Lue keskustelun säännöt.
Minkä ikäinen olet ja mikä on isoin ongelmasi tällä hetkellä?
Olisi mielenkiintoista nähdä, miten ikä vaikuttaa (vai vaikuttaako) ihmisten ongelmiin. Olkoon ongelma sitten iso tai pieni.
38 vuotta. Isoin ongelmani tällä hetkellä liittyy rakennusluvan saamiseen Espoossa.
Kommentit (1905)
Vierailija kirjoitti:
Fyysiset vaivat ja näköalattomuus, lieneekö masennusta, en tiedä. Aivan kuin en tuntisi itseäni enää. Teen hommani, mutta en saa niistä itselleni mitään mielihyvää. Onko tämä nyt sitä suorittamista?
Harrastan tavoitteellisesti ryhmässä, vaikka olen jo pitempään kaivannut nimenomaan yksin olemista ja rauhoittavaa ja rentouttavaa harrastamista. Pelkään että luopuessani ryhmästä en lähde enää liikkeelle ja fyysinen hankaluus pahenee. Ihan kuin olisin jumissa tai ansassa.Jostain ihme syystä en ole tyytyväinen itseeni monissakaan asioissa, vaikka kaikki on kuitenkin hyvin... Jokin kalvaa. Ilo puuttuu.
N 52
Jätä suosiolla harrastus, jota suoritat vain "velvollisuudentunnosta". Kun harrastat jotain, joka antaa rentoutumista, innostusta ja iloa, luulisin että motivaatio ja jaksaminen itsestä fyysisesti huolehtimiseen päin vastoin lisääntyy. Joskus myös tauko auttaa ja löytyy uudestaan se harrastamisen ilo, kun katsoo hetken ilman paineita asiaa.
Harrastin itse pitkään syystä, etten halunnut luovuttaa tai muuttaa rutiinia. Kuitenkin olen löytänyt erilaisia harrastuksia, jotka tukevat paremmin muutakin jaksamista, ne antavat voimaa. Et ole umpikujassa, voit oikeasti tehdä mitä haluat. Uupumukseen liittyvä ajattelun kapeutuminen johtaa siihen, että sitä ei enää muista, menee eteenpäin laput silmillä. Ole itsesi ystävä, se on ihan tärkeintä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
33. Terveys ja sitä myötä jaksaminen. PCOS on perseestä ja hoitotasapainoa on vaikea löytää varsinkin kun lääkäreitä ei tässä maassa se oireyhtymä yhtään kiinnosta.
Anteeksi ohiksena ketjuun, mutta kuinka pcos oireilee sinulla ja kuinka sitä hoidetaan? Terv. lri vain totesi ohimennen minulla olevan löydöksenä monirakkulaiset munasarjat ja se siitä. Kuukautiset eivät koskaan ole olleet säännölliset, mutten ole itse osannut asiasta välittää sen kummemmin. Kai minulla se sitten on, pitäisikö asialle tehdä siis jotain? Kiitos jos jaksat vastata.
Traumatisoitunut yli 30v kirjoitti:
En ole palautunut masennuslääkkeiden käytöstä, eli lääkkeiden haitat jäivät pysyviksi lopetuksen jälkeen. (Sosiaalinen tunne-elämä ja seksuaalisuus leikkautui pois ja paljon muuta) Sanotaan hae apua, hoida itsesi kuntoon..! Mutta kun juuri se avun hakeminen aikoinaan oli elämäni suurin virhe, enkä pysty ilman tunteitani olemaan se ihminen joka olin tai haluaisin olla. En sellainen vastuullinen, positiivinen, empaattinen ja jaksava ihminen mitä työelämä vaatii tai läheiset ansaitsevat. Olen viimein jo hyväksynyt aidosti kyvyttömyyden parisuhteeseen.
Mutta se etten lääkkeiden seurauksena pysty rakastamaan edes omaa lastani tai saada mielihyvää hänen läheisyydestään on pahin henkisen kidutuksen muoto mitä tiedän. Myös aaltoileva apaattisuus on raskasta, en kestä stressiä. Elämän tapahtumat eivät tunnu todellisilta. Tiedän, että jos en olisi aikoinani syönyt lääkkeitä olisin 10000x aidompi äiti ja olisin persoonana oma itseni.. en välttämättä psyykkisesti terve, mutta sentään sosiaaliset tunteet omaava ja elämän tapahtumat aidosti tunnetasolla kokeva. On pelottavaa ja vaikeaa elää näin. Luottamus itseen on heikkoa ja koen itseni ulkopuoliseksi ja vialliseksi vaikka kuinka yrittäisin asiaa käsitellä.
Vähintä tällaisen jälkeen olisi saada tutkimukset ja diagnoosi itse lääkevaurioista julkiselta. Kohtaamiset ilman painostusta uusiin tai vanhoihin lääkkeisiin. Ei ihmisen pahinta traumaa saisi mitätöidä palveluissa. Itselleni ei tulisi lääkärinä tai sosiaalityöntekijänä mieleenkään enää ehdottaa lääkkeitä ihmiselle jolle lääkkeet ovat laukaiseet näin vakavat todennäköisesti loppuelämän haitat. Se että joku toinen hyötyy lääkkeistä ei tarkoita sitä, että meidät vaurioita kokeneet voisi jättää yksin ilman tutkimuksia, tietoa, diagnoosia ja tukea. Tämä ei ole laiskuutta, pelkkää masennusta tai hoitokielteisyyttä, vaan vakava tuskallinen oireyhtymä.
Yhteiskunnan olisi tärkeää kiinnostua tästä ilmiöstä ja estää uudet uhrit. Ehkä osa meistä voisi vielä osin palautua, jos saisimme heti sairauden puhjettua asianmukaista kriisiapua, diagnoosin ja moniammatillista lääkkeetöntä yksilöllistä tukea. Kuntoutusta tai eläkkeen juuri tähän sairauteen. Yksin jääminen ei edistä tilaan sopeutumista eikä parantumista. Tilalle on jo maailmalla virallinen nimi PSSD, mutta se kuvaa lähinnä seksuaalisuuden haittoja. Todellisuudessa usein ne ovat vain jäävuoren huippu muiden oireiden ja seurausten joukossa. Neurologiset haitat, tunteettomuus, huono stressin sietokyky, pahentunut ahdistus, syrjäytyminen, unen ongelmat, ihmissuhteiden katkeaminen, työkyvyn menetys, itsetunnon lasku.. Ilman sosiaalisia tunteita myös muita ihmisiä järkyttävät tai surettavat tapahtumat voivat tuntua epätodellisilta. Esim. Läheisen kuolema tai vakava onnettomuus ei tunnu todelta tai itketä. Ero voi tuntua pakolliselta, kun suhteeseen ei ole kykyjä. Tapahtumat jäävät käsittelemättä ja patoutuvat kunnes tunteet palaavat, jos palaavat.
Tilalle on jo virallinen nimi lyhenteenä PSSD, mutta se kuvaa lähinnä seksuaalisuuden haittoja, jotka eivät ole kaikille edes se tuskallisin osa. Euroopan lääkevirasto on julistanut sairaudeksi, mutta terveydenhuoltomme ei usein ole edes kuullut siitä. Kuinka saada tukea johonkin mitä ei uskota tai josta ei olla edes kiinnostuneita? Tätä sairastavalle "hae apua ja hoida itsesi kuntoon" kommentit tuntuvat vitsille. Keskustelukäynnit eivät tähän auta, jos hoitava taho ei ole edes tietoinen sairauden oireista tai usein pysyvästä luonteesta. Ei käynnit saisi mennä loputtomiin trauman todisteluun uusille ihmisille jännittäen millainen suhtautuminen nyt on luvassa. Lopulta niitä ei enää jaksa. Pelkkä trauman kertaaminen ja todistelu ei ole hoitoa. Myös terveydenhuoltoon täytyisi saada kaikki saatavilla oleva tieto ja lääkkeetöntä apua.
Aika kamalalta kuulostaa. Mulle jäi pysyvästi mieleen eräs telkkarista tullut lääkäriohjelma (1990-luvun puolivälin jälkeen). Siinä haastateltiin keski-ikäistä miestä, vastaava kertomus. Mies oli lääkeriippuvuuden takia menettänyt kaiken elämässään - perheen ja työn. Hän purskahti itkuun siinä kameroiden edessä. Tällaista on siis tapahtunut jo kauan ja tapahtuu varmaan koko ajan. Tietysti niitä lääkkeitä varmaan tarvii siinä akuuttivaiheessa, mutta kukaan ei varmaan etukäteen osaa kuvitella, mitä ne voivat aiheuttaa. :( Tsemppiä sinulle!
En ole sama henkilö jolta kysyit, mutta sairastan myös PCOS niin voin kertoa.
Ekanakin se, että lääkäri vain ohitti diagnoosisi, ei todellakaan ollut ok. Vaikka PCOS ei parannu tai katoa, voivat hoidot silti auttaa ja lääkärin olisi pitänyt kertoa niistä. Minulle kävi ihan samoin, eli mieslääkäri ei edes vaivautunut ääneen kertomaan tehneensä diagnoosin. Sain kotona selville omakannasta. Sen jälkeen olen asioinnut paljon mukavammalla naislääkärillä.
Itselläni diagnosoitiin PCOS noin vuosi sitten. Olin tällöin kärsinyt todella todella pahoista vatsakivuista, jotka olivat ärtydeiden munasarja akkuloiden aiheuttamia. PCOS aiheuttaa minulle pääasiassa vatsakipuja, ylimääräistä vuotoja, pääkipua, väsymystä ja uniongelmia. Itselläni on myös sairauteen usein liittyvä insuliiniresistenssi, jota varten sain reseptin metformin-lääkitykseen. Hoitamattomana insuliiniresistenssi voi johtaa tyypin 2 diabetekseen ja varmasti vatsalle kertyvään rasvaan.
Kaikki oireeni olivat pahempia ennen kuin aloitin metformin -lääkityksen. Lääkitys on auttanut kipuihin ja vuotoihin painonlaskun lisäksi. Sivuvaikutuksena niistä on välillä oireileva vatsa.
Kärsin myös PCOS aiheuttamasta hiustenlähdöstä, jota varten syön spironolactonia. Myös tämä lääke on auttanut. PCOS aiheuttaa myös iho-ongelmia ja liikakarvoitusta, jotka eivät onneksi ole sattuneet omalle kohdalle. Myös oikeat ruoat ja liikunta auttavat oireisiin.
60+ laiskuus vaivaa, telkkarin katselua, hyvää ruokaa ja sitten vatsan viereen levähtelemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
41 täytin juuri.
Auto on ongelmani
Ei tullut vieläkään kuntoon vaikka yksi osa vaihdettiin.
Pystyy ajamaan mutta lähtee ajoittain huonosti käyntiin.
Ärsyttää kun säästää yritän
Mutta en ilmankaan autoa halua olla eikä tästä ole lainaa tai mitään. Stressaa vaan kun mietin miten paljon vielä menee korjaamiseen rahaa.
Työkin tuntuu pas....Ta ajoittain.
34v
Uupumus. Ei varaa unelmataloon, koska siihen vaaditaan rahaa/lainanottomahdollisuus noin 200t. Yksinelävänä keskituloisena ei tuollaisia lainoja saa, jollei ole kymppitonnien käsirahaa ja vakuuksia. Ja sellaisia ei ole, koska tuloista jää säästöön jatkuvasti vähemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
55v
Uupumus ja vetämätön olotila lisäksi unettomuutta.
Olen 41-vuotias mies ja juuri nyt isoin ongelmani on se, että Käärijä ei voittanut (raatia) Euroviisuissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 35 ja yksi isoimmista ongelmistani on, etten vieläkään tiedä, haluanko lapsia.
Tuttu tunne.
N 36v ja totesin, että koska en tähän ikään jo tiedä että haluan lapsia, niin se tarkoittaa sitä että EN halua lapsia. Kyllä sen tietää ja tuntee jos läpsia haluaa, jos empii ja empii, tarkoittaa se sitä ettei vaan uskalla myöntää edes itselleen saati muille ettei lapset ole mun juttuni.Olen nähnyt katkeria lapsettomia vanhojapiikoja. Ehkä kannattaisi miettiä, että olisi edes joku, joka pitää yhteyttä vanhoilla päivilläsi.
Mä olen nähnyt katkeria lapsellisia mummoja. Ei ne penskat mitenkään autuaaksi tee.
Et ymärrä pointtia. Jos ei ole edes niitä penskoja, ei ketään, niin on kyllä tosi murhe. Sulkapallo kaverini on pappi ja kertoi silloin tällöin siunanneensa hautaan henkilön, jolla ei ollut yhtään saattajaa. Kunnan miehet kantoivat ruumiin hautaan.
En ymmärrä tätä pappien usein esille tuomaa asiaa, että kun ei ollut yhtään saattajaa. Sille joka siellä arkussa makaa on yhdentekevää montako saattajaa on paikalla. Onko tässä siitä kysymys, että pappia ei innosta esiintyä tyhjälle kirkkosalille? Turha on ihmisiä stressata saattajien ja surijoiden määrällä. Mitä varten sitä arkkua pitää retuuttaa ja katsojien jännittää, pääseekö ne perille asti vai putoaako. Kyllä arkku pitää saada kunniakkaasti hautaan vaikka kärryillä, ei siinä mitään suvun kantajia tarvita. Kirkko henkilökuntineen järjestäköön asian ilman, että sitä pitää erityisenä asiana korostaa.
Se vaan tarkoittaa, että ihminen on ollut yksinäinen jo eläessään. Ehkä poispääseminen on ollut helpotus. Jokainen kaipaa toista ihmistä. Tuskin pappia kiinnostaa miten suuri kuuntelijajoukko on, mutta hoitaa velvollisuutensa.
Vierailija kirjoitti:
60-v. ongelmana paniikkihäiriö ja verenpainelääkkeet jotka eivät aina toimi ja niiden sivuvaikutukset.
Ninolla pidettiin paniikkia ja puristava kipua mt-ongelmina. Sai väärät lääkkeet.
Kuoli sepelvaltimotautiin 43v.
Onko tavallista että verenpainelääkkeet ei toimi vai voiko kyse muusta, esum. sepelvaltimosairaudesta tms?
En tiedä. Tällainen vain tuli mieleen jos lääke ei toimi niin onko oikea diagnoosi/lääkitys?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen viikkoa vaille kuuskymppinen ja se on iso ongelma. En halua hyväksyä että olen niin vanha.
41 v. 12 vuotta avoliitossa ja avovaimon seksihalut kateissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
39v. Suorittanut juuri neljännen tutkinnon ja pettynyt uuteen alaan. Itse työ on ok, mutta asenne ja ilmapiiri työntekijöillä todella negatiivista suurimmalla osalla. Työhön voi liittyä myös moniosaamista eli hyppäät alalta toiselle kesken päivää. Se tekee työstä raskasta, eikä oikein motivoi. Joten nyt työttömänä ja sopiva työpaikka myös muiltakin aloilta etsinnässä.
57. Mielenkiintoinen aihe. Vastavuoroisesti voisi esittää duurivoittoisen kysymyksen.
Vastaus: treffeille lähtemisen kynnys.
Täytin maaliskuussa 70 v. Asun Itä-Suomessa.
Ainoa lapseni asuu Varsinais -Suomessa.
Hän on ihana poika, tai siis jo mies tietenkin.
Täyttää kesällä 36 vuotta.
Välimatka on pitkä. Joskus käyn junalla heillä.
Poikani on kiireinen liikemies, hänellä on kiireitä. Olen onnellinen siitä että hän menestyy, itse olen hyvin köyhästä kodista.
Jäin eläkkeelle tehdastyöstä.
Erosimme kun poika oli 5 vuotias.
Tein kaikkeni että poika pääsi halutessaan opiskelemaan niin pitkälle kuin halusi.
Saan lähi päivinä ensimmäisen lapsenlapseni.
Miniä on viimeisillään. Iloitsen lapsenlapsesta eniten maailmassa.
He eivät voineet tulla minun 70 vuotis syntymäpäivilleni kun miniän raskaus vaikeudet estävät matkustamisen.
Kukkalähetti toi valtavan suuren ja ihanan kukkakorin syntymäpäiväni aamuna.
Olisin saanut lahjankin mutta en halunnut.
En tarvitse mitään. Turha ostaa turhuutta.
Kaksi Naapurin rouvaa kävi syntymäpäivä kahveilla.
Olisihan se mukavampaa jos he asuisivat lähempänä.
Olen laittanut rahaa nyt säästöön, että raaskin matkustaa kesällä ristiäisiin.
Se on ilon ja onnen juhla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 35 ja yksi isoimmista ongelmistani on, etten vieläkään tiedä, haluanko lapsia.
Tuttu tunne.
N 36v ja totesin, että koska en tähän ikään jo tiedä että haluan lapsia, niin se tarkoittaa sitä että EN halua lapsia. Kyllä sen tietää ja tuntee jos läpsia haluaa, jos empii ja empii, tarkoittaa se sitä ettei vaan uskalla myöntää edes itselleen saati muille ettei lapset ole mun juttuni.Olen nähnyt katkeria lapsettomia vanhojapiikoja. Ehkä kannattaisi miettiä, että olisi edes joku, joka pitää yhteyttä vanhoilla päivilläsi.
Mä olen nähnyt katkeria lapsellisia mummoja. Ei ne penskat mitenkään autuaaksi tee.
Et ymärrä pointtia. Jos ei ole edes niitä penskoja, ei ketään, niin on kyllä tosi murhe. Sulkapallo kaverini on pappi ja kertoi silloin tällöin siunanneensa hautaan henkilön, jolla ei ollut yhtään saattajaa. Kunnan miehet kantoivat ruumiin hautaan.
En ymmärrä tätä pappien usein esille tuomaa asiaa, että kun ei ollut yhtään saattajaa. Sille joka siellä arkussa makaa on yhdentekevää montako saattajaa on paikalla. Onko tässä siitä kysymys, että pappia ei innosta esiintyä tyhjälle kirkkosalille? Turha on ihmisiä stressata saattajien ja surijoiden määrällä. Mitä varten sitä arkkua pitää retuuttaa ja katsojien jännittää, pääseekö ne perille asti vai putoaako. Kyllä arkku pitää saada kunniakkaasti hautaan vaikka kärryillä, ei siinä mitään suvun kantajia tarvita. Kirkko henkilökuntineen järjestäköön asian ilman, että sitä pitää erityisenä asiana korostaa.
Se vaan tarkoittaa, että ihminen on ollut yksinäinen jo eläessään. Ehkä poispääseminen on ollut helpotus. Jokainen kaipaa toista ihmistä. Tuskin pappia kiinnostaa miten suuri kuuntelijajoukko on, mutta hoitaa velvollisuutensa.
Mitä alapeukuttamista tuossa asiassa on?
Vierailija kirjoitti:
Täytin maaliskuussa 70 v. Asun Itä-Suomessa.
Ainoa lapseni asuu Varsinais -Suomessa.
Hän on ihana poika, tai siis jo mies tietenkin.
Täyttää kesällä 36 vuotta.Välimatka on pitkä. Joskus käyn junalla heillä.
Poikani on kiireinen liikemies, hänellä on kiireitä. Olen onnellinen siitä että hän menestyy, itse olen hyvin köyhästä kodista.
Jäin eläkkeelle tehdastyöstä.
Erosimme kun poika oli 5 vuotias.
Tein kaikkeni että poika pääsi halutessaan opiskelemaan niin pitkälle kuin halusi.Saan lähi päivinä ensimmäisen lapsenlapseni.
Miniä on viimeisillään. Iloitsen lapsenlapsesta eniten maailmassa.He eivät voineet tulla minun 70 vuotis syntymäpäivilleni kun miniän raskaus vaikeudet estävät matkustamisen.
Kukkalähetti toi valtavan suuren ja ihanan kukkakorin syntymäpäiväni aamuna.
Olisin saanut lahjankin mutta en halunnut.
En tarvitse mitään. Turha ostaa turhuutta.
Kaksi Naapurin rouvaa kävi syntymäpäivä kahveilla.Olisihan se mukavampaa jos he asuisivat lähempänä.
Olen laittanut rahaa nyt säästöön, että raaskin matkustaa kesällä ristiäisiin.
Se on ilon ja onnen juhla.
Entäs jos itse muutat lähemmäksi lastasi?
Täällä jotkut kirjoittelevat, etteivät lapset yhteyttä pidä. Olet hyvä esimerkki päinvastaisessa.
Samaa voisi kysyä modelta, kun jatkuvasti joutuu poistamaan kirjoituksia ja kokonaan blokkaamaan milloim mitäkin, ip-osoitteita, käyttöjärjestelmiä, koneita niiden sormenjäljen perusteella, keinot on monet. Ihan sääliksi käy sellaisen työtaakan alla ahertavia moderaattoreita, jotka vain tekevät parhaansa, jotta vain sallittuja mielipiteitä julkaistaisiin paltalla yhteiseksi hyväksi.
23v
Miten saan elämästä riittoisaa? Sairastan endometrioosia, aurallista migreeniä ja pcos, eikä ikinä ole täysin hyvä eikä ainakaan pirteä ja levännyt olo. Opiskelen yliopistossa alaa johon oli vaikea päästä, mutta en tiedä, mitä teen valmistumisen jälkeen. Käyn opintojen ohella töissä, eikä aika riitä kaiken tekemiseen. Terveysongelmat vaatisivat paljon huomiota, kuten laihduttamista, mutta en löydä aikaa muulle kuin läksyille ja ehkä tunnin rentoutumiselle ennen nukkumaanmenoa.