Lue keskustelun säännöt.
Kävin sairaanhoitajan luona juttelemassa ahdistuksessa. Onko tää todellakin tälläistä?
06.03.2023 |
Olin siis saanut lääkäriltä lähetteen sinne. Sairaanhoitaja kyseli ensin elämästäni ja vastasin rehellisesti. Sen jälkeen katselimme näytöltä videoita masennuksesta ja ahdistukseta, nämä olisin ihan hyvin voinut tehdä kotonakin. Ja sitten hän selitti minulle miten netistä löytyy hyviä apusivuja ahdistukseen ja käski tehdä erilaiisia hengitysharjoituksia. Seuraavia aikoja vielä on, mutta tuntuu onkohan tämä ihan turhaa... Tuntuu että kävin vain siellä istumassa ja sairaanhoitaja selitti minulle kuin 7..vuotiaalle mitä ahdistus on ja miten siitä pääsee eroon.
Kommentit (511)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle psykiatrinen sairaanhoitaja selitti heti ensimmäisellä (ja ainoalla) kerralla että "Se vain taitaa olla niin että masennus kuuluu sun luonteeseen ja todennäköisesti tulet olemaan koko elämäsi masentunut. Semmosta se on, sun vaan pitää elää sen kanssa."
Tämä tapahtuikin kun olin parikymppinen ja silloin oli vähän karseampi elämänvaihe.
No, en ole ollut loppuelämääni masentunut tai ahdistunut, vaikka sainkin tämmöisen "kannustus"puheen.
Olen myös tavannut tällaisen työhönsä leipiintyneen "ammattilaisen". Psykiatri oli sitä mieltä, ettei traumatisoituneita vain voi auttaa. Lopetin käynnit, en nähnyt hyötyä tavata tällaista "auttajaa". Kukaan muu ennen tätä tai sen jälkeen ei ole näin ammattitaidottoman oloinen.
Oikeasti se kosketus yhdistettynä psykoterapiaan voisi olla hyvin tehokasta. Hierontaterapia. Ei mikä tahansa halailu vaan sellainen turvallinen, rentouttava kosketus ihan vaatteet päällä.
Jotkut lemmikkieläimet voivat myös olla tässä suhteessa erinomaisia mielenterveyden kuntouttajia. Niiltä saa läheisyyttä ja ne osoittavat vilpittömästi kiintymystään. Sekin voi olla korjaava kokemus.
Toisaalta esimerkiksi toksoplasma on haitallista mielenterveydelle.
-eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän se masennus on pääsääntöisesti ulkoisista asioista johtuvaa. Esim. Köyhyys, sairaus, mielekkään tekemisen puute jne ...
Itse olin masentunut ehkä 20vuotta, mutta eron myötä löysin intohimon kohteen ja masennus hävisi. Jos jämähtäisin taas paikoilleen, masennus iskisi ja kovaa.
Lääkkeillä toki saa köyhyyden ja kurjuuden tuntumaan, hetkellisesti siedettäväksi.
Jos löytää itselleen mielekkään jutun niin sitä kyllä jaksaa tehdä, vaikka yleensä sängystä ei ylös pääsisikään.
Itselläni on kyllä myös taito masentua, jos tarpeeksi yritän.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien kuolema ja yleensä kuolema on elämän normaalia kiertokulkua. Niin? Oliko tämä sinun mielestäsi jotain vääristeltyä totuutta?
Kukaan ei mene kuoleman vuoksi terapiaan, ellei se olisi laukaissut jotain ongelmaa. Onko siinä jotain vaikeasti käsitettävää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle psykiatrinen sairaanhoitaja selitti heti ensimmäisellä (ja ainoalla) kerralla että "Se vain taitaa olla niin että masennus kuuluu sun luonteeseen ja todennäköisesti tulet olemaan koko elämäsi masentunut. Semmosta se on, sun vaan pitää elää sen kanssa."
Tämä tapahtuikin kun olin parikymppinen ja silloin oli vähän karseampi elämänvaihe.
No, en ole ollut loppuelämääni masentunut tai ahdistunut, vaikka sainkin tämmöisen "kannustus"puheen.
Olen myös tavannut tällaisen työhönsä leipiintyneen "ammattilaisen". Psykiatri oli sitä mieltä, ettei traumatisoituneita vain voi auttaa. Lopetin käynnit, en nähnyt hyötyä tavata tällaista "auttajaa". Kukaan muu ennen tätä tai sen jälkeen ei ole näin ammattitaidottoman oloinen.
Mulle sanoi, että vanhempien kuolema on normaalia elämän kiertokulkua ja netistä löytyy miehiä.
sinänsä totta sen elämän normaalin kiertokulun osalta. Nykyään on valloillaan tapa, että kaikesta pitää päästä yli hyvin nopeasti. Jos et toivu esim. surusta parissa kuukaudessa, niin jokin on väärin. Ei koko elämää tarvitse elää sen surun ja/tai ahdistuksen kautta, vain se kulkee siinä mukana. Pitää vain hyväksyä, että nyt on tälläinen jakso eikä odottaa että puolen vuoden päästä olen hyvin onnellinen. Tunteet tulee ja menee, kun niille ei anna liikaa valtaa mutta ei myöskään yritä vimmaisesti näitä torjua pois/piilottaa. Toki tämä olotila ei tarkoita, että voit käyttäytyä muuta maailmaa kohtaan kuin 5v kun mulla on tämä tilanne x.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ullanlinnassa on joku hyvä psykiatri Roope Tikkanen joka osaa auttaa masentuneita tosi hyvin. Ei muuta kuin hänen vastaanotolleen apua saamaan..
Voi olla estynyt seuraavat 12 vuotta.
On yksityisvastaanotto Sörnaisten vankilassa. Sinne vaan aikaa varaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle psykiatrinen sairaanhoitaja selitti heti ensimmäisellä (ja ainoalla) kerralla että "Se vain taitaa olla niin että masennus kuuluu sun luonteeseen ja todennäköisesti tulet olemaan koko elämäsi masentunut. Semmosta se on, sun vaan pitää elää sen kanssa."
Tämä tapahtuikin kun olin parikymppinen ja silloin oli vähän karseampi elämänvaihe.
No, en ole ollut loppuelämääni masentunut tai ahdistunut, vaikka sainkin tämmöisen "kannustus"puheen.
Olen myös tavannut tällaisen työhönsä leipiintyneen "ammattilaisen". Psykiatri oli sitä mieltä, ettei traumatisoituneita vain voi auttaa. Lopetin käynnit, en nähnyt hyötyä tavata tällaista "auttajaa". Kukaan muu ennen tätä tai sen jälkeen ei ole näin ammattitaidottoman oloinen.
Mulle sanoi, että vanhempien kuolema on normaalia elämän kiertokulkua ja netistä löytyy miehiä.
sinänsä totta sen elämän normaalin kiertokulun osalta. Nykyään on valloillaan tapa, että kaikesta pitää päästä yli hyvin nopeasti. Jos et toivu esim. surusta parissa kuukaudessa, niin jokin on väärin. Ei koko elämää tarvitse elää sen surun ja/tai ahdistuksen kautta, vain se kulkee siinä mukana. Pitää vain hyväksyä, että nyt on tälläinen jakso eikä odottaa että puolen vuoden päästä olen hyvin onnellinen. Tunteet tulee ja menee, kun niille ei anna liikaa valtaa mutta ei myöskään yritä vimmaisesti näitä torjua pois/piilottaa. Toki tämä olotila ei tarkoita, että voit käyttäytyä muuta maailmaa kohtaan kuin 5v kun mulla on tämä tilanne x.
Hoh, vielä alemman tason diipadaapaa kuin mitä palstalaisten terapeutit suoltavat. Nyt vaan porukalla mielensä pahoittamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle psykiatrinen sairaanhoitaja selitti heti ensimmäisellä (ja ainoalla) kerralla että "Se vain taitaa olla niin että masennus kuuluu sun luonteeseen ja todennäköisesti tulet olemaan koko elämäsi masentunut. Semmosta se on, sun vaan pitää elää sen kanssa."
Tämä tapahtuikin kun olin parikymppinen ja silloin oli vähän karseampi elämänvaihe.
No, en ole ollut loppuelämääni masentunut tai ahdistunut, vaikka sainkin tämmöisen "kannustus"puheen.
Olen myös tavannut tällaisen työhönsä leipiintyneen "ammattilaisen". Psykiatri oli sitä mieltä, ettei traumatisoituneita vain voi auttaa. Lopetin käynnit, en nähnyt hyötyä tavata tällaista "auttajaa". Kukaan muu ennen tätä tai sen jälkeen ei ole näin ammattitaidottoman oloinen.
Oikeasti se kosketus yhdistettynä psykoterapiaan voisi olla hyvin tehokasta. Hierontaterapia. Ei mikä tahansa halailu vaan sellainen turvallinen, rentouttava kosketus ihan vaatteet päällä.
Jotkut lemmikkieläimet voivat myös olla tässä suhteessa erinomaisia mielenterveyden kuntouttajia. Niiltä saa läheisyyttä ja ne osoittavat vilpittömästi kiintymystään. Sekin voi olla korjaava kokemus.
Niin totta. Minäkin otan päivittäin "pörinäterapiaa" makoilemalla sängyllä kaksi kissaa päälläni hurisemassa. Tuntee kun verenpaine laskee ja sydämen syke hidastuu. Tulee lämmin ja rauhallinen fiilis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan pelleilyä. Noista ei ole mitään apua. Niiden on vain tarkoitus saada asiat näyttämään siltä että niille tehdään jotain. Sen sijaan terveystietosi täyttyy aivan sekopäisistä teksteistä joista et edes tunnista itseäsi. Se tulee haittamaan kaikkea myöhempää hoitoasi.
Juuh.. Ite kävin psyk.sairaanhoitajan juttusilla muutaman kerran. Mulla ei synkannut yhtään sen hoitajan kanssa. Päälle vielä ne kirjoitukset omakantaan jossa tuntui aina vain lukevan jotain negatiivista sanottavaa meikäläisen olemuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Minulle kertoi vuosia sitten eräs mielisairaanhoitaja. Kaikista parasta hoitoa on aina joskus hali-hoito kunnolla halaamalla ja asioista samalla hiljaa juttelemalla. Toimii välillä niihinkin jotka ovat suljetulla.
Me emme todellakaan saa koskea potilaisiin halaamalla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muutenkin tämä traumajuttu alkaa kuulostamaan taas jotain muoti-ilmiötä. Kaikki selittyy sillä kun on joku trauma. Ymmärrän jos on joutunut lapsena seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi , on rankasti piesty tai jotain vastaavaa, mutten millään voi uskoa että jokaisella nuorella "ahdistuneella" on näin vakavaa taustalla. Ei kenenkään lapsuus mitään koko aikaista kivaa voi olla, kyllä kaikki ovat varmasti kokeneet jotain mikä ei ollutkaan niinkivaa, mutta tämä trauma -hypetys alkaa olla jo liikaa. Ymmärrän, jos sodan ajan eläneillä noita traumoja on varmasti ollut mutta mistä niitä nyt yhtäkkiä jokaisella riittää ja yhtäkkiä kaikki tarvii terapiaa. Tuo terapia aalto alkoi Yhdysvalloissa joskus 70-luvulla, jolloin jokaisella julkkiksella oli oma "shrink" eli kallonkutistaja, mutta nytkö tämä vasta on levinnyt Suomeenkin täydellä teholla.
Pitkäaikainen koulukiusaaminen ainakin aiheuttaa vakavia muutoksia psyykkiseen terveyteen, ja täyttää c-ptsd oireiston monesti. Muuten samaa mieltä, itsekin ihmetellyt
Minusta jokainen saa silti olla niin traumatisoitunut kuin on. Ei minua se "lohduta", jos joku toinen kärsii lievemmästä jutusta kuin minä. Kyllä jokainen saa minusta kokea elämänsä niin kuin sen kokee. En ole mikään määrittämään sitä. Tuohon kiusaamiseen voin sanoa, että itsellä se on yksi suurin tekijä siihen miten voin nyt. Kyllä vuosien kiusaaminen jättää jälkensä ihmiseen monesti. Se tavallaan on "näivettänyt" persoonani. En olisi näin epävarma ja jännittäisi kaikkea niin paljon. Se on tehnyt paljon pahaa. Varmaan joku siellä ilkeästi nauraa ja ei usko mitään, mutta minulle on tullut jopa dissosiaatio ja depersonalisaatio kokemuksia ja en keksi niille mitään muuta syytä kuin kiusaamisen ja lähes täyden yksinäisyyden nuoruudessa. Tähän toki vielä ongelmia vanhempien kanssa päälle, mutta ei toisaalta väkivaltaa kuitenkaan. Ehkä olen herkempi ihminen, koska olen jotenkin ymmärtänyt, että näihin oireisiin pitäisi olla kokenut jotain hyvin kauheaa. Kiusaaminen ei ehkä monelle tuo kuitenkaan näitä oireita. Ehkä sekin vaikuttaa miten pystyy purkamaan kaiken. Itse en ole koskaan voinut edes vanhempien kanssa puhua kiusaamisesta. Tai tiesiväthän ne siitä, mutta ei se mitään hyödyttänyt.
Koulukiussaminenhan ON jotain aivan kauheaa. Sen nimihän pitäisi olla kouluväkivalta. Minä olin tavallista herkempi lapsi ja sain siitä jo vuosia kestäneen trauman kun pari kiusaajaa kulki perässäni YHDEN kerran koulumatkalla ja veti minua leteistä. Jos tuota olisi kestänyt yhtään kauemmin olisin melko varmasti poistanut itseni tästä maailmasta vaikka lapsi vasta olinkin.
Vierailija kirjoitti:
Eihän ne tavalliset hoitajat muuta osaa tehdä kun eivät ole asiaa opiskelleet tai edes perehtyneet. Sama diabeteksen hoidossa, hoitaja luki mulle jonkun lapun että mikä diabetes on. Ei mitään lääkityksestä, ruokavaliosta tms. Itsekin tiedän huomattavasti enemmän kuin nämä kaksi hoitajaa joilla olen erehtynyt käymään. Ei niitä kiinnosta että itse opiskelisivat eikä työnantaja vaadi yhtään mitään. Ovat vain töissä siellä. Puhuvat kuin yksinkertaiselle lapselle, koska ovat itse yksinkertaisia, eivätkä osaa mihinkään vastata.
Kyllä me tiedetään melko paljon, ja varmasti jokaisella on lähipiirissäänkin mt-ongelmaisia, osalla itselläänkion.
Yleensä näitä traumajuttuja ohjataan psyk puolelle, jossa hoitajat on mielisairaanhoitajia, ei traumaterapeutteja. Hyvin usein homma menee niin että ensin pitää käydä vuosi sairaanhoitajan kanssa juttelemassa ennen kuin pääsee terapiaan. Tuolla on tarkoitus varmistaa että henkilö on itse valmis terapiaan (kaikki ei todellakaan ole) ja auttaa jonossa olijoita edes jonkinlasiella kontaktilla. Se hoitajan kanssa juttelu ei siis ole tarkoituskaan olla mitään parantavaa hoitoa, ja olisi hyvä että potilaille kerrottaisiin tämä. Itse kerron aina.
Sairaanhoitajan koulutus ei sisällä terapeuttiopintoja, eikä työ vaadi kouluttautumaan terapeutiksi omalla ajalla ja rahalla. Ne jotka on terapeutteja, ovat varmasti töissä terapeutteina, sen verran on palkkaeroa.
Työnantaja ei myöskään vadi sairaanhoitajaksi palkatulta terapeutin/lääkärin papereita, eikä pidäkään vaatia.
Emme myöskään voi vastata sinulle esitämiisi asioihin joihin saa vastata vain terapeutti tai lääkäri, ja hyvin usein ei ole olemassa mitään eksaktia vastausta kysymykseesi, vaan sinun pitää itse omalta kohdaltasi päättää se vastaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle tuli ikuinen ahdistus sairaanhoitotiedoista minusta, jotka lähetettiin minulle. Siis jos minulla oli kasvain, tehdään mielenterveyshäiriöinen ym.roskaa minusta kirjoitettu, jotka eivät pitäneet ollenkaan paikkaansa. Menin shokkiin, verenpaine nousi pilviin, lamaannuin, ahdistuin ym. Terveydenhoitohenkilöstössä kaikki eivät ole tosiaankaan sopivaa työhönsä. Saatikka jos sinne kuuluu joku sukulainen tai mustasukkainen nainen.
Vierailija kirjoitti:
Mistä syystä te sairastatte? Stalkkaako joku, puhutaanko teistä urakalla paskaa ympäri kyliä, vai mikä on huonosti?
Ihmettelen ettei sinunlaisilla yksinkertaisilla ihmisillä ole muka omakohtaista kokemusta masennuksesta. Vai elätkö jossain kuplassa ettei sinua mikään hetkauta elämässä? Ihmismieli kun on siitä jännä ettei voi vaan päättää etten sairastu, oletko kuullut sellaisesta?
Ai ei, kun kaikillahan meillä on täällä asiat niin hyvin ettei koskaan ikinä ketään ei ihmissuhteet ole traumatisoinut, kenelläkään ei ole läheinen ihminen kuollut, tai ketään ei ole pahoinpidelty fyysesti tai henkisesti. Kukaan ei ole menettänyt työpaikkaansa. Kuinka paljon tarvitset oikeita esimerkkejä että tajuat? Vain teletappimaassa elävä ihminen voi olla noin robotti ettei tajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
LK-9 kirjoitti:
Silloin kun itse lähdin paranemaan, niin ykkösasiana mielessäni oli se, että teen vaikka tuntuisi pahalta. Oma asuntoni ei ollut yhtä paha kuin noissa Auri K:n videoissa, mutta tosi sotkuinen silti. Jos tilanne on tosi paha, niin välttämättä voimia ei ole, mutta itselläni onneksi oli. Toinen käytännön juttu oli hiusten harjaaminen. Luulin, että tämä oli vain oma outouteni, mutta sittemmin on käynyt ilmi, että ongelma on tavallinen: tukka viikkokausia harjaamatta ja tilanne niin paha, että sen setviminen vie päiväkausia. Makasin lattialla, harjasin tukkaa ja itkin.
Eli siis: tunteet, ajatukset, toiminta. Tässä tein itse virheen: yritin muuttaa tunteitani ja ajatuksiani, jotta pystyisin toiminaan. Väärä järjestys. Omiin tunteisiin on TODELLA vaikea vaikuttaa. Sen sijaan omaan toimintaan on kaikista helpoin vaikuttaa. Esim. tukan harjaaminen oli aivan kamalaa, mutta kun sen sai tehtyä, olo yllättäen parani. Jouduin aloittamaan todella pienestä eli hiukset, suihku, roskapussin vieminen jne. Vähitellen sitten isompiin asioihin kuten opiskelut ja gradu. Kaikki onnistumiset parantaa oloa.
Sain läheiseltäni saman neuvon: vaikka miten ahdistaisi ja itkettäisi, täytä edes se tiskikone. Siitä tulee parempi olo. Ja totesin itse, että ei se olo ainakaan voi tästä huonontua, joten miksi ei?
Sama pätee vaikka kävelyllä käymiseen. Eihän se hyvältä tunnu, mutta ei neljän seinän sisälläkään tunnu hyvältä, joten voi vaikka kävellä. Viikkojen ja kuukausien aikana olo alkaa paranemaan, ei heti.
Tärkeintä on säilyttää toivo siihen, että paraneminen on mahdollista. Tässä voi auttaa kun tietää, ettei ole mitenkään toivoton tapaus, vaikka metsälenkillä ei tulekaan autuas olo. Ei ne sairaanhoitajatkaan ajattele että kaikki paranee pikku metsälenkillä, vaikka sellaista ehdottavatkin. He vain tietävät, että se saattaa pitkällä tähtäimellä auttaa, vaikka potilaan on sitä vaikea uskoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmosta se on. Älä ainakaan lähde niihin psykiatrisiin huumeisiin sekaantumaan, sitä ne hoitajat ja lääkärit tuntuu parhaiten osaavan eli kirjoittaa reseptejä ja saada ihmiset lääkekierteeseen.
Kunnon tehoava lääke oikein otettuna voi pelastaa ja säästää paljon aikaa ahdistuksen selättämisessä.
Juuri näin. Itsellä oli vuosia paha ahdistuneisuus, joka keväisin vielä yltyi valon lisääntyessä. Olin suunnitellut kaukomaanmatkan ystäväni kanssa, mutta matkan lähestyessä ahdistus paheni, ja aloin öisin heräillä paniikkikohtauksiin. Olo oli virittynyt ja pingottunut, ja erään kerran töissä yövuororaporttia aamuvuorolle antaessani sain paniikkikohtauksen. Käsitin, että nyt on pakko mennä lääkäriin. Työterveyslääkäri tarjosi ensin beetasalpaajaa, mutta koska kerroin leposykkeeni olevan alle 50 lyöntiä, hän perui tarjouksen. Rauhoittavia ei kuulemma mielellään määräisi, enkä niitä halunnutkaan - yhden kerran aikoja sitten kokeiltuani totesin, että rauhoittava lääke (Oxamin tässä tapauksessa) vie täysin toimintakykyni. Lääkäri pohdiskeli hetken ja päätti aloittaa venlafaksiinin - se lääke pelasti täydellisesti. Kyseinen lääke ei sovi kaikille, mutta minun tapauksessani toimii loistavasti. Ei ole ahdistanut sen jälkeen, paitsi joskus lievästi kuukautiskierron alkaessa. Paniikkikohtaukset jäivät pois lähes välittömästi. Omassa tapauksessani tuntuu, että minua on ahdistanut pari vuosikymmentä. Paniikit eivät liittyneet mihinkään tiettyyn asiaan, kuten ei ahdistuneisuutenikaan - veikkaisin itselläni yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä. Diagnoosia ei varsinaisesti ole tai jos on, se on kirjattu virheellisesti paniikkihäiriöksi. 🤔 Joka tapauksessa, enää ei ahdista ja mieli on rauhallinen. Terapiaa en kaipaa, koska osaan käsitellä asiat tarpeen mukaan luotettavien perheenjäsenten kanssa. Lääkitys on tuonut selkeyttä ajatteluuni, ja voin vain olla kiitollinen työterveyslääkärille, joka uskalsi ehdottaa tätä lääkettä.
Vierailija kirjoitti:
LK-9 kirjoitti:
Silloin kun itse lähdin paranemaan, niin ykkösasiana mielessäni oli se, että teen vaikka tuntuisi pahalta. Oma asuntoni ei ollut yhtä paha kuin noissa Auri K:n videoissa, mutta tosi sotkuinen silti. Jos tilanne on tosi paha, niin välttämättä voimia ei ole, mutta itselläni onneksi oli. Toinen käytännön juttu oli hiusten harjaaminen. Luulin, että tämä oli vain oma outouteni, mutta sittemmin on käynyt ilmi, että ongelma on tavallinen: tukka viikkokausia harjaamatta ja tilanne niin paha, että sen setviminen vie päiväkausia. Makasin lattialla, harjasin tukkaa ja itkin.
Eli siis: tunteet, ajatukset, toiminta. Tässä tein itse virheen: yritin muuttaa tunteitani ja ajatuksiani, jotta pystyisin toiminaan. Väärä järjestys. Omiin tunteisiin on TODELLA vaikea vaikuttaa. Sen sijaan omaan toimintaan on kaikista helpoin vaikuttaa. Esim. tukan harjaaminen oli aivan kamalaa, mutta kun sen sai tehtyä, olo yllättäen parani. Jouduin aloittamaan todella pienestä eli hiukset, suihku, roskapussin vieminen jne. Vähitellen sitten isompiin asioihin kuten opiskelut ja gradu. Kaikki onnistumiset parantaa oloa.
Sain läheiseltäni saman neuvon: vaikka miten ahdistaisi ja itkettäisi, täytä edes se tiskikone. Siitä tulee parempi olo. Ja totesin itse, että ei se olo ainakaan voi tästä huonontua, joten miksi ei?
Sama pätee vaikka kävelyllä käymiseen. Eihän se hyvältä tunnu, mutta ei neljän seinän sisälläkään tunnu hyvältä, joten voi vaikka kävellä. Viikkojen ja kuukausien aikana olo alkaa paranemaan, ei heti.
Tärkeintä on säilyttää toivo siihen, että paraneminen on mahdollista. Tässä voi auttaa kun tietää, ettei ole mitenkään toivoton tapaus, vaikka metsälenkillä ei tulekaan autuas olo. Ei ne sairaanhoitajatkaan ajattele että kaikki paranee pikku metsälenkillä, vaikka sellaista ehdottavatkin. He vain tietävät, että se saattaa pitkällä tähtäimellä auttaa, vaikka potilaan on sitä vaikea uskoa.
Itsellä on toiminut myös se, että tunnustan olevani sairas ja sairastaessa saan tehdä tai olla tekemättä, mutta että sairaudella olisi myös päätepiste ja sitten aletaan kuntoutua arkeen eli noita paranemistemppuja ei tarvitse aloittaa heti. Vertauksena vaikka murtunut raaja. Ensin se on kipsissä ja liikkumaton, sitten sitä aletaan tuon luutumisvaiheen jälkeen kuntouttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
LK-9 kirjoitti:
Silloin kun itse lähdin paranemaan, niin ykkösasiana mielessäni oli se, että teen vaikka tuntuisi pahalta. Oma asuntoni ei ollut yhtä paha kuin noissa Auri K:n videoissa, mutta tosi sotkuinen silti. Jos tilanne on tosi paha, niin välttämättä voimia ei ole, mutta itselläni onneksi oli. Toinen käytännön juttu oli hiusten harjaaminen. Luulin, että tämä oli vain oma outouteni, mutta sittemmin on käynyt ilmi, että ongelma on tavallinen: tukka viikkokausia harjaamatta ja tilanne niin paha, että sen setviminen vie päiväkausia. Makasin lattialla, harjasin tukkaa ja itkin.
Eli siis: tunteet, ajatukset, toiminta. Tässä tein itse virheen: yritin muuttaa tunteitani ja ajatuksiani, jotta pystyisin toiminaan. Väärä järjestys. Omiin tunteisiin on TODELLA vaikea vaikuttaa. Sen sijaan omaan toimintaan on kaikista helpoin vaikuttaa. Esim. tukan harjaaminen oli aivan kamalaa, mutta kun sen sai tehtyä, olo yllättäen parani. Jouduin aloittamaan todella pienestä eli hiukset, suihku, roskapussin vieminen jne. Vähitellen sitten isompiin asioihin kuten opiskelut ja gradu. Kaikki onnistumiset parantaa oloa.
Sain läheiseltäni saman neuvon: vaikka miten ahdistaisi ja itkettäisi, täytä edes se tiskikone. Siitä tulee parempi olo. Ja totesin itse, että ei se olo ainakaan voi tästä huonontua, joten miksi ei?
Sama pätee vaikka kävelyllä käymiseen. Eihän se hyvältä tunnu, mutta ei neljän seinän sisälläkään tunnu hyvältä, joten voi vaikka kävellä. Viikkojen ja kuukausien aikana olo alkaa paranemaan, ei heti.
Tärkeintä on säilyttää toivo siihen, että paraneminen on mahdollista. Tässä voi auttaa kun tietää, ettei ole mitenkään toivoton tapaus, vaikka metsälenkillä ei tulekaan autuas olo. Ei ne sairaanhoitajatkaan ajattele että kaikki paranee pikku metsälenkillä, vaikka sellaista ehdottavatkin. He vain tietävät, että se saattaa pitkällä tähtäimellä auttaa, vaikka potilaan on sitä vaikea uskoa.Itsellä on toiminut myös se, että tunnustan olevani sairas ja sairastaessa saan tehdä tai olla tekemättä, mutta että sairaudella olisi myös päätepiste ja sitten aletaan kuntoutua arkeen eli noita paranemistemppuja ei tarvitse aloittaa heti. Vertauksena vaikka murtunut raaja. Ensin se on kipsissä ja liikkumaton, sitten sitä aletaan tuon luutumisvaiheen jälkeen kuntouttaa.
Olen sairastanut ahdistuneisuus häiriötä 50 vuotta. Vasta 10 vuotta sitten annoin periksi lääkkeille ja kyllä olen voinut paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
LK-9 kirjoitti:
Silloin kun itse lähdin paranemaan, niin ykkösasiana mielessäni oli se, että teen vaikka tuntuisi pahalta. Oma asuntoni ei ollut yhtä paha kuin noissa Auri K:n videoissa, mutta tosi sotkuinen silti. Jos tilanne on tosi paha, niin välttämättä voimia ei ole, mutta itselläni onneksi oli. Toinen käytännön juttu oli hiusten harjaaminen. Luulin, että tämä oli vain oma outouteni, mutta sittemmin on käynyt ilmi, että ongelma on tavallinen: tukka viikkokausia harjaamatta ja tilanne niin paha, että sen setviminen vie päiväkausia. Makasin lattialla, harjasin tukkaa ja itkin.
Eli siis: tunteet, ajatukset, toiminta. Tässä tein itse virheen: yritin muuttaa tunteitani ja ajatuksiani, jotta pystyisin toiminaan. Väärä järjestys. Omiin tunteisiin on TODELLA vaikea vaikuttaa. Sen sijaan omaan toimintaan on kaikista helpoin vaikuttaa. Esim. tukan harjaaminen oli aivan kamalaa, mutta kun sen sai tehtyä, olo yllättäen parani. Jouduin aloittamaan todella pienestä eli hiukset, suihku, roskapussin vieminen jne. Vähitellen sitten isompiin asioihin kuten opiskelut ja gradu. Kaikki onnistumiset parantaa oloa.
Sain läheiseltäni saman neuvon: vaikka miten ahdistaisi ja itkettäisi, täytä edes se tiskikone. Siitä tulee parempi olo. Ja totesin itse, että ei se olo ainakaan voi tästä huonontua, joten miksi ei?
Sama pätee vaikka kävelyllä käymiseen. Eihän se hyvältä tunnu, mutta ei neljän seinän sisälläkään tunnu hyvältä, joten voi vaikka kävellä. Viikkojen ja kuukausien aikana olo alkaa paranemaan, ei heti.
Tärkeintä on säilyttää toivo siihen, että paraneminen on mahdollista. Tässä voi auttaa kun tietää, ettei ole mitenkään toivoton tapaus, vaikka metsälenkillä ei tulekaan autuas olo. Ei ne sairaanhoitajatkaan ajattele että kaikki paranee pikku metsälenkillä, vaikka sellaista ehdottavatkin. He vain tietävät, että se saattaa pitkällä tähtäimellä auttaa, vaikka potilaan on sitä vaikea uskoa.Itsellä on toiminut myös se, että tunnustan olevani sairas ja sairastaessa saan tehdä tai olla tekemättä, mutta että sairaudella olisi myös päätepiste ja sitten aletaan kuntoutua arkeen eli noita paranemistemppuja ei tarvitse aloittaa heti. Vertauksena vaikka murtunut raaja. Ensin se on kipsissä ja liikkumaton, sitten sitä aletaan tuon luutumisvaiheen jälkeen kuntouttaa.
Samaa mieltä, toki pitää olla myös armollisuutta itseään kohtaan ja antaa itselleen lupa olla sairas. Itse myös usein päätin, että nyt olen viime päivinä käynyt lenkillä, kaupassa, kahvilla kaverin kanssa - tänään vain makaan sängyssä ja itken ja annan ikävien ajatusten tulla. Kyllä se suru ja ahdistus ja pelot pitää myös vain tuntea, ne ei häviä suorittamalla.
En myöskään sano, että olisin itse parantunut pelkästään toiminnan kautta. Pikemminkin asioiden tekeminen piti minut jotenkin toimintakykyisenä sen aikaa, kun mieli työskenteli ongelmien kanssa. Parhaiten mielestäni auttoi aika, keskustelut läheisten kanssa ja lopulta alanvaihto (sairastumiseeni liittyi työuupumus). Mutta toipuminen on niin pitkä prosessi, että auttaa kun saa edes tunteen että jotenkin pystyy siihen itse vaikuttamaan. Siinä pienistä asioista suoriutuminen auttaa.
-edellinen
Olen eri kirjoittaja. Minusta surujen suuruutta tai syvyyttä ei pitäisi lainkaan vertailla. Jokaisella on oma kokemuksensa ja ei voi tietää mitä kaikkea muuta sen taustalla voi olla.