Lue keskustelun säännöt.
Kävin sairaanhoitajan luona juttelemassa ahdistuksessa. Onko tää todellakin tälläistä?
06.03.2023 |
Olin siis saanut lääkäriltä lähetteen sinne. Sairaanhoitaja kyseli ensin elämästäni ja vastasin rehellisesti. Sen jälkeen katselimme näytöltä videoita masennuksesta ja ahdistukseta, nämä olisin ihan hyvin voinut tehdä kotonakin. Ja sitten hän selitti minulle miten netistä löytyy hyviä apusivuja ahdistukseen ja käski tehdä erilaiisia hengitysharjoituksia. Seuraavia aikoja vielä on, mutta tuntuu onkohan tämä ihan turhaa... Tuntuu että kävin vain siellä istumassa ja sairaanhoitaja selitti minulle kuin 7..vuotiaalle mitä ahdistus on ja miten siitä pääsee eroon.
Kommentit (511)
Voi kun parantuminen olisi helppoa. Lääkkeet aluksi rauhoittaa sitten voi alkaa pureutua syihin. Minulla oli hyvä psykologi, joka ymmärsi heti tilanteeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuollaista apua sieltä yleensä saa. Hyvällä tuurilla saattaa päästä myöskin psykiatrin juttusille, joka todennäköisesti kirjoittaa reseptin SSRI-lääkkeisiin ja lausunnon psykoterapiaa varten, mikäli tälle on ilmeinen tarve. Bentsoja on nykyään todella vaikea saada, vaikka niille olisikin ihan oikeasti tarvetta. Puhun vuosikausien kokemuksesta potilaana psykiatrian poliklinikalla. Tästä huolimatta käyn kuitenkin töissä ja voin tällä hetkellä kohtalaisen hyvin. Minulla on lääkkeet krooniseen ahdistuneisuushäiriöön ja toistuviin masennustiloihin.
Psykiatriset sairaanhoitajat ovat siinä oikeassa, että lievemmissä ja alkavissa sairaustiloissa on kovasti hyötyä noista Mielenterveystalon omahoito-ohjelmista netissä. Tähän yhdistettynä oikeanlainen lääkitys, niin "perinteistä" psykoterapiaa ei välttämättä tarvita ollenkaan. Tietenkin jos on todella vaikeasti masentunut tai ahdistunut, niin lyhyt hermoloma psykiatrisella osastolla yhdistettynä lääkkeisiin on paikallaan että jaksaa tehdä mitään tai aloittaa mitään. Sinnekin saattaa olla melko vaikea päästä (riippuen lääkäristä ja hoitajista), mutta hyvillä puheenlahjoilla sen pitäisi olla helpompaa.
Annan kritiikkiä sellaisille ihmisille, jotka odottavat psykiatrisen sairaanhoidon olevan sitä, että lääkärin ja hoitajan puolelta annetaan "lupa" jäädä kotiin makoilemaan ja pois työelämästä sekä harrastutuksista. Tiedättekö kun se masennus ja ahdistus eivät lievity sillä yhtään, vaan ne pahenevat vähitellen. Sama tilanne olisi se, että fyysisten vammojen jälkeen jäädään sänkyyn makaamaan, ei liikuteta evääkään ja toivotaan että tilanne korjaantuu itsestään ajan saatossa.
Masennuksessa on se ongelma, että se paranee spontaanisti ajan kanssa vaikka ei tekisi mitään. Mikäli paraneminen tapahtuu silloin kun on lääkittynä, olettaa lääkkeiden auttavan, vaikka todellisuudessa SSRI-lääkkeiden NNT on lumelääkkeiden luokkaa (pitää hoitaa 7 potilasta jotta 1 saa vasteen verrattuna lumeeseen). Toisaalta aktiviteetit voivat auttaa siihen, että alkaa nähdä itsensä objektipositiosta. Tähän psykoterapiassakin tähdätään.
Ehkä fiksuin neuvo on se, että jokainen kokeilkoot mikä itselle tuntuu hyvältä. Itse lähtisin psykoedukaatiosta, eli opiskelisin aihetta niin paljon kuin pystyn. Vaikka psykologian perusopintojen tms. avulla.
SSRI lääkkeet ei todellakaan ole mitään lumelääkkeitä. Ne turruttaa. Ne turruttaa masennuksen ja surun mutta myös ilon ja naurun. Sen takia moni ei niistä pidäkään, koska niiden kanssa edes hyvät asiat ei tunnu enää miltään.
En todellakaan koe noin. Lääkityksestä huolimatta olin melko tuskainen. Lääkkeet pitivät kuitenkin toimintakykyyn yllä.
En jaksanut kahlata koko ketjua mutta vinkkaan( jos joku ei vielä ole vinkannut) googleta Mielenterveyden keskusliitto, sieltä löytyy vertaisia ainakin.396
Aloittajalle haluan sanoa, että juuri tuollaista se apu mitä ne tarjoavat on. Kun ei pääse psykologille juttelemaan, pelkästään sairaanhoitajille, joilla ei ole osaamista näihin asioihin. Kun itse yritin hakea apua käsitelläkseni menneisyyden traumoja ja pelkotiloja, hoitaja hoki vain että olet ahdistunut ja sitten tosiaan noita nettisivuja, joista voin itse opiskella. Aivan turhia käyntejä, lopetinkin ne pariin kertaan. Olisin halunnut päästä keskustelemaan psykologin kanssa, mutta ei
Vierailija kirjoitti:
Kun täällä moni on kysellyt että minkälaista apua sitten odotat? No hemmetti niitä rauhoittavia. Olisi niin kivaa olla taas toimintakykyinen. Ei ne kaikkia lamaa!
Tässä hyvin, valtiossa on useat lääkkeet olleet lopussa jo puolivuotta. Ajattelin tehdä asian huomioimiseksi jotain. Niinä aikoina voi löytyä lääkitys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei Suomessa ole ollut varsinaista parantolatyyppistä hoitoa masennukseen enää vuosikymmeniin, senhän takia niitä vanhoja psykiatrisia sairaaloita on vuodesta toiseen lakkautettu. Nykyajan hoito on avohoitoa. Eli lääkkeitä ja sairaanhoitajien kanssa rupattelua. Koko muu työ sun on tehtävä itse.
Mun täti aikoinaan joskus 60-luvulla masentui vakavasti ja hän oli psyk.sairaalassa 7 kuukautta. Siellä oli siihen aikaan paljon mieltä virkistävää tekemistä, puutarhatöitä, karjanhoitoa, puuverstas jne, kaikki saivat oman jaksamisensa mukaan tehdä jotakin. Kun taas itse 10 vuotta sitten päädyin vanhaan psyk.sairaalaan niin siellä ei saanut tehdä yhtään mitään. Vain katsoa telkkaria ja syötiin lääkkeitä. Jossain vaiheessa kun aloin toipua, kysyin saisinko mopata lattioita koska en enää muista miltä tuntuu siivota. En saanut. Ei mitään terapiaa eikä keskusteluja, koska ei yksinkertaisesti ollut aikoja. Jonkun psykologin piti sinne tulla meille monta kertaa, mutta aina ne ajat peruuntui. Siellä sai olla vain muutaman päivän, maksimissaan pari viikkoa ja hoitajat olivat ylikuormittuneita, stressaantuneita ja tylyjä. Varsinkin lähellä eläkeikää olevat.
Silloin tajusin että olen ongelmieni kanssa ihan yksin. Itse on yritettävä selviytyä, mitään apua ei saa mistään. Olen pärjännyt jotenkuten, mutta masentunut olen edelleen. Ainut keino mulla ollut pärjätä on vain ollut elää elämätöntä elämää, silloin ei mieleni liikaa horju. Eli en tapaa ihmisiä, en seurustele, en käy missään enkä ota mitään riskejä.
Vierailija kirjoitti:
Mistä syystä te sairastatte? Stalkkaako joku, puhutaanko teistä urakalla paskaa ympäri kyliä, vai mikä on huonosti?
Sulle tuhannen taalan neuvo, olepa hyvä: Ota lääkkeesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vähintään joka toisella nuorella terv.as asiakkaalla on joku psyykediagnoosi. Joko ahdistaa, masentaa, epävakaa pers.häiriö tai Adhd. Psyk.polille ei pääse kuin murto- osa ja lähinnä se olis tarkoitettu vakavimmille tapauksille. Tervepäiset ihmiset enää vähemmistönä tai he eivät palveluja käytä. Pieni osa käyttää kaikki palvelut. Osalla on viikottain 3- 5 yhteydenottoa tai käyntiä ja ovat sitä mieltä ettei heitä tutkitaan tai eivät saa mitään. Eli silleen. Se pieni porukka käyttää suurimman osan kaikista palveluista. Kun yks asia hoidettu ni yleensä viimeistään seuraavalla viikolla uus asia. Ja kyse nuorista ihmisistä joilla ei ole oikeasti vakavia sairauksia todettu, mutta aina on jotain ongelmaa. Ja suurinta osaa on tutkittu enemmän ku keskimääräistä vanhusta.
Diagnoosia ei saa ilman tutkimuksia; sinusta esim. koko elämän mittainen persoonallisuushäiriö ei ole "vakava sairaus"? Epävakaus aiheuttaa mm. identiteetin puuttumista, tiedätkö sinä edes mitä se tarkoittaa? Ja tiedätkö, miten tuo häiriö saa alkunsa? Vinkki: siihen liittyy traumatisoituminen varhaislapsuudessa.
Luoja varjele, jos kohdalleni osuu enää yksikin tämäntasoinen hoitsu...
Tyypillistä. Ei olla valmiita tekemään itse mitään mikä auttaa. Halusit vaan saikkua, jotta pääset muiden rahoilla makaamaan sohvalle. Ota nyt aikuinen ihminen itseäsi niskasta kiinni! ällöttävää väninää. 🤮
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle sanoi"Päätä ettei sulla oo masennusta". Että näin vaan päätetään.
Mulle väitti ettei mulla oo masennusta, kun olin nuori. Yritin selittää, miten mua ahdistaa kun vanhemmat pahoinpiteli kun olin lapsi, enkä tiedä miten toimisin heidän kanssaan. Ihan turhaa verorahojen haaskausta. Mitä jos vain koulutettaisiin oikeita terapeutteja, jotta ihmiset saisi apua ongelmiinsa.
Kyllä terapeutteja koulutetaan, koulutus vain on maksullinen, joten sitä ei moni halua.
Ja hinta on 100€ tunti vähintään. Mikä niissä maksaa niin mielettömästi. Jos pääsisi vastaanotolle 30€ tuntitaksalla niin siellä voisi käydä pienemmässäkin hädässä.
Täällä päin siivooja veloittaa 50 € tunnilta ja pesukoneen asennusta saa alkaen 60 € tunti. Ja noihin ammatteihin saa yhteiskunnalta ilmaisen koulutuksen - toisin kuin terapeutiksi.
Vierailija kirjoitti:
Ei Suomessa ole ollut varsinaista parantolatyyppistä hoitoa masennukseen enää vuosikymmeniin, senhän takia niitä vanhoja psykiatrisia sairaaloita on vuodesta toiseen lakkautettu. Nykyajan hoito on avohoitoa. Eli lääkkeitä ja sairaanhoitajien kanssa rupattelua. Koko muu työ sun on tehtävä itse.
Mun täti aikoinaan joskus 60-luvulla masentui vakavasti ja hän oli psyk.sairaalassa 7 kuukautta. Siellä oli siihen aikaan paljon mieltä virkistävää tekemistä, puutarhatöitä, karjanhoitoa, puuverstas jne, kaikki saivat oman jaksamisensa mukaan tehdä jotakin. Kun taas itse 10 vuotta sitten päädyin vanhaan psyk.sairaalaan niin siellä ei saanut tehdä yhtään mitään. Vain katsoa telkkaria ja syötiin lääkkeitä. Jossain vaiheessa kun aloin toipua, kysyin saisinko mopata lattioita koska en enää muista miltä tuntuu siivota. En saanut. Ei mitään terapiaa eikä keskusteluja, koska ei yksinkertaisesti ollut aikoja. Jonkun psykologin piti sinne tulla meille monta kertaa, mutta aina ne ajat peruuntui. Siellä sai olla vain muutaman päivän, maksimissaan pari viikkoa ja hoitajat olivat ylikuormittuneita, stressaantuneita ja tylyjä. Varsinkin lähellä eläkeikää olevat.
Silloin tajusin että olen ongelmieni kanssa ihan yksin. Itse on yritettävä selviytyä, mitään apua ei saa mistään. Olen pärjännyt jotenkuten, mutta masentunut olen edelleen. Ainut keino mulla ollut pärjätä on vain ollut elää elämätöntä elämää, silloin ei mieleni liikaa horju. Eli en tapaa ihmisiä, en seurustele, en käy missään enkä ota mitään riskejä.
Hain vuosia apua, selvittyäni ensin lapsuuden ja nuoruuden helvetistä. Minulle puhkesi jo alaikäisenä mm. ahdistuneisuushäiriö, keskivaikea masennus sekä pakko-oireinen häiriö. Yritin parhaani mukaan selviytyä opiskeluista, yksin asumisesta ym. ilman minkäänlaista taustatukea- ja hakea samalla sitä apua. Pyysin terapiaa; en saanut (takuuta ei ollut vielä silloin). Päiväsairaalaan kävin tutustumassa, mutta en saanut sinnekään paikkaa. Kävin juttelemassa hoitajalla, joka vähätteli oloani. Tilanne oli absurdi: pahasti traumatisoituneena asuin yksin omillani, kävin itseäni paljon vanhemman hoitajan luona vähäteltävänä, ja puskin eteenpäin vaikka psyyke alkoi hajota. Lopulta se hajosikin, ja lopetin opiskelut. Olin työkyvytön JA työtön vuosia, osallistuen milloin mihinkin, mutta saamatta oikeaa apua. Lupaukset petettiin, yhteydenotot unohtuivat. Ohhoh hups jne.
Pari vuotta sitten ottivat minut asiakkaaksi johonkin kuntakokeiluun, sain oman sossun ja työkkärin virkailijan joiden piti, uskoakseni, auttaa minua eteenpäin elämässäni. Yhteistyö onkin sujunut mallikkaasti: esimerkiksi viime vuonna tapaamiset peruttiin kolme kertaa putkeen, ja soitot kahdesti. Sossu oli puoli vuotta putkeen saikulla. Loppuvuodesta sovittiin että käyn lääkäriltä hakemassa arvion hoidontarpeestani, ja olen yhteydessä alkuvuodesta. Nyt alkuvuodesta sitten kumpikaan ei vastannut enää tekstiviesteihini (pyysivät itse kirjoittamaan kuulumisiani), joten raapustelin olemattomiin numeroihin pahasta olostani aikani, kunnes kuulin sattumalta että numerot ovat vaihtuneet mutta että "asiakkaille on ilmoitettu uudet". Näihin aikoihin tapahtui myös niin, että lääkärini perui itse tekemänsä lähetteen(tätä en ymmärrä vieläkään) psykiatrisen hoidon tarpeen arviointia + mahdollista lyhytterapiaa koskien. Minulla napsahti; filmi meni poikki.
Raivostuin, ja siitä ei sitten loppua ihan heti tullutkaan. Vihoissani lopetin mielialalääkitykseni, kaikki "kyllä tää tästä...sinnitellään...mikään ei ole mustavalkoista"-opettelemani lensi ikkunasta ulos. Päälle tuli selviytymismoodi, ja täydellinen epäluottamus koko yhteiskuntaa kohtaan. Se vähäinenkin harmonia ja moraali katosi, tilalle tuli oppurtunismi sekä täydellinen välinpitämättömyys säännöistä. Muutuin ulkomuotoani myöten; laihduin, lakkasin kävelemästä pää painuksissa. Puhuin selkeästi enkä enää takellellut sanoissani, sanoin suoraan mitä mieltä olin asioista. Kun lauloin, ääneni ei enää värissyt tai kadonnut, pysyin nuotissa. En välittänyt tippaakaan siitä, mitä mieltä joku oli käytöksestäni.
Tein selkeän suunnitelman sitä koskien, miten saan revittyä tästä yhteiskunnasta maksimaallisen hyödyn lähivuosina siihen asti kunnes muutan pois, ja aloin noudattamaan sitä. Tällä hetkellä opiskelen rahakasta tutkintoa, joka turvaa talouteni loppuelämäkseni. Henkinen hyvinvointini? En tiedä. Nukun hyvin vähän, en juuri tapaa muita. Sairauteni ovat edelleen olemassa, mutta tuntuu kuin jokin ajaisi minua konemaisesti eteenpäin, joten en anna niiden pysäyttää itseäni. Se työkkärin virkailija ei ole muuten vieläkään soittanut, eikä sossu ilmoittanut uutta numeroaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei terveyskeskuksissa tiedetä mielenterveyasioista ja vastaavista mitään, vain fyysisistä vaivoista jotain.
Itse otin lääkärillä esille erittäin pahaksi äityneen alkoholiongelman, niin esitti ratkaisuksi, että pitäisköhän sun ottaa joku lemmikki vaikka.
Dokaus jatkuu edelleen.
Tämä aloittajalle, on juuri näin huonosti hoidettu Suomessa mt-potilaat. Pillerit kouraan ja jotain hengitysjuttuja. Keskustelua masentunut tarvitsee. Monilla ei ole ketään. Yhteiskunta on jättänyt mt-potilaat heitteille. Itselleni tarjottiin nettiterapiaa!!!!!! Siis voiko alemmas vajota?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti itsellänikin on hyvin huonoja kokemuksia julkisen puolen psykiatrisista sairaanhoitajista. Varmasti niitä on hyviäkin, mutta itse en jostain syystä saanut keneltäkään sellaista tukea kuin olisin tarvinnut. Tuntui ettei minua juuri kuunneltu vaan neuvottiin hyvin ratkaisukeskeisellä ja kevyellä otteella (tyyliin ajattele positiivisesti, keskity hyvään, osta kirkasvalolamppu jne.). Onneksi pääsin lopulta juttelemaan psykologille, jolla oli selvästi asiantuntemusta oireistani ja niiden mahdollisista syistä ja joka kohtasi minut rauhassa ja kuunnellen, ei vain yleispäteviä neuvoja heitellen. Hänen kanssaan asioitani alettiin siis oikeasti TYÖSTÄÄ, kun taas nuo edelliset ilmeisesti kuvittelivat kaiken muuttuvan heidän muutaman ohjeensa kautta.
Vierailija kirjoitti:
Ei voi kun nauraa näitä masennusjuttujanne. Onko se jokin uusi muotisana nykyisin johon voi aina vedota hohhoijaa.
Onneksi Sinulla on halvat huvit!
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalle haluan sanoa, että juuri tuollaista se apu mitä ne tarjoavat on. Kun ei pääse psykologille juttelemaan, pelkästään sairaanhoitajille, joilla ei ole osaamista näihin asioihin. Kun itse yritin hakea apua käsitelläkseni menneisyyden traumoja ja pelkotiloja, hoitaja hoki vain että olet ahdistunut ja sitten tosiaan noita nettisivuja, joista voin itse opiskella. Aivan turhia käyntejä, lopetinkin ne pariin kertaan. Olisin halunnut päästä keskustelemaan psykologin kanssa, mutta ei
Oikea osoitteesi olisi kuitenkin ollut terapia eikä psykologi...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähintään joka toisella nuorella terv.as asiakkaalla on joku psyykediagnoosi. Joko ahdistaa, masentaa, epävakaa pers.häiriö tai Adhd. Psyk.polille ei pääse kuin murto- osa ja lähinnä se olis tarkoitettu vakavimmille tapauksille. Tervepäiset ihmiset enää vähemmistönä tai he eivät palveluja käytä. Pieni osa käyttää kaikki palvelut. Osalla on viikottain 3- 5 yhteydenottoa tai käyntiä ja ovat sitä mieltä ettei heitä tutkitaan tai eivät saa mitään. Eli silleen. Se pieni porukka käyttää suurimman osan kaikista palveluista. Kun yks asia hoidettu ni yleensä viimeistään seuraavalla viikolla uus asia. Ja kyse nuorista ihmisistä joilla ei ole oikeasti vakavia sairauksia todettu, mutta aina on jotain ongelmaa. Ja suurinta osaa on tutkittu enemmän ku keskimääräistä vanhusta.
Diagnoosia ei saa ilman tutkimuksia; sinusta esim. koko elämän mittainen persoonallisuushäiriö ei ole "vakava sairaus"? Epävakaus aiheuttaa mm. identiteetin puuttumista, tiedätkö sinä edes mitä se tarkoittaa? Ja tiedätkö, miten tuo häiriö saa alkunsa? Vinkki: siihen liittyy traumatisoituminen varhaislapsuudessa.
Luoja varjele, jos kohdalleni osuu enää yksikin tämäntasoinen hoitsu...
Oma nyt jo aikuinen lapseni on epävakaa, eikä hän ole traumatisoitunut varhaislapsuudessa.
Hyvä kun jossain vaiheessa uskalsin edes viedä roskat ja välillä kun konkreettisesti pääsin hoitajan juttusille aivan sekavana (ahdistuksesta) niin mulle sanottiin et jos koitan kotimatkalla laskea vaikka puita tai autoja. Olin niin vittuuntunut tosta kommentista etten enää jatkanut. Nyt on asiat vähän paremmalla tolalla onneksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei Suomessa ole ollut varsinaista parantolatyyppistä hoitoa masennukseen enää vuosikymmeniin, senhän takia niitä vanhoja psykiatrisia sairaaloita on vuodesta toiseen lakkautettu. Nykyajan hoito on avohoitoa. Eli lääkkeitä ja sairaanhoitajien kanssa rupattelua. Koko muu työ sun on tehtävä itse.
Mun täti aikoinaan joskus 60-luvulla masentui vakavasti ja hän oli psyk.sairaalassa 7 kuukautta. Siellä oli siihen aikaan paljon mieltä virkistävää tekemistä, puutarhatöitä, karjanhoitoa, puuverstas jne, kaikki saivat oman jaksamisensa mukaan tehdä jotakin. Kun taas itse 10 vuotta sitten päädyin vanhaan psyk.sairaalaan niin siellä ei saanut tehdä yhtään mitään. Vain katsoa telkkaria ja syötiin lääkkeitä. Jossain vaiheessa kun aloin toipua, kysyin saisinko mopata lattioita koska en enää muista miltä tuntuu siivota. En saanut. Ei mitään terapiaa eikä keskusteluja, koska ei yksinkertaisesti ollut aikoja. Jonkun psykologin piti sinne tulla meille monta kertaa, mutta aina ne ajat peruuntui. Siellä sai olla vain muutaman päivän, maksimissaan pari viikkoa ja hoitajat olivat ylikuormittuneita, stressaantuneita ja tylyjä. Varsinkin lähellä eläkeikää olevat.
Silloin tajusin että olen ongelmieni kanssa ihan yksin. Itse on yritettävä selviytyä, mitään apua ei saa mistään. Olen pärjännyt jotenkuten, mutta masentunut olen edelleen. Ainut keino mulla ollut pärjätä on vain ollut elää elämätöntä elämää, silloin ei mieleni liikaa horju. Eli en tapaa ihmisiä, en seurustele, en käy missään enkä ota mitään riskejä.
Hain vuosia apua, selvittyäni ensin lapsuuden ja nuoruuden helvetistä. Minulle puhkesi jo alaikäisenä mm. ahdistuneisuushäiriö, keskivaikea masennus sekä pakko-oireinen häiriö. Yritin parhaani mukaan selviytyä opiskeluista, yksin asumisesta ym. ilman minkäänlaista taustatukea- ja hakea samalla sitä apua. Pyysin terapiaa; en saanut (takuuta ei ollut vielä silloin). Päiväsairaalaan kävin tutustumassa, mutta en saanut sinnekään paikkaa. Kävin juttelemassa hoitajalla, joka vähätteli oloani. Tilanne oli absurdi: pahasti traumatisoituneena asuin yksin omillani, kävin itseäni paljon vanhemman hoitajan luona vähäteltävänä, ja puskin eteenpäin vaikka psyyke alkoi hajota. Lopulta se hajosikin, ja lopetin opiskelut. Olin työkyvytön JA työtön vuosia, osallistuen milloin mihinkin, mutta saamatta oikeaa apua. Lupaukset petettiin, yhteydenotot unohtuivat. Ohhoh hups jne.
Pari vuotta sitten ottivat minut asiakkaaksi johonkin kuntakokeiluun, sain oman sossun ja työkkärin virkailijan joiden piti, uskoakseni, auttaa minua eteenpäin elämässäni. Yhteistyö onkin sujunut mallikkaasti: esimerkiksi viime vuonna tapaamiset peruttiin kolme kertaa putkeen, ja soitot kahdesti. Sossu oli puoli vuotta putkeen saikulla. Loppuvuodesta sovittiin että käyn lääkäriltä hakemassa arvion hoidontarpeestani, ja olen yhteydessä alkuvuodesta. Nyt alkuvuodesta sitten kumpikaan ei vastannut enää tekstiviesteihini (pyysivät itse kirjoittamaan kuulumisiani), joten raapustelin olemattomiin numeroihin pahasta olostani aikani, kunnes kuulin sattumalta että numerot ovat vaihtuneet mutta että "asiakkaille on ilmoitettu uudet". Näihin aikoihin tapahtui myös niin, että lääkärini perui itse tekemänsä lähetteen(tätä en ymmärrä vieläkään) psykiatrisen hoidon tarpeen arviointia + mahdollista lyhytterapiaa koskien. Minulla napsahti; filmi meni poikki.
Raivostuin, ja siitä ei sitten loppua ihan heti tullutkaan. Vihoissani lopetin mielialalääkitykseni, kaikki "kyllä tää tästä...sinnitellään...mikään ei ole mustavalkoista"-opettelemani lensi ikkunasta ulos. Päälle tuli selviytymismoodi, ja täydellinen epäluottamus koko yhteiskuntaa kohtaan. Se vähäinenkin harmonia ja moraali katosi, tilalle tuli oppurtunismi sekä täydellinen välinpitämättömyys säännöistä. Muutuin ulkomuotoani myöten; laihduin, lakkasin kävelemästä pää painuksissa. Puhuin selkeästi enkä enää takellellut sanoissani, sanoin suoraan mitä mieltä olin asioista. Kun lauloin, ääneni ei enää värissyt tai kadonnut, pysyin nuotissa. En välittänyt tippaakaan siitä, mitä mieltä joku oli käytöksestäni.
Tein selkeän suunnitelman sitä koskien, miten saan revittyä tästä yhteiskunnasta maksimaallisen hyödyn lähivuosina siihen asti kunnes muutan pois, ja aloin noudattamaan sitä. Tällä hetkellä opiskelen rahakasta tutkintoa, joka turvaa talouteni loppuelämäkseni. Henkinen hyvinvointini? En tiedä. Nukun hyvin vähän, en juuri tapaa muita. Sairauteni ovat edelleen olemassa, mutta tuntuu kuin jokin ajaisi minua konemaisesti eteenpäin, joten en anna niiden pysäyttää itseäni. Se työkkärin virkailija ei ole muuten vieläkään soittanut, eikä sossu ilmoittanut uutta numeroaan.
Kovin on tutun kuuloista. Minäkin luovutin kun olin aina se 0,1% joka vahingossa kaikilta unohtui, ja jonka kohdalla mikään ei toiminut. Kiva katsella ja kuunnella kun elämässään menestyneet saavat kynnen katkeamiseen kelaterapiaa vuosia, kun itse sn saanut sitä vaikka olen kokenut hirveitä. Aina unohtui soittaa minulle, oikein sanottiin vielä kun kysyin että milloin minun pitää soittaa uudestaan, että ei missään nimessä sinun tarvitse soittaa, vaan kyllä me täällä huolehdimme sinulle soittamisen, odota vain rauhassa, saattaa menn äptikäännkin. Yksi näistä soitoista roikkuu edelleen 6 v jälkeen.
Vähintään joka toisella nuorella terv.as asiakkaalla on joku psyykediagnoosi. Joko ahdistaa, masentaa, epävakaa pers.häiriö tai Adhd. Psyk.polille ei pääse kuin murto- osa ja lähinnä se olis tarkoitettu vakavimmille tapauksille. Tervepäiset ihmiset enää vähemmistönä tai he eivät palveluja käytä. Pieni osa käyttää kaikki palvelut. Osalla on viikottain 3- 5 yhteydenottoa tai käyntiä ja ovat sitä mieltä ettei heitä tutkitaan tai eivät saa mitään. Eli silleen. Se pieni porukka käyttää suurimman osan kaikista palveluista. Kun yks asia hoidettu ni yleensä viimeistään seuraavalla viikolla uus asia. Ja kyse nuorista ihmisistä joilla ei ole oikeasti vakavia sairauksia todettu, mutta aina on jotain ongelmaa. Ja suurinta osaa on tutkittu enemmän ku keskimääräistä vanhusta.