Lue keskustelun säännöt.
Mikä vaivaa ihmistä, joka tunnustaa tunteensa varatulle?
04.03.2023 |
Mielestäni on epäkunnioittavaa sotkeutua toisten perhe-elämään ja parisuhteeseen. Tunteilleen ei kukaan mitään voi, mutta jos selkeää vastakaikua ei ole tullut, on tällainen vain todella tahditonta.
Kommentit (351)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tukahdetut tunteet jäävät vaivaamaan.
Parempi sanoa suoraan niin pääsee jatkamaan elämää, vaikka sitä rakkautta ei saakaan takaisin.Useasti puhuminen auttaa kaikkiin ongelmiin.
Yhteisymmärrys on tärkeä tekijäkin näissä jutuissa. Esim. "Okei, mutta olen suhteessa."
"Ei tässä mitään, kiitos että sain avautua."En oikein ymmärrä tuota, että sitten pääsee jatkamaan elämää. Eihän se ihastus tai mikälie yleensä lopu siihen, että sen tunnustaa. Sen jälkeen se ihmissuhde on vain entistä epätasa-arvoisempi. Sillä, joka rakastaa vähemmän (tai ei ollenkaan) on yleensä enemmän valtaa, ja kun hän tietää sen, hänellä on vieläkin enemmän valtaa.
Olen eri mutta näen tämän täysin päinvastoin. Minusta tunnustaminen ikäänkuin vie sen vallan ja palauttaa sen omiin käsiin. Ja usein pakit myös lopettaa sen ihastuksen.
Onko se sitten ollenkaan mitään aitoa ihastusta, jos se loppuu pakkeihin?
Tunteiden todellisuutta ja epätodellisuutta sattuneesta syystä viime aikoina pohtineena olen itse tullut seuraaviin päätelmiin.
1) Se, että tunne on voimakas ei tarkoita että se olisi todellinen. 2) Se, että tunne pelottaa ei tarkoita että se EI olisi todellinen. 3) Se, että tunne ei ole todellinen ei tarkoita sitä etteikö se sattuisi. 4) Se, että tunne on todellinen ei tarkoita sitä etteikö siitä voisi toivottomaksi todettuna päästää irti.
Joten vastauksena joo, kyllä minusta todellinenkin ihastus voi loppua pakkeihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tukahdetut tunteet jäävät vaivaamaan.
Parempi sanoa suoraan niin pääsee jatkamaan elämää, vaikka sitä rakkautta ei saakaan takaisin.Useasti puhuminen auttaa kaikkiin ongelmiin.
Yhteisymmärrys on tärkeä tekijäkin näissä jutuissa. Esim. "Okei, mutta olen suhteessa."
"Ei tässä mitään, kiitos että sain avautua."En oikein ymmärrä tuota, että sitten pääsee jatkamaan elämää. Eihän se ihastus tai mikälie yleensä lopu siihen, että sen tunnustaa. Sen jälkeen se ihmissuhde on vain entistä epätasa-arvoisempi. Sillä, joka rakastaa vähemmän (tai ei ollenkaan) on yleensä enemmän valtaa, ja kun hän tietää sen, hänellä on vieläkin enemmän valtaa.
Vain ja ainoastaan silloin on valtaa, jos rakastunut ei kykene ajattelemaan tunteidensa ulkopuolelta asioita.
Itse ainaskin pystyn havainnollistaa, jos ihastukseni hyväksi käyttäisi itseäni. Voi olla, että tunteet tulevat katkeriksi, kun ei saakaan vasta rakkautta. Mistä sitä tietää miten kukakin kelailee asioita?
Ihmisten käyttäytymisissäkin on hyvin paljon eroavaisuuksia, että voi rakastuneesta tulla pelottavakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tukahdetut tunteet jäävät vaivaamaan.
Parempi sanoa suoraan niin pääsee jatkamaan elämää, vaikka sitä rakkautta ei saakaan takaisin.Useasti puhuminen auttaa kaikkiin ongelmiin.
Yhteisymmärrys on tärkeä tekijäkin näissä jutuissa. Esim. "Okei, mutta olen suhteessa."
"Ei tässä mitään, kiitos että sain avautua."En oikein ymmärrä tuota, että sitten pääsee jatkamaan elämää. Eihän se ihastus tai mikälie yleensä lopu siihen, että sen tunnustaa. Sen jälkeen se ihmissuhde on vain entistä epätasa-arvoisempi. Sillä, joka rakastaa vähemmän (tai ei ollenkaan) on yleensä enemmän valtaa, ja kun hän tietää sen, hänellä on vieläkin enemmän valtaa.
Olen eri mutta näen tämän täysin päinvastoin. Minusta tunnustaminen ikäänkuin vie sen vallan ja palauttaa sen omiin käsiin. Ja usein pakit myös lopettaa sen ihastuksen.
Onko se sitten ollenkaan mitään aitoa ihastusta, jos se loppuu pakkeihin?
Tunteiden todellisuutta ja epätodellisuutta sattuneesta syystä viime aikoina pohtineena olen itse tullut seuraaviin päätelmiin.
1) Se, että tunne on voimakas ei tarkoita että se olisi todellinen. 2) Se, että tunne pelottaa ei tarkoita että se EI olisi todellinen. 3) Se, että tunne ei ole todellinen ei tarkoita sitä etteikö se sattuisi. 4) Se, että tunne on todellinen ei tarkoita sitä etteikö siitä voisi toivottomaksi todettuna päästää irti.
Joten vastauksena joo, kyllä minusta todellinenkin ihastus voi loppua pakkeihin.
Ihastuminen ja rakastuminen on kaksi eri asiaa ja ihastumisessa voi ihastus laantua olemattomiin, mutta rakkaudessa tunteet säilyvät. Useimmat ihmiset eivät vaikuta erottavan milloin kumpaa tunnetta tuntevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tukahdetut tunteet jäävät vaivaamaan.
Parempi sanoa suoraan niin pääsee jatkamaan elämää, vaikka sitä rakkautta ei saakaan takaisin.Useasti puhuminen auttaa kaikkiin ongelmiin.
Yhteisymmärrys on tärkeä tekijäkin näissä jutuissa. Esim. "Okei, mutta olen suhteessa."
"Ei tässä mitään, kiitos että sain avautua."En oikein ymmärrä tuota, että sitten pääsee jatkamaan elämää. Eihän se ihastus tai mikälie yleensä lopu siihen, että sen tunnustaa. Sen jälkeen se ihmissuhde on vain entistä epätasa-arvoisempi. Sillä, joka rakastaa vähemmän (tai ei ollenkaan) on yleensä enemmän valtaa, ja kun hän tietää sen, hänellä on vieläkin enemmän valtaa.
Olen eri mutta näen tämän täysin päinvastoin. Minusta tunnustaminen ikäänkuin vie sen vallan ja palauttaa sen omiin käsiin. Ja usein pakit myös lopettaa sen ihastuksen.
Onko se sitten ollenkaan mitään aitoa ihastusta, jos se loppuu pakkeihin?
Tunteiden todellisuutta ja epätodellisuutta sattuneesta syystä viime aikoina pohtineena olen itse tullut seuraaviin päätelmiin.
1) Se, että tunne on voimakas ei tarkoita että se olisi todellinen. 2) Se, että tunne pelottaa ei tarkoita että se EI olisi todellinen. 3) Se, että tunne ei ole todellinen ei tarkoita sitä etteikö se sattuisi. 4) Se, että tunne on todellinen ei tarkoita sitä etteikö siitä voisi toivottomaksi todettuna päästää irti.
Joten vastauksena joo, kyllä minusta todellinenkin ihastus voi loppua pakkeihin.
Ihastuminen ja rakastuminen on kaksi eri asiaa ja ihastumisessa voi ihastus laantua olemattomiin, mutta rakkaudessa tunteet säilyvät. Useimmat ihmiset eivät vaikuta erottavan milloin kumpaa tunnetta tuntevat.
Ei se, että joku on näiden olemuksesta tai määritelmästä eri mieltä tarkoita sitä etteikö hän erottaisi näitä toisistaan. Minusta oleellinen ero ei ole siinä, loppuuko tunne pakkeihin vai ei, vaan siinä loppuuko tunne kohteen saamiseen vai ei. Minä en ylipäänsä oikein usko täysin yksipuoliseen rakastumiseen. Minusta pakkien jälkeen tunteissa roikkuminen ei ole enää rakkautta/rakastumista vaan pakkomiellettä.
Vierailija kirjoitti:
Rakastunut, ei sen vaarallisemmmasta asiasta ole kysymys
Samaa mieltä. Ei siinä järjen kanssa oo enää paljoakaan tehtävänä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tukahdetut tunteet jäävät vaivaamaan.
Parempi sanoa suoraan niin pääsee jatkamaan elämää, vaikka sitä rakkautta ei saakaan takaisin.Useasti puhuminen auttaa kaikkiin ongelmiin.
Yhteisymmärrys on tärkeä tekijäkin näissä jutuissa. Esim. "Okei, mutta olen suhteessa."
"Ei tässä mitään, kiitos että sain avautua."En oikein ymmärrä tuota, että sitten pääsee jatkamaan elämää. Eihän se ihastus tai mikälie yleensä lopu siihen, että sen tunnustaa. Sen jälkeen se ihmissuhde on vain entistä epätasa-arvoisempi. Sillä, joka rakastaa vähemmän (tai ei ollenkaan) on yleensä enemmän valtaa, ja kun hän tietää sen, hänellä on vieläkin enemmän valtaa.
Olen eri mutta näen tämän täysin päinvastoin. Minusta tunnustaminen ikäänkuin vie sen vallan ja palauttaa sen omiin käsiin. Ja usein pakit myös lopettaa sen ihastuksen.
Onko se sitten ollenkaan mitään aitoa ihastusta, jos se loppuu pakkeihin?
Tunteiden todellisuutta ja epätodellisuutta sattuneesta syystä viime aikoina pohtineena olen itse tullut seuraaviin päätelmiin.
1) Se, että tunne on voimakas ei tarkoita että se olisi todellinen. 2) Se, että tunne pelottaa ei tarkoita että se EI olisi todellinen. 3) Se, että tunne ei ole todellinen ei tarkoita sitä etteikö se sattuisi. 4) Se, että tunne on todellinen ei tarkoita sitä etteikö siitä voisi toivottomaksi todettuna päästää irti.
Joten vastauksena joo, kyllä minusta todellinenkin ihastus voi loppua pakkeihin.
Ihastuminen ja rakastuminen on kaksi eri asiaa ja ihastumisessa voi ihastus laantua olemattomiin, mutta rakkaudessa tunteet säilyvät. Useimmat ihmiset eivät vaikuta erottavan milloin kumpaa tunnetta tuntevat.
Kyllä se yleensä lopettaa ystävyyden, ellei varattu ole täysi psykopaatti. Flirttaillaan voi olla hintansa, vaikka varatut itsekkäästi ajattelevat sen olevan viatonta, koska he ovat parisuhteessa. Kohde ei välttämättä ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut näköjään takertuvat siihen, että ei hyvästä parisuhteesta kukaan lähde kenenkään toisen matkaan, vaikka ihastumisesta kerrottaisiinkin. Tottahan tämä on, mutta mielestäni kyse on ennenkaikkea toisen parisuhteen kunnioittamisesta. Lähtökohta tunnustajalla on hajottaa toisen parisuhde ja rikkoa perhe, ei siinä kiinnosta sattuuko jotakuta, kunhan itse saan tehdä oman mieleni mukaan. Ulkoistetaan vastuu omasta toiminnasta muille, tätä näkyy nykyään paljon ihmisten toiminnassa.
Ei ihmistä voi omistaa etkä sinä voi estää muita kiinnostumasta kumppanistasi. Keskittyisit siitä omasta parisuhteesta huolehtimiseen, niin ehkä ei tarvitsisi murehtia niin paljon niitä ulkopuolisia uhkia.
En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta olen pohtinut asiaa samalta kantilta kuin hän. Minun puolisolleni aina silloin tällöin joku tuttavapiirin nainen tunnustaa ihastumisiaan, enkä voi lakata miettimästä, kuinka itsekkäitä nämä ovat. Minua ei murehdita tippaakaan oman liittoni puolesta, eivät nämä tunnustukset meidän perhettä ole rikkomassa ja jos olisivatkin niin eihän se minun käsissäni ole. Mutta yleensä nämä naiset ovat myös minulle tuttuja, ja lienee ihan selvää, että tilanteet jatkossa ovat aika hankalia heille minun kanssani. Ja ovatko he oikeasti miettineet asiaa loppuun asti, haluaisivatko he todella päälleen lasteni vihat, appivanhempieni halveksunnan, nepsyongelmaisen lapseni äitipuolen roolin ja kaiken lapsille aiheutuneen trauman joka väistämättä heijastuu lasteni käyttäytymiseen ja luultavasti myös hänen omien lastensa käyttäytymiseen? Lastenhoitokuvioiden uudelleen järjestämisen, huomiota vaativat lapset, ehkä myös vieraat lapsenlapset, rahaa vaativan ex-vaimon ja omaisuuden uudelleen jaon? Itse en olisi. Jotenkin kummallinen ajatus, että tämä olisi vain oma asia, ei se ympäristö ja elämäntilanne siitä mihinkään katoa vaikka uuteen suhteeseen ryhtyisikin. Joka ikisellä meidän tekemisellämme on seuraus, ja se vaikuttaa monesti suureen joukkoon ihmisiä.
Minä olin vastaavassa tilanteessa kyllä miettinyt nuo kaikki asiat läpi ja todennut sen niiden arvoiseksi. Kyllähän ihmiset vaihtaa kumppania. Ei se ole helppoa, mutta kyllä niin tehdään eikä useimmat siihen päätyneet vaikuta edes katuvan. Ja ehkä nuo vihat päälleen -skenaariot on ylimitoitettuja. Ainakin minun tuttavapiirissäni katkeruudet on viimeistään parissa vuodessa väistyneet ja ihmiset siirtyneet eteenpäin.
Hyvä, että olet pohtinut asiaa monelta kannalta! Entä mitä ajattelet siitä, että tämä ihastuksesi kohde kertoo tunnustuksestasi vaimolleen? Olen itse monesti miettinyt, että mitä nämä naiset ajattelevat. Pitäisikö minun ottaa asia puheeksi heidän kanssaan?
En näe mitään syytä, miksi ihastuksen kohde ottaisi asian puolisonsa kanssa puheeksi niin, että kertoisi ihastuneen henkilöllisyyden. Jos haluaa käsitellä asiaa puolisonsa kanssa, niin se onnistuu hyvin, vaikka ihastuja jäisi anonyymiksi. Tietysti on mahdollista, että puoliso asian arvaa tai että kertoo, mutta sille ihastunut ei tietenkään voi mitään.
Jos mietin itseni ihastuneen asemaan, niin vain ihastukseni ajatuksilla olisi minulle merkitystä. Tietysti toivoisin, että ihastukseni pitäisi asian meidän kahden välisenä, koska aihe on arka, herkkä ja henkilökohtainen. Jos kertoisi niin olisin pettynyt ihastukseni kohteeseen ja hänen toimintaansa. Se voisi auttaa ihastuksesta eroon pääsemisessä, mutta satuttaisi. Puolison mielipiteellä ei olisi minulle merkitystä.
Jos mietin itseni sen asemaan, johon oltaisiin ihastuttu, niin en kertoisi asiasta kenellekään. En myöskään edes puolisolleni, koska asialla ei olisi merkitystä parisuhteemme kannalta. Ja toisaalta koen, että noin aran asian kertominen on tietynlainen luottamuksen osoitus ja haluaisin olla sen luottamuksen arvoinen. Ja toisaalta haluaisin suojella ihastunutta muilta negatiivisilta tunteilta, kuten noloudelta tai häpeältä, joita asiaan voi liittyä. Hänellä olisi varmasti tarpeeksi kestämistä ja käsittelemistä saavuttamattoman ihastuksen ja siitä koituvan ahdistuksen kanssa.
Meillä on puolisoni kanssa sopimus, että me olemme avoimia parisuhteemme kannalta tärkeistä asioista. Niitä ei voi jättää jakamatta sen varjolla, että haluaisi suojella jotain henkilöä tiedolta. Siksi me keskenämme kerromme näistä. Tunnustajan henkilöllisyydellä on todellakin merkitystä! Jos olisin pitänyt tällaista ihmistä ystävänäni, niin jäisin todellakin miettimään ystävyytemme laatua, ja sitä, haluaako tämä ystävä minulle ja perheelleni pahaa. Omassa tapauksessani onneksi yleensä nämä ovat olleet jotain kaukaisempia tuttuja, joita tapaan välillä mutteivät mitään ystäviä. Yhden ystävän lemppasin elämästäni tällaisen tapahtuneen takia.
Ja jatkan tähän vielä toisen näkökulman, nimittäin sen, että mieheni nauttii näistä tilanteista, missä joku osoittaa ihastustaan. Hän on ulospäinsuuntautunut, vähän flirttikin ja varmaan siksi naiset aika usein tulkitsevat näitä tilanteita jotenkin väärin. Mies on siinä mielessä itsekäs, että hän ei välttämättä osaa lopettaa näitä tilanteita alkuunsa, vaan huumaantuu ihailusta. Hän myöntää tämän itsekin. Hän myös nauttii tilanteesta, missä hän voi kertoa asiasta vaimolleen, jolloin hän saa mielessään luotua jonkinlaisen kilpailuasetelman, missä hän itse kuvittelee olevansa palkintona. Itse tiedostan tilanteen tietysti, ja onhan se vähän sellainen hassu peli. Eniten toki ihmettelen näitä sinisilmäisiä naisia.
Minä taas ihmettelen miksi sinä haluat olla tuollaisen miehen kanssa naimisissa. Kuulostaa todella vastenmieliseltä ihmiseltä. En minä niitä ihastujia ihmettele, ne eivät varmaan tajua millainen m*lkku hän pohjimmiltaan on.
Hmm, en minä pidä häntä vastenmielisenä, vaan ihan inhimillisenä. Tottakai se voi hivellä egoa, että joku on kiinnostunut. Tästä syystä koemme molemmat asiasta avoimesti puhumisen hyödyllisenä. Ja tietenkään ne ihastuvat naiset eivät tiedä, minkälainen hän on, haavekuvaanhan he ihastuvat eivätkä todelliseen ihmiseen. Me kuitenkin elämme kolmatta vuosikymmenettä yhdessä, siinä alkaa jo vähän oppia tuntemaan ;)
Minusta taas on syvästi vastenmielinen piirre ihmisessä nauttia muiden satuttamisesta. Ja sitähän tuo on. Ihmisiä ne hänen flirttinsä kohteetkin on, tunteineen päivineen. Puhdas itsekkyys erikseen. Niitäkin tiedän, jotka eivät vaan ymmärrä mitä tekevät. Mutta tuo kuulostaa siltä, että sinun miehesi tahallaan leikkii muilla ihmisillä ja saa sitä nautintoa. Minusta se ei ole ihan tervettä.
Mutta aika moni on itseasiassa tuollainen, ettei pohjimmiltaan kiinnosta miten kumppani kohtelee muita, kunhan se on itselle kiltti. Jotkut jopa saavat siitä kiksejä, että minä olen se ainoa jota se kohtelee hyvin, minä olen niin spesiaali. Vakka kantensa valitsee.
Ympäri mennään, yhteen tullaan. Eikö tämä koko ketju käsittele samaa asiaa, onko itsekästä nauttia toisen perhetilanteen hämmentämisestä, vaimon satuttamisesta jne.
Onko joku muka tuosta syystä kertonut ihastuksestaan sen kohteelle? Luulisin että luku lähenee nollaa. Suurimmassa osassa tapauksia lienee kyse juuri päinvastaisesta eli ihastunut tuntee tuskaa siitä, että on ihastunut varattuun, tai niin suurta tarvetta kertoa, ettei pysty pitämään enää tietoa sisällään.
Täällä on kerrottu esimerkkejä, joissa ihastunut on vuosia pitänyt asian omana tietonaan, kunnes on ollut pakko kertoa ettei sekoa. Sinun mielestäsi he ovat siis nauttineet tästä, halunneet satuttaa ja hämmentää perhetilannetta?
No ainakin halunneet satuttaa ja hämmentää perhetilannetta.
Huoh. Ei ole halunneet satuttaa. Eri asia haluta satuttaa, kuin haluta jotain joka toteutuessaan sivuvaikutuksena myös satuttaisi ihmisiä. Motiivi ei silloin ole satuttaminen.
-eri
No eihän sen flirttailevan miehenkään motiivi ole satuttaminen, vaan oman egon hivelyn vastaanotto ja boostin saaminen.
Flirttailevan miehen itsetarkoitus on luoda ihastuksen tunteita, joihin hänellä ei ole aikomustakaan vastata ja jotka hän tietää ihastuneelle kivuliaiksi. Varattua lähentelevän tarkoitusperät ei taas yleensä liity mitenkään siihen varatun kumppaniin vaan itse varattuun. Toki varatun iskemisessäkin voi joskus olla kyse pelkästä tunteilla leikkimisestä ja pelaamisesta ja silloin se on ihan yhtä hanurista sekin.
Eikä siinä mitään, saat sinä pitää eri asioita samoina jos haluat. Ei se velvoita muita pitämään.
Flirttaileva mies yrittää iskeä naista tai on vain ilmeikäs kaveri. Tulkinnan varaista mitä kukakin pitää flirttinä.
Eri
Aivan totta. Tämä kommentti liittyi alunperin kirjoitukseen, jossa henkilön kumppani itse on myöntänyt tiedostavansa asian ja nauttivansa siitä. Lisäksi näkemykseni taustalla on muutama nuoruudessa tuntemani mies, jotka niinikään avoimesti myönsivät testailevansa varattuna viehätysvoimaansa muihin naisiin ja peräytymällä viime hetkellä ennen varsinaista pettämistä. Tiedostan toki, ettei kaikki flirtti ole tuollaista tahallista pelaamista. Joskus voi olla viatonta ystävällisyyttä ja joskus taas sieltä toisesta ääripäästä, todellista ihastumista ilman perääntymisaietta.
Jokainen ihminen on yksilö ja joukossa tyhmyys tiivistyy. Jos ihmiset olisi samanlaisia niin eihän suhde ongelmia syntyisi. Jotkut ovat kiusoittelevia, toiset herkkiä, toiset ajattelevaisia ja jne.
Se on ihan totta. Minun kommenttini tosiaan koski näitä tahallaan muilla ihmisillä pelailevia ja siitä kiksinsä saavia, ei flirttailevia ihmisiä yleensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekäs kuvotus, joka siirtää oman luonteensa pskamaisuuden toisen kontolle eikä ota vastuuta omista tekemisistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei, en kunnioita sen alkuperäisen kumppanin onnea oman onneni yli. En odota keneltäkään muultakaan sellaista uhrautumista minun eteeni. Minä väitän, että loppupeleissä hyvin harva näistä hurskastelijoistakaan on valmis uhraamaan onnellisuutensa tuntemattoman ihmisen eteen. Ja myös se takertuminen on omalla tavallaan itsekästä. Ihminen on vaan perusluonteeltaan itsekäs olento. 99% muuta väittävistä on tekopyhiä, ehkä max se 1% aidosti epäitsekkäitä.
Sinulla on todella itsekäs ajattelutapa. Me voimme ajatella kaikesta näin, että ensin ajattelen itseäni ja omaa onneani. Ajan ylinopeutta, koska olen onnellisempi, jos olen aiemmin kotona, väliäkö sillä, jos muiden liikenneturvallisuus vaarantuu. Valitsen ensin lomat, koska tärkeintä on minun onnellisuuteni aina, ei se, että kaikilla on hyvä olla lomilla.
Suurin osa, joka ymmärtää, että me olemme osa yhteisöä ja jos vain jokainen ajattelee itseään, niin väkisin sitä on joskus sillä toisella puolella, jossa vastapuolella on se todella itsekäs tyyppi ja itse kärsijä.Sinun itsekkäällä ajattelulla kaikki tulevat joskus petetyksi. Sillä toisella ajatuksella, kukaan ei tule petetyksi. Mutta sinusta tuon ensimmäisen vaihtoehdon kanssa, jossa kaikki tulevat petetyksi, olemme onnellisia?
Minä vielä kommentoin tähän itsekkyysasiaan. Ymmärrän tavallaan sen periaatteen, miksi ajatellaan että oikeus vallitsevan olosuhteen säilyttämiseen ylittää oikeuden muutokseen. Jos yksi ihminen tulee onnelliseksi nykyisessä tilanteessa ja toinen uudessa tilanteessa, niin väistämättä toinen on onneton. Pohjimmiltaan kummankin toive, että oma onnellisuus ylittäisi toisen on kuitenkin minusta yhtä itsekäs. Etenkin, jos kumpikaan ei tässä toiveessaan huomioi sen "päähenkilön" omaa onnellisuutta. Mutta jos hän on onnellinen nykytilanteessa ei tunnustus varmaan hirveästi uhkaa ketään. Jos taas ei ole, ja olisi ehkä onnellisempi uudessa suhteessa, niin silloinhan se tilanteen säilyttämistä ennallaan toivova ihminen pistää itseasiassa oman onnellisuutensa ei yhden, vaan kahden muun ihmisen onnellisuuden edelle. Eikä siinä mitään. Se on ymmärrettävää ja täysin inhimillistä. Mutta pohjimmiltaan sekin on omalla tavallaan itsekästä.
Olen periaatteessa samaa mieltä, mutta toisaalta se, että ihminen menettää jotain mitä hänellä jo on, on jollakin lailla pahempaa kuin se, ettei hän saa jotain mitä haluaa. Esim. jos minulta varastetaan auto, se ei ole ihan sama tilanne kuin se, että minulla ei ole alunperinkään varaa ostaa autoa.
Autovarkaus vertauskuvana ontuu, koska kumppani ei ole toisen omaisuutta, vaan hän on ihminen, jolla on oma tahto ja päätösvalta, sekä omat tunteet. Auto ei ota mitään kantaa siihen, kenen omistuksessa on, eikä auto tee itsenäisiä päätöksiä. Ihminen kuitenkaan ei ole mikään esine, jonka sijainnista toiset päättävät, vaan ihmisellä on tunteet, tahto ja valinnanvapaus.
Näin on.
Parempi vertaus olisi, että kumpi olisi pahempaa: saada lapsi ja menettää hänet vai että ei koskaan saisi lasta, vaikka haluaisi. Minä en osaa sanoa, kumpi olisi pahempi. Sen vain tiedän, että kumpikin tilanne aiheuttaa suurta tuskaa.
Minusta tämäkin vertaus ontuu. Lapsen kuolema on pahempi asia kuin ero kumppanista - lähestulkoon aina erosta pääsee ihan eri tavalla yli kuin lapsen kuolemasta, ja erosta todellakin toipuu nopeammin. Ja se myös johtuu eri syistä, joiden käsittely on erilaista. Toisaalta onhan erossa aina promillen mahdollisuus takaisin saamisesta - vaikka epätodennäköinen, niin kuitenkaan se ei samalla lailla ole musertavan lopullinen asia, jolle ei voisi mitään. Ja päätös riippuu ihmisen tahdosta, mikä on eri asia kuin kuolema.
Ehkä sellaisia vertauksia ei ole olemassakaan, jotka eivät "onnu" jollain tavalla. Tässä nyt varmaan pointtina oli se, että on epäreilumpaa viedä ihmiseltä jotain sellaista, joka hänellä jo on, kuin olla antamatta hänelle jotain mitä hänellä ei ole ja mitä hän haluaisi. Esim. jos ihmiseltä viedään väkisin munuainen ja annetaan tarvitsevalle, se on enemmän väärin kuin se, että joku ei suostu luovuttamaan omaa munuaistaan sille joka sitä tarvitsee. Jos tämäkin vertaus ontuu, niin ehkä ymmärsitte kuitenkin mitä sillä tarkoitetaan.
Mutta kun nimenomaan toinen ihminen ei ole asia, joka voidaan noin vaan yksipuolisella päätöksellä "viedä" toiselta. Ihminen ei ole omaisuutta (kuten auto) eikä oman kehon osa (kuten munuainen). Näihin (autoon ja munuaiseen) ihmisellä on omistusoikeus, mutta toiseen ihmiseen, kumppaniin ei. Kumppani tekee ihan itse päätöksen siitä, haluaako olla suhteessa, haluaako lähteä, ja kenen kanssa haluaa olla. Ihmistä ei näin ollen voi viedä toiselta. Ihminen voi toki itse päättää lähteä.
Jos henkilöt A ja B ovat yhdessä, ja sitten C ihastuu B:hen ja lopulta myös B ihastuu vastavuoroisesti ja aloittaa suhteen C:n kanssa, ei tässä ole mitään "epäreiluustaulukkoa". Kyseessä ovat ihmissuhteet, jotka perustuvat täysin vapaaehtoisuuteen. A:lla ei ole sen suurempaa oikeutta B:hen kuin C:lläkään. B saa täysin vapaahti valita, kenen kanssa haluaa olla. Jos hän valitsee uuden suhteen, ei C tee yhtään sen enempää väärin aloittaessaan tämän suhteen, kuin mitä A tekisi jatkaessaan suhdetta, jos B päättäisikin eron sijaan jäädä vanhaan suhteeseen.
Uskokaa nyt. Ihmistä ei voi omistaa. Kumppani ei ole toisen omistama esine tai käyttöhyödyke, eikä kumppani ole toisen kehon jatke. (Ja en ole itse ollut kolmiodraamoissa mukana, ja toivottavasti en koskaan olekaan - että en nyt siitä näkökulmasta kirjoita.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten se tunnustus voisi sotkea parisuhteen, jos vastakaikua ei tule?
Tuommoinen saakelin tunnustus pilasi kyllä hyvän kaverisuhteen.
Sen jälkeen aloin inhota tyyppiä. Molemmat varattuja.
Siihen asti olin luullut, että mies ja nainen voivat olla kavereita/ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ihmiset ovat tolkuttoman itsekeskeisiä. Ja tällä tarkoitan ennen kaikkea näitä, jotka identifioituvat potentiaalisen pettämisen "uhreiksi".
Olen itse ollut jonkin sortin toinen nainen kahdesti. Ensimmäisessä tapauksessa olin rakastunut työkaveriin 8 vuotta. En tehnyt mitään, olin itsekin naimisissa (ja kyllä, rakastin myös miestäni). Kollega oli oikein varsinainen kunnon mies, kunnioitin sitä enkä sanonut tai tehnyt mitään. Kunnes lopulta hän tunnusti omien tunteidensa heränneen. Seurauksena oli lyhyt, varsin vähän konkreettista toimintaa sisältänyt mutta hyvin intensiivinen rakkaussuhde.
Toisessa tapauksessa kollega alkoi lämmitellä minua juhlissa ja yllätyksekseni lämpenin ja myöhemmin sen hänelle osoitin. Tämä on johtanut jopa seksiin myöhemmin.
Kummassakaan tapauksessa kummallakin osapuolella on ollut aivan varmasti päällimmäisenä mielessä omat tunteet ja halut. Ihmiset kokevat rakastumista, halua, kiimaa. Tuolloin viimeinen asia mielessä on toisen osapuolen puoliso. Tai edes oma.
Minua voi syyttää monesta, mutta mitään halua aiheuttaa mitään ikävää jollekulle naiselle, jota en ole edes tavannut, minulla ei ole. Missään tapauksessa en ole kokenut halua hämmentää kenenkään perhe-elämää. En ole kokenut todellakaan mitään vahingoniloa tai voittamisen tunnetta.
Kummassakin tapauksessa toisen osapuolen puoliso on ikään kuin pakollinen lavaste näyttämöllä. Siellä se vain on. Mutta siitä ei keskustella, sitä ei ajatella. Toivotaan, ettei sitä tarvitse häiritä.
Mutta nämä uhriutujat hyvin lapsellisesti kuvittelevat, että rakkauden tai himon sijaan ns. toista naista ajaa lähinnä ilkeämielisyys juuri häntä kohtaan. Kuule, sinä et siinä vaiheessa, kun tunteet ottavat vallan, kiinnosta yhtään ketään. Ja se siinä lieneekin vaikeinta. Puolison ja sen toisen juttu on heidän päässään vain heidän juttunsa.
Sinun ajatellaan olevan lähinnä itseriittoinen kusipää, jolle ei mikään muu merkitse yhtään mikään kuin oma napa. Moraali ja arvot täysi nolla. Harva sellaisen kanssa kovin pitkään haluaa olla parisuhteessa, kun oikea luonne paljastuu. Paitsi tietenkin toinen samanlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ihmiset ovat tolkuttoman itsekeskeisiä. Ja tällä tarkoitan ennen kaikkea näitä, jotka identifioituvat potentiaalisen pettämisen "uhreiksi".
Olen itse ollut jonkin sortin toinen nainen kahdesti. Ensimmäisessä tapauksessa olin rakastunut työkaveriin 8 vuotta. En tehnyt mitään, olin itsekin naimisissa (ja kyllä, rakastin myös miestäni). Kollega oli oikein varsinainen kunnon mies, kunnioitin sitä enkä sanonut tai tehnyt mitään. Kunnes lopulta hän tunnusti omien tunteidensa heränneen. Seurauksena oli lyhyt, varsin vähän konkreettista toimintaa sisältänyt mutta hyvin intensiivinen rakkaussuhde.
Toisessa tapauksessa kollega alkoi lämmitellä minua juhlissa ja yllätyksekseni lämpenin ja myöhemmin sen hänelle osoitin. Tämä on johtanut jopa seksiin myöhemmin.
Kummassakaan tapauksessa kummallakin osapuolella on ollut aivan varmasti päällimmäisenä mielessä omat tunteet ja halut. Ihmiset kokevat rakastumista, halua, kiimaa. Tuolloin viimeinen asia mielessä on toisen osapuolen puoliso. Tai edes oma.
Minua voi syyttää monesta, mutta mitään halua aiheuttaa mitään ikävää jollekulle naiselle, jota en ole edes tavannut, minulla ei ole. Missään tapauksessa en ole kokenut halua hämmentää kenenkään perhe-elämää. En ole kokenut todellakaan mitään vahingoniloa tai voittamisen tunnetta.
Kummassakin tapauksessa toisen osapuolen puoliso on ikään kuin pakollinen lavaste näyttämöllä. Siellä se vain on. Mutta siitä ei keskustella, sitä ei ajatella. Toivotaan, ettei sitä tarvitse häiritä.
Mutta nämä uhriutujat hyvin lapsellisesti kuvittelevat, että rakkauden tai himon sijaan ns. toista naista ajaa lähinnä ilkeämielisyys juuri häntä kohtaan. Kuule, sinä et siinä vaiheessa, kun tunteet ottavat vallan, kiinnosta yhtään ketään. Ja se siinä lieneekin vaikeinta. Puolison ja sen toisen juttu on heidän päässään vain heidän juttunsa.
Sinun ajatellaan olevan lähinnä itseriittoinen kusipää, jolle ei mikään muu merkitse yhtään mikään kuin oma napa. Moraali ja arvot täysi nolla. Harva sellaisen kanssa kovin pitkään haluaa olla parisuhteessa, kun oikea luonne paljastuu. Paitsi tietenkin toinen samanlainen.
Olen eri, mutta katkerien ihmisten fantasioita nämä "kukaan ei halua olla tuollaisen kanssa" -hokemat. Oikeasti maailma on täynnä "hyviä" ihmisiä jotka rakastavat "pahaa" ihmistä. Ja narsistipiirteisiä k*sipäitä jotka saa elämässä kaiken, kiilaa työelämässä ja parisuhteissa kiltit ja lempeät. Paha saa palkkansa vain lasten saduissa.
Ja kääntäen, maailma on myös ihan helkkarin täynnä kultaisia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka on pohjalla ja joita kukaan ei halua parisuhteeseen. Ei täällä jaeta rakkautta ja menestystä ja onnea omien ansioiden mukaan. Huonoja uutisia tietty teille moraalikuningattarille, ettei elämä ehkä tuokaan palkintoa hurskastelusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tukahdetut tunteet jäävät vaivaamaan.
Parempi sanoa suoraan niin pääsee jatkamaan elämää, vaikka sitä rakkautta ei saakaan takaisin.Useasti puhuminen auttaa kaikkiin ongelmiin.
Yhteisymmärrys on tärkeä tekijäkin näissä jutuissa. Esim. "Okei, mutta olen suhteessa."
"Ei tässä mitään, kiitos että sain avautua."En oikein ymmärrä tuota, että sitten pääsee jatkamaan elämää. Eihän se ihastus tai mikälie yleensä lopu siihen, että sen tunnustaa. Sen jälkeen se ihmissuhde on vain entistä epätasa-arvoisempi. Sillä, joka rakastaa vähemmän (tai ei ollenkaan) on yleensä enemmän valtaa, ja kun hän tietää sen, hänellä on vieläkin enemmän valtaa.
Ei tuolla vallan epätasapainolla ole merkitystä, jos kyseessä ei ole parisuhde. Jos vaikka työkaverilla olisi yksityiselämän ystävyyssuhteessa enemmän valtaa, niin se ei ulotu työpaikalle eikä ystävyyssuhteessa muutenkaan ole merkittävää vallankäyttöä.
Tuo elämän jatkaminen taas liittyy siihen, että kun asiat on puhuttu selväksi, ei ole enää epävarmuutta siihen liittyen mitä toinen haluaa. Ei tarvitse arvailla mitään. Kun tietää faktat, on helpompi hyväksyä ne ja jatkaa omaa elämää.
Ainakin minulla on niin, että tuossa epävarmuuden tilassa järki tietää, että ei ole mitään mahdollisuutta parisuhteeseen, mutta jossain syvällä sydämessä kuitenkin elää heikko toivon kipinä. Kun kuulee toisen sanovan, ettei mitään voi tapahtua, sydämenkin on helpompi sammuttaa se hento kipinä. Hiljalleen se hiipuu ja jonkin ajan kuluttua (kuukausien tai vuosien kuluessa) se ei enää satu.
Jos epävarmuus jatkuu ikuisesti, myös sydän ylläpitää tuota liekkiä ikuisesti ja ajan myötä se polttaa koko sielun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tukahdetut tunteet jäävät vaivaamaan.
Parempi sanoa suoraan niin pääsee jatkamaan elämää, vaikka sitä rakkautta ei saakaan takaisin.Useasti puhuminen auttaa kaikkiin ongelmiin.
Yhteisymmärrys on tärkeä tekijäkin näissä jutuissa. Esim. "Okei, mutta olen suhteessa."
"Ei tässä mitään, kiitos että sain avautua."En oikein ymmärrä tuota, että sitten pääsee jatkamaan elämää. Eihän se ihastus tai mikälie yleensä lopu siihen, että sen tunnustaa. Sen jälkeen se ihmissuhde on vain entistä epätasa-arvoisempi. Sillä, joka rakastaa vähemmän (tai ei ollenkaan) on yleensä enemmän valtaa, ja kun hän tietää sen, hänellä on vieläkin enemmän valtaa.
Ei tuolla vallan epätasapainolla ole merkitystä, jos kyseessä ei ole parisuhde. Jos vaikka työkaverilla olisi yksityiselämän ystävyyssuhteessa enemmän valtaa, niin se ei ulotu työpaikalle eikä ystävyyssuhteessa muutenkaan ole merkittävää vallankäyttöä.
Tuo elämän jatkaminen taas liittyy siihen, että kun asiat on puhuttu selväksi, ei ole enää epävarmuutta siihen liittyen mitä toinen haluaa. Ei tarvitse arvailla mitään. Kun tietää faktat, on helpompi hyväksyä ne ja jatkaa omaa elämää.
Ainakin minulla on niin, että tuossa epävarmuuden tilassa järki tietää, että ei ole mitään mahdollisuutta parisuhteeseen, mutta jossain syvällä sydämessä kuitenkin elää heikko toivon kipinä. Kun kuulee toisen sanovan, ettei mitään voi tapahtua, sydämenkin on helpompi sammuttaa se hento kipinä. Hiljalleen se hiipuu ja jonkin ajan kuluttua (kuukausien tai vuosien kuluessa) se ei enää satu.
Jos epävarmuus jatkuu ikuisesti, myös sydän ylläpitää tuota liekkiä ikuisesti ja ajan myötä se polttaa koko sielun.
Tämä. Ainakin itselläni tunteiden syntyminen ja säilyminen vaatii vähintään illuusion mahdollisesta molemminpuolisuudesta. Ilman tätä tunne kuolee hyvin nopeasti. Mahdollisesti kivun ja häpeän kanssa, mutta se on pieni hinta elämän jatkumisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tukahdetut tunteet jäävät vaivaamaan.
Parempi sanoa suoraan niin pääsee jatkamaan elämää, vaikka sitä rakkautta ei saakaan takaisin.Useasti puhuminen auttaa kaikkiin ongelmiin.
Yhteisymmärrys on tärkeä tekijäkin näissä jutuissa. Esim. "Okei, mutta olen suhteessa."
"Ei tässä mitään, kiitos että sain avautua."En oikein ymmärrä tuota, että sitten pääsee jatkamaan elämää. Eihän se ihastus tai mikälie yleensä lopu siihen, että sen tunnustaa. Sen jälkeen se ihmissuhde on vain entistä epätasa-arvoisempi. Sillä, joka rakastaa vähemmän (tai ei ollenkaan) on yleensä enemmän valtaa, ja kun hän tietää sen, hänellä on vieläkin enemmän valtaa.
Mutta valtaa voi käyttää monella tavalla. Myös johonkin hyvään. Jos tiedät, että sinulla on suuri vaikutusvalta toiseen ihmiseen, voit esim. kannustaa ja tukea häntä pyrkimään eteenpäin elämässsään, ja sitä ei tiedä mitä hienoa siitä seuraakaan.
Jos joku ihminen on minulle yhdentekevä tai jopa tunnen vastenmielisyyttä häntä kohtaan, niin miksi vaivautuisin tukemaan ja kannustamaan häntä? Sehän antaisi vain väärän kuvan, hän luulisi olevansa minulle tärkeä.
No suurin osa ihmisistä kai lähtökohtaisesti haluaa olla ystävällisiä muille ihmisille. Ainakin itse pyrin olemaan kaikille ystävällinen ja kunnioittava riippumatta siitä, mitä he minulle merkitsevät.
Esimerkiksi lastenvaunujen kanssa bussiin tuleva tuntematon nainen on minulle yhdentekevä, mutta tarvittaessa autan nostamaan vaunut bussiin, koska se on ystävällistä eikä siitä ole minulle mitään vaivaa.
Ja jos voin muutamalla kauniilla sanalla tukea minulle yhdentekevää ihmistä, niin miksi en tekisi sitä? Sanat ovat ilmaisia eikä se aiheuta minulle mitään vaivaa. Sille ihastuneelle ne sanat saattavat kuitenkin olla merkityksellisimmät sanat hänen elämässään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tukahdetut tunteet jäävät vaivaamaan.
Parempi sanoa suoraan niin pääsee jatkamaan elämää, vaikka sitä rakkautta ei saakaan takaisin.Useasti puhuminen auttaa kaikkiin ongelmiin.
Yhteisymmärrys on tärkeä tekijäkin näissä jutuissa. Esim. "Okei, mutta olen suhteessa."
"Ei tässä mitään, kiitos että sain avautua."En oikein ymmärrä tuota, että sitten pääsee jatkamaan elämää. Eihän se ihastus tai mikälie yleensä lopu siihen, että sen tunnustaa. Sen jälkeen se ihmissuhde on vain entistä epätasa-arvoisempi. Sillä, joka rakastaa vähemmän (tai ei ollenkaan) on yleensä enemmän valtaa, ja kun hän tietää sen, hänellä on vieläkin enemmän valtaa.
Mutta valtaa voi käyttää monella tavalla. Myös johonkin hyvään. Jos tiedät, että sinulla on suuri vaikutusvalta toiseen ihmiseen, voit esim. kannustaa ja tukea häntä pyrkimään eteenpäin elämässsään, ja sitä ei tiedä mitä hienoa siitä seuraakaan.
Jos joku ihminen on minulle yhdentekevä tai jopa tunnen vastenmielisyyttä häntä kohtaan, niin miksi vaivautuisin tukemaan ja kannustamaan häntä? Sehän antaisi vain väärän kuvan, hän luulisi olevansa minulle tärkeä.
No suurin osa ihmisistä kai lähtökohtaisesti haluaa olla ystävällisiä muille ihmisille. Ainakin itse pyrin olemaan kaikille ystävällinen ja kunnioittava riippumatta siitä, mitä he minulle merkitsevät.
Esimerkiksi lastenvaunujen kanssa bussiin tuleva tuntematon nainen on minulle yhdentekevä, mutta tarvittaessa autan nostamaan vaunut bussiin, koska se on ystävällistä eikä siitä ole minulle mitään vaivaa.
Ja jos voin muutamalla kauniilla sanalla tukea minulle yhdentekevää ihmistä, niin miksi en tekisi sitä? Sanat ovat ilmaisia eikä se aiheuta minulle mitään vaivaa. Sille ihastuneelle ne sanat saattavat kuitenkin olla merkityksellisimmät sanat hänen elämässään.
Jep. Täällä haukutaan ehkä vuosien sisäisen painiskelun jälkeen varatulle ihastusta tunnustavia itsekkäiksi, ja samalla ihmetellään miksi kukaan viitsisi olla toiselle ihmiselle edes perus ystävällinen. Huoh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ihmiset ovat tolkuttoman itsekeskeisiä. Ja tällä tarkoitan ennen kaikkea näitä, jotka identifioituvat potentiaalisen pettämisen "uhreiksi".
Olen itse ollut jonkin sortin toinen nainen kahdesti. Ensimmäisessä tapauksessa olin rakastunut työkaveriin 8 vuotta. En tehnyt mitään, olin itsekin naimisissa (ja kyllä, rakastin myös miestäni). Kollega oli oikein varsinainen kunnon mies, kunnioitin sitä enkä sanonut tai tehnyt mitään. Kunnes lopulta hän tunnusti omien tunteidensa heränneen. Seurauksena oli lyhyt, varsin vähän konkreettista toimintaa sisältänyt mutta hyvin intensiivinen rakkaussuhde.
Toisessa tapauksessa kollega alkoi lämmitellä minua juhlissa ja yllätyksekseni lämpenin ja myöhemmin sen hänelle osoitin. Tämä on johtanut jopa seksiin myöhemmin.
Kummassakaan tapauksessa kummallakin osapuolella on ollut aivan varmasti päällimmäisenä mielessä omat tunteet ja halut. Ihmiset kokevat rakastumista, halua, kiimaa. Tuolloin viimeinen asia mielessä on toisen osapuolen puoliso. Tai edes oma.
Minua voi syyttää monesta, mutta mitään halua aiheuttaa mitään ikävää jollekulle naiselle, jota en ole edes tavannut, minulla ei ole. Missään tapauksessa en ole kokenut halua hämmentää kenenkään perhe-elämää. En ole kokenut todellakaan mitään vahingoniloa tai voittamisen tunnetta.
Kummassakin tapauksessa toisen osapuolen puoliso on ikään kuin pakollinen lavaste näyttämöllä. Siellä se vain on. Mutta siitä ei keskustella, sitä ei ajatella. Toivotaan, ettei sitä tarvitse häiritä.
Mutta nämä uhriutujat hyvin lapsellisesti kuvittelevat, että rakkauden tai himon sijaan ns. toista naista ajaa lähinnä ilkeämielisyys juuri häntä kohtaan. Kuule, sinä et siinä vaiheessa, kun tunteet ottavat vallan, kiinnosta yhtään ketään. Ja se siinä lieneekin vaikeinta. Puolison ja sen toisen juttu on heidän päässään vain heidän juttunsa.
Sinun ajatellaan olevan lähinnä itseriittoinen kusipää, jolle ei mikään muu merkitse yhtään mikään kuin oma napa. Moraali ja arvot täysi nolla. Harva sellaisen kanssa kovin pitkään haluaa olla parisuhteessa, kun oikea luonne paljastuu. Paitsi tietenkin toinen samanlainen.
Olen eri, mutta katkerien ihmisten fantasioita nämä "kukaan ei halua olla tuollaisen kanssa" -hokemat. Oikeasti maailma on täynnä "hyviä" ihmisiä jotka rakastavat "pahaa" ihmistä. Ja narsistipiirteisiä k*sipäitä jotka saa elämässä kaiken, kiilaa työelämässä ja parisuhteissa kiltit ja lempeät. Paha saa palkkansa vain lasten saduissa.
Ja kääntäen, maailma on myös ihan helkkarin täynnä kultaisia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka on pohjalla ja joita kukaan ei halua parisuhteeseen. Ei täällä jaeta rakkautta ja menestystä ja onnea omien ansioiden mukaan. Huonoja uutisia tietty teille moraalikuningattarille, ettei elämä ehkä tuokaan palkintoa hurskastelusta.
En ole kuullut kenenkään tervepäisen viihtyvän narsistin seurassa kovin pitkään. Äärettömän kuluttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tukahdetut tunteet jäävät vaivaamaan.
Parempi sanoa suoraan niin pääsee jatkamaan elämää, vaikka sitä rakkautta ei saakaan takaisin.Useasti puhuminen auttaa kaikkiin ongelmiin.
Yhteisymmärrys on tärkeä tekijäkin näissä jutuissa. Esim. "Okei, mutta olen suhteessa."
"Ei tässä mitään, kiitos että sain avautua."En oikein ymmärrä tuota, että sitten pääsee jatkamaan elämää. Eihän se ihastus tai mikälie yleensä lopu siihen, että sen tunnustaa. Sen jälkeen se ihmissuhde on vain entistä epätasa-arvoisempi. Sillä, joka rakastaa vähemmän (tai ei ollenkaan) on yleensä enemmän valtaa, ja kun hän tietää sen, hänellä on vieläkin enemmän valtaa.
Mutta valtaa voi käyttää monella tavalla. Myös johonkin hyvään. Jos tiedät, että sinulla on suuri vaikutusvalta toiseen ihmiseen, voit esim. kannustaa ja tukea häntä pyrkimään eteenpäin elämässsään, ja sitä ei tiedä mitä hienoa siitä seuraakaan.
Jos joku ihminen on minulle yhdentekevä tai jopa tunnen vastenmielisyyttä häntä kohtaan, niin miksi vaivautuisin tukemaan ja kannustamaan häntä? Sehän antaisi vain väärän kuvan, hän luulisi olevansa minulle tärkeä.
No suurin osa ihmisistä kai lähtökohtaisesti haluaa olla ystävällisiä muille ihmisille. Ainakin itse pyrin olemaan kaikille ystävällinen ja kunnioittava riippumatta siitä, mitä he minulle merkitsevät.
Esimerkiksi lastenvaunujen kanssa bussiin tuleva tuntematon nainen on minulle yhdentekevä, mutta tarvittaessa autan nostamaan vaunut bussiin, koska se on ystävällistä eikä siitä ole minulle mitään vaivaa.
Ja jos voin muutamalla kauniilla sanalla tukea minulle yhdentekevää ihmistä, niin miksi en tekisi sitä? Sanat ovat ilmaisia eikä se aiheuta minulle mitään vaivaa. Sille ihastuneelle ne sanat saattavat kuitenkin olla merkityksellisimmät sanat hänen elämässään.
Jep. Täällä haukutaan ehkä vuosien sisäisen painiskelun jälkeen varatulle ihastusta tunnustavia itsekkäiksi, ja samalla ihmetellään miksi kukaan viitsisi olla toiselle ihmiselle edes perus ystävällinen. Huoh.
Vuosien sisäisen painiskelen 🤣 oikea pyyteetön sielu siellä🥱
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ihmiset ovat tolkuttoman itsekeskeisiä. Ja tällä tarkoitan ennen kaikkea näitä, jotka identifioituvat potentiaalisen pettämisen "uhreiksi".
Olen itse ollut jonkin sortin toinen nainen kahdesti. Ensimmäisessä tapauksessa olin rakastunut työkaveriin 8 vuotta. En tehnyt mitään, olin itsekin naimisissa (ja kyllä, rakastin myös miestäni). Kollega oli oikein varsinainen kunnon mies, kunnioitin sitä enkä sanonut tai tehnyt mitään. Kunnes lopulta hän tunnusti omien tunteidensa heränneen. Seurauksena oli lyhyt, varsin vähän konkreettista toimintaa sisältänyt mutta hyvin intensiivinen rakkaussuhde.
Toisessa tapauksessa kollega alkoi lämmitellä minua juhlissa ja yllätyksekseni lämpenin ja myöhemmin sen hänelle osoitin. Tämä on johtanut jopa seksiin myöhemmin.
Kummassakaan tapauksessa kummallakin osapuolella on ollut aivan varmasti päällimmäisenä mielessä omat tunteet ja halut. Ihmiset kokevat rakastumista, halua, kiimaa. Tuolloin viimeinen asia mielessä on toisen osapuolen puoliso. Tai edes oma.
Minua voi syyttää monesta, mutta mitään halua aiheuttaa mitään ikävää jollekulle naiselle, jota en ole edes tavannut, minulla ei ole. Missään tapauksessa en ole kokenut halua hämmentää kenenkään perhe-elämää. En ole kokenut todellakaan mitään vahingoniloa tai voittamisen tunnetta.
Kummassakin tapauksessa toisen osapuolen puoliso on ikään kuin pakollinen lavaste näyttämöllä. Siellä se vain on. Mutta siitä ei keskustella, sitä ei ajatella. Toivotaan, ettei sitä tarvitse häiritä.
Mutta nämä uhriutujat hyvin lapsellisesti kuvittelevat, että rakkauden tai himon sijaan ns. toista naista ajaa lähinnä ilkeämielisyys juuri häntä kohtaan. Kuule, sinä et siinä vaiheessa, kun tunteet ottavat vallan, kiinnosta yhtään ketään. Ja se siinä lieneekin vaikeinta. Puolison ja sen toisen juttu on heidän päässään vain heidän juttunsa.
Sinun ajatellaan olevan lähinnä itseriittoinen kusipää, jolle ei mikään muu merkitse yhtään mikään kuin oma napa. Moraali ja arvot täysi nolla. Harva sellaisen kanssa kovin pitkään haluaa olla parisuhteessa, kun oikea luonne paljastuu. Paitsi tietenkin toinen samanlainen.
Olen eri, mutta katkerien ihmisten fantasioita nämä "kukaan ei halua olla tuollaisen kanssa" -hokemat. Oikeasti maailma on täynnä "hyviä" ihmisiä jotka rakastavat "pahaa" ihmistä. Ja narsistipiirteisiä k*sipäitä jotka saa elämässä kaiken, kiilaa työelämässä ja parisuhteissa kiltit ja lempeät. Paha saa palkkansa vain lasten saduissa.
Ja kääntäen, maailma on myös ihan helkkarin täynnä kultaisia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka on pohjalla ja joita kukaan ei halua parisuhteeseen. Ei täällä jaeta rakkautta ja menestystä ja onnea omien ansioiden mukaan. Huonoja uutisia tietty teille moraalikuningattarille, ettei elämä ehkä tuokaan palkintoa hurskastelusta.
En ole kuullut kenenkään tervepäisen viihtyvän narsistin seurassa kovin pitkään. Äärettömän kuluttavaa.
Mahdollisesti, mutta ei läheskään kaikki ei-tervepäiset ihmiset ole pahoja. Voi olla jonkun trauman jäljiltä vaikea pitää rajoja, ei usko ansaitsevansa parempaa jne. Sinänsä on siis valheellista väittää, että pitäisi olla toinen samanlainen. Väitän, että itsekeskeisen m*lkun puoliso nimenomaan yleensä ei ole toinen samanlainen, vaan päinvastoin liian kiltti ja alistuva ihminen.
Jokainen ihminen on yksilö ja joukossa tyhmyys tiivistyy. Jos ihmiset olisi samanlaisia niin eihän suhde ongelmia syntyisi. Jotkut ovat kiusoittelevia, toiset herkkiä, toiset ajattelevaisia ja jne.