien kanssa on ihan turha vääntää tai ruveta keskustelemaan, koska vaatteet on nyt pakko pukea eikä hän tule rauhoittumaan ennen kuin tilanne on ohi, mutta eipä tuntunut tajuavan. 

Psykiatrisella puolella oltiin kovasti sitä mieltä, että jos autisti valvoo puoli yötä, niin tulee minunkin. Kuulemma voin istua makuuhuoneen lattialla seurana hiljaa. Kysyin, että missä vaiheessa minä nukun, kun päivälläkin pitäisi jaksaa? Kuulemma mies voi auttaa. No sepä kiva; mies oli päivät työssä. Pitäisi kuulemma miettiä sitä uusiksi. :D Joo ei mietitty- miten ihmeessä parantaa perheen hyvinvointia tuollainen, että mies ottaa loparit, jotta äiti voi istua pimeässä makkarissa seurana valvovalle lapselleen? 

Tämä oletus, että kukaan ei muutenkaan käy töissä, tuli vastaan muulloinkin. Kerran harkinnassa oli viikkotolkulla kestävä perhekuntoutusjakso, 8-16 suunnilleen arkisin sairaalan päiväosastolla viisi tai kuusi viikkoa. Kaatui siihen että mies kävi töissä ja että minä en kokenut realistiseksi kolmella eri bussilla reissaamista kahdesti päivässä muutenkaan. Uhkailtiin lasulla sitten. 

On yleensä kahden tyyppisiä avohuollon/lastensuojelun piirissä olevia vanhempia:

- Vanhemmat, jotka ottavat apua vastaan ja haluavat tehdä kaikkensa, jotta lapsi pystyy elämään vanhempien kanssa kotona. Vanhemmat toimivat yhteistyössä viranomaisten kanssa ja ovat kiinnostuneita lastensa asioista ja laittavat lapset etusijalle. Tällaiset vanhemmat osaavat yleensä keskustella ja käyttäytyä normaalin ihmisen lailla esimerkiksi perheohjaajien kanssa (jotka eivät ole syyllisiä perheenne tilanteeseen, eivätkä varmasti, takaan sen, ole auttamassa teidän perhettä rahan takia). Yleensä näiden perheiden lapset pystyvät elämään kotona ilman avohuollon sijoituksia saatika huostaanottoa.

- Vanhemmat, jotka syyttävät kaikkia ulkopuolisia tahoja perheensä tilanteesta. Ympärillä olevat ihmiset ovat havainneet haasteita ja ongelmia vanhemmuudessa jo synnytysosastolta saakka, mutta mikään ei mene vanhempien päähän. Vanhemmat eivät näitä usko, vaan kitisevät, että muut ovat ongelma tähän: sosiaalityöntekijät ja erityisesti se avustavaa työtä tekevät pienipalkkaiset ohjaajat: lastensuojelulaitoksen työntekijät ja erilaiset avohuollon työntekijät. Yleensä näiden perheiden lapset eivät pysty elämään kotona 18 ikävuoteen saakka. Tämän lisäksi tehtaillaan muka fiksuina valituksia aviin ja kaikkin mahdollisiin instituutioihin, ja käyttädytään ylimielisesti koko maailmaa kohtaan.

Sinällään ihan järkeenkäypää tekstiä, mutta ohittaa kyllä kokonaan tuon alkuperäisen viestin ja onko tässä nyt tarkoitus antaa ymmärtää, että jos ei lopeta töitä, ei ajattele lapsen parasta? Meidän yhteiskunnassamme ei valitettavasti ole mahdollista sellainen, että voisi tehdä valintoja näin vapaasti. Jos irtisanoutuu, tulee karenssi ja taloudellinen katastrofi. Yhteiskunta ja lastensuojelu ei tule siinä tilanteessa apuun. Valitettavia tosiasioita. Enkä pidä siitäkään, että jos ei pidä kaikkia ideoita hyvänä, leimataan yhteistyökyvyttömäksi.

On eri asia haastaa mielipiteitä, kun alkaa haukkua ympärillä olevia ohjaajia ja uhata jopa väkivallalla (harvinaista onneksi vanhempien osalta). Yleensä kyvykkäitä vanhempia yhdistää myös kyky haastaa perheohjaajan näkemyksiä, mutta myös ymmärtää, ettei aina välttämättä itse ole oikeassa. Sanon vielä näin perheohjaajan näkökulmasta: on hyvin harvinaista, että vanhemmilla olisi mitään sitä vastaan, että aamu- tai iltatoimiin saadaan tukea. Yleensä vanhempienkin kanssa ollaan hyvissä väleissä, on huumoria ja keskustelut ovat mukavia hetkiä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä sijaishuollossa on paljon näitä nepsyjä. Päätyvät tänne, kun vanhempi ei saa huolehdittua, että lapsi käy koulua, syö terveellisesti, pukeutuu sään mukaisesti jne. Pääsääntöisesti koulussa käydään. Aamuisin herätellään ja katsotaan, että nuori lähtee kouluun. Jos ei jostain syystä onnistu, tehdään osastolla koulua. Ei anneta pelikoneita tai anneta maata sängyssä. Huolehditaan siitä, että yöllä nukutaan eikä olla esim. pelikoneella. Nuoria pyritään saamaan myös liikkumaan, ulkoilemaan. Saavat paremmin yöllä unta ja kouluunlähtö helpottuu. Ihan perushoivaa ja huolenpitoa siis. Nepsy tarvitsee tätä enemmän kuin normilapsi, mutta ei se mitään taikatemppuja ole. 

Eli toisin sanoen vanhemmilla on myös ongelmia, kun eivät saa toteutettua normaalia arkea? Nepsyyshän on usein periytyvää.

Minä ottaisin kännykän pois lapsen nukkuessa ja tämä hoitaja veisi sen kouluun.Sitten lapsen herättyä sanoisin että kännykkä on mennyt jo kouluun oppimaan uusia sovelluksia.Lapsi lähtisi mielellään kouluun kun ystävä on jo siellä.Opettaja veisi kännykän pulpettiin,josta sen löytäisi ja näin lapsi voisi ajatella että koulu onkin mukava asia.Narraamalla niinkuin ennenvanhaan,tai no sosiaalitätejä jalasta kiskomaan sängyn alta ja jumalattomalla huutamisella ja mekkalalla sitten,tai antaa olla ja syrjäytyä sitten.Mitäpä se mulle kuuluu.   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaksamista ap ja kumppanit! 

Omani ovat jo isoja, mutta muistan oikein hyvin, miten väsynyt olin ns. virallisen tahon kyttäämiseen: jos reagoit tunteella, siitä sanottiin. Jos muutuit robotiksi, siitäkin sanottiin! Kerran puin raivoavaa autistia eteisessä, jutellen samalla monotonisesti hänelle. Perhetyöntekijä koki tämän suorastaan hälyttävänä, ja osoituksena väsymyksestäni (ihanko totta). Kerroin tälle, että autistien kanssa on ihan turha vääntää tai ruveta keskustelemaan, koska vaatteet on nyt pakko pukea eikä hän tule rauhoittumaan ennen kuin tilanne on ohi, mutta eipä tuntunut tajuavan. 

Psykiatrisella puolella oltiin kovasti sitä mieltä, että jos autisti valvoo puoli yötä, niin tulee minunkin. Kuulemma voin istua makuuhuoneen lattialla seurana hiljaa. Kysyin, että missä vaiheessa minä nukun, kun päivälläkin pitäisi jaksaa? Kuulemma mies voi auttaa. No sepä kiva; mies oli päivät työssä. Pitäisi kuulemma miettiä sitä uusiksi. :D Joo ei mietitty- miten ihmeessä parantaa perheen hyvinvointia tuollainen, että mies ottaa loparit, jotta äiti voi istua pimeässä makkarissa seurana valvovalle lapselleen? 

Tämä oletus, että kukaan ei muutenkaan käy töissä, tuli vastaan muulloinkin. Kerran harkinnassa oli viikkotolkulla kestävä perhekuntoutusjakso, 8-16 suunnilleen arkisin sairaalan päiväosastolla viisi tai kuusi viikkoa. Kaatui siihen että mies kävi töissä ja että minä en kokenut realistiseksi kolmella eri bussilla reissaamista kahdesti päivässä muutenkaan. Uhkailtiin lasulla sitten. 

On yleensä kahden tyyppisiä avohuollon/lastensuojelun piirissä olevia vanhempia:

- Vanhemmat, jotka ottavat apua vastaan ja haluavat tehdä kaikkensa, jotta lapsi pystyy elämään vanhempien kanssa kotona. Vanhemmat toimivat yhteistyössä viranomaisten kanssa ja ovat kiinnostuneita lastensa asioista ja laittavat lapset etusijalle. Tällaiset vanhemmat osaavat yleensä keskustella ja käyttäytyä normaalin ihmisen lailla esimerkiksi perheohjaajien kanssa (jotka eivät ole syyllisiä perheenne tilanteeseen, eivätkä varmasti, takaan sen, ole auttamassa teidän perhettä rahan takia). Yleensä näiden perheiden lapset pystyvät elämään kotona ilman avohuollon sijoituksia saatika huostaanottoa.

- Vanhemmat, jotka syyttävät kaikkia ulkopuolisia tahoja perheensä tilanteesta. Ympärillä olevat ihmiset ovat havainneet haasteita ja ongelmia vanhemmuudessa jo synnytysosastolta saakka, mutta mikään ei mene vanhempien päähän. Vanhemmat eivät näitä usko, vaan kitisevät, että muut ovat ongelma tähän: sosiaalityöntekijät ja erityisesti se avustavaa työtä tekevät pienipalkkaiset ohjaajat: lastensuojelulaitoksen työntekijät ja erilaiset avohuollon työntekijät. Yleensä näiden perheiden lapset eivät pysty elämään kotona 18 ikävuoteen saakka. Tämän lisäksi tehtaillaan muka fiksuina valituksia aviin ja kaikkin mahdollisiin instituutioihin, ja käyttädytään ylimielisesti koko maailmaa kohtaan.

Sinällään ihan järkeenkäypää tekstiä, mutta ohittaa kyllä kokonaan tuon alkuperäisen viestin ja onko tässä nyt tarkoitus antaa ymmärtää, että jos ei lopeta töitä, ei ajattele lapsen parasta? Meidän yhteiskunnassamme ei valitettavasti ole mahdollista sellainen, että voisi tehdä valintoja näin vapaasti. Jos irtisanoutuu, tulee karenssi ja taloudellinen katastrofi. Yhteiskunta ja lastensuojelu ei tule siinä tilanteessa apuun. Valitettavia tosiasioita. Enkä pidä siitäkään, että jos ei pidä kaikkia ideoita hyvänä, leimataan yhteistyökyvyttömäksi.

Niin, kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuutta käydä töissä. Lasi voi olla niin vaikeahoitoinen, että jos hänet kotona haluaa hoitaa, ei voi käydä töissä. Ikäviä valintoja, mutta näitä ihmiset joutuvat tekemään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaksamista ap ja kumppanit! 

Omani ovat jo isoja, mutta muistan oikein hyvin, miten väsynyt olin ns. virallisen tahon kyttäämiseen: jos reagoit tunteella, siitä sanottiin. Jos muutuit robotiksi, siitäkin sanottiin! Kerran puin raivoavaa autistia eteisessä, jutellen samalla monotonisesti hänelle. Perhetyöntekijä koki tämän suorastaan hälyttävänä, ja osoituksena väsymyksestäni (ihanko totta). Kerroin tälle, että autistien kanssa on ihan turha vääntää tai ruveta keskustelemaan, koska vaatteet on nyt pakko pukea eikä hän tule rauhoittumaan ennen kuin tilanne on ohi, mutta eipä tuntunut tajuavan. 

Psykiatrisella puolella oltiin kovasti sitä mieltä, että jos autisti valvoo puoli yötä, niin tulee minunkin. Kuulemma voin istua makuuhuoneen lattialla seurana hiljaa. Kysyin, että missä vaiheessa minä nukun, kun päivälläkin pitäisi jaksaa? Kuulemma mies voi auttaa. No sepä kiva; mies oli päivät työssä. Pitäisi kuulemma miettiä sitä uusiksi. :D Joo ei mietitty- miten ihmeessä parantaa perheen hyvinvointia tuollainen, että mies ottaa loparit, jotta äiti voi istua pimeässä makkarissa seurana valvovalle lapselleen? 

Tämä oletus, että kukaan ei muutenkaan käy töissä, tuli vastaan muulloinkin. Kerran harkinnassa oli viikkotolkulla kestävä perhekuntoutusjakso, 8-16 suunnilleen arkisin sairaalan päiväosastolla viisi tai kuusi viikkoa. Kaatui siihen että mies kävi töissä ja että minä en kokenut realistiseksi kolmella eri bussilla reissaamista kahdesti päivässä muutenkaan. Uhkailtiin lasulla sitten. 

On yleensä kahden tyyppisiä avohuollon/lastensuojelun piirissä olevia vanhempia:

- Vanhemmat, jotka ottavat apua vastaan ja haluavat tehdä kaikkensa, jotta lapsi pystyy elämään vanhempien kanssa kotona. Vanhemmat toimivat yhteistyössä viranomaisten kanssa ja ovat kiinnostuneita lastensa asioista ja laittavat lapset etusijalle. Tällaiset vanhemmat osaavat yleensä keskustella ja käyttäytyä normaalin ihmisen lailla esimerkiksi perheohjaajien kanssa (jotka eivät ole syyllisiä perheenne tilanteeseen, eivätkä varmasti, takaan sen, ole auttamassa teidän perhettä rahan takia). Yleensä näiden perheiden lapset pystyvät elämään kotona ilman avohuollon sijoituksia saatika huostaanottoa.

- Vanhemmat, jotka syyttävät kaikkia ulkopuolisia tahoja perheensä tilanteesta. Ympärillä olevat ihmiset ovat havainneet haasteita ja ongelmia vanhemmuudessa jo synnytysosastolta saakka, mutta mikään ei mene vanhempien päähän. Vanhemmat eivät näitä usko, vaan kitisevät, että muut ovat ongelma tähän: sosiaalityöntekijät ja erityisesti se avustavaa työtä tekevät pienipalkkaiset ohjaajat: lastensuojelulaitoksen työntekijät ja erilaiset avohuollon työntekijät. Yleensä näiden perheiden lapset eivät pysty elämään kotona 18 ikävuoteen saakka. Tämän lisäksi tehtaillaan muka fiksuina valituksia aviin ja kaikkin mahdollisiin instituutioihin, ja käyttädytään ylimielisesti koko maailmaa kohtaan.

Sinällään ihan järkeenkäypää tekstiä, mutta ohittaa kyllä kokonaan tuon alkuperäisen viestin ja onko tässä nyt tarkoitus antaa ymmärtää, että jos ei lopeta töitä, ei ajattele lapsen parasta? Meidän yhteiskunnassamme ei valitettavasti ole mahdollista sellainen, että voisi tehdä valintoja näin vapaasti. Jos irtisanoutuu, tulee karenssi ja taloudellinen katastrofi. Yhteiskunta ja lastensuojelu ei tule siinä tilanteessa apuun. Valitettavia tosiasioita. Enkä pidä siitäkään, että jos ei pidä kaikkia ideoita hyvänä, leimataan yhteistyökyvyttömäksi.

On eri asia haastaa mielipiteitä, kun alkaa haukkua ympärillä olevia ohjaajia ja uhata jopa väkivallalla (harvinaista onneksi vanhempien osalta). Yleensä kyvykkäitä vanhempia yhdistää myös kyky haastaa perheohjaajan näkemyksiä, mutta myös ymmärtää, ettei aina välttämättä itse ole oikeassa. Sanon vielä näin perheohjaajan näkökulmasta: on hyvin harvinaista, että vanhemmilla olisi mitään sitä vastaan, että aamu- tai iltatoimiin saadaan tukea. Yleensä vanhempienkin kanssa ollaan hyvissä väleissä, on huumoria ja keskustelut ovat mukavia hetkiä.

Pulushakilta tuntuu tämä keskustelu. Pointti ei tule kuulluksi.