Lue keskustelun säännöt.
Kävin sairaanhoitajan luona juttelemassa ahdistuksessa. Onko tää todellakin tälläistä?
06.03.2023 |
Olin siis saanut lääkäriltä lähetteen sinne. Sairaanhoitaja kyseli ensin elämästäni ja vastasin rehellisesti. Sen jälkeen katselimme näytöltä videoita masennuksesta ja ahdistukseta, nämä olisin ihan hyvin voinut tehdä kotonakin. Ja sitten hän selitti minulle miten netistä löytyy hyviä apusivuja ahdistukseen ja käski tehdä erilaiisia hengitysharjoituksia. Seuraavia aikoja vielä on, mutta tuntuu onkohan tämä ihan turhaa... Tuntuu että kävin vain siellä istumassa ja sairaanhoitaja selitti minulle kuin 7..vuotiaalle mitä ahdistus on ja miten siitä pääsee eroon.
Kommentit (511)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
LK-9 kirjoitti:
Silloin kun itse lähdin paranemaan, niin ykkösasiana mielessäni oli se, että teen vaikka tuntuisi pahalta. Oma asuntoni ei ollut yhtä paha kuin noissa Auri K:n videoissa, mutta tosi sotkuinen silti. Jos tilanne on tosi paha, niin välttämättä voimia ei ole, mutta itselläni onneksi oli. Toinen käytännön juttu oli hiusten harjaaminen. Luulin, että tämä oli vain oma outouteni, mutta sittemmin on käynyt ilmi, että ongelma on tavallinen: tukka viikkokausia harjaamatta ja tilanne niin paha, että sen setviminen vie päiväkausia. Makasin lattialla, harjasin tukkaa ja itkin.
Eli siis: tunteet, ajatukset, toiminta. Tässä tein itse virheen: yritin muuttaa tunteitani ja ajatuksiani, jotta pystyisin toiminaan. Väärä järjestys. Omiin tunteisiin on TODELLA vaikea vaikuttaa. Sen sijaan omaan toimintaan on kaikista helpoin vaikuttaa. Esim. tukan harjaaminen oli aivan kamalaa, mutta kun sen sai tehtyä, olo yllättäen parani. Jouduin aloittamaan todella pienestä eli hiukset, suihku, roskapussin vieminen jne. Vähitellen sitten isompiin asioihin kuten opiskelut ja gradu. Kaikki onnistumiset parantaa oloa.
Sain läheiseltäni saman neuvon: vaikka miten ahdistaisi ja itkettäisi, täytä edes se tiskikone. Siitä tulee parempi olo. Ja totesin itse, että ei se olo ainakaan voi tästä huonontua, joten miksi ei?
Sama pätee vaikka kävelyllä käymiseen. Eihän se hyvältä tunnu, mutta ei neljän seinän sisälläkään tunnu hyvältä, joten voi vaikka kävellä. Viikkojen ja kuukausien aikana olo alkaa paranemaan, ei heti.
Tärkeintä on säilyttää toivo siihen, että paraneminen on mahdollista. Tässä voi auttaa kun tietää, ettei ole mitenkään toivoton tapaus, vaikka metsälenkillä ei tulekaan autuas olo. Ei ne sairaanhoitajatkaan ajattele että kaikki paranee pikku metsälenkillä, vaikka sellaista ehdottavatkin. He vain tietävät, että se saattaa pitkällä tähtäimellä auttaa, vaikka potilaan on sitä vaikea uskoa.Itsellä on toiminut myös se, että tunnustan olevani sairas ja sairastaessa saan tehdä tai olla tekemättä, mutta että sairaudella olisi myös päätepiste ja sitten aletaan kuntoutua arkeen eli noita paranemistemppuja ei tarvitse aloittaa heti. Vertauksena vaikka murtunut raaja. Ensin se on kipsissä ja liikkumaton, sitten sitä aletaan tuon luutumisvaiheen jälkeen kuntouttaa.
Samaa mieltä, toki pitää olla myös armollisuutta itseään kohtaan ja antaa itselleen lupa olla sairas. Itse myös usein päätin, että nyt olen viime päivinä käynyt lenkillä, kaupassa, kahvilla kaverin kanssa - tänään vain makaan sängyssä ja itken ja annan ikävien ajatusten tulla. Kyllä se suru ja ahdistus ja pelot pitää myös vain tuntea, ne ei häviä suorittamalla.
En myöskään sano, että olisin itse parantunut pelkästään toiminnan kautta. Pikemminkin asioiden tekeminen piti minut jotenkin toimintakykyisenä sen aikaa, kun mieli työskenteli ongelmien kanssa. Parhaiten mielestäni auttoi aika, keskustelut läheisten kanssa ja lopulta alanvaihto (sairastumiseeni liittyi työuupumus). Mutta toipuminen on niin pitkä prosessi, että auttaa kun saa edes tunteen että jotenkin pystyy siihen itse vaikuttamaan. Siinä pienistä asioista suoriutuminen auttaa.
-edellinen
Kuinka pitkän sairasloman sait? Taidan olla tuon taipaleen alkupäässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
LK-9 kirjoitti:
Silloin kun itse lähdin paranemaan, niin ykkösasiana mielessäni oli se, että teen vaikka tuntuisi pahalta. Oma asuntoni ei ollut yhtä paha kuin noissa Auri K:n videoissa, mutta tosi sotkuinen silti. Jos tilanne on tosi paha, niin välttämättä voimia ei ole, mutta itselläni onneksi oli. Toinen käytännön juttu oli hiusten harjaaminen. Luulin, että tämä oli vain oma outouteni, mutta sittemmin on käynyt ilmi, että ongelma on tavallinen: tukka viikkokausia harjaamatta ja tilanne niin paha, että sen setviminen vie päiväkausia. Makasin lattialla, harjasin tukkaa ja itkin.
Eli siis: tunteet, ajatukset, toiminta. Tässä tein itse virheen: yritin muuttaa tunteitani ja ajatuksiani, jotta pystyisin toiminaan. Väärä järjestys. Omiin tunteisiin on TODELLA vaikea vaikuttaa. Sen sijaan omaan toimintaan on kaikista helpoin vaikuttaa. Esim. tukan harjaaminen oli aivan kamalaa, mutta kun sen sai tehtyä, olo yllättäen parani. Jouduin aloittamaan todella pienestä eli hiukset, suihku, roskapussin vieminen jne. Vähitellen sitten isompiin asioihin kuten opiskelut ja gradu. Kaikki onnistumiset parantaa oloa.
Sain läheiseltäni saman neuvon: vaikka miten ahdistaisi ja itkettäisi, täytä edes se tiskikone. Siitä tulee parempi olo. Ja totesin itse, että ei se olo ainakaan voi tästä huonontua, joten miksi ei?
Sama pätee vaikka kävelyllä käymiseen. Eihän se hyvältä tunnu, mutta ei neljän seinän sisälläkään tunnu hyvältä, joten voi vaikka kävellä. Viikkojen ja kuukausien aikana olo alkaa paranemaan, ei heti.
Tärkeintä on säilyttää toivo siihen, että paraneminen on mahdollista. Tässä voi auttaa kun tietää, ettei ole mitenkään toivoton tapaus, vaikka metsälenkillä ei tulekaan autuas olo. Ei ne sairaanhoitajatkaan ajattele että kaikki paranee pikku metsälenkillä, vaikka sellaista ehdottavatkin. He vain tietävät, että se saattaa pitkällä tähtäimellä auttaa, vaikka potilaan on sitä vaikea uskoa.
Näin. Siellä lenkilläkin voi olla masentunut, kukaan ei kiellä sitä. Voi käydä kävelyllä ja imuroida, ei se vie masennusta pois, joten ei tarvitse pelätä sitä että jos tekee jotain niin ei olekaan masentunut.
Itselleni auttoi listan tekeminen niistä asioista jotka hoidan tänään. Sitten ruksi päälle kun on tehty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle sanoi"Päätä ettei sulla oo masennusta". Että näin vaan päätetään.
Mulle väitti ettei mulla oo masennusta, kun olin nuori. Yritin selittää, miten mua ahdistaa kun vanhemmat pahoinpiteli kun olin lapsi, enkä tiedä miten toimisin heidän kanssaan. Ihan turhaa verorahojen haaskausta. Mitä jos vain koulutettaisiin oikeita terapeutteja, jotta ihmiset saisi apua ongelmiinsa.
Kyllä terapeutteja koulutetaan, koulutus vain on maksullinen, joten sitä ei moni halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle sanoi"Päätä ettei sulla oo masennusta". Että näin vaan päätetään.
Mulle väitti ettei mulla oo masennusta, kun olin nuori. Yritin selittää, miten mua ahdistaa kun vanhemmat pahoinpiteli kun olin lapsi, enkä tiedä miten toimisin heidän kanssaan. Ihan turhaa verorahojen haaskausta. Mitä jos vain koulutettaisiin oikeita terapeutteja, jotta ihmiset saisi apua ongelmiinsa.
Kyllä terapeutteja koulutetaan, koulutus vain on maksullinen, joten sitä ei moni halua.
Ja hinta on 100€ tunti vähintään. Mikä niissä maksaa niin mielettömästi. Jos pääsisi vastaanotolle 30€ tuntitaksalla niin siellä voisi käydä pienemmässäkin hädässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle sanoi"Päätä ettei sulla oo masennusta". Että näin vaan päätetään.
Mulle väitti ettei mulla oo masennusta, kun olin nuori. Yritin selittää, miten mua ahdistaa kun vanhemmat pahoinpiteli kun olin lapsi, enkä tiedä miten toimisin heidän kanssaan. Ihan turhaa verorahojen haaskausta. Mitä jos vain koulutettaisiin oikeita terapeutteja, jotta ihmiset saisi apua ongelmiinsa.
Kyllä terapeutteja koulutetaan, koulutus vain on maksullinen, joten sitä ei moni halua.
Ja hinta on 100€ tunti vähintään. Mikä niissä maksaa niin mielettömästi. Jos pääsisi vastaanotolle 30€ tuntitaksalla niin siellä voisi käydä pienemmässäkin hädässä.
Tarkoitin siis sen terapeutin vastaanoton hintaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kävin isälleni juttelemassa ahdistuksesta. Opasti sitten miten haritus tehdään oikeaoppisesti, nyt ei sitten ahdista ollenkaan. Alkoi kyllä vähän puoltamaan mutta positiivistä löysin kumminkin. Kaikki muut on vastaan, saha yksin puoltaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia odotuksia sinulla oli käynnistä? Millaista apua olisit toivonut? Mitä keinoja olet itse yrittänyt?
Jos sinulla itsellä on joku ajatus siitä, mikä juuri sinua voisi auttaa, kannattaa jutella siitä seuraavalla käynnillä.
Masennuksen hoito on erilaista kuin vaikkapa murtuneen raajan tai angiinan hoito.Ihminen varmaankin odottaa saavansa apua ahdistukseensa.
Vaikeahan se on sanoa millaista apua toivoisi koska omat keinot eivät ole enää auttaneet. Ihminen ei siis tiedä mitään muita keinoja, eikä näin ollen voi niitä toivoa.Esim. kun vaikka joku pyytää apua puutarhanhoidossa kun ei pysty siihen itse, ammattilainen neuvoo konkreettisesti miten puutarhaa olisi hyvä hoitaa.
Aloittajahan kertoi, että häntä oli neuvottu tekemään esim. hengitysharjoituksia. Ne ovat sitä apua, mitä on tarkoitus saada. Parasympaattisen hermoston aktivoiminen lähtee omasta toiminnasta. Pitää tehdä niitä harjoituksia, eikä vaan valittaa, ettei mitään apua saanut, kun ei hoitajalla ollutkaan taikasauvaa, jolla olisi taikonut ahdistuksen pois. Mielen haasteisiin ei auta samat keinot kuin murtuneeseen jalkaan. Tässä tapauksessa pitää itse lähteä tekemään ohjeiden mukaan eikä odottaa, että joku muu tekee kaiken valmiiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle sanoi"Päätä ettei sulla oo masennusta". Että näin vaan päätetään.
Mulle väitti ettei mulla oo masennusta, kun olin nuori. Yritin selittää, miten mua ahdistaa kun vanhemmat pahoinpiteli kun olin lapsi, enkä tiedä miten toimisin heidän kanssaan. Ihan turhaa verorahojen haaskausta. Mitä jos vain koulutettaisiin oikeita terapeutteja, jotta ihmiset saisi apua ongelmiinsa.
Kyllä terapeutteja koulutetaan, koulutus vain on maksullinen, joten sitä ei moni halua.
Ja hinta on 100€ tunti vähintään. Mikä niissä maksaa niin mielettömästi. Jos pääsisi vastaanotolle 30€ tuntitaksalla niin siellä voisi käydä pienemmässäkin hädässä.
Varmaan se on se kysynnän ja tarjonnan laki. Terapeutteja on myös liian vähän koska koulutus pitää maksaa itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle psykiatrinen sairaanhoitaja selitti heti ensimmäisellä (ja ainoalla) kerralla että "Se vain taitaa olla niin että masennus kuuluu sun luonteeseen ja todennäköisesti tulet olemaan koko elämäsi masentunut. Semmosta se on, sun vaan pitää elää sen kanssa."
Tämä tapahtuikin kun olin parikymppinen ja silloin oli vähän karseampi elämänvaihe.
No, en ole ollut loppuelämääni masentunut tai ahdistunut, vaikka sainkin tämmöisen "kannustus"puheen.
Olen myös tavannut tällaisen työhönsä leipiintyneen "ammattilaisen". Psykiatri oli sitä mieltä, ettei traumatisoituneita vain voi auttaa. Lopetin käynnit, en nähnyt hyötyä tavata tällaista "auttajaa". Kukaan muu ennen tätä tai sen jälkeen ei ole näin ammattitaidottoman oloinen.
Mulle sanoi, että vanhempien kuolema on normaalia elämän kiertokulkua ja netistä löytyy miehiä.
No lapsen kuolema on yleensä paljon rankempaa. Onhan se rankkaa se vanhemman kuolemakin. Varsinkin joillekin.
Siis vain lapsen kuolemasta saa käydä juttelemassa ammattiavulle? Ei muiden läheisten traumaattisesta menettämisestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä linkissä on hyviä nettiterapioita ja omahoito-ohjelmia.
Vierailija kirjoitti:
Mistä syystä te sairastatte? Stalkkaako joku, puhutaanko teistä urakalla paskaa ympäri kyliä, vai mikä on huonosti?
Eiole rahhaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä linkissä on hyviä nettiterapioita ja omahoito-ohjelmia.
Tuon sivun nettiterapioihin tarvitsee siis lääkärin lähetteen, mutta omahoito-ohjelmat ovat vapaasti saatavilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuollaista apua sieltä yleensä saa. Hyvällä tuurilla saattaa päästä myöskin psykiatrin juttusille, joka todennäköisesti kirjoittaa reseptin SSRI-lääkkeisiin ja lausunnon psykoterapiaa varten, mikäli tälle on ilmeinen tarve. Bentsoja on nykyään todella vaikea saada, vaikka niille olisikin ihan oikeasti tarvetta. Puhun vuosikausien kokemuksesta potilaana psykiatrian poliklinikalla. Tästä huolimatta käyn kuitenkin töissä ja voin tällä hetkellä kohtalaisen hyvin. Minulla on lääkkeet krooniseen ahdistuneisuushäiriöön ja toistuviin masennustiloihin.
Psykiatriset sairaanhoitajat ovat siinä oikeassa, että lievemmissä ja alkavissa sairaustiloissa on kovasti hyötyä noista Mielenterveystalon omahoito-ohjelmista netissä. Tähän yhdistettynä oikeanlainen lääkitys, niin "perinteistä" psykoterapiaa ei välttämättä tarvita ollenkaan. Tietenkin jos on todella vaikeasti masentunut tai ahdistunut, niin lyhyt hermoloma psykiatrisella osastolla yhdistettynä lääkkeisiin on paikallaan että jaksaa tehdä mitään tai aloittaa mitään. Sinnekin saattaa olla melko vaikea päästä (riippuen lääkäristä ja hoitajista), mutta hyvillä puheenlahjoilla sen pitäisi olla helpompaa.
Annan kritiikkiä sellaisille ihmisille, jotka odottavat psykiatrisen sairaanhoidon olevan sitä, että lääkärin ja hoitajan puolelta annetaan "lupa" jäädä kotiin makoilemaan ja pois työelämästä sekä harrastutuksista. Tiedättekö kun se masennus ja ahdistus eivät lievity sillä yhtään, vaan ne pahenevat vähitellen. Sama tilanne olisi se, että fyysisten vammojen jälkeen jäädään sänkyyn makaamaan, ei liikuteta evääkään ja toivotaan että tilanne korjaantuu itsestään ajan saatossa.
Masennuksessa on se ongelma, että se paranee spontaanisti ajan kanssa vaikka ei tekisi mitään. Mikäli paraneminen tapahtuu silloin kun on lääkittynä, olettaa lääkkeiden auttavan, vaikka todellisuudessa SSRI-lääkkeiden NNT on lumelääkkeiden luokkaa (pitää hoitaa 7 potilasta jotta 1 saa vasteen verrattuna lumeeseen). Toisaalta aktiviteetit voivat auttaa siihen, että alkaa nähdä itsensä objektipositiosta. Tähän psykoterapiassakin tähdätään.
Ehkä fiksuin neuvo on se, että jokainen kokeilkoot mikä itselle tuntuu hyvältä. Itse lähtisin psykoedukaatiosta, eli opiskelisin aihetta niin paljon kuin pystyn. Vaikka psykologian perusopintojen tms. avulla.
SSRI lääkkeet ei todellakaan ole mitään lumelääkkeitä. Ne turruttaa. Ne turruttaa masennuksen ja surun mutta myös ilon ja naurun. Sen takia moni ei niistä pidäkään, koska niiden kanssa edes hyvät asiat ei tunnu enää miltään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miulle ne sanoi ettei sitä tarvi kaikesta niin ahdistua. No sillähän se vaiva korjaantuu . Vahvoissa kantimissa on hoito Suomessa. Lähinnä naljailua vaan ja olo pahenee jos lekuriin menee.
Kyllä mielenterveys jutut ihan tosia on, ne pystyy todentamaan vaikka rikostilastoista, ongelmat ovat kasvamaan päin lähinnä yhteiskunnan polarisaation ja yksilöön kohdistuvien vaatimusten kasvun johdosta. Itse olen keskivaikea mesentunut ja muista sairauksista johtuen työkyvyttömyys eläkeellä ja sen takia myös toimeentulotuella kunnes en enää ole, nyt 47v
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuollaista apua sieltä yleensä saa. Hyvällä tuurilla saattaa päästä myöskin psykiatrin juttusille, joka todennäköisesti kirjoittaa reseptin SSRI-lääkkeisiin ja lausunnon psykoterapiaa varten, mikäli tälle on ilmeinen tarve. Bentsoja on nykyään todella vaikea saada, vaikka niille olisikin ihan oikeasti tarvetta. Puhun vuosikausien kokemuksesta potilaana psykiatrian poliklinikalla. Tästä huolimatta käyn kuitenkin töissä ja voin tällä hetkellä kohtalaisen hyvin. Minulla on lääkkeet krooniseen ahdistuneisuushäiriöön ja toistuviin masennustiloihin.
Psykiatriset sairaanhoitajat ovat siinä oikeassa, että lievemmissä ja alkavissa sairaustiloissa on kovasti hyötyä noista Mielenterveystalon omahoito-ohjelmista netissä. Tähän yhdistettynä oikeanlainen lääkitys, niin "perinteistä" psykoterapiaa ei välttämättä tarvita ollenkaan. Tietenkin jos on todella vaikeasti masentunut tai ahdistunut, niin lyhyt hermoloma psykiatrisella osastolla yhdistettynä lääkkeisiin on paikallaan että jaksaa tehdä mitään tai aloittaa mitään. Sinnekin saattaa olla melko vaikea päästä (riippuen lääkäristä ja hoitajista), mutta hyvillä puheenlahjoilla sen pitäisi olla helpompaa.
Annan kritiikkiä sellaisille ihmisille, jotka odottavat psykiatrisen sairaanhoidon olevan sitä, että lääkärin ja hoitajan puolelta annetaan "lupa" jäädä kotiin makoilemaan ja pois työelämästä sekä harrastutuksista. Tiedättekö kun se masennus ja ahdistus eivät lievity sillä yhtään, vaan ne pahenevat vähitellen. Sama tilanne olisi se, että fyysisten vammojen jälkeen jäädään sänkyyn makaamaan, ei liikuteta evääkään ja toivotaan että tilanne korjaantuu itsestään ajan saatossa.
Masennuksessa on se ongelma, että se paranee spontaanisti ajan kanssa vaikka ei tekisi mitään. Mikäli paraneminen tapahtuu silloin kun on lääkittynä, olettaa lääkkeiden auttavan, vaikka todellisuudessa SSRI-lääkkeiden NNT on lumelääkkeiden luokkaa (pitää hoitaa 7 potilasta jotta 1 saa vasteen verrattuna lumeeseen). Toisaalta aktiviteetit voivat auttaa siihen, että alkaa nähdä itsensä objektipositiosta. Tähän psykoterapiassakin tähdätään.
Ehkä fiksuin neuvo on se, että jokainen kokeilkoot mikä itselle tuntuu hyvältä. Itse lähtisin psykoedukaatiosta, eli opiskelisin aihetta niin paljon kuin pystyn. Vaikka psykologian perusopintojen tms. avulla.
SSRI lääkkeet ei todellakaan ole mitään lumelääkkeitä. Ne turruttaa. Ne turruttaa masennuksen ja surun mutta myös ilon ja naurun. Sen takia moni ei niistä pidäkään, koska niiden kanssa edes hyvät asiat ei tunnu enää miltään.
Ei viitsittäisi demonisoida mt-lääkkeitä, ja puhua suorastaan valheita totuutena, jookos?
Minulle ssri lääkkeet sopivat oikein hyvin, kja 1,5kk niiden aloituksesta olin jo kokopäivätöissä, vaikka olin siihen asti ollut pari vuotta työttömänä. Ne eivät turruttaneet yhtään mitään, vaan veivät oireet pois niin että pystyin elämän täysin normaalia elämää. Myöskään haluihini, tai painooni ne eivät vaikuttaneet mitenkään.
Se ettei joku lääke sovi jollekin ei tarkoita etteis se toiselle sopisi.
Kannattaa puukottaa joku, kun ei täällä muuten pääse hoitoon.
Mulla oli törkeä sairaanhoitaja.
Oli itse ehkä 35 vuotias, minä silloin 20. Kävin hänen luona 6 kertaa kunnes en enään mennyt kun veetuili vaan ja oli ylimielinen.
Sanoi esim yhdellä vastaanotolla näillä sanoilla "kivaa se varmaan nyt on kun on nuori ja nätti ,vaan jäädä kotiin eikä edes yrittää opiskella, mutta ootappa kun oot 30 niin ei sulla oo mitään, ellei sun elämä sitten pyöri miesten ympärillä. "
Vierailija kirjoitti:
Semmosta se on. Älä ainakaan lähde niihin psykiatrisiin huumeisiin sekaantumaan, sitä ne hoitajat ja lääkärit tuntuu parhaiten osaavan eli kirjoittaa reseptejä ja saada ihmiset lääkekierteeseen.
Tänä päivänä on kuule vaikea saada ahdistuslääkkeitä. Suurin osa lääkäreistä kieltäytyy niitä määräämästä, vaikka tilanne olisi miten vakava.
Ei lääkärit ja hoitajat halua ihmisiä lääkekierteeseen. Pikemminkin päinvastoin.
Mulle väitti ettei mulla oo masennusta, kun olin nuori. Yritin selittää, miten mua ahdistaa kun vanhemmat pahoinpiteli kun olin lapsi, enkä tiedä miten toimisin heidän kanssaan. Ihan turhaa verorahojen haaskausta. Mitä jos vain koulutettaisiin oikeita terapeutteja, jotta ihmiset saisi apua ongelmiinsa.