Lue keskustelun säännöt.
Minkä ikäinen olet ja mikä on isoin ongelmasi tällä hetkellä?
Olisi mielenkiintoista nähdä, miten ikä vaikuttaa (vai vaikuttaako) ihmisten ongelmiin. Olkoon ongelma sitten iso tai pieni.
38 vuotta. Isoin ongelmani tällä hetkellä liittyy rakennusluvan saamiseen Espoossa.
Kommentit (1905)
30, haaveenani ollut koko ikäni ajan oma perhe. Parisuhteita en ole saanut kestämään ja niissä ollut suuria ongelmia. Introvertin luonteeni ja huonon itsetuntoni vuoksi olen melko huono luomaan ystävyyssuhteita, joten paljon vietän aikaani vain yksin. Myöskään en juuri jaksa kaikista ongelmistani johtuen harrastaa, töissä sinnittelen kuitenkin vuodesta toiseen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
40, työttömyys . Pitäisi keksiä uusi ala.
Alat olla jo melkein liian vanha työmarkkinoille.
Kun ylität 50v rajapyykin niin sitten ei ole enää mitään mahdollisuuksia päästä uusiin töihin.
Ikää 49v ja pahin ongelma on uupuminen. Kaikki näennäisesti kunnossa, hyvä duuni vaikka salaa vihaan sitäkin ja ok perhe-elämä, mutta voi helvetti olen uupunut. Mietin melkein joka päivä vain mietin tappavani itseni, koska tekemättömien töiden lista vain kasvaa ja mitään ylimääräistä en jaksa vaan pinna palaa joka asiasta. Tuntuu, että elämällä ei ole enää mitään tarjottavaa eli taidan olla pahasti masentunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
67, en ole vielä voittanut Stardollissa yhtä pystiä
38v, vakava sairaus, lapset vielä pieniä ja pelottaa miten he pärjäävät jos minä en selviä tästä ja millaiset traumat tämä tilanne heille aiheuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
29, elämän kokonaiskuormitus epätasaisen arjen ja oman pään oikkujen kanssa. Lapset vuoroviikot, työ vuorotyötä. rahaa jää palkasta vuokran jälkeen vähemmän kun toimeentulotuen perusosan verran. Isoin huoli on taloudellinen ahdinko ja väsymys. Mieli ei voi hyvin jos liian kuormittunut. Parhaani teen.
Liikuteltavaa rahaa on noin satatonnia, mutta tarvitsisin juuri ehkä 50000 euro enemmän, jotta saisin asiat järjestykseen. En siis ole mikään rikas, ei sijoituksia ja asuntovelkaakin on. Puuttuu vaan tuo muutamakymmenentuhatta euroa että hommat olisi maalissa. Sitten voisin elää loppuelämäni rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
41 ja jäin juuri työttömäksi. Jo tätä ennen oli paineita raha asioiden kanssa ja tällainen sattuma ei nyt varsinaisesti paranna tilannetta. Pikkulapsiarki ja sen tuomat rikkonaiset yöt sekä jämähtäneet raskauskilot eivät helpota asiaa myöskään.
Sikäli helppo että raha olisi nyt ratkaisu kaikkiin ongelmiini. Asiat ovat kuitenkin muuten perushyvin.Et sinä rahan puutteella voi selitellä jämähtäneitä raskauskilojasi. Tai voit toki selitellä, mutta ne ovat kyllä tosiasiassa aivan oma valintasi.
Kyllä minä ainakin liikkuisin enemmän, jos ei tarvitsisi käydä töissä vaan olisi rajattomasti rahaa. Söisin todennäköisesti myös terveellisemmin, kun voisin aina nälän yllättäessä tilata vaikka Woltilla jonkun hyvän ja terveellisen salaatin enkä syödä vaan jotain kaapista löytyvää leipää. Sitä en kiellä, etteikö ilmankin rahaa voisi syödä terveellisesti ja liikkua, mutta kyllä se raha helpottaisi tilanteessa, jossa on niin uupunut, ettei jaksa liikkua ja tehdä terveellistä ruokaa.
-Eri
Lottovoittajista 100% lihoo. Sitä tosiasiaa vasten väittämäsi ei kuulosta uskottavalta.
Lottovoittomaan kansa tekee sukupuuttoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole palautunut masennuslääkkeiden käytöstä, eli lääkkeiden haitat jäivät pysyviksi lopetuksen jälkeen. (Sosiaalinen tunne-elämä ja seksuaalisuus leikkautui pois ja paljon muuta) Sanotaan hae apua, hoida itsesi kuntoon..! Mutta kun juuri se avun hakeminen aikoinaan oli elämäni suurin virhe, enkä pysty ilman tunteitani olemaan se ihminen joka olin tai haluaisin olla. En sellainen vastuullinen, positiivinen, empaattinen ja jaksava ihminen mitä työelämä vaatii tai läheiset ansaitsevat. Olen viimein jo hyväksynyt aidosti kyvyttömyyden parisuhteeseen.
Mutta se etten lääkkeiden seurauksena pysty rakastamaan edes omaa lastani tai saada mielihyvää hänen läheisyydestään on pahin henkisen kidutuksen muoto mitä tiedän. Myös aaltoileva apaattisuus on raskasta, en kestä stressiä. Elämän tapahtumat eivät tunnu todellisilta. Tiedän, että jos en olisi aikoinani syönyt lääkkeitä olisin 10000x aidompi äiti ja olisin persoonana oma itseni.. en välttämättä psyykkisesti terve, mutta sentään sosiaaliset tunteet omaava ja elämän tapahtumat aidosti tunnetasolla kokeva. On pelottavaa ja vaikeaa elää näin. Luottamus itseen on heikkoa ja koen itseni ulkopuoliseksi ja vialliseksi vaikka kuinka yrittäisin asiaa käsitellä.
Vähintä tällaisen jälkeen olisi saada tutkimukset ja diagnoosi itse lääkevaurioista julkiselta. Kohtaamiset ilman painostusta uusiin tai vanhoihin lääkkeisiin. Ei ihmisen pahinta traumaa saisi mitätöidä palveluissa. Itselleni ei tulisi lääkärinä tai sosiaalityöntekijänä mieleenkään enää ehdottaa lääkkeitä ihmiselle jolle lääkkeet ovat laukaiseet näin vakavat todennäköisesti loppuelämän haitat. Se että joku toinen hyötyy lääkkeistä ei tarkoita sitä, että meidät vaurioita kokeneet voisi jättää yksin ilman tutkimuksia, tietoa, diagnoosia ja tukea. Tämä ei ole laiskuutta, pelkkää masennusta tai hoitokielteisyyttä, vaan vakava tuskallinen oireyhtymä.
Yhteiskunnan olisi tärkeää kiinnostua tästä ilmiöstä ja estää uudet uhrit. Ehkä osa meistä voisi vielä osin palautua, jos saisimme heti sairauden puhjettua asianmukaista kriisiapua, diagnoosin ja moniammatillista lääkkeetöntä yksilöllistä tukea. Kuntoutusta tai eläkkeen juuri tähän sairauteen. Yksin jääminen ei edistä tilaan sopeutumista eikä parantumista. Tilalle on jo maailmalla virallinen nimi PSSD, mutta se kuvaa lähinnä seksuaalisuuden haittoja. Todellisuudessa usein ne ovat vain jäävuoren huippu muiden oireiden ja seurausten joukossa. Neurologiset haitat, tunteettomuus, huono stressin sietokyky, pahentunut ahdistus, syrjäytyminen, unen ongelmat, ihmissuhteiden katkeaminen, työkyvyn menetys, itsetunnon lasku.. Ilman sosiaalisia tunteita myös muita ihmisiä järkyttävät tai surettavat tapahtumat voivat tuntua epätodellisilta. Esim. Läheisen kuolema tai vakava onnettomuus ei tunnu todelta tai itketä. Ero voi tuntua pakolliselta, kun suhteeseen ei ole kykyjä. Tapahtumat jäävät käsittelemättä ja patoutuvat kunnes tunteet palaavat, jos palaavat.
Tilalle on jo virallinen nimi lyhenteenä PSSD, mutta se kuvaa lähinnä seksuaalisuuden haittoja, jotka eivät ole kaikille edes se tuskallisin osa. Euroopan lääkevirasto on julistanut sairaudeksi, mutta terveydenhuoltomme ei usein ole edes kuullut siitä. Kuinka saada tukea johonkin mitä ei uskota tai josta ei olla edes kiinnostuneita? Tätä sairastavalle "hae apua ja hoida itsesi kuntoon" kommentit tuntuvat vitsille. Keskustelukäynnit eivät tähän auta, jos hoitava taho ei ole edes tietoinen sairauden oireista tai usein pysyvästä luonteesta. Ei käynnit saisi mennä loputtomiin trauman todisteluun uusille ihmisille jännittäen millainen suhtautuminen nyt on luvassa. Lopulta niitä ei enää jaksa. Pelkkä trauman kertaaminen ja todistelu ei ole hoitoa. Myös terveydenhuoltoon täytyisi saada kaikki saatavilla oleva tieto ja lääkkeetöntä apua.
Avioliitto totaalisesti kriisissä ja velkaa yli hiusrajan ja lisää vaan kertyy. Ei pysty enää keskittymään edes duuniin, jolla on jossain vaiheessa seurauksia. Ei pysty enää nukkumaan kuin viinan tai pillereiden voimalla. Mitäpä tässä muuta. Suomalainen mies jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
50 v, suurin ongelma on se kun en osaa päättää haenko naapurikunnassa olevaa työpaikkaa. Työmatka tuplaantuisi, mutta homma olisi parempi kuin nykyinen.
33 v. Terveysongelmat, joita ei ole mitenkään rahaa hoitaa, vie luultavasti hautaan. Vai onko tässä sitten suurin ongelma sitten ennemminkin se raha, no kuitenkin.
Olen luojan kiitos terve niin henkisesti kuin fyysisesti ja työelämässä. Velkataakka ahdistaa, sitä on 70t ja välillä mietin jos muuttaisin johonkin toiseen maahan ja vaan jättäisin kaiken maksamatta. Ikää 41 ja näköjään en edelleenkään osaa hoitaa raha-asioita.
40. Vihaan työtäni ja pomoani ja olen jo pitkään tuloksetta etsinyt uutta työpaikkaa. Työtön en halua olla.
Vierailija kirjoitti:
50 v, suurin ongelma on se kun en osaa päättää haenko naapurikunnassa olevaa työpaikkaa. Työmatka tuplaantuisi, mutta homma olisi parempi kuin nykyinen.
HAE! Kyllä ne käytännön asiat suttaantuu. Itse hain juuri työtä melkein 2 tunnin ajomatkan päästä ja toivon todella että tärppää. Tarvittaessa muutan.
Olen 26-vuotias. Isoin ongelma on se, ettei minulla ole miestä. Tarvitsi pikkuhiljaa löytää sellainen, kun haaveena on oman perheen perustaminen..
No eroa ja muuta muualle.