Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kertokaa miksi nuorempi sukupolvi uupuu?
27.02.2023 |
Koen hiukan vaikeaksi käsittää, miksi ihmeessä tämä nuorempi sukupolvi nyt uupuu niin mahdottomaan tahtiin (esim tänään 27.2. HS "Nuorten työuupumus uhkaa jo taloutta").
Siis mikä ihme näitä uuvuttaa?
Yritän siis vilpittämästi hahmottaa, mistä tämä johtuu? Onko aines jotenkin "heikompaa" nykyisin? Eikö ole paineensietokykyä?
Työelämä ei taatusti ole kovin paljon erilaista kuin ollut parikymmentä viime vuotta (vähintään). On paineistavia töitä, on pas*oja työpaikkoja, on huonoja pomoa, mutta on myös erinomaisia työpaikkoja, hyviä työkokemuksia jne. Eli samaa kuin ennenkin.
Okei, en itse ole enää nuori, ikää 52 v.
Opiskelin yliopistossa maisteritutkinnon, olin hanttihommissa laman aikana ja sen jälkeen sitten kokoaikaisesti työelämässä. Elämään mahtunut kaikenlaista vastoinkäymistä, mutta vielä tässä porskutetaan.
Onko jokin maailmassa niin muuttunut, että nuoret uupuu ELÄMÄSTÄ yleisesti (???) vai mistä on kyse?
Kommentit (1167)
Mitä hohdokasta on olla eläkkeellä ja odottaa sitä parikymppisenä,itse olisi mieluusti nuori,elämä edessä iloineen ja suruineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Christiiina kirjoitti:
Nykyään on se trendi, että työpaikoilla yksi ihminen tekee kahden ihmisen työt yhden ihmisen palkalla.
Mutta jos näin on, niin miksi nimenomaan nuoret työntekijät uupuvat? Mikseivät nelikymppiset, viisikymppiset, kuusikymppiset ja liki seitsenkymppiset uuvu? Heillä on lisäpaineena vielä se että ikääntyvän on hyvin vaikeata saada uusi työpaikka.
Meillä ainakin on näitä eläkeikää lähestyviä henkilöitä, jotka eivät ole päivittäneet osaamistaan koko tällä vuosituhannella. Siis ihan oikeasti. Ei osata käyttää exceliä, ei osata koodata, vaikka oma työ sitä (alkeellisella tasolla) edellyttää, ei osata käyttää edes sähköistä kalenteria. Mutta ei näitä Perttejä potkita ulos, eläkeikään on pari vuotta, ne saa olla siihen asti. Samalla osaamisella varustettu nuori työntekijä ei saisi ikinä töitä, meiltä uusilta taloon tulijoilta vaaditaan ihan todella paljon enemmän. Joten kukapa muut tässä yhtälössä uupuu kuin se uusi tulija, Perttihän saa jatkaa samaa rataa kuin 1990-luvulla.
Käytännön esimerkki:
Tulin vastavalmistuneena eläköityneen tilalle.
Johtaja perehdyttää tekemään X, Y ja Z. On laskelmia, raportteja, käppyröitä, koosteita ja palvelulupauksia.
Taistelen selvitäkseni työnkuvasta, kunnes pääsen tutustumaan edeltäjän töihin.
Edeltäjän töissä ei ole tehty laskelmia. On käytetty kolmea eri nyrkkivakiota kymmenien vaihtoehtojen sijasta.
Raportteja ei yksinkertaisesti tehty eikä lähetetty asiakkaille.
Käppyröitä ei piirretty.
Tässä vaiheessa lienee itsestään selvää sanoa, että asiakkaille lähetettiin koosteet vain jos jostain tuli jotain lukuja jonkun muun valmiiksi tekemänä?
Palvelulupaus oli se, että hommat hoituivat. Asiakas joutui luottamaan ja tekijä kiirehti tekemään töitä.
Ja totta kai minunkin työni lähti lentoon, kun aloin toteuttaa edeltäjän enkä johtajan työmenetelmiä. Katsos, nyt tekemisen keskiössä on se TEKEMINEN eikä tekemisen suunnittelu ja tekemisen raportointi.
Olen sitä mieltä, että byrokratia on tekemässä työnteosta mahdotonta. Meinasihan se viedä minulta järjenkin. Ei ole mitään järkeä raapustaa kymmensivuista raporttia kuvineen ja käppyröineen, kun työn tilaaja on tyytyväinen 3-riviseen sähköpostiin. Koko Suomi on tukehtumassa omaan perfektionismiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Tavallinen arkipäivä:
klo 6 herätyskello soittaa. Pitää herättää lapsi kirjain C päiväkotiin, lapsi kirjain B eskariin. Yrität laittaa itseäsi hieman valmiiksi, samalla "hoputtaen" pienempiä lapsia lähtöön. Huh mikä rulianssi, mutta klo 6:45 halaat vielä viimeisen kerran lapsia ja toivotat mukavaa hoitopäivää.
klo 7:30 olet vihdoin töissä. Ensimmäisenä selviää, että sijaisia ei ole saatu ja osastolla on vaje työntekijöistä. Yrität parhaasi selviytyä.
klo 8:00 soitat nopeesti lapselle kirjain A ja kysyt, onko kouluunlähtö sujunut hyvin. Tulee pieni keskeytys töihin ja stressitasot nousee, kun pieni ekaluokkalainen ei ole vielä edes noussut sängystä. Muutama varmistussoitto vielä edessä.
Klo 12 tulee päiväkodista viestiä, että kirjain A:lle on noussut kuume. Okeiiiii. Pieni tuumaustauko (lue: järjetön stressi!!!). Vihdoin saat lapsen mummon puhelimella kiinni, joka ONNEKSI pääsee hakemaan lapsen päiväkodista. Ei tietenkään mielellään, kun on itse infektioherkkä, mutta lupautuu kuitenkin. Kiitos kiitos kiitos mummo! Lupaan leipoa viikonloppuna jotain tästä hyvästä mummolle. (En todellakaan jaksaisi!)
Työpäivä täynnä palavereita ja "tulipalojen sammutusta". Myös väkivaltatilanteita, missä on lyöty ja potkittu, syljetty ja nimitelty ja joskus jopa tappouhkausia.
Klo 16:00 työpäivä päättyy, mutta esihenkilö tulee anelemaan, että jäisin iltavuoroon. Kauniisti kieltäydyn ja kerron, että oma lapsi on kipeänä ja toinen pitää hakee eskarista ja ekaluokkalaisen läksyt pitää mennä tekeen. Kauhee huokailua ja voivottelua ja kuinka nyt hänet jätetään pulaan. Hirveällä syyllisyyden tunnolla pysyn päätöksessäni, en voi tehdä tänään(kään!) tuplavuoroa.
Haet lapsen eskarista, käyt kaupassa, pienemmin mummolasta ja kotona odottaa väsysynyt ja kiukkuinen ekaluokkalainen kun läksyt on tyhmiä. Kuuntelet päivän murheet, onnistumiset, elät tunteissa mukana. Pienintä sylittelet vaikka nostaminen sattuu, kun töissä on olkapäätä murjottu.
Klo on 18 ja jaksan vaan itkeä. Mies reissutöissä ulkomailla ja muutenkin tekee paljon töitä ja on paljon pois kotoa.
Wilma piippaa, että muista vanhempainilta ja muista tuoda kouluun maitopurkki ja yksivärinen sukka. Eskarista tulee viestiä, että kihomatoja liikkeellä ja kappas, juurihan se keskimmäinen sanoi, kuinka peppua kutittaa. Apteekkiin pitäis päästä lähteen. Milläs pääset. Ei kun kaikki lapset autoon ja eteisessä salaa kyynelien pyyhintää.
Miten järjestän huomisen työpäivän? Pakko ottaa sairaslomaa, lapsella kuumetta yli 38. Soitat töihin. Kyselyä miten ei nyt kukaan voi tulla hoitaan kipeetä lasta. Taas huono ihminen fiilistä, kun kerrot, ettei voi. Mitään kiitosta ei saa siitä, että tämän päivän sain järjestymään.
Aa... miten voi olla ylikuormittunut? Totta tosiaan? VIELÄ ei itsellä ole mielenterveysongelmia, mutta eiköhän kohta ole...
- Äiti 35v, sairaanhoitaja
Kuvaamasi lapsiperheen arki on rankkaa, mutta tuollaista se on ollut jo aiemminkin. 15 vuotta sitten, kun omat lapseni olivat pieniä ja varmasti sitäkin ennen varsinkin äidit ovat kuormittuneet ruuhkavuosina.
Ei tämä kuitenkaan vastaa kysymykseen, miksi nuoret nykyään uupuvat eivätkä jaksa (työ)elämää.
Pikkusiskoni kuuluu tähän nuorempaan, herkästi uupuvaan porukkaan ja isosisareni kanssa joskus aiheesta puhuimme.
Huomionarvoista molempien mielestä on se, että sisaremme elämä on lähtökohtaisesti ollut todella paljon helpompaa ja kevyempää kuin meidän. Ei kesätöitä, rauhassa sai keskittyä opiskeluun ja vanhempien rahahanat virtasivat tasaisesti sisaren taskuun. Heti, kun siirtyi yliopistoon opiskelemaan ja teki töitä sen ohella, alkoi masennus ja uupumus ja joutui keskeyttämään opinnot. Minä ja sisareni olemme myös käyneet yliopiston, tehneet töitä samalla ja jopa hankkineet lapsia ohessa, eikä se elämä ole meilläkään mitään ruusuilla tanssimista ollut, mutta samanlaista totaaliuupumusta ei meillä käynyt.
Tähän lisäksi ajan henki muuttui merkittävästi jossain kohtaa sellaiseksi, että pikkusisareni ikäpolvi pahastuu suunnattomasti kaikesta, mikä eroaa heidän arvomaailmastaan. Pahastuminen esiintyy siten, että suututaan niin pitkäksi aikaa, kunnes vastapuoli yksinkertaisesti luovuttaa ja esittää, niin kuin sellaista mielipidettä ei olisi enää olemassakaan. Sellainen epämukavuuden sietokyky puuttuu kokonaan.
Syytän tästä yhteiskuntaa, joka kasvatti tällaisen sukupolven ja lisäksi vanhempiani, jotka hemmottelivat sisareni piloille ja nakkasivat sen jälkeen vasta aivan liian myöhään (25v) yksin selviytymään.
Tiedoksi, että sisareni on minulle silti äärimmäisen rakas.
Vierailija kirjoitti:
Hei täti, kasvoit ja teit työuraasi ihan erilaisessa maailmassa kuin nykynuoret. Niin minäkin. Olen sua vain kymmenen vuotta nuorempi mutta meidän sukupolviemme välissä kulkee kummallinen raja-aita, jonka toiselta puolelta vanhempi väestö huutelee pätemistään. Mielestäni oman ja nuoremman sukupolven välissä ei sitä ole, vaan x-sukupolven jäsen ymmärtää millenniaalien kasvua ja maailman muutosta sivusta seuranneena tuon sukupolven olevan henkisesti tosi ahtaalla hyvinvointivaltion raunioissa.
Mä olen myös 55v ikäinen täti ja kasvatuksessa on isot erot. Jos x-sukupolvi sanoi vanhemmille, että itkettää, ei jaksa, niin vastaus oli että minäpä annan sinulle oikeeta syytä itkeä ja sait luunapin.ei me valiteta vaan ollaan kovia itsellemme ja toisille. Millenniaalit on toisin kasvatettu, ja varsinkin z-sukupolvi. Jos uuvuttaa niin he uskaltaa puhua siitä, kukaan ei lyö vyöllä siitä hyvästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uuvuttaan, koska nykyään on ihan ok uupua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo meille tuli töihin 30 kymppinen nainen ja oli ollut kolme viikkoa töissä niin sanoi ahdistaa! ei ollut kuin puoli vuotta, niin sanoi itsensä irti kun ei saanut kesälomaa heinäkuuksi.
Lähipiirissäni olen havainnut, että uupuneilla nuorilla/nuorilla aikuisilla tuntuu olevan heikko "arjen sietokyky"
Ja lähes pakonomainen tarve postata taukoamatta kaikesta mahdollisesta
milloin mihinkin somealustaan.
Toinen seikka on että osa heistä laiminlyö terveelliset elintavat ja
osa tuntuu olevan lähes fanaattisia terveysintoilijoita.
Ehkä arjen rutiinien hallinta ja joku tolkku terveydellisiin asioihin saattaisi rauhoittaa ylikuormittunutta mieltä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Christiiina kirjoitti:
Nykyään on se trendi, että työpaikoilla yksi ihminen tekee kahden ihmisen työt yhden ihmisen palkalla.
Mutta jos näin on, niin miksi nimenomaan nuoret työntekijät uupuvat? Mikseivät nelikymppiset, viisikymppiset, kuusikymppiset ja liki seitsenkymppiset uuvu? Heillä on lisäpaineena vielä se että ikääntyvän on hyvin vaikeata saada uusi työpaikka.
Meillä ainakin on näitä eläkeikää lähestyviä henkilöitä, jotka eivät ole päivittäneet osaamistaan koko tällä vuosituhannella. Siis ihan oikeasti. Ei osata käyttää exceliä, ei osata koodata, vaikka oma työ sitä (alkeellisella tasolla) edellyttää, ei osata käyttää edes sähköistä kalenteria. Mutta ei näitä Perttejä potkita ulos, eläkeikään on pari vuotta, ne saa olla siihen asti. Samalla osaamisella varustettu nuori työntekijä ei saisi ikinä töitä, meiltä uusilta taloon tulijoilta vaaditaan ihan todella paljon enemmän. Joten kukapa muut tässä yhtälössä uupuu kuin se uusi tulija, Perttihän saa jatkaa samaa rataa kuin 1990-luvulla.
Käytännön esimerkki:
Tulin vastavalmistuneena eläköityneen tilalle.
Johtaja perehdyttää tekemään X, Y ja Z. On laskelmia, raportteja, käppyröitä, koosteita ja palvelulupauksia.
Taistelen selvitäkseni työnkuvasta, kunnes pääsen tutustumaan edeltäjän töihin.
Edeltäjän töissä ei ole tehty laskelmia. On käytetty kolmea eri nyrkkivakiota kymmenien vaihtoehtojen sijasta.
Raportteja ei yksinkertaisesti tehty eikä lähetetty asiakkaille.
Käppyröitä ei piirretty.
Tässä vaiheessa lienee itsestään selvää sanoa, että asiakkaille lähetettiin koosteet vain jos jostain tuli jotain lukuja jonkun muun valmiiksi tekemänä?
Palvelulupaus oli se, että hommat hoituivat. Asiakas joutui luottamaan ja tekijä kiirehti tekemään töitä.
Ja totta kai minunkin työni lähti lentoon, kun aloin toteuttaa edeltäjän enkä johtajan työmenetelmiä. Katsos, nyt tekemisen keskiössä on se TEKEMINEN eikä tekemisen suunnittelu ja tekemisen raportointi.
Olen sitä mieltä, että byrokratia on tekemässä työnteosta mahdotonta. Meinasihan se viedä minulta järjenkin. Ei ole mitään järkeä raapustaa kymmensivuista raporttia kuvineen ja käppyröineen, kun työn tilaaja on tyytyväinen 3-riviseen sähköpostiin. Koko Suomi on tukehtumassa omaan perfektionismiinsa.
Ja työelämästä: helppo rutiinityö on kadonnut. Ei tarvitse esim. täyttää kaavakkeita, jotka toistuvat lähes samanlaisina projektista toiseen.
Sen sijaan työvaiheista on tullut hemmetinmoista näpyttelyä. Ydintyö perustuu kolmeen nyrkkivakioon, mutta työvaiheen toteuttamiseksi pitää muistaa vaikkapa 70-250 klikkausta. Järjestelmät ovat jonkin suuremman luokan sadis tin keksintöjä. Ensin klikuttelet 150 klikkausta, jonka jälkeen huomaat tehneesi virheen. Jos olisit suunnitellut kynällä paperille, kuten vanhoina aikoina, niin ottaisit esiin kumin tai korjauskynän. Nyt joudut aloittamaan alusta. Klik klik klik 150 kertaa. Johtajat voisivat mennä opettelemaan vaikka zumban, jossa on 150 eri liikettä ja esittää sen sitten virheettömästi työntekijöille joka päivä. No olisiko sujuvaa? No ei ole. Kuvittelepa vastaavasi vielä puhelimeen zumbatessasi. Ja kun zumba loppuu, aloitat 70-160 liikkeen samban. Sitten valssin ja sitten letkajenkan. Perustyö typistyy työmoraalia madaltavaksi apinan tasoiseksi mökellykseksi, kun kaikki aika ja energia menee hirvittävän tarkan ja vaativan ohjelmiston kanssa piipertämiseen.
En opiskellut yliopistotutkintoa tehdäkseni ydinosaamisalueeni asiat ulkoa muistettavilla amisvakioilla samalla kun pelkäksi välineeksi tarkoitettu ohjelmisto vaatii kuukausien ja vuosien itseopiskelut!
Argh!
Milleniaalit valmistuivat työelämään juuri 00-luvun lopun laman aikaan, jolloin töitä ei ollut kuin silppuina ja etenkin työuraansa alottavat joutuivat vetämään itsensä burnouttiin yrittäessään pysyä leivän syrjässä. Teknologian kehittyessä nopeasti kaikki koulussa opetettu tieto oli auttamatta vanhentunutta ja kaikki piti opetella uudelleen eikä kukaan tiennyt mitä ensi vuonna tai edes huomenna tapahtuu. Ylitöitä ihaillaan niin paljon että monet haluavat olla se työlleen omistautuva sankari joka ei tarvitse edes unta tai harrastuksia, mutta samaan aikaan kuuluisi olla fitnesskunnossa ja loihtia itselleen ravitsevat ruoat vaikka aikaa sellaiselle ei oikeastaan olisi. Luoja varjele niitä jotka ovat erehtyneet hankkimaan lapsia, pk-seudulla kenelläkään ei ole varaa asuntolainaan edes rupuisessa lähiössä eikä käsirahaakaan saada kokoon kun vuokrat syövät nettotuloista puolet. Elinkustannukset nousevat nopeammin kuin palkat, jolloin pitkän tähtäimen asiat kuten perheet ja asunnot voi unohtaa. Moni mielummin ryhtyy laittamaan rahaansa vaikka ravintolailtaan koska vanhempien elintasoon ei pääse edes vuosien säästökuureilla. Kaikki tuntuu merkityksettömältä ja huomiseen ei ole minkäänlaista luottoa, työelämässä yksi ihminen tekee ne työt mitkä oli ennen jaettuna kolmelle ja eläkkeelle pääsemisestä ei tarvitse edes haaveilla. Vaikeampi olisi olla masentumatta kun elämä on pelkkää töissäkäyntiä ja viikonlopun odottamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liikaa vaihtoehtoja ja kovat paineet? "Voit olla ihan mitä itse haluat" kun ennen vanhaan valittiin usein sama tai vastaava ala kuin jolla omat vanhemmat olivat ja vanhemmat auttoivat sillä alkuun. Ei ollut tarvetta pohtia satojen alojen väliltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulumaailma. Olen kirjoittanut täsät monesti HS kouluaiheisten juttujen palstoille. Koulussa ei vaadita mitään, koko koulu liian helppoa. Nuoret oppivat liian helpolle ja sitten työmaailma ei olekaan sitä helppoa. Pitäisi tehdä säännöllisesti töitä ja tehdä niitä ikäviäkin juttuja. Ensi kertaa 20 vuotiaana...
22.1. 2022 kommenttini Hesarissa
Joko meidän opetushallitus palaisi vanhaan?
Lukemaan ei opi, koska ei ole läksyjä tai niitä on aivan liian vähän.
Koska ei ole kokeita, ei tarvitse lukea.
Kun ei lueta riittävästi, jää myös kirjoitustaito vajaaksi. Eikä ole niitä läksyjä.
Matematiikka, sama juttu, pikku tehtävä läksyksi tai ei ollenkaan. Puolet matematiikan kirjan tehtävistä jää nykyisin tekemättä.
Kokeita ei ole, jolloin ei voi kunnolla seurata oppimista ja osaamisen tasoa.
Tehtäviä ei tarkisteta opettajan toimesta vaan oppilaat "tarkistavat" itse.Oppilaiden osaaminen arvotetaan tuntikäyttäytymisen perusteella, jolloin arvosanat ei kuvaa oikeaa osaamista.
Sitten Suomessa ihmetellään, kun nuoret aikuiset masentuu työelämässä, kun pitää suoriutua tehtävistä ja pelkkä paikallaolo ei olekaan enää hyväksyttävää. Monesti masennus saattaa johtua siitä, ettei saa mitään aikaan, josta olla ylpeä.
Läksyt tehdään, jos niitä on 5-10minuutissa.
Kun tekemistä on liian vähän, oppilaat ei opi rutiineja, jotka kantavat sitten opiskeluaika ja aikuisena. Rutiini voi olla esimerkiksi kertotaulu. Kun tekee tarpeeksi, muistaa vastaukset eikä tarvitse joka kerta laskea sormin 7x3 on 21.Hyvä Opetushallitus, Puuttukaa tähän jo!
Pisatorni on kaatunut suomalaisten lasten osalta.Suurimmalle osalle ihmisistä ei sovi valinnanvapaus ja itseohjautuvuus. Suurimman osan mielenterveys tarvitsee sitä yhteiskunnan vankkaa ohjaamista mihin suuntaan mennä ja mitä tehdä elämässään. Samaa puhui viikonlopun Hesarissa Clas Anderssonin leski. Oli vienyt asian niin pitkälle, että söikin joka päivä samat ateriat, kun ei kestä liikoja valintoja.
Totta. Suurin osa ihmisistä on luontaisesti seuraajia. He elävät onnellista ja hyvinvoivaa elämää, jos heille joku muu tekee listan, että mitä tehdään ja miten eletään, tai antaa muuten valmiiksi tampatun tien eteen. Ei tarvitse olla tie, jossa kaikki on jo valmiiiksi tehty ihmiselle, mutta kuitenkin selkeä tie, jossa seuraajaluontoinen ihminen voi joltakulta vielä varmistaa (pomo, yhteiskunta, uskonto, poliitinen valta, valtio, kulttuuri, puoliso jne.) että voiko hän tehdä tällaisia ja tuollaisia juttuja ja muutoksia.
Nykyisin oletetaan, että kaikki ovat itsenäisiä yrittäjähenkisiä pioneereja, jotka keksivät tiensä itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorten elämä on ollut syntymästä saakka kilpajuoksua ja toisaalta heidän elämäntilanteensa kuormittavampi kuin keski-ikäisen ap:n. Ap:llä tuskin on opintolainat niskassa ja pienet lapset valvottamassa öisin.
Jotenkin huvittaa tämän tyyppiset kommentit. X -sukupolvella (eli Ap:n ikäisillä) elämä oli jo aivan samanlaista. Downshiftauksen muuten "keksi" 2000 -luvun alun uupuneet nuoret aikuiset...
X-sukupolvi pääsi kylläkin nauttimaan yltäkylläisyydestä esimerkiksi koulutuksessa 80-luvulla. Milleniaalit syntyivät suoraan laman keskelle aikaan, jossa tukiopetus karsittiin kokonaan, luokkakoot paisutettiin jättimäisiksi ja pyyhekumejakin säästeltiin säästösyistä. Varhaiskasvatuksesta puhumattakaan. Työelämä oli myös huomattavasti yksinkertaisempaa 90-luvulla mitä se nykypäivänä on, pääsi rakentamaan rauhassa oman ammattitaitonsa hyvän perustan saaneen koulutuksen päälle. Onhan se jo tutkimuksissakin nähty että X-sukupolvella oli kaikista parhaat kouluarvosanat, koulutuksesta leikkaamisen jälkeen sukupolvien tulokset laskevat merkittävästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Christiiina kirjoitti:
Nykyään on se trendi, että työpaikoilla yksi ihminen tekee kahden ihmisen työt yhden ihmisen palkalla.
Mutta jos näin on, niin miksi nimenomaan nuoret työntekijät uupuvat? Mikseivät nelikymppiset, viisikymppiset, kuusikymppiset ja liki seitsenkymppiset uuvu? Heillä on lisäpaineena vielä se että ikääntyvän on hyvin vaikeata saada uusi työpaikka.
Niin, mikähän siinä on että työ on helpompaa sille joka sitä on tehnyt jo 20 vuotta kuin sille joka on tehnyt sitä 2 viikkoa? Hmmm....
Kertoo kyllä paljon siittä joka uupuu kahdessa viikossa niin että ei kykene työskentelemään... asioiden opettelu vaatii vaivaa ja aikaa ja kumpaakaan pullamössö sukupolvi ei suostu kun "kaikki heti mulle nyt ilman että itse panostan" on lähes joka some sukupolven ajatuksissa ensimmäisenä
Ei nykymaailmassa anneta aikaa opetella, kun sun pitää osata kaikki jo heti. Työpaikkahakemuksissakin lukee että pitää olla jo kokemusta samasta työstä. Itse en edes pääse minnekään, koska aina paikan vie joku jolla oli jo valmiiksi kokemusta vastaavasta työstä.
Varmaan joissakin työpaikoissa voi riittää kokeneita hakijoita, joista valita. Mutta on myös paljon aloja, joissa on pulaa hakijoista ja valinta voi osua henkilöön, jolla ei vielä ole alan kokemusta. Se on sitten työpaikan kulttuurista ja resursseista kiinni, kuinka hyvin perehdytys työhön hoidetaan. Ja työpaikkailmoituksissa nyt on tapana hakea kuuta taivaalta, mutta käytännössä näitä kaikkia vaatimuksia ei yleensä kukaan täytä eikä sitä oikeasti edes odoteta, vaan valitaan hakijoista paras.
Eivät ole harjaantuneet näkemään vaivaa ja ponnistelemaan. Kaikki paitsi viihteellinen on äärirasittavaa, luonnotonta. Yleinen kasvatussuuntaus on keskittynyt ymmärtämään ja vaatimaan parasta mahdollista. Psyykiset taidot rappeutuvat siinä missä fyysisetkin.
Vierailija kirjoitti:
Tavallinen arkipäivä:
klo 6 herätyskello soittaa. Pitää herättää lapsi kirjain C päiväkotiin, lapsi kirjain B eskariin. Yrität laittaa itseäsi hieman valmiiksi, samalla "hoputtaen" pienempiä lapsia lähtöön. Huh mikä rulianssi, mutta klo 6:45 halaat vielä viimeisen kerran lapsia ja toivotat mukavaa hoitopäivää.
klo 7:30 olet vihdoin töissä. Ensimmäisenä selviää, että sijaisia ei ole saatu ja osastolla on vaje työntekijöistä. Yrität parhaasi selviytyä.
klo 8:00 soitat nopeesti lapselle kirjain A ja kysyt, onko kouluunlähtö sujunut hyvin. Tulee pieni keskeytys töihin ja stressitasot nousee, kun pieni ekaluokkalainen ei ole vielä edes noussut sängystä. Muutama varmistussoitto vielä edessä.
Klo 12 tulee päiväkodista viestiä, että kirjain A:lle on noussut kuume. Okeiiiii. Pieni tuumaustauko (lue: järjetön stressi!!!). Vihdoin saat lapsen mummon puhelimella kiinni, joka ONNEKSI pääsee hakemaan lapsen päiväkodista. Ei tietenkään mielellään, kun on itse infektioherkkä, mutta lupautuu kuitenkin. Kiitos kiitos kiitos mummo! Lupaan leipoa viikonloppuna jotain tästä hyvästä mummolle. (En todellakaan jaksaisi!)
Työpäivä täynnä palavereita ja "tulipalojen sammutusta". Myös väkivaltatilanteita, missä on lyöty ja potkittu, syljetty ja nimitelty ja joskus jopa tappouhkausia.
Klo 16:00 työpäivä päättyy, mutta esihenkilö tulee anelemaan, että jäisin iltavuoroon. Kauniisti kieltäydyn ja kerron, että oma lapsi on kipeänä ja toinen pitää hakee eskarista ja ekaluokkalaisen läksyt pitää mennä tekeen. Kauhee huokailua ja voivottelua ja kuinka nyt hänet jätetään pulaan. Hirveällä syyllisyyden tunnolla pysyn päätöksessäni, en voi tehdä tänään(kään!) tuplavuoroa.
Haet lapsen eskarista, käyt kaupassa, pienemmin mummolasta ja kotona odottaa väsysynyt ja kiukkuinen ekaluokkalainen kun läksyt on tyhmiä. Kuuntelet päivän murheet, onnistumiset, elät tunteissa mukana. Pienintä sylittelet vaikka nostaminen sattuu, kun töissä on olkapäätä murjottu.
Klo on 18 ja jaksan vaan itkeä. Mies reissutöissä ulkomailla ja muutenkin tekee paljon töitä ja on paljon pois kotoa.
Wilma piippaa, että muista vanhempainilta ja muista tuoda kouluun maitopurkki ja yksivärinen sukka. Eskarista tulee viestiä, että kihomatoja liikkeellä ja kappas, juurihan se keskimmäinen sanoi, kuinka peppua kutittaa. Apteekkiin pitäis päästä lähteen. Milläs pääset. Ei kun kaikki lapset autoon ja eteisessä salaa kyynelien pyyhintää.
Miten järjestän huomisen työpäivän? Pakko ottaa sairaslomaa, lapsella kuumetta yli 38. Soitat töihin. Kyselyä miten ei nyt kukaan voi tulla hoitaan kipeetä lasta. Taas huono ihminen fiilistä, kun kerrot, ettei voi. Mitään kiitosta ei saa siitä, että tämän päivän sain järjestymään.
Aa... miten voi olla ylikuormittunut? Totta tosiaan? VIELÄ ei itsellä ole mielenterveysongelmia, mutta eiköhän kohta ole...
- Äiti 35v, sairaanhoitaja
Miten tämän nyt sievästi sanoisi. Kannattaako tehdä monta lasta jos mies ei ole jakamassa hoitovastuuta? Tuollaistahan se lapsiperhe-elämä on; aina joku sairaana, aina junailua, kiire viemään, kiire hakemaan. Ei se ole nykyelämän tai työelämän syytä jos teidän perhejärjestelyt on kestämättömiä.
Itse uupuneena omaishoitajana tiedän kuinka raskasta on, kun on töissä ja tekee hommansa hampaat irvessä päivästä toisen ja sitten siinä on joku mulk^visti, joka vahtii, sekaantuu ja juoruilee selän takana jotain kummaa. Se ylittää sietokyvyn koska niistä töistä vielä selviäisi kunnialla mutta kun jonkun häiriintyneen kukkahatun pitää setviä ihmistä luita myöten ihan huvikseen.
Vierailija kirjoitti:
Tavallinen arkipäivä:
klo 6 herätyskello soittaa. Pitää herättää lapsi kirjain C päiväkotiin, lapsi kirjain B eskariin. Yrität laittaa itseäsi hieman valmiiksi, samalla "hoputtaen" pienempiä lapsia lähtöön. Huh mikä rulianssi, mutta klo 6:45 halaat vielä viimeisen kerran lapsia ja toivotat mukavaa hoitopäivää.
klo 7:30 olet vihdoin töissä. Ensimmäisenä selviää, että sijaisia ei ole saatu ja osastolla on vaje työntekijöistä. Yrität parhaasi selviytyä.
klo 8:00 soitat nopeesti lapselle kirjain A ja kysyt, onko kouluunlähtö sujunut hyvin. Tulee pieni keskeytys töihin ja stressitasot nousee, kun pieni ekaluokkalainen ei ole vielä edes noussut sängystä. Muutama varmistussoitto vielä edessä.
Klo 12 tulee päiväkodista viestiä, että kirjain A:lle on noussut kuume. Okeiiiii. Pieni tuumaustauko (lue: järjetön stressi!!!). Vihdoin saat lapsen mummon puhelimella kiinni, joka ONNEKSI pääsee hakemaan lapsen päiväkodista. Ei tietenkään mielellään, kun on itse infektioherkkä, mutta lupautuu kuitenkin. Kiitos kiitos kiitos mummo! Lupaan leipoa viikonloppuna jotain tästä hyvästä mummolle. (En todellakaan jaksaisi!)
Työpäivä täynnä palavereita ja "tulipalojen sammutusta". Myös väkivaltatilanteita, missä on lyöty ja potkittu, syljetty ja nimitelty ja joskus jopa tappouhkausia.
Klo 16:00 työpäivä päättyy, mutta esihenkilö tulee anelemaan, että jäisin iltavuoroon. Kauniisti kieltäydyn ja kerron, että oma lapsi on kipeänä ja toinen pitää hakee eskarista ja ekaluokkalaisen läksyt pitää mennä tekeen. Kauhee huokailua ja voivottelua ja kuinka nyt hänet jätetään pulaan. Hirveällä syyllisyyden tunnolla pysyn päätöksessäni, en voi tehdä tänään(kään!) tuplavuoroa.
Haet lapsen eskarista, käyt kaupassa, pienemmin mummolasta ja kotona odottaa väsysynyt ja kiukkuinen ekaluokkalainen kun läksyt on tyhmiä. Kuuntelet päivän murheet, onnistumiset, elät tunteissa mukana. Pienintä sylittelet vaikka nostaminen sattuu, kun töissä on olkapäätä murjottu.
Klo on 18 ja jaksan vaan itkeä. Mies reissutöissä ulkomailla ja muutenkin tekee paljon töitä ja on paljon pois kotoa.
Wilma piippaa, että muista vanhempainilta ja muista tuoda kouluun maitopurkki ja yksivärinen sukka. Eskarista tulee viestiä, että kihomatoja liikkeellä ja kappas, juurihan se keskimmäinen sanoi, kuinka peppua kutittaa. Apteekkiin pitäis päästä lähteen. Milläs pääset. Ei kun kaikki lapset autoon ja eteisessä salaa kyynelien pyyhintää.
Miten järjestän huomisen työpäivän? Pakko ottaa sairaslomaa, lapsella kuumetta yli 38. Soitat töihin. Kyselyä miten ei nyt kukaan voi tulla hoitaan kipeetä lasta. Taas huono ihminen fiilistä, kun kerrot, ettei voi. Mitään kiitosta ei saa siitä, että tämän päivän sain järjestymään.
Aa... miten voi olla ylikuormittunut? Totta tosiaan? VIELÄ ei itsellä ole mielenterveysongelmia, mutta eiköhän kohta ole...
- Äiti 35v, sairaanhoitaja
Kotiinkaan ei voi jäädä lapsia hoitamaan, kun äidit haluaa voimaantua ja saada kaiken heti. Lapset, talon, tavarat, lomamatkat jne. Tuloksena on stressaantuneita lapsia ja vanhempia. Hienosti menee.
Alue: Aihe vapaa
Näin ehkä jos ikää on 59 vuotta. Harvempi 70 -luvulla syntynyt sai enää asuntolainaa alle 30 -vuotiaana.