Lue keskustelun säännöt.
Kirjolla
27.03.2023 |
Hyvä sarja Aspergereista
Kommentit (1223)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen syvää sympatiaa vanhempia kohtaan, joilla autisti lapsi. Voimia heille.
Ohjelmassa osallistujien vanhemmat olivat ilmeisesti rikkaita ja he pystyivät antamaan lapsillensa hyvä hoidon ja tuen mutta kaikilla näin ei ole.
Ei rikkaus tietysti poista huolta, mutta auttaa hoitoon ja tukeen.Itkin katsoessani sarjaa. Miten epäreilua elämä voi olla. Miksi ei kaikki voi saada samanlaista terveyttä? Vaikka näennäisesti he kaikki ovat terveitä.
Ei ole taatusti helppoa elämä näillä nuorilla.Ihania olette esiintyjät ja saatte faneja 💕
Autismi EI OLE mikään sairaus. Eivätkä vanhemmat mitään sympatiaa tarvitse vaan autistiset itse.
Minulle autismikirjon nuorten vanhempana kelpaa sympatia. Ammennan itse koko ajan lapsille, olen heidän tukenaan ja turvanaan, selvitän asioita, hankin terapiaa, jaksan ja jaksan, vaikka en oikeasti jaksaisikaan. Olenko sitten vääränlainen, kun koen, että elämä on välillä raskasta. Eikä se poista sitä asiaa, että myös autisteilla on varmasti raskasta, ehkä raskaampaa kuin itse neurotyypillisenä voin edes ymmärtää.
Eihän sitä voi kieltää, että vanhemmuus voi olla ihan eri tavalla kuormittavaa, kun lapsi tarvitsee erityistä tukea sairauden tai toimintarajoitteen vuoksi. Eikä se aina tarkoita sitä, että vanhempi rakastaisi erityislasta yhtään vähempää, koska eihän lapsen erilaisuus ole lapsen tai vanhemman vika. Ja olen itse neurokirjava aikuinen.
Tämä #actuallyautistic ilmiö on nyt ollut liikkeellä Suomessakin. Monenlaista hyvää ottavat puheeksi, mutta iso osa keskittyy haukkumaan autistien vanhempia, jos nämä kokevat lapsensa hoidon raskaaksi. Itse saatu aikuisiällä lievä autismikirjo/Asperger diagnoosi eikä ymmärretä, että se ei ole suoraan verrannollinen esimerkiksi sellaiseen, joka on ollut puhumaton vaikkapa 6-vuotiaaksi ja ei tule kontaktiin kuin isolla työllä ajan kanssa. Itse on käyty normaalikoulut ja aina osattu puheella kommunikoida.
Muualla maailmalla tämä touhu on mennyt sellaiseksi, ettei ns. vaikean autismin olemassaoloa haluta tunnustaa ja eivät halua, että autistisia lapsia kuntoutetaan. Tekevät lastensuojeluilmoituksia lapsista, jotka saavat aba-terapiaa (hyvin yleinen kuntoutusmuoto esim. Euroopassa ja suomalaisessa koulujärjestelmässä erityisluokilla yms. paljon ks. metodeja käytössä). Sitten on vielä nämä Facebookin viharyhmät. Eli siellä jaetaan kuvakaappauksia autistien vanhempien vertaisryhmistä (jonne soluttauduttu) ja nauretaan, että vanhemmat ovat tyhmiä, kun ovat huolissaan puhumattoman autistinsa tulevaisuudesta. Ihan niistä lapsista myös jaetaan kuvakaappauksia. Nämä siis englanninkielisiä ryhmiä. Suomessa (tietääkseni) tällaisia ei vielä ole.
Olen itse saanut autismikirjon (Asperger) diagnoosin nuorella aikuisiällä ja minulla on autismikirjon häiriön diagnoosin saanut lapsi. Aluksi tämä ilmiö vaikutti hyvältä, sillä minua on ahdistanut paljon sellainen stereotyyppinen puhe autismista ja itsekin haluan nähdä tämän sellaisena ominaisuutena, jolla on myös hyviä puolia. Tämä ilmiö on kuitenkin saanut todella huolestuttavia piirteitä ja melko kaukana ei olla siitä, että lievästi autismikirjolla olevat syyttävät vanhempia siitä, että heidän käytös aiheuttaa NS. vaikean autismin.
ABA:ta on kai lähinnä kritisoitu siitä, että siinä opetettaisiin autisteja vain peittelemään autismipiirteitään oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mutta en väitä, että tietäisin aivan kaikkea.
En itsekään oikein ymmärrä sitä, että kaikkea kuntoutusta vastustetaan ihan vain periaatteesta, koska "autistit eivät tarvitse parannusta, vaan hyväksyntää". Siitä olen samaa mieltä, että autismiin voitaisiin suhtautua positiivisemmin. Mutta ei kuntoutuksen tarvitse tarkoittaa sitä, että autismista pitäisi parantua tai poisoppia. Hyvän kuntoutuksen kuuluu huomioida kuntoutettavan yksilölliset tarpeet ja edistää tämän toimintakykyä.
Tätähän se onkin, siedättämistä asioihin joita ei siedä. Kun ei omana itsenään kelpaa. Voin kertoa, että meillä esim 70-luvulla syntyneillä autisteilla oli koko peruskoulu yhtä abaa. Siellä kun oppi na tavoille, niin viisikymppisenä on aivan taatusti kaikki mahdolliset mt-ongelmat liitännäisinä. Koska oli muutaman vuoden *kuntoutunut* valtaväestön mieliksi. Tuo on niin tuhoon tuomittu tie!
Noinhan masennustakin "hoidetaan": ota itseäsi niskasta kiinni, mene ulos, liiku, ajattele positiivisesti, älä käperry itseesi, ajattele muita enemmän, OLE NORMAALI!
Autismissa ongelma on se, että yhteiskunta ei todellakaan käänny saranoillaan ja tee autisteista sen sankareita. Autistin on kehityttävä, ellei halua kokonaan syrjäytyä.
Tämä ei ole mielipideasia vaan fakta. Jos autisti ei pysty toimimaan itsekseen ja ihmisten kanssa, hän jää loppuiäkseen yhteiskunnan marginaaliin. Toki sielläkin voi löytää paikkansa, jos on tarpeeksi high functioning. Muilla ei ole mitään toivoa.Ei. Yhteiskunta ja normit muuttuvat koko ajan kun niitä haastetaan.
Joskus pyörätuolilla liikuneillekin todettiin, että voi voi koitapa tulla portaat ylös jotenkin, ei tämä maailma voi pyöriä teidän kaltaisten ympärillä. Nykyisin tuo ei tulis kuuloonkaan.Jep. Minä olen myös kauhistunut ja suorastaan pöyristynyt näiden kuntouttaja- ja siedätyttäjä-äippien jutuista. Toivottavasti he kantavat vastuun sitten, kun se vamman raja tulee vastaan, tai se repien lapselta ylitetään. Koska normaali. Koska pakko. Koska pelko. Ja aina suurimpana: häpeä. Eikä lapsen häpeä, vaan oma.
Jos vanhempana itseäni vain ajattelisin, me ei mietittäisi mitään uutta haastetta tai itsenäistymistä, mielelläni pitäisin nuoren kotona vain, ikuisesti. Mutta koska hänellä on haaveita ja unelmia, koska hänellä on oma elämä edessä, me mennään eteenpäin, totutellaan vastaan tuleviin uusiin juttuihin. Minusta siinä ei ole mitään hävettävää kummallakaan. Vaikka miten kävisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen syvää sympatiaa vanhempia kohtaan, joilla autisti lapsi. Voimia heille.
Ohjelmassa osallistujien vanhemmat olivat ilmeisesti rikkaita ja he pystyivät antamaan lapsillensa hyvä hoidon ja tuen mutta kaikilla näin ei ole.
Ei rikkaus tietysti poista huolta, mutta auttaa hoitoon ja tukeen.Itkin katsoessani sarjaa. Miten epäreilua elämä voi olla. Miksi ei kaikki voi saada samanlaista terveyttä? Vaikka näennäisesti he kaikki ovat terveitä.
Ei ole taatusti helppoa elämä näillä nuorilla.Ihania olette esiintyjät ja saatte faneja 💕
Autismi EI OLE mikään sairaus. Eivätkä vanhemmat mitään sympatiaa tarvitse vaan autistiset itse.
Minulle autismikirjon nuorten vanhempana kelpaa sympatia. Ammennan itse koko ajan lapsille, olen heidän tukenaan ja turvanaan, selvitän asioita, hankin terapiaa, jaksan ja jaksan, vaikka en oikeasti jaksaisikaan. Olenko sitten vääränlainen, kun koen, että elämä on välillä raskasta. Eikä se poista sitä asiaa, että myös autisteilla on varmasti raskasta, ehkä raskaampaa kuin itse neurotyypillisenä voin edes ymmärtää.
Eihän sitä voi kieltää, että vanhemmuus voi olla ihan eri tavalla kuormittavaa, kun lapsi tarvitsee erityistä tukea sairauden tai toimintarajoitteen vuoksi. Eikä se aina tarkoita sitä, että vanhempi rakastaisi erityislasta yhtään vähempää, koska eihän lapsen erilaisuus ole lapsen tai vanhemman vika. Ja olen itse neurokirjava aikuinen.
Tämä #actuallyautistic ilmiö on nyt ollut liikkeellä Suomessakin. Monenlaista hyvää ottavat puheeksi, mutta iso osa keskittyy haukkumaan autistien vanhempia, jos nämä kokevat lapsensa hoidon raskaaksi. Itse saatu aikuisiällä lievä autismikirjo/Asperger diagnoosi eikä ymmärretä, että se ei ole suoraan verrannollinen esimerkiksi sellaiseen, joka on ollut puhumaton vaikkapa 6-vuotiaaksi ja ei tule kontaktiin kuin isolla työllä ajan kanssa. Itse on käyty normaalikoulut ja aina osattu puheella kommunikoida.
Muualla maailmalla tämä touhu on mennyt sellaiseksi, ettei ns. vaikean autismin olemassaoloa haluta tunnustaa ja eivät halua, että autistisia lapsia kuntoutetaan. Tekevät lastensuojeluilmoituksia lapsista, jotka saavat aba-terapiaa (hyvin yleinen kuntoutusmuoto esim. Euroopassa ja suomalaisessa koulujärjestelmässä erityisluokilla yms. paljon ks. metodeja käytössä). Sitten on vielä nämä Facebookin viharyhmät. Eli siellä jaetaan kuvakaappauksia autistien vanhempien vertaisryhmistä (jonne soluttauduttu) ja nauretaan, että vanhemmat ovat tyhmiä, kun ovat huolissaan puhumattoman autistinsa tulevaisuudesta. Ihan niistä lapsista myös jaetaan kuvakaappauksia. Nämä siis englanninkielisiä ryhmiä. Suomessa (tietääkseni) tällaisia ei vielä ole.
Olen itse saanut autismikirjon (Asperger) diagnoosin nuorella aikuisiällä ja minulla on autismikirjon häiriön diagnoosin saanut lapsi. Aluksi tämä ilmiö vaikutti hyvältä, sillä minua on ahdistanut paljon sellainen stereotyyppinen puhe autismista ja itsekin haluan nähdä tämän sellaisena ominaisuutena, jolla on myös hyviä puolia. Tämä ilmiö on kuitenkin saanut todella huolestuttavia piirteitä ja melko kaukana ei olla siitä, että lievästi autismikirjolla olevat syyttävät vanhempia siitä, että heidän käytös aiheuttaa NS. vaikean autismin.
ABA:ta on kai lähinnä kritisoitu siitä, että siinä opetettaisiin autisteja vain peittelemään autismipiirteitään oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mutta en väitä, että tietäisin aivan kaikkea.
En itsekään oikein ymmärrä sitä, että kaikkea kuntoutusta vastustetaan ihan vain periaatteesta, koska "autistit eivät tarvitse parannusta, vaan hyväksyntää". Siitä olen samaa mieltä, että autismiin voitaisiin suhtautua positiivisemmin. Mutta ei kuntoutuksen tarvitse tarkoittaa sitä, että autismista pitäisi parantua tai poisoppia. Hyvän kuntoutuksen kuuluu huomioida kuntoutettavan yksilölliset tarpeet ja edistää tämän toimintakykyä.
Tätähän se onkin, siedättämistä asioihin joita ei siedä. Kun ei omana itsenään kelpaa. Voin kertoa, että meillä esim 70-luvulla syntyneillä autisteilla oli koko peruskoulu yhtä abaa. Siellä kun oppi na tavoille, niin viisikymppisenä on aivan taatusti kaikki mahdolliset mt-ongelmat liitännäisinä. Koska oli muutaman vuoden *kuntoutunut* valtaväestön mieliksi. Tuo on niin tuhoon tuomittu tie!
Noinhan masennustakin "hoidetaan": ota itseäsi niskasta kiinni, mene ulos, liiku, ajattele positiivisesti, älä käperry itseesi, ajattele muita enemmän, OLE NORMAALI!
Autismissa ongelma on se, että yhteiskunta ei todellakaan käänny saranoillaan ja tee autisteista sen sankareita. Autistin on kehityttävä, ellei halua kokonaan syrjäytyä.
Tämä ei ole mielipideasia vaan fakta. Jos autisti ei pysty toimimaan itsekseen ja ihmisten kanssa, hän jää loppuiäkseen yhteiskunnan marginaaliin. Toki sielläkin voi löytää paikkansa, jos on tarpeeksi high functioning. Muilla ei ole mitään toivoa.Ei. Yhteiskunta ja normit muuttuvat koko ajan kun niitä haastetaan.
Joskus pyörätuolilla liikuneillekin todettiin, että voi voi koitapa tulla portaat ylös jotenkin, ei tämä maailma voi pyöriä teidän kaltaisten ympärillä. Nykyisin tuo ei tulis kuuloonkaan.Jep. Minä olen myös kauhistunut ja suorastaan pöyristynyt näiden kuntouttaja- ja siedätyttäjä-äippien jutuista. Toivottavasti he kantavat vastuun sitten, kun se vamman raja tulee vastaan, tai se repien lapselta ylitetään. Koska normaali. Koska pakko. Koska pelko. Ja aina suurimpana: häpeä. Eikä lapsen häpeä, vaan oma.
Samaa mieltä, mutta aika on nyt tämä.
70-lukulainen autisti
Kritiikkiä sarjasta:
Tosi etovaa tuollainen autistien vanhempia kohtaan tehty hyökkäys sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat etuoikeutettuja siinä mielessä, että kykenevät puhumaan ja huutelemaan.
Mun ystävällä on vaikeasti autistinen ja kehitysvammainen lapsi, jonka kanssa on harjoiteltu niin pieniä asioita niin pitkään. Aivan ihana lapsi, joka lopulta on löytänyt oman paikkansa ja tapansa toimia tässä maailmassa. Mutta kyllä häntä on kuntoutettu ja tehty paljon töitä esimerkiksi sen suhteen, että pystyy käymään pienessä kaupassa ja itsenäisesti valitsemaan omia ruokaostoksiaan.
Todella ylimielistä joltain aistiyliherkkyyksistä kärsivällä lievästi autismikirjolla olevalta huudella, että tällaiset vanhemmat ovat huonoja vanhempia. Kuinkahan paljon tällaiset itse ovat valmiita auttamaan niitä, jotka ovat yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevia. Eivät ymmärrä alkuunkaan, kuinka paljon toiset tekevät töitä, että se lapsi kykenisi itse päättämään oman elämänsä asioista mahdollisimman pitkälle. Eivät edes itse ymmärrä, kuinka etuoikeutettuja ovat, kun pystyvät täällä kirjoittamaan ja kommentoimaan. Eivät ymmärrä, että se vaikeasti autistisen lapsen äiti valvoo öitä ja hyvin usein joutuu jättämään työstä pois. Minunkin ystävän lapsi ollut pahimmassa vaiheessa kotiopetuksessa.
Vierailija kirjoitti:
Kritiikkiä sarjasta:
No olipa aika heikkoa kritiikkiä. Syyttää, että sarjassa kohdellaan "lemmikkeinä" autisteja ja väittää, että sukulaiset vastaavat puolesta kysymyksiin. Tämähän ei ole totta. Sarjassa haastatellaan kokoajan autisteja itseään. Lähisukulaiset ja ystävät ovat mukana sarjassa, mutta eikö olisi aika tylsää jos he olisivat vain taustalla eikä heitä yhtään haastateltaisi?
Samaan aikaan mietin, että eivätkö nämä kritisoivat sitten pidä näitä ohjelman autisteja itseään kykenenivä määrittelemään millaiseen formaattiin voivat osallistua. Heidän pitää puolustaa heitä, koska he eivät itse ymmärrä omaa etuansa vai? Vai eikö heidän tapa olla autisti nyt sitten miellytä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu että toi tyttö vähän heittäytyy vauvaks eikä muka osaa laittaa niitä lakanoita kun haluaa aina et se isä tulee auttaa sitä. Uskon et osaisi ihan ite laittaa oikeesti ne lakanat jos 12 vuotta isän kanssa jo harjoitellut.
Ymmärrätkö, että me kaikki emme hahmota maailmaa ja sinulle ja suurimmalle osalle täysin selviä toimintoja samalla lailla? Että yksinkertaiset asiat voivat siitä syystä olla vaikeita toteuttaa vaikka kuinka haluaisi toimia normaalisti? Minua todella tympii tämä sarjan naisen syyllistäminen.
No on se jännä että hän jaksaa riekkua yöelämässä koko kesän ja matkustella ja vaikka mitä, mutta lakanoita ei saa vaihdettua eikä koulua käytyä. Aika selektiivistä tämä uupuminen.
Minulla on adhd ja se edesauttaa sitä, että en saisi paljonkaan aikaan ilman itseni tietoista ruoskimista. Lääkitys toki auttaa keskittymään, mutta kärsivällisyyttä ja itsensä motivointia saa totisesti opetella. On pakko tehdä itselleen mm. struktuureja kuten Topi ohjelmassa, muuten aika ja energia valuu vääriin kohteisiin. Kuten vaikka av-palstalle, jossa jaksaisin hyvin kirjoitella tunteja putkeen, sen sijaan että täyttäisin vaikka samalla koneella jonkun virallisen lomakkeen. Eeei kun sen ehtii vaikka "sunnuntaina tai ensi viikolla", kuten sen barbien järjestelyn.
Itse en siis koe, että ratkaisu olisi että joku silottelee tietä ja hoitaa vaikka nyt sen raskaalta tuntuvan lomakkeen puolestani, vaan kyllä minun pitää itsekin haluta kehittyä ja keksiä keinoja saavuttaa tavoitteita. Kaikki ei onnistu kaikilta tietenkään, enkä nyt viittaa suoraan Kiriin, vaan yleisesti aiheeseen. Kun olisikin se kuuluisa kultainen keskitie jotenkin merkitty, niin osaisimme sitä seurata kun tuemme, tsemppaamme, teemme puolesta tai peräti vähän tuupimme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kritiikkiä sarjasta:
No olipa aika heikkoa kritiikkiä. Syyttää, että sarjassa kohdellaan "lemmikkeinä" autisteja ja väittää, että sukulaiset vastaavat puolesta kysymyksiin. Tämähän ei ole totta. Sarjassa haastatellaan kokoajan autisteja itseään. Lähisukulaiset ja ystävät ovat mukana sarjassa, mutta eikö olisi aika tylsää jos he olisivat vain taustalla eikä heitä yhtään haastateltaisi?
Samaan aikaan mietin, että eivätkö nämä kritisoivat sitten pidä näitä ohjelman autisteja itseään kykenenivä määrittelemään millaiseen formaattiin voivat osallistua. Heidän pitää puolustaa heitä, koska he eivät itse ymmärrä omaa etuansa vai? Vai eikö heidän tapa olla autisti nyt sitten miellytä?
Nopealla vilkaisulla: ainakin Twitter-ketjussa näkyvät kommentoijat ovat kaikki itse autisteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi esim lukioon siirtyessä opettajat ei noteeraa mitenkään jos arvosanat tippuu monta numeroa? Eikö tämä ole selvä merkki että kun siirrytään itseohjaavampaan arkeen ja homma ei suju niin jotain on pielessä?
Kaikkien vanhemmat ei välitä eikä edes huomaa jos lapsi on erilainen. Ja joskus jopa kieltäytyvät näkemästä.
Se ei ole mitenkään harvinaista, että vanhemmat eivät huomaa lapsensa erityisyyttä, koska ovat itsekin erityisiä. Jos kyseessä on joku suvussa yleinen ominaisuus, niin mistä vanhempi voisi tietää että se ominaisuus on jotain erityisyyttä, eikä ihan vaan normaali ominaisuus.
Aika monelle autistin vanhemmalle on käynyt niin, että kun lasta on tutkittu, niin vanhempi on huomannut että hänellä on itsellään samat oireet kuin lapsella.
Moni autisti oppii jo lapsena peittämään oireensa siten, että kukaan ei huomaa hänen autismiaan. Se on tytöillä ja naisilla selvästi yleisempää kuin pojilla ja miehillä, mutta myös jotkut pojat ja miehet tekevät sitä. He oppivat elämään elämäänsä kuin parhaatkin näyttelijät. Matkivat muiden käyttäytymistä näyttääkseen normaaleilta. Siitä tulee heille niin automaattista, että eivät aina huomaa sitä itsekään. Väsyvät vaan kovasti, sillä sellainen elämäntapa on hyvin uuvuttavaa.
Näissä artikkeleissa puhutaan naisten autismista, autismin piilottamisesta ja myös siitä, että vanhempi saa diagnoosin sen jälkeen kun lapsi on ensin diagnosoitu. Näitä kaikkia tapahtuu myös Suomessa
https://www.today.com/parents/parents/women-diagnosed-autism-adult-rcna…
https://cnalifestyle.channelnewsasia.com/women/autism-spectrum-disorder…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kritiikkiä sarjasta:
No olipa aika heikkoa kritiikkiä. Syyttää, että sarjassa kohdellaan "lemmikkeinä" autisteja ja väittää, että sukulaiset vastaavat puolesta kysymyksiin. Tämähän ei ole totta. Sarjassa haastatellaan kokoajan autisteja itseään. Lähisukulaiset ja ystävät ovat mukana sarjassa, mutta eikö olisi aika tylsää jos he olisivat vain taustalla eikä heitä yhtään haastateltaisi?
Mielestäni on hyvinkin yleistä, että jonkun elämästä kertovassa dokumentissa haastatellaan myös läheisiä. Ei kai se sitä tarkoita, että kyseenalaistetaan vaikka jonkun julkkiksen kykyä kertoa elämästään itse, jos mukana on sukulainen tai ystävä kertomassa omia muistojaan ja näkemyksiään. Ehkä hiukan hakemalla haettua nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kritiikkiä sarjasta:
No olipa aika heikkoa kritiikkiä. Syyttää, että sarjassa kohdellaan "lemmikkeinä" autisteja ja väittää, että sukulaiset vastaavat puolesta kysymyksiin. Tämähän ei ole totta. Sarjassa haastatellaan kokoajan autisteja itseään. Lähisukulaiset ja ystävät ovat mukana sarjassa, mutta eikö olisi aika tylsää jos he olisivat vain taustalla eikä heitä yhtään haastateltaisi?
Samaan aikaan mietin, että eivätkö nämä kritisoivat sitten pidä näitä ohjelman autisteja itseään kykenenivä määrittelemään millaiseen formaattiin voivat osallistua. Heidän pitää puolustaa heitä, koska he eivät itse ymmärrä omaa etuansa vai? Vai eikö heidän tapa olla autisti nyt sitten miellytä?
Nopealla vilkaisulla: ainakin Twitter-ketjussa näkyvät kommentoijat ovat kaikki itse autisteja.
Niin miksi nämä eivät pidä näitä ohjelman autisteja itseään kykenevinä arvioimaan onko ohjelman formaatti heille ok? Eivät pidä ohjelman autisteja yhtä järkevintä päättämään kohdellaanko heitä siinä lemmikkeinä?
Vai liittyykö siihen, että ohjelmaa kritisoivat autistit ovat aikuisiällä diagnoosinsa saaneet ja näiden ohjelmassa olevien haasteet siinä mielessä isompia, että ovat iso osa saaneet jo alle kouluiässä diagnoosinsa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen syvää sympatiaa vanhempia kohtaan, joilla autisti lapsi. Voimia heille.
Ohjelmassa osallistujien vanhemmat olivat ilmeisesti rikkaita ja he pystyivät antamaan lapsillensa hyvä hoidon ja tuen mutta kaikilla näin ei ole.
Ei rikkaus tietysti poista huolta, mutta auttaa hoitoon ja tukeen.Itkin katsoessani sarjaa. Miten epäreilua elämä voi olla. Miksi ei kaikki voi saada samanlaista terveyttä? Vaikka näennäisesti he kaikki ovat terveitä.
Ei ole taatusti helppoa elämä näillä nuorilla.Ihania olette esiintyjät ja saatte faneja 💕
Autismi EI OLE mikään sairaus. Eivätkä vanhemmat mitään sympatiaa tarvitse vaan autistiset itse.
Minulle autismikirjon nuorten vanhempana kelpaa sympatia. Ammennan itse koko ajan lapsille, olen heidän tukenaan ja turvanaan, selvitän asioita, hankin terapiaa, jaksan ja jaksan, vaikka en oikeasti jaksaisikaan. Olenko sitten vääränlainen, kun koen, että elämä on välillä raskasta. Eikä se poista sitä asiaa, että myös autisteilla on varmasti raskasta, ehkä raskaampaa kuin itse neurotyypillisenä voin edes ymmärtää.
Eihän sitä voi kieltää, että vanhemmuus voi olla ihan eri tavalla kuormittavaa, kun lapsi tarvitsee erityistä tukea sairauden tai toimintarajoitteen vuoksi. Eikä se aina tarkoita sitä, että vanhempi rakastaisi erityislasta yhtään vähempää, koska eihän lapsen erilaisuus ole lapsen tai vanhemman vika. Ja olen itse neurokirjava aikuinen.
Tämä #actuallyautistic ilmiö on nyt ollut liikkeellä Suomessakin. Monenlaista hyvää ottavat puheeksi, mutta iso osa keskittyy haukkumaan autistien vanhempia, jos nämä kokevat lapsensa hoidon raskaaksi. Itse saatu aikuisiällä lievä autismikirjo/Asperger diagnoosi eikä ymmärretä, että se ei ole suoraan verrannollinen esimerkiksi sellaiseen, joka on ollut puhumaton vaikkapa 6-vuotiaaksi ja ei tule kontaktiin kuin isolla työllä ajan kanssa. Itse on käyty normaalikoulut ja aina osattu puheella kommunikoida.
Muualla maailmalla tämä touhu on mennyt sellaiseksi, ettei ns. vaikean autismin olemassaoloa haluta tunnustaa ja eivät halua, että autistisia lapsia kuntoutetaan. Tekevät lastensuojeluilmoituksia lapsista, jotka saavat aba-terapiaa (hyvin yleinen kuntoutusmuoto esim. Euroopassa ja suomalaisessa koulujärjestelmässä erityisluokilla yms. paljon ks. metodeja käytössä). Sitten on vielä nämä Facebookin viharyhmät. Eli siellä jaetaan kuvakaappauksia autistien vanhempien vertaisryhmistä (jonne soluttauduttu) ja nauretaan, että vanhemmat ovat tyhmiä, kun ovat huolissaan puhumattoman autistinsa tulevaisuudesta. Ihan niistä lapsista myös jaetaan kuvakaappauksia. Nämä siis englanninkielisiä ryhmiä. Suomessa (tietääkseni) tällaisia ei vielä ole.
Olen itse saanut autismikirjon (Asperger) diagnoosin nuorella aikuisiällä ja minulla on autismikirjon häiriön diagnoosin saanut lapsi. Aluksi tämä ilmiö vaikutti hyvältä, sillä minua on ahdistanut paljon sellainen stereotyyppinen puhe autismista ja itsekin haluan nähdä tämän sellaisena ominaisuutena, jolla on myös hyviä puolia. Tämä ilmiö on kuitenkin saanut todella huolestuttavia piirteitä ja melko kaukana ei olla siitä, että lievästi autismikirjolla olevat syyttävät vanhempia siitä, että heidän käytös aiheuttaa NS. vaikean autismin.
ABA:ta on kai lähinnä kritisoitu siitä, että siinä opetettaisiin autisteja vain peittelemään autismipiirteitään oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mutta en väitä, että tietäisin aivan kaikkea.
En itsekään oikein ymmärrä sitä, että kaikkea kuntoutusta vastustetaan ihan vain periaatteesta, koska "autistit eivät tarvitse parannusta, vaan hyväksyntää". Siitä olen samaa mieltä, että autismiin voitaisiin suhtautua positiivisemmin. Mutta ei kuntoutuksen tarvitse tarkoittaa sitä, että autismista pitäisi parantua tai poisoppia. Hyvän kuntoutuksen kuuluu huomioida kuntoutettavan yksilölliset tarpeet ja edistää tämän toimintakykyä.
Tätähän se onkin, siedättämistä asioihin joita ei siedä. Kun ei omana itsenään kelpaa. Voin kertoa, että meillä esim 70-luvulla syntyneillä autisteilla oli koko peruskoulu yhtä abaa. Siellä kun oppi na tavoille, niin viisikymppisenä on aivan taatusti kaikki mahdolliset mt-ongelmat liitännäisinä. Koska oli muutaman vuoden *kuntoutunut* valtaväestön mieliksi. Tuo on niin tuhoon tuomittu tie!
Noinhan masennustakin "hoidetaan": ota itseäsi niskasta kiinni, mene ulos, liiku, ajattele positiivisesti, älä käperry itseesi, ajattele muita enemmän, OLE NORMAALI!
Autismissa ongelma on se, että yhteiskunta ei todellakaan käänny saranoillaan ja tee autisteista sen sankareita. Autistin on kehityttävä, ellei halua kokonaan syrjäytyä.
Tämä ei ole mielipideasia vaan fakta. Jos autisti ei pysty toimimaan itsekseen ja ihmisten kanssa, hän jää loppuiäkseen yhteiskunnan marginaaliin. Toki sielläkin voi löytää paikkansa, jos on tarpeeksi high functioning. Muilla ei ole mitään toivoa.Ei. Yhteiskunta ja normit muuttuvat koko ajan kun niitä haastetaan.
Joskus pyörätuolilla liikuneillekin todettiin, että voi voi koitapa tulla portaat ylös jotenkin, ei tämä maailma voi pyöriä teidän kaltaisten ympärillä. Nykyisin tuo ei tulis kuuloonkaan.Jep. Minä olen myös kauhistunut ja suorastaan pöyristynyt näiden kuntouttaja- ja siedätyttäjä-äippien jutuista. Toivottavasti he kantavat vastuun sitten, kun se vamman raja tulee vastaan, tai se repien lapselta ylitetään. Koska normaali. Koska pakko. Koska pelko. Ja aina suurimpana: häpeä. Eikä lapsen häpeä, vaan oma.
Ainakin assberger oireisto lievenee iän myötä, että senkin vuoksi on hyvä kannustaa totuttelemaan rohkeasti uusiin käyttäytymismalleihin koska muutoin voi jämähtää siihen kerran opittuun kaavaan vaikka varsinaisesti ei olisi enää tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen syvää sympatiaa vanhempia kohtaan, joilla autisti lapsi. Voimia heille.
Ohjelmassa osallistujien vanhemmat olivat ilmeisesti rikkaita ja he pystyivät antamaan lapsillensa hyvä hoidon ja tuen mutta kaikilla näin ei ole.
Ei rikkaus tietysti poista huolta, mutta auttaa hoitoon ja tukeen.Itkin katsoessani sarjaa. Miten epäreilua elämä voi olla. Miksi ei kaikki voi saada samanlaista terveyttä? Vaikka näennäisesti he kaikki ovat terveitä.
Ei ole taatusti helppoa elämä näillä nuorilla.Ihania olette esiintyjät ja saatte faneja 💕
Autismi EI OLE mikään sairaus. Eivätkä vanhemmat mitään sympatiaa tarvitse vaan autistiset itse.
Minulle autismikirjon nuorten vanhempana kelpaa sympatia. Ammennan itse koko ajan lapsille, olen heidän tukenaan ja turvanaan, selvitän asioita, hankin terapiaa, jaksan ja jaksan, vaikka en oikeasti jaksaisikaan. Olenko sitten vääränlainen, kun koen, että elämä on välillä raskasta. Eikä se poista sitä asiaa, että myös autisteilla on varmasti raskasta, ehkä raskaampaa kuin itse neurotyypillisenä voin edes ymmärtää.
Eihän sitä voi kieltää, että vanhemmuus voi olla ihan eri tavalla kuormittavaa, kun lapsi tarvitsee erityistä tukea sairauden tai toimintarajoitteen vuoksi. Eikä se aina tarkoita sitä, että vanhempi rakastaisi erityislasta yhtään vähempää, koska eihän lapsen erilaisuus ole lapsen tai vanhemman vika. Ja olen itse neurokirjava aikuinen.
Tämä #actuallyautistic ilmiö on nyt ollut liikkeellä Suomessakin. Monenlaista hyvää ottavat puheeksi, mutta iso osa keskittyy haukkumaan autistien vanhempia, jos nämä kokevat lapsensa hoidon raskaaksi. Itse saatu aikuisiällä lievä autismikirjo/Asperger diagnoosi eikä ymmärretä, että se ei ole suoraan verrannollinen esimerkiksi sellaiseen, joka on ollut puhumaton vaikkapa 6-vuotiaaksi ja ei tule kontaktiin kuin isolla työllä ajan kanssa. Itse on käyty normaalikoulut ja aina osattu puheella kommunikoida.
Muualla maailmalla tämä touhu on mennyt sellaiseksi, ettei ns. vaikean autismin olemassaoloa haluta tunnustaa ja eivät halua, että autistisia lapsia kuntoutetaan. Tekevät lastensuojeluilmoituksia lapsista, jotka saavat aba-terapiaa (hyvin yleinen kuntoutusmuoto esim. Euroopassa ja suomalaisessa koulujärjestelmässä erityisluokilla yms. paljon ks. metodeja käytössä). Sitten on vielä nämä Facebookin viharyhmät. Eli siellä jaetaan kuvakaappauksia autistien vanhempien vertaisryhmistä (jonne soluttauduttu) ja nauretaan, että vanhemmat ovat tyhmiä, kun ovat huolissaan puhumattoman autistinsa tulevaisuudesta. Ihan niistä lapsista myös jaetaan kuvakaappauksia. Nämä siis englanninkielisiä ryhmiä. Suomessa (tietääkseni) tällaisia ei vielä ole.
Olen itse saanut autismikirjon (Asperger) diagnoosin nuorella aikuisiällä ja minulla on autismikirjon häiriön diagnoosin saanut lapsi. Aluksi tämä ilmiö vaikutti hyvältä, sillä minua on ahdistanut paljon sellainen stereotyyppinen puhe autismista ja itsekin haluan nähdä tämän sellaisena ominaisuutena, jolla on myös hyviä puolia. Tämä ilmiö on kuitenkin saanut todella huolestuttavia piirteitä ja melko kaukana ei olla siitä, että lievästi autismikirjolla olevat syyttävät vanhempia siitä, että heidän käytös aiheuttaa NS. vaikean autismin.
ABA:ta on kai lähinnä kritisoitu siitä, että siinä opetettaisiin autisteja vain peittelemään autismipiirteitään oman hyvinvointinsa kustannuksella. Mutta en väitä, että tietäisin aivan kaikkea.
En itsekään oikein ymmärrä sitä, että kaikkea kuntoutusta vastustetaan ihan vain periaatteesta, koska "autistit eivät tarvitse parannusta, vaan hyväksyntää". Siitä olen samaa mieltä, että autismiin voitaisiin suhtautua positiivisemmin. Mutta ei kuntoutuksen tarvitse tarkoittaa sitä, että autismista pitäisi parantua tai poisoppia. Hyvän kuntoutuksen kuuluu huomioida kuntoutettavan yksilölliset tarpeet ja edistää tämän toimintakykyä.
Tätähän se onkin, siedättämistä asioihin joita ei siedä. Kun ei omana itsenään kelpaa. Voin kertoa, että meillä esim 70-luvulla syntyneillä autisteilla oli koko peruskoulu yhtä abaa. Siellä kun oppi na tavoille, niin viisikymppisenä on aivan taatusti kaikki mahdolliset mt-ongelmat liitännäisinä. Koska oli muutaman vuoden *kuntoutunut* valtaväestön mieliksi. Tuo on niin tuhoon tuomittu tie!
Noinhan masennustakin "hoidetaan": ota itseäsi niskasta kiinni, mene ulos, liiku, ajattele positiivisesti, älä käperry itseesi, ajattele muita enemmän, OLE NORMAALI!
Autismissa ongelma on se, että yhteiskunta ei todellakaan käänny saranoillaan ja tee autisteista sen sankareita. Autistin on kehityttävä, ellei halua kokonaan syrjäytyä.
Tämä ei ole mielipideasia vaan fakta. Jos autisti ei pysty toimimaan itsekseen ja ihmisten kanssa, hän jää loppuiäkseen yhteiskunnan marginaaliin. Toki sielläkin voi löytää paikkansa, jos on tarpeeksi high functioning. Muilla ei ole mitään toivoa.Ei. Yhteiskunta ja normit muuttuvat koko ajan kun niitä haastetaan.
Joskus pyörätuolilla liikuneillekin todettiin, että voi voi koitapa tulla portaat ylös jotenkin, ei tämä maailma voi pyöriä teidän kaltaisten ympärillä. Nykyisin tuo ei tulis kuuloonkaan.Jep. Minä olen myös kauhistunut ja suorastaan pöyristynyt näiden kuntouttaja- ja siedätyttäjä-äippien jutuista. Toivottavasti he kantavat vastuun sitten, kun se vamman raja tulee vastaan, tai se repien lapselta ylitetään. Koska normaali. Koska pakko. Koska pelko. Ja aina suurimpana: häpeä. Eikä lapsen häpeä, vaan oma.
Sun pitäisi ehkä mennä jonnekin hoitokotiin vapaaehtoiseksi, jossa on autismi ja/tai kehitysvamma -nuoria ja aikuisia esimerkiksi omaishoidon vapaita turvaamassa, että ymmärtäisit kuinka isoista asioista kuntoutuksessa on kyse. Rehellisesti sanottuna jos et itse tee töitä tämän tason autistien kanssa niin olet täysin jäävi kritisoimaan mitään autistien kuntoutusta ja vähiten heidän vanhempiaan.
Mitä itse sarjaan tulee - aivan ihana. Monet omat asiakkaat tulee mieleen, mutta omillani paljon enemmän kommunikoinnin vaikeuksia. Olisi ollut mukavaa nähdä myös itselle tutumpaa puolta autismista, toki kunnioittavasti tehden.
T. Kehitysvammahoitaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kritiikkiä sarjasta:
No olipa aika heikkoa kritiikkiä. Syyttää, että sarjassa kohdellaan "lemmikkeinä" autisteja ja väittää, että sukulaiset vastaavat puolesta kysymyksiin. Tämähän ei ole totta. Sarjassa haastatellaan kokoajan autisteja itseään. Lähisukulaiset ja ystävät ovat mukana sarjassa, mutta eikö olisi aika tylsää jos he olisivat vain taustalla eikä heitä yhtään haastateltaisi?
Samaan aikaan mietin, että eivätkö nämä kritisoivat sitten pidä näitä ohjelman autisteja itseään kykenenivä määrittelemään millaiseen formaattiin voivat osallistua. Heidän pitää puolustaa heitä, koska he eivät itse ymmärrä omaa etuansa vai? Vai eikö heidän tapa olla autisti nyt sitten miellytä?
Nopealla vilkaisulla: ainakin Twitter-ketjussa näkyvät kommentoijat ovat kaikki itse autisteja.
Niin miksi nämä eivät pidä näitä ohjelman autisteja itseään kykenevinä arvioimaan onko ohjelman formaatti heille ok? Eivät pidä ohjelman autisteja yhtä järkevintä päättämään kohdellaanko heitä siinä lemmikkeinä?
Vai liittyykö siihen, että ohjelmaa kritisoivat autistit ovat aikuisiällä diagnoosinsa saaneet ja näiden ohjelmassa olevien haasteet siinä mielessä isompia, että ovat iso osa saaneet jo alle kouluiässä diagnoosinsa?
Kun selaa Twitteriä, suurinta kritiikkiä tulee siitä, että sarjan on noin ylipäätään ohjannut ja toteuttanut neurtyypilliset - neurotyypilliseltä näkökulmasta autisteista. Tästä olen kyllä samaa mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi esim lukioon siirtyessä opettajat ei noteeraa mitenkään jos arvosanat tippuu monta numeroa? Eikö tämä ole selvä merkki että kun siirrytään itseohjaavampaan arkeen ja homma ei suju niin jotain on pielessä?
Kaikkien vanhemmat ei välitä eikä edes huomaa jos lapsi on erilainen. Ja joskus jopa kieltäytyvät näkemästä.
Se ei ole mitenkään harvinaista, että vanhemmat eivät huomaa lapsensa erityisyyttä, koska ovat itsekin erityisiä. Jos kyseessä on joku suvussa yleinen ominaisuus, niin mistä vanhempi voisi tietää että se ominaisuus on jotain erityisyyttä, eikä ihan vaan normaali ominaisuus.
Aika monelle autistin vanhemmalle on käynyt niin, että kun lasta on tutkittu, niin vanhempi on huomannut että hänellä on itsellään samat oireet kuin lapsella.
Moni autisti oppii jo lapsena peittämään oireensa siten, että kukaan ei huomaa hänen autismiaan. Se on tytöillä ja naisilla selvästi yleisempää kuin pojilla ja miehillä, mutta myös jotkut pojat ja miehet tekevät sitä. He oppivat elämään elämäänsä kuin parhaatkin näyttelijät. Matkivat muiden käyttäytymistä näyttääkseen normaaleilta. Siitä tulee heille niin automaattista, että eivät aina huomaa sitä itsekään. Väsyvät vaan kovasti, sillä sellainen elämäntapa on hyvin uuvuttavaa.
Näissä artikkeleissa puhutaan naisten autismista, autismin piilottamisesta ja myös siitä, että vanhempi saa diagnoosin sen jälkeen kun lapsi on ensin diagnosoitu. Näitä kaikkia tapahtuu myös Suomessa
https://www.today.com/parents/parents/women-diagnosed-autism-adult-rcna…
https://cnalifestyle.channelnewsasia.com/women/autism-spectrum-disorder…
Se ei ole joko-tai ominaisuus vaan jatkumo, jokaisella on jonkin verran kirjon piirteitä persoonallisuudessaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kritiikkiä sarjasta:
No olipa aika heikkoa kritiikkiä. Syyttää, että sarjassa kohdellaan "lemmikkeinä" autisteja ja väittää, että sukulaiset vastaavat puolesta kysymyksiin. Tämähän ei ole totta. Sarjassa haastatellaan kokoajan autisteja itseään. Lähisukulaiset ja ystävät ovat mukana sarjassa, mutta eikö olisi aika tylsää jos he olisivat vain taustalla eikä heitä yhtään haastateltaisi?
Samaan aikaan mietin, että eivätkö nämä kritisoivat sitten pidä näitä ohjelman autisteja itseään kykenenivä määrittelemään millaiseen formaattiin voivat osallistua. Heidän pitää puolustaa heitä, koska he eivät itse ymmärrä omaa etuansa vai? Vai eikö heidän tapa olla autisti nyt sitten miellytä?
Nopealla vilkaisulla: ainakin Twitter-ketjussa näkyvät kommentoijat ovat kaikki itse autisteja.
Niin miksi nämä eivät pidä näitä ohjelman autisteja itseään kykenevinä arvioimaan onko ohjelman formaatti heille ok? Eivät pidä ohjelman autisteja yhtä järkevintä päättämään kohdellaanko heitä siinä lemmikkeinä?
Vai liittyykö siihen, että ohjelmaa kritisoivat autistit ovat aikuisiällä diagnoosinsa saaneet ja näiden ohjelmassa olevien haasteet siinä mielessä isompia, että ovat iso osa saaneet jo alle kouluiässä diagnoosinsa?
Kun selaa Twitteriä, suurinta kritiikkiä tulee siitä, että sarjan on noin ylipäätään ohjannut ja toteuttanut neurtyypilliset - neurotyypilliseltä näkökulmasta autisteista. Tästä olen kyllä samaa mieltä.
Mulle tulee outo fiilis nyt siitä, että tämä Kirjo on myös ongelma. On syvästi autistisia ja apua tarvitsevia tyypejä saman sateenkaaren alla näiden aika tosi hyvin pärjäävien rääväsuiden kanssa, ja sitten kaikesta - siis ihan kaikesta - on jumalaton sota 😳
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kritiikkiä sarjasta:
No olipa aika heikkoa kritiikkiä. Syyttää, että sarjassa kohdellaan "lemmikkeinä" autisteja ja väittää, että sukulaiset vastaavat puolesta kysymyksiin. Tämähän ei ole totta. Sarjassa haastatellaan kokoajan autisteja itseään. Lähisukulaiset ja ystävät ovat mukana sarjassa, mutta eikö olisi aika tylsää jos he olisivat vain taustalla eikä heitä yhtään haastateltaisi?
Samaan aikaan mietin, että eivätkö nämä kritisoivat sitten pidä näitä ohjelman autisteja itseään kykenenivä määrittelemään millaiseen formaattiin voivat osallistua. Heidän pitää puolustaa heitä, koska he eivät itse ymmärrä omaa etuansa vai? Vai eikö heidän tapa olla autisti nyt sitten miellytä?
Nopealla vilkaisulla: ainakin Twitter-ketjussa näkyvät kommentoijat ovat kaikki itse autisteja.
Niin miksi nämä eivät pidä näitä ohjelman autisteja itseään kykenevinä arvioimaan onko ohjelman formaatti heille ok? Eivät pidä ohjelman autisteja yhtä järkevintä päättämään kohdellaanko heitä siinä lemmikkeinä?
Vai liittyykö siihen, että ohjelmaa kritisoivat autistit ovat aikuisiällä diagnoosinsa saaneet ja näiden ohjelmassa olevien haasteet siinä mielessä isompia, että ovat iso osa saaneet jo alle kouluiässä diagnoosinsa?
Kun selaa Twitteriä, suurinta kritiikkiä tulee siitä, että sarjan on noin ylipäätään ohjannut ja toteuttanut neurtyypilliset - neurotyypilliseltä näkökulmasta autisteista. Tästä olen kyllä samaa mieltä.
Kuinkahan monta autismikirjolla olevaa ohjaajaa Ylellä on? Saahan sitä itse tehdä myös oman dokumentin, jos on kirjolla ja kokenut ohjaaja. Tuli vain mieleeni tämäkin puoli. Toki voi ajatella, että YLE olisi voinut tehdä työnhakuilmoituksen autismikirjolla olevaa ohjaajaa kohtaan.
Itselleni tulee kuitenkin vähän sellainen olo tästä, että kritisoijilla häiritsee, kun ns. stereotyyppiset autismikirjon piirteet näkyvät paljon sarjassa. Ajatellaan ehkä, että se on hakemalla haettua? Mutta tässäkin kolme varhaisella iällä diagnosoitua miestä, joilla usein piirteet paljon stereotyyppisempiä kuin esim. nuorella aikuisiällä diagnosoiduilla naisilla.
Vai koetaanko sitten se, että näitä joudutaan tukemaan aikuisuudessa enemmän kuin itse, on jotenkin infantilisoivaa. Tosiasia kuitenkin on, että iso osa autismikirjolla olevista tarvitsee itsenäistymiseen paljon tukea. Vielä kuvaohjeita aikuisiällä jne. Osa muuttaa tuetusti asumaan.
Olen itse autismikirjolla ja en koe sarjaa huonona. Itse olen paljon itsenäisempi, mutta olen saanut diagnoosin vasta 25-vuotiaana niin sekin toki kertoo, että minun on ollut helpompi pärjätä elämässä kuin näillä, jotka ovat olleet esim. erityisluokilla koko koulunkäynnin ajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kritiikkiä sarjasta:
No olipa aika heikkoa kritiikkiä. Syyttää, että sarjassa kohdellaan "lemmikkeinä" autisteja ja väittää, että sukulaiset vastaavat puolesta kysymyksiin. Tämähän ei ole totta. Sarjassa haastatellaan kokoajan autisteja itseään. Lähisukulaiset ja ystävät ovat mukana sarjassa, mutta eikö olisi aika tylsää jos he olisivat vain taustalla eikä heitä yhtään haastateltaisi?
Samaan aikaan mietin, että eivätkö nämä kritisoivat sitten pidä näitä ohjelman autisteja itseään kykenenivä määrittelemään millaiseen formaattiin voivat osallistua. Heidän pitää puolustaa heitä, koska he eivät itse ymmärrä omaa etuansa vai? Vai eikö heidän tapa olla autisti nyt sitten miellytä?
Nopealla vilkaisulla: ainakin Twitter-ketjussa näkyvät kommentoijat ovat kaikki itse autisteja.
Niin miksi nämä eivät pidä näitä ohjelman autisteja itseään kykenevinä arvioimaan onko ohjelman formaatti heille ok? Eivät pidä ohjelman autisteja yhtä järkevintä päättämään kohdellaanko heitä siinä lemmikkeinä?
Vai liittyykö siihen, että ohjelmaa kritisoivat autistit ovat aikuisiällä diagnoosinsa saaneet ja näiden ohjelmassa olevien haasteet siinä mielessä isompia, että ovat iso osa saaneet jo alle kouluiässä diagnoosinsa?
Kun selaa Twitteriä, suurinta kritiikkiä tulee siitä, että sarjan on noin ylipäätään ohjannut ja toteuttanut neurtyypilliset - neurotyypilliseltä näkökulmasta autisteista. Tästä olen kyllä samaa mieltä.
Mulle tulee outo fiilis nyt siitä, että tämä Kirjo on myös ongelma. On syvästi autistisia ja apua tarvitsevia tyypejä saman sateenkaaren alla näiden aika tosi hyvin pärjäävien rääväsuiden kanssa, ja sitten kaikesta - siis ihan kaikesta - on jumalaton sota 😳
Kaikille tiedoksi:
Tämä kärkkäin kriitikko harrastaa muutenkin kärkästä kommentointia Twitterissä. Toivottavasti kukaan ei nyt ajattele, että hänen mielipiteensä edustaisivat kaikkia autismikirjon henkilöitä. Enkä sano sitäkään, että diagnoosi vapauttaisi vastuusta tai oikeuttaisi huonoa käytöstä, tietenkään.
Puolestaloukkaantuminen on hieno asia :D
T. Itsekin neurokirjava
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep. Minä olen myös kauhistunut ja suorastaan pöyristynyt näiden kuntouttaja- ja siedätyttäjä-äippien jutuista. Toivottavasti he kantavat vastuun sitten, kun se vamman raja tulee vastaan, tai se repien lapselta ylitetään. Koska normaali. Koska pakko. Koska pelko. Ja aina suurimpana: häpeä. Eikä lapsen häpeä, vaan oma.
Jos vanhempana itseäni vain ajattelisin, me ei mietittäisi mitään uutta haastetta tai itsenäistymistä, mielelläni pitäisin nuoren kotona vain, ikuisesti. Mutta koska hänellä on haaveita ja unelmia, koska hänellä on oma elämä edessä, me mennään eteenpäin, totutellaan vastaan tuleviin uusiin juttuihin. Minusta siinä ei ole mitään hävettävää kummallakaan. Vaikka miten kävisi.
Näin. Ymmärrän että itse vääryyttä kokeneet ja siitä kärsineet saavat vahvat defenssit. Olen itse aikanaan ollut työpaikassa, jossa johtajatar hoiti nepsyt kuntoon kurilla ja nuhteella. Kiellettiin rykiminen, nykiminen ja ääntely. Laitettiin istumaan hiljaa selkä suorassa. Yöllä ei saanut olla valo päällä, vaatteitaan ei saanut valita, jostain petivaatteista puhumattakaan. Pakotettiin syömään kaikkea. Ruoka-aineita ei saanut edes asetella lautaselle erikseen, koska se oli rouvan mielestä ärsyttävää pelleilyä. Sekaisin vain ja laitat sen nyt suuhun. Katso nyt kun onnistuu kun teet vaan, korvien välissä se vika on. Lapset pelkäsivät, käyttäytyivät ja kärsivät. Myös minä alaisena istuin selkä suorana ja pelkäsin. Lähdin hyvin nopeasti muualle piikomaan. Silmät kostuvat edelleen niiden lasten puolesta, joiden tulevaisuus ei ole mitenkään voinut olla ruusuinen. Mutta johtajattaren mielestä homma hoitui ammattitaidolla kun lapset paranivat.
Nykyään seuraan ihaillen läheisen lapsen kanssa toimivien ammattilaisten asennetta ja toimintaa. Autetaan, tsempataan ja palkitaan, tavoitteet asetetaan yhdessä lapsen ja hänen läheistensä kanssa ja seurausten ohella kiinnitetään huomiota myös syihin. En missään nimessä näkisi mitään järkeä siinä, ettei häntä lainkaan yritettäisi kuntouttaa ajatuksella "olkoon vaan sellainen kuin on". Ennen kaikkea hän nauttii edistymisestään itse ja toimintaterapeutti taitaa olla hänen idolinsa.
Siedättäminen on ok, kun se tehdään autismin ehdoilla ja hänen tahtiinsa, kuitenkin vähän tunnustellen. Meillä lähinnä sillä tavalla, että sulle varmaan tekisi hyvää lisätä vähän vihanneksia. Tiedättekö mitä? Hän maistoi tällä viikolla kirsikkatomaattia ja piti siitä! Mutta kun toisella on pahat siitepölyallergiat, mitkä ilmeisesti siihen kammoon vihanneksia kohtaan osin johtaa, niin on mietittävä tarkkaan mitä ja milloin kokeillaan. Omenasta piti lapsena, sitten yhtäkkiä jätti pois. ilmeisesti teki pahaa. Samoin niitä reittejä harjoiteltiin. Kartta käteen ja katsottiin, että joskus voi olla ei ettei yhtä kautta pääse, sitten pitää mennä toista kautta. T. se aiemmin vastannut jonka lapsi raivoistui väärästä reitistä.
Lopeta jo.