Kirjolla

Topi on todella fiksu ja symppis. Siitä rillipäästä en tykkää.

Tässä nämä nuoret ovat kyllä onneksi hyvistä perheistä ja sellaisista missä on ollut voimavaroja tukea heitä. Tuli mieleen vähän toisenlainen perhe. Oli yhdessä dokumentissa vähän aikaa sitten. En vaan muista nimeä. Siinä siis isä oli kolmen lapsen kanssa omillaan, kun äiti oli osastolla "lepäämässä". Lapsista kaksi tyttöä olivat autisteja. Sitten vanhempi veli heillä myös. Ei saatu avustajia enää kotiin yms. Tytöt myös "vaikeampia" tapauksia ja toinen ei edes puhunut oikein mitään. Oli köyhempi perhe kyseessä myös. Tulivat vaan mieleen siitä, kuinka erilaisia perheitä ja varallisuutta on. Isä yritti paljon, mutta tilanne kuormittava. Jos joku muistaa ohjelman niin kiitän.

Oon myös ite miettinyt sitä, että nää aktiivipahastujat saattaa olla erityiskiinnostuneita nimenomaan siitä twitter- insta- somesodasta, jossa tärkeää on jäädä uhriksi ihan samalla tavalla kuin jotkut muut on kiinnostuneita junista. Selittäis osaa näistä kirjolla olevista ja myös osaa näistä instavaikuttajista, joilla on aina paha mieli jonkun puolesta ihan varmuuden vuoksi. Kai tohon uhrinkin rooliin voi erikoistua ja addiktoitua.

Jännästi kun twitterissä selaa noita profiileita siellä on myös aika paljon overlappia rokote- ja koronakriittisten kanssa. Ehkä noi rokotehörhöt on alkaneet sellasiksi koska ovat ite tai niiden lapset on autistisia ja sit haluaa löytää vastuutahoja luonnonvoimille.

Itellä on aistiyliherkkyyksiä mutta pystyn kyllä aika hyvin niiden kanssa elämään. Mulle on väitetty että se on maskaamista mitä ikinä sillä nyt sitten tarkoitetaankin, mutta en koe sitä ite niin. Enemmän on kyse siitä, että mulla on oikeus kotini suojissa ja omassa elämässä valita ihan ne tavat miten ja mitä haluan esim. Syödä, mutta on ymmärrettävää ettei muu maailma oo samanlainen. En itse koe tässä ristiriitaa, että maailma on järjestynyt enemmistön mukaan, mutta mua välillä harmittaa se, että en aina pysty selittämään tätä ihmisille, joiden elämä on toiselaista. Se surettaa, siis semmoinen kyvyttömyys jakaa, mutta siinäkin se on pitkälle mun kyvyttömyyttä kuvailla tätä, ei oo niin etteikö mun läheiset ois yrittäneet tajuta.

Vierailija kirjoitti:

Sympaattinen sarja. Toki herättää kysymyksen, miten huono-osaisten perheiden autistilapset pärjäävät itsenäistymisen kynnyksellä. 

Monilla on paljon vaikeuksia. Yliedustettuina teini iässä tehtävissä sijoituksissa .

T. Lastensuojelun sossu

Vierailija kirjoitti:

Jäin miettimään kun Sointu kertoi Topin olevan kiinnostunut asioista eikä ihmisistä. Markustakin näytti kiinnostavan kypärät ja tietotekniikka, mutta valmentajan avulla hän oppi kyselemään asioita myös muilta ihmisiltä.

Mutta kuinka pitkälle tuo opeteltu muista ihmisistä kiinnostuminen kantaa? Entä kun tyttöystävä on saatu, ja hänelle tulee vaikkapa masennus tai jokin muu sellainen elämäntilanne, jolloin poikakaverin tuki olisi tarpeen? Onko aspergerhenkilö silloin AIDOSTI kiinnostunut puolisonsa voinnista? Voiko joku toinen henkilö ylipäätään joskus tukeutua aspergerhenkilöön, esim. Kirin ihana ystävätär Kiriin?

Olisi upeaa, jos joku aspergerhenkilö tai hänen läheisensä voisi vastata.

Olen itse assi, samoin puolisoni. En osaa sanoa mitään sellaisten assien puolesta, jotka ovat joutuneet opettelemaan kiinnostusta muihin ihmisiin, koska meitä kyllä kiinnostavat muut ihmiset. Tunnemme molemmat syvää empatiaa, jos huomaamme tai saamme tietää, että jollakulla on paha olo, mutta ongelmana on se, että monesti on vaikea tietää, miten tilanteessa olisi paras toimia. Parisuhteessa olemme kehittäneet melkeinpä vuokaaviotyyppiset käyttöohjeet (kun toinen sanoo tai tekee x, se tarkoittaa, että hänellä on tunnetila y, ja silloin hän haluaisi asiaa z), mutta vieraampien ihmisten kanssa se on vaikeampaa. Mutta olemme kyllä saaneet toisiltamme tukea, ja meillä molemmilla on myös ystäviä, jotka kokevat saaneensa meiltä tukea. Olen yrittänyt "opiskella" sitä, miten toimitaan, kun ihmisillä on paha olo, ja nähtävästi olen ainakin jotain onnistunut oppimaan. Ihan oikeasti haluan auttaa, olla tukena ja lievittää pahaa oloa. 

Täältä poistetaan kaikki viestit, joissa selitetään miksi Kiri on vähemmän suosittu kuin muut osallistujat. Ja ei, syy ei ole hänen sukupuolensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäin miettimään kun Sointu kertoi Topin olevan kiinnostunut asioista eikä ihmisistä. Markustakin näytti kiinnostavan kypärät ja tietotekniikka, mutta valmentajan avulla hän oppi kyselemään asioita myös muilta ihmisiltä.

Mutta kuinka pitkälle tuo opeteltu muista ihmisistä kiinnostuminen kantaa? Entä kun tyttöystävä on saatu, ja hänelle tulee vaikkapa masennus tai jokin muu sellainen elämäntilanne, jolloin poikakaverin tuki olisi tarpeen? Onko aspergerhenkilö silloin AIDOSTI kiinnostunut puolisonsa voinnista? Voiko joku toinen henkilö ylipäätään joskus tukeutua aspergerhenkilöön, esim. Kirin ihana ystävätär Kiriin?

Olisi upeaa, jos joku aspergerhenkilö tai hänen läheisensä voisi vastata.

Olen itse assi, samoin puolisoni. En osaa sanoa mitään sellaisten assien puolesta, jotka ovat joutuneet opettelemaan kiinnostusta muihin ihmisiin, koska meitä kyllä kiinnostavat muut ihmiset. Tunnemme molemmat syvää empatiaa, jos huomaamme tai saamme tietää, että jollakulla on paha olo, mutta ongelmana on se, että monesti on vaikea tietää, miten tilanteessa olisi paras toimia. Parisuhteessa olemme kehittäneet melkeinpä vuokaaviotyyppiset käyttöohjeet (kun toinen sanoo tai tekee x, se tarkoittaa, että hänellä on tunnetila y, ja silloin hän haluaisi asiaa z), mutta vieraampien ihmisten kanssa se on vaikeampaa. Mutta olemme kyllä saaneet toisiltamme tukea, ja meillä molemmilla on myös ystäviä, jotka kokevat saaneensa meiltä tukea. Olen yrittänyt "opiskella" sitä, miten toimitaan, kun ihmisillä on paha olo, ja nähtävästi olen ainakin jotain onnistunut oppimaan. Ihan oikeasti haluan auttaa, olla tukena ja lievittää pahaa oloa. 

Aika pitkälti näin. Olen myös traumatisoitunut siitä, että apuni ollaan torjuttu tai siitä lähes närkästytty. En oikeasti tiedä mitä ihmiset haluavat, joten annan olla kokonaan. Usein mietin, että minussa on _ihmisenä_ jotakin hirveän pahasti vialla, koska edes hyvät tekoni, apuni tai myötätuntoni ei kelpaa, vaan ne koetaan vastenmielisinä ja torjutaan (koska minä). Olen ihan opetellut olemaan välittämättä ja ajattelematta muita ihmisiä, koska palautteen mukaan voisi olettaa, että he eivät halua minun edes ajattelevan heitä.

Vierailija kirjoitti:

Tässä nämä nuoret ovat kyllä onneksi hyvistä perheistä ja sellaisista missä on ollut voimavaroja tukea heitä. Tuli mieleen vähän toisenlainen perhe. Oli yhdessä dokumentissa vähän aikaa sitten. En vaan muista nimeä. Siinä siis isä oli kolmen lapsen kanssa omillaan, kun äiti oli osastolla "lepäämässä". Lapsista kaksi tyttöä olivat autisteja. Sitten vanhempi veli heillä myös. Ei saatu avustajia enää kotiin yms. Tytöt myös "vaikeampia" tapauksia ja toinen ei edes puhunut oikein mitään. Oli köyhempi perhe kyseessä myös. Tulivat vaan mieleen siitä, kuinka erilaisia perheitä ja varallisuutta on. Isä yritti paljon, mutta tilanne kuormittava. Jos joku muistaa ohjelman niin kiitän.

Olisiko ollut MOT? Ihan kuin siinä olisi ollut jakso, jossa perheen lapselta tai lapsilta oli äkkiä evätty oikeus taksikyyteihin tms. ja kuulosti tuolta.

Topi ja Markus seikkailemassa Tampereella oli kyllä komediaa parhaimmillaan. Ihan Kummeli-meininkiä :D Näille pitäisi saada erikoisjakso, jossa herrat lähtisivät sinkkuristeilylle Ruotsinlaivalle.

Vierailija kirjoitti:

Jäin miettimään kun Sointu kertoi Topin olevan kiinnostunut asioista eikä ihmisistä. Markustakin näytti kiinnostavan kypärät ja tietotekniikka, mutta valmentajan avulla hän oppi kyselemään asioita myös muilta ihmisiltä.

Mutta kuinka pitkälle tuo opeteltu muista ihmisistä kiinnostuminen kantaa? Entä kun tyttöystävä on saatu, ja hänelle tulee vaikkapa masennus tai jokin muu sellainen elämäntilanne, jolloin poikakaverin tuki olisi tarpeen? Onko aspergerhenkilö silloin AIDOSTI kiinnostunut puolisonsa voinnista? Voiko joku toinen henkilö ylipäätään joskus tukeutua aspergerhenkilöön, esim. Kirin ihana ystävätär Kiriin?

Olisi upeaa, jos joku aspergerhenkilö tai hänen läheisensä voisi vastata.

Kyllä Aspergerilla on tunteita ja jopa myötätuntoa läheisiään kohtaan. Hän ei vain useinkaan osaa tuoda sitä esille eli jos tuella tarkoitat myötäelämistä ja "paijaamista", sitä ei tule. Assille voi ja pitääkin suoraan sanoa, mitä konkreettista häneltä odottaa.

Assi suorittaa tehtävän. Jos odotat lempeää, hyväksyvää, rohkaisevaa puhetta - sitä ei tule. Assi voi yrittää ja möläyttää sammakoita.

Olen itse opetellut näyttelemään empaattista. Monelle se menee täydestä, eli lienee kai saavuttanut tarkoituksensa, vaikka en rupea tunteelliseksi. Minua itseäni tietysti kaikki esittäminen kuormittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirissä ärsytti vähän se asenne. Ymmärrän kyllä, että ei pysty aistiyliherkkyyksien takia syömään kaikkia ruokia, mutta miksi ei vaan voinut mennä ravintolaan ja tilata sieltä vaikka pelkkiä ranskalaisia? Aivan varmasti lähes jokaisessa ravintolassa saa räätälöityä annoksia mielensä mukaan. Mulla olisi palanut hermot ihan jo tuota matkaa suunniteltaessa, kun sanoi kaikkiin ravintolaehdotuksiin ei, koska joku ruoka-aine ei miellyttänyt.

Muutenkin hänen toiminnassaan oli ristiriitaisuuksia. Käytti vastamelukuulokkeita julkisissa kulkuneuvoissa, mutta pystyi olemaan ongelmitta yökerhossa ja festareilla pilkkuun asti?

Suurin haaste hänellä selvästi oli siinä, että ei ollut lainkaan motivoitunut tekemään asioita, jotka eivät häntä itseään miellytä. Välillä ei edes yrittänyt kun luotti siihen, että äiti tai toimintaterapeutti auttaa.

Ei siinä, hyvä että on saanut ystäviä jotka tuota käytöstä jaksaa.

Niinpä ja siinä keskustelussa, että mihin ravintolaan menevät keskustelu oli vain sen ympärillä, että mikä Kirille sopii. Selkeästi saanut aina tahtonsa läpi ja tässä on lopputulos. Vanhempien olisi jo pienenä pitänyt sanoa tomerasti, että ota tai jätä samoin noiden kavereiden. 

Tässä mietin, että miten voimakas se herkkyys on. Että jos ei tykkää asiasta x voisiko sen annoksen pyytää ilman asiaa x jos ravintola on sellainen mihin porukasta muut haluaa kerran? Vai kuormittaako se jo liikaa, että se ruoka-aine x lukee siinä listassa? Kuitenkin ysyävyys on vastavuoroista, kaikkien haasteista huolimatta.

Aistiyliherkkyyksien kanssa ei pysty joustamaan samalla tavalla kuin neurotyypillinen voi joustaa siinä, että syö jotain ruokaa, josta ei niin hirveästi tykkää. Vääränlainen ruoka voi tuntua samalta kuin jos sinut laitettaisiin syömään lautasellinen nuppineuloja. Kyse ei ole pelkästään mausta, vaan myös ruuan koostumuksesta. Tätä on varmasti tosi vaikea ymmärtää sellaisen, jolla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta.[/quote]

Olen mielestäni oppinut ymmärtämään, kuinka kamalalta aistiyliherkkyys voi tuntua. Joten vain tuntuu liioittelulta, että sopivaa ruokaa aletaan miettiä hyvissä ajoin ennen kuin edes ollaan matkakohteessa. Tällainenhan vie hirveästi energiaa ja heittää varjon koko matkan ylle. Olisiko mitenkään mahdollista kehittää joustavampaa suhtautumista? Hoitaa ongelmia joustavasti vasta sitä mukaa, kun ne tulevat eteen? Tuo vaikutti sellaiselta asialta, joka vie ympärillä olevien hermot.

Ainakaan itse en jaksaisi. Onhan monilla omia erikoisia tapojaan, mutta ei ole viisasta ikään kuin rekrytoida kaikkia muita noudattamaan omia oikkujaan.

Kysyn ihan vilpittömästi, en ilkeilläkseni.

Itse en ole edes asperger, mutta minulla oli esim lapsena tärkeää, että vaatteet olivat pehmeitä ja eivät kiristäneet. Äitini ei oikein sitä ymmärtänyt ja minulla oli melko vähän vaatteita mitä pystyin pitämään. En katsonut edes väriä kovin tarkkaan, kunhan vaate oli muuten mukava päällä. Toisaalta monesti ostettiin sitten monta samanlaista paitaa eri väreissä yms kun löytyi mieluinen. Housut olivat sitten vaikeampi juttu. Ne eivät saaneet kiristää mistään. Lahkeiden piti olla myös väljät. Harvoin löytyi sopivia. Pidin ne sitten lähes loppuun saakka. Moni varmaan koulussa mietti kuinka huonoissa vaatteissa kuljin. Vasta yläkoulussa aloin vähitellen pitämään farkkuja. Aluksi oli vain yhdet jotka hyväksyin. Myöhemmin parit lisää. Näin ymmärrän kyllä hyvin niitä joilla on vaikeuksia esim tälläisten asioiden kanssa.

Kirjoitit ruuasta ja itselle tuttua myös kaikenlainen hermoilu sen suhteen. Ehkä ihminen yrittää järjestää asioita etukäteen, jotta esim se reissu sujuisi paremmin. En itse ole ollut edes ulkomailla koskaan, mutta voisin ihan "tavallisena" ihmisenäkin murehtia kaikkea reissuun liittyen. Siinä mielessä ei ihme jos asperger henkilö miettii sitä kaikkea. Myös luonne vaikuttaa. Itse olen murehtija jo valmiiksi. Ehkä ihminen voi myös hävetä sitä, ettei pysty syömään niin kuin muut. Jättää sitten mieluummin koko ravintolan välistä.

Se on niin paljon ihmisestä kiinni myös. Jokainen asperger on myös omanlaisensa persoona. Niin kuin kirjoitin niin itsekin huolestun helposti ja olisin rasittavaa seuraa ulkomailla. Jännittäisin kaikkea ja stessaisin. Mietin myös sitä, että hänellä varmaan se Adhd lisää sellaista energiaa tehdä häntä kiinnostavia asioita. Siihenhän monesti kuuluu se, että jokin itseä kiinnostava asia auttaa keskittymään ja siihen voi upota monta tuntia. Samalla se ehkä on syy siihen, että pitää jostain niin paljon (eli esim festarit), että pystyy unohtamaan sen metelin siellä. Sitten se meteli siellä bussissa taas on raskasta. Pystyn kyllä ymmärtämään tämän. Tietysti sekin vaikuttaa kuinka sosiaalinen ihminen on. Hän ehkä menee moniin paikkoihin myös seuran vuoksi. Toisaalta tämä on nyt vaan omia ajatuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ei ole aspergereita vain siksi etteivät esim. ole menestyneet. Leimaaminen on tietty ilmiö myös

Sehän on myös suojautumiskeino että käyttäytyy kuin olisi assberger.

En ole moisesta kuullutkaan

Eivät kaikki suinkaan pyri aina parhaimpaansa vuorovaikutustilanteissa, siis kun tuossa aiemmin oli esillä että miten autisteja opetetaan näyttelemään ns. normaalia tapaa, ja siitä jäi sellainen mielikuva että ikäänkuin kukaan ei falskaisi toisinpäin, vaan onhan sitä, ei vaan ole nostettu tikun nokkaan.

Meinaatko muka, että joku joskus esittäisi ettei osaa jotakin, vain siksi että joku muu tekisi sen hänen puolestaan? Eeeei kai, ikinä en tekisi sellaista! ;D Mutta vakavasti ottaen, jos olisin nuoresta asti kasvanut niin, että joku aina kipittäisi paikalle tekemään hankalat ja raskaat asiat puolesta, on hyvin helppo uskoa, että sen myös hyödyntäisin. Nytkin sanoisin tosi mielelläni, etten osaa ripustaa pyykkejä. Ärsyttävää, raskasta hommaa. Ja takamus tuntuu painavan tässä sohvalla ihan fyysisesti jo ajatuksesta.

Meinaan ettei se assbergiryskään ole sillätavoin pyhitettyä etteikö sitä voisi joku teeskennellä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ns. normaali perheenäiti, opiskellut ja työelämässä aina ollut ilman mitään hankaluuksia. Mutta nyt jotenkin havahduin siihen, että koko elämäni on esittämistä. Muut ihmiset ei oikeastaan kiinnosta yhtään ja koen heidät enemmän riesoiksi kuin miksikään mukavaksi. Siis omaa perhettä lukuunottamatta. Töissä joudun esittämään kiinnostunutta työkavereiden asioista. Suurin osa ihmisten välisestä kommunikaatiosta on täysin turhaa. Esim. työkaveri tulee lumisateella töihin ja kauhistelee että huhhuh mikä keli. Itse en ikinä toimisi niin, koska kaikki tietää kelin ilman minun kauhisteluja. Usein kuuntelen kahvipöytäkeskusteluja ja huomaan miten usein ihmiset ovat väärässä. En halua leijua, mutta tiedän todella paljon nippelitietoa asiasta kuin asiasta, mutta en kehtaa jatkuvasti oikoa ihmisiä. Rakastan sadesäätä, mutta usein yhdyn muiden voivotteluun kurjasta kelistä, koska se on helpompaa niin.

Pointtini on se, että monet muutkin ihmiset joutuu teeskentelemään arjessaan sulautuakseen joukkoon. Toisaalta, ehkä minussakin on jotain kirjavuutta, joka voimistuu vanhemmiten.

En ole työelämässä, mutta kauhistuttaa juuri tuo Small Talk -kulttuuri. En suostu väittämään vihaavani sadetta, jos oikeasti pidän siitä. Yritän silti pehmittää asiaa jollain huomiolla, mikä on samassa linjassa toisen eri mielipiteen kanssa. "Minä taas pidän sateesta (oma mielipide), sen ääni rauhoittaa ja sateen jälkeen ilma on raikas hengittää (oma syy), mutta märät kengät ja vaatteet ovat kyllä kamalat ja hiuksetkin kastuu (huomioin kelin negatiiviset puolet, niitäkään ei olisi, jos pukeutuisi kelin mukaan, mutta tämän jätän visusti sanomatta)." Jotenkin näin luovimalla olen mennyt tähän asti, kun huomasin, miten lyhyt selittämätön töksäytys voidaan tulkita hyökkääväksi. Trivial tietoa en kovin usein uskalla paljastaa, ellei pelaa nimenomaista peliä, ja silloinkin ottaa sosiaalisen riskin, jos päästää kaiken tiedon valloilleen 8)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jäin miettimään kun Sointu kertoi Topin olevan kiinnostunut asioista eikä ihmisistä. Markustakin näytti kiinnostavan kypärät ja tietotekniikka, mutta valmentajan avulla hän oppi kyselemään asioita myös muilta ihmisiltä.

Mutta kuinka pitkälle tuo opeteltu muista ihmisistä kiinnostuminen kantaa? Entä kun tyttöystävä on saatu, ja hänelle tulee vaikkapa masennus tai jokin muu sellainen elämäntilanne, jolloin poikakaverin tuki olisi tarpeen? Onko aspergerhenkilö silloin AIDOSTI kiinnostunut puolisonsa voinnista? Voiko joku toinen henkilö ylipäätään joskus tukeutua aspergerhenkilöön, esim. Kirin ihana ystävätär Kiriin?

Olisi upeaa, jos joku aspergerhenkilö tai hänen läheisensä voisi vastata.

Olen itse assi, samoin puolisoni. En osaa sanoa mitään sellaisten assien puolesta, jotka ovat joutuneet opettelemaan kiinnostusta muihin ihmisiin, koska meitä kyllä kiinnostavat muut ihmiset. Tunnemme molemmat syvää empatiaa, jos huomaamme tai saamme tietää, että jollakulla on paha olo, mutta ongelmana on se, että monesti on vaikea tietää, miten tilanteessa olisi paras toimia. Parisuhteessa olemme kehittäneet melkeinpä vuokaaviotyyppiset käyttöohjeet (kun toinen sanoo tai tekee x, se tarkoittaa, että hänellä on tunnetila y, ja silloin hän haluaisi asiaa z), mutta vieraampien ihmisten kanssa se on vaikeampaa. Mutta olemme kyllä saaneet toisiltamme tukea, ja meillä molemmilla on myös ystäviä, jotka kokevat saaneensa meiltä tukea. Olen yrittänyt "opiskella" sitä, miten toimitaan, kun ihmisillä on paha olo, ja nähtävästi olen ainakin jotain onnistunut oppimaan. Ihan oikeasti haluan auttaa, olla tukena ja lievittää pahaa oloa. 

Aika pitkälti näin. Olen myös traumatisoitunut siitä, että apuni ollaan torjuttu tai siitä lähes närkästytty. En oikeasti tiedä mitä ihmiset haluavat, joten annan olla kokonaan. Usein mietin, että minussa on _ihmisenä_ jotakin hirveän pahasti vialla, koska edes hyvät tekoni, apuni tai myötätuntoni ei kelpaa, vaan ne koetaan vastenmielisinä ja torjutaan (koska minä). Olen ihan opetellut olemaan välittämättä ja ajattelematta muita ihmisiä, koska palautteen mukaan voisi olettaa, että he eivät halua minun edes ajattelevan heitä.

Tuttua. Minun myötätuntoni ja apuni on myös koettu jonkinlaisena pettymyksenä, ja osoitettu jopa vihaa kun olen tarjonnut näitä. Ettäs kehtasin 🤔

Vierailija kirjoitti:

Tässä nämä nuoret ovat kyllä onneksi hyvistä perheistä ja sellaisista missä on ollut voimavaroja tukea heitä. Tuli mieleen vähän toisenlainen perhe. Oli yhdessä dokumentissa vähän aikaa sitten. En vaan muista nimeä. Siinä siis isä oli kolmen lapsen kanssa omillaan, kun äiti oli osastolla "lepäämässä". Lapsista kaksi tyttöä olivat autisteja. Sitten vanhempi veli heillä myös. Ei saatu avustajia enää kotiin yms. Tytöt myös "vaikeampia" tapauksia ja toinen ei edes puhunut oikein mitään. Oli köyhempi perhe kyseessä myös. Tulivat vaan mieleen siitä, kuinka erilaisia perheitä ja varallisuutta on. Isä yritti paljon, mutta tilanne kuormittava. Jos joku muistaa ohjelman niin kiitän.

Kiitos vinkistä. Se oli Mot dokumentti mitä eräs ehdotti. Laitan linkin siihen liityen

https://yle.fi/a/3-12396901

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä nämä nuoret ovat kyllä onneksi hyvistä perheistä ja sellaisista missä on ollut voimavaroja tukea heitä. Tuli mieleen vähän toisenlainen perhe. Oli yhdessä dokumentissa vähän aikaa sitten. En vaan muista nimeä. Siinä siis isä oli kolmen lapsen kanssa omillaan, kun äiti oli osastolla "lepäämässä". Lapsista kaksi tyttöä olivat autisteja. Sitten vanhempi veli heillä myös. Ei saatu avustajia enää kotiin yms. Tytöt myös "vaikeampia" tapauksia ja toinen ei edes puhunut oikein mitään. Oli köyhempi perhe kyseessä myös. Tulivat vaan mieleen siitä, kuinka erilaisia perheitä ja varallisuutta on. Isä yritti paljon, mutta tilanne kuormittava. Jos joku muistaa ohjelman niin kiitän.

Kiitos vinkistä. Se oli Mot dokumentti mitä eräs ehdotti. Laitan linkin siihen liityen

https://yle.fi/a/3-12396901

Tässä on linkki Yle Areenaan: https://areena.yle.fi/1-50979194 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ns. normaali perheenäiti, opiskellut ja työelämässä aina ollut ilman mitään hankaluuksia. Mutta nyt jotenkin havahduin siihen, että koko elämäni on esittämistä. Muut ihmiset ei oikeastaan kiinnosta yhtään ja koen heidät enemmän riesoiksi kuin miksikään mukavaksi. Siis omaa perhettä lukuunottamatta. Töissä joudun esittämään kiinnostunutta työkavereiden asioista. Suurin osa ihmisten välisestä kommunikaatiosta on täysin turhaa. Esim. työkaveri tulee lumisateella töihin ja kauhistelee että huhhuh mikä keli. Itse en ikinä toimisi niin, koska kaikki tietää kelin ilman minun kauhisteluja. Usein kuuntelen kahvipöytäkeskusteluja ja huomaan miten usein ihmiset ovat väärässä. En halua leijua, mutta tiedän todella paljon nippelitietoa asiasta kuin asiasta, mutta en kehtaa jatkuvasti oikoa ihmisiä. Rakastan sadesäätä, mutta usein yhdyn muiden voivotteluun kurjasta kelistä, koska se on helpompaa niin.

Pointtini on se, että monet muutkin ihmiset joutuu teeskentelemään arjessaan sulautuakseen joukkoon. Toisaalta, ehkä minussakin on jotain kirjavuutta, joka voimistuu vanhemmiten.

Haha, luin tekstisi ja ajattelin, olenko unissani kirjoittanut itse!

Mielenkiintoista on, että lapsena ja nuorena olin vahvasti autistipiirteinen, aikuisena olin oppinut toki maskaamaan käytöstäni normaalimmaksi, ja nyt wanhana olen palannut omaksi itsekseni, kun en enää jaksa esittää, siis näytellä mitään muuta.

Olen muuttanut vanhaan mökkiin maalle, ja vietän erakon elämää. Ihmiset ei voisi vähemmän kiinnostaa. Minulla on aikuisia lapsia, joista lähinnä nuorimmaisen elämä kouraisee tunnepuolellakin.

Vierailija kirjoitti:

Topi on aivan ihana. Täällä joku valitteli karmivasta äänestä, autisteilla on usein monotoninen puheääni, koska eivät osaa käyttää äänenpainoja samalla tapaa kuin neurotyypilliset. Se vaatii opettelua, samoin kuin puhuminen ylipäänsä. Autismitietoisuutta selkeästi tarvitaan enemmän.

Miksi autistin pitäisi opetella puhumaan 'normaalisti'? Miksi ei saisi puhua monotonisesti?

Ainoa syy, minkä keksin: kiusaaminen ehkä vähenisi.

😏

Vierailija kirjoitti:

Täältä poistetaan kaikki viestit, joissa selitetään miksi Kiri on vähemmän suosittu kuin muut osallistujat. Ja ei, syy ei ole hänen sukupuolensa.

Jep. Kiri on tottunut saamaan kaiken aina mielensä mukaan, eikä hänen ole tarvinnut harjoittaa sinnikyyttä tai itsekuria. Biletystä ja festarihumua hän kyllä jaksaa, vaikka niissä on kaikenlaisia ääniä sikinsokin, mutta jos kouluun pitää mennä niin heti yliuupuu. Ja FOMO iskee.

Kirin on hyvä tietää, että monet nuoret kieltäytyvät kuukausia kaikesta kivasta päästäkseen esim. toiveidensa opiskelupaikkaan, kuten lääkikseen tai oikikseen. Tuskin heistäkään on kiva istua kesäkuumalla kirjastossa, mutta pitkäjänteisyys maan perii.

En tajua näitä kommentteja, että Kiri olisi vaan laiska. Kyllä hänellä on ihan selvästi nepsyoireita