Kertokaa miksi nuorempi sukupolvi uupuu?

Monella hyviä pointteja. Harmi, että keskustelu tuntuu aika nopeasti ajautuvan siihen "no koska ne on pullamössöä" väittelyyn.

Itse oon kolmekymppinen, töissä ja uuvuin muutama vuosi sitten. No mulla on lapsuudentraumaakin taustalla, mutta väitän, että kaiken jatkuva analysointi uuvuttaa ja pistää nupin sekaisin.

Nyt tuntuu olevan pinnalla sellainen jatkuva itsensä ja elämän analysointi. Mikä on elämän tarkoitus, missä on minun paikkani tässä maailmassa, miten voisin kehittyä ja olla parempi ihminen. Media ja some huutaa 5am clubista "näin olet menestynyt ihminen" tai tuputtaa jotain "löydä ja korjaa tunnelukkosi", "onko sinullakin ahdistuneisuushäiriö", "voit olla ihan mitä vain kunhan teet nämä ja nämä" tuubaa.

Mä olen tosi herkkä ja pohdiskeleva ihminen ja esim. työttömyyden aikana oli ihan liikaa aikaa vatvoa ja miettiä ja pohtia, että millainen ihminen minä nyt olenkaan. Olen todennut, että pärjään parhaiten, kun arki on sellaista tasaista puksuttamista, sopivassa määrin liikuntaa ja ihmissuhteita töiden päälle. Yritän kuluttaa energiani niihin, enkä mieti jatkuvasti maailmankaikkeutta.

Ja ennen ku tämänki joku ymmärtää väärin niin masennus ym. eivät parane vaan sillä, että "lopettaa ylianalysoinnin", en sano niin.

No vastaus löytyy varttuneellekin ihmettelijälle, kun katsoo ympärilleen: kaikki nuoret nenä kiinni älykännykässä. Se tuhoaa energian ja keskittymiskyvyn, ja lisäksi tuo haittaa loppumattomuudellaan, irrallisuudellaan realiteeteista ja yksityisyyden menetyksellään. Se on riippuvuus.

Vuonna 2010 oli vielä aivan eri meno, suurkaupungeissa suunnistettiin paperikartan kanssa. Se muutos on tapahtunut 10 vuodessa.

Teen työkseni joskus someen liittyvää, ja kuulkaa se on kylmäävää, kun niitä johdon markkinointipuheita lukee ihan ajatuksella.

Jos olisi lapsia, yrittäisin säästää heidät tältä kännykkäsairaudelta. Tuskin onnistuisi...

Vierailija kirjoitti:

Hei täti, kasvoit ja teit työuraasi ihan erilaisessa maailmassa kuin nykynuoret. Niin minäkin. Olen sua vain kymmenen vuotta nuorempi mutta meidän sukupolviemme välissä kulkee kummallinen raja-aita, jonka toiselta puolelta vanhempi väestö huutelee pätemistään. Mielestäni oman ja nuoremman sukupolven välissä ei sitä ole, vaan x-sukupolven jäsen ymmärtää millenniaalien kasvua ja maailman muutosta sivusta seuranneena tuon sukupolven olevan henkisesti tosi ahtaalla hyvinvointivaltion raunioissa.

Nuo XYZLGB-sukupolvijaoottelut ovat ihan huuhaata. Ja se, että nimität toista tädiksi, koska sattuu olemaan (vain) kymmenen vuotta vanhempi kuin sinä, kertoo omasta kypsymättömyydestäsi.

Työelämä on taatusti erilaista kuin silloin ennen. Itse en ainakaan jaksa jatkuvaa narinaa siitä että "Kirsikka ei tervehtinyt minua keskiviikkona klo 13", ja se mennään sanomaan esimiehelle. Haluan työpaikan, jonne voi mennä vaan töihin, hoitaa homman kuten pitää ja lähteä kotiin. Asioista vaan halutaan oikein tekemällä tehdä ongelmia. Itse en ainakaan voisi narista pienistä, omassa elämässä on tarpeeksi selviämistä. 

Kunnon vanhan kansan esimies kehiin, joka sanoo että minä en tuollaista ininää kuuntele, aikuiset ihmiset selvittäkää itse omat asianne ja menkää töihin siitä. 

Missä ap on töissä, jos työelämä ei hänen mielestään ole muuttunut niin paljon 20 vuodessa?

Omassa työssäni muutoksia on tapahtunut paljon 20 vuodessa. Vaikka työn tarkoitus on pysynyt samana, niin menettelyt ovat muuttuneet jo moneen kertaan. Työ on muuttunut vaativammaksi, koska helpommat työt on suureksi osaksi siirretty ihmisiltä roboteille. Ihmisille on jäänyt niitä "haastavampia", joissa pitää tutkia, miettiä, kysellä. Lisäksi työsovelluksia uudistetaan suunnilleen joka vuosi. Uutta on täytynyt opetella joka vuosi. Lisäksi sovelluksissa on ollut jatkuvasti virheitä, joita on pitänyt seurata ja huomioida.

Ainakin mun alala työelämä on todellakin erilaista kuin pari vuosikymmentä sitten. Työnantajat ei sitoudu. Rahoitus on lyhytjänteistä ja esimerkiski sosiaali- ja terveysalan järjestöjen rahoitukseen on tullut ihan poskettomat raportointivelvollisuudet. Mihinkään ei saa enää pitkäkestoista rahoitusta, vaan aina on 1-3 vuoden hankkeita.

Oon nelikymppinen ja tehnyt koko työikäni pätkää pätkän perään. Vanhempainvapailla tietenkin ilman työsuhdetta. Ja sitten ei ollutkaan enää niin helppoa työllistyä uudelleen, kun on pätkän pätkän perään myös CV:ssä. Ja aina uuden projektin kimppuun, uudet asiat ja raportointikäytänteet haltuun. Siinä sivussa ehkä myös uusi työyhteisö, uusi esihenkilö, uusi sijainti. Lomat palaa ja lainaa ei saa. Et ei oo minusta ihme, jos joku tällaiseen uupuu.

Älylaitteilla olo kuormittaa kuin muukin aivotyö. Eli palautumista ei tapahdu. Seuraa uupumus.

Vierailija kirjoitti:

Christiiina kirjoitti:

Nykyään on se trendi, että työpaikoilla yksi ihminen tekee kahden ihmisen työt yhden ihmisen palkalla.

Mutta jos näin on, niin miksi nimenomaan nuoret työntekijät uupuvat? Mikseivät nelikymppiset, viisikymppiset, kuusikymppiset ja liki seitsenkymppiset uuvu? Heillä on lisäpaineena vielä se että ikääntyvän on hyvin vaikeata saada uusi työpaikka.

Meillä ainakin on näitä eläkeikää lähestyviä henkilöitä, jotka eivät ole päivittäneet osaamistaan koko tällä vuosituhannella. Siis ihan oikeasti. Ei osata käyttää exceliä, ei osata koodata, vaikka oma työ sitä (alkeellisella tasolla) edellyttää, ei osata käyttää edes sähköistä kalenteria. Mutta ei näitä Perttejä potkita ulos, eläkeikään on pari vuotta, ne saa olla siihen asti. Samalla osaamisella varustettu nuori työntekijä ei saisi ikinä töitä, meiltä uusilta taloon tulijoilta vaaditaan ihan todella paljon enemmän. Joten kukapa muut tässä yhtälössä uupuu kuin se uusi tulija, Perttihän saa jatkaa samaa rataa kuin 1990-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on jo yläasteen päätettyään uupunut koska koulussakin vaaditaan paljon.

Et ole tosissasi. Yläasteen?! 😀

Itse uuvuin ensimmäisen kerran yläasteella. Tosin vaadin itse itseltäni kohtuuttoman paljon. Ei kyllä auttanut kun kotona kuuli laiskoista nuorista, laiskoista työttömistä jne. Päähän jäi tosi vahvasti sellainen ajatusmalli että on pakko koko ajan tehdä kaikkensa ettei kukaan vaan luule laiskaksi. Kun joku kevät lukiossa hain lukuisia kesätyöpaikkoja mutten saanut töitä niin sain osakseni isäni pettymyksen kun "en nähnyt tarpeeksi vaivaa".

Olen nyt kolmekymppinen. Ystäväpiiristäni harvalla on vakituista työsopimusta. Itse olen myös määräaikaiskierteessä. Vakituisen työn saaminen vastaisi lottovoittoa. Voisi sitten oikeasti suunnitella vähän pidemmälle elämää, ostaa asunnon jne.

Ainakin omalla kohdalla kyllä vaikuttaa sekin kun on kouluajoista saakka saanut jatkuvasti kuulla maailman huonosta tilasta (ilmastonmuutos jne) ja kuinka asiat menevät vain huonompaan ja huonompaan. On siis nuoresta asti jo isketty päähän se ajatus ettei toivoa paremmasta tulevaisuudesta ole.

Meille palkataan jatkuvalla syötöllä kaksi-kolmikymppisiä vakituisiin töihin. Kannattaa miettiä mitä opiskelee. 

Niinpä niin, helppo huudella, kukaan ei ole ennustaja. Minullekin sanottiin hakiessani yliopistoon, että alallani tulee olemaan valmistuttuani eläköitymisbuumi ja töitä tulee riittämään. No, eipä tullutkaan buumia. Toimipisteitä yhdistettiin, virkoja lakkautettiin ja kaikesta on säästetty.

Olen hakenut töitä enemmän ja vähemmän kohta 20 vuotta. Pelkkää pätkää ja ilmaisharjoittelua. Enää en edes haluaisi alalleni, koska siellä on mahdotonta työskennellä ikävän työympäristön takia. Pahoittelut verorahojen tuhlaamisesta, kanssakansalaiset.

Suomessa on ongelmana, että hakijalla on oltava juuri kyseisen alan paperit. Mikään muu ei kelpaa. Ihmisiä pidetään kehityskelvottomina ja tyhminä. Tai kyse on lähinnä kai palkasta. Ilmaisharjoittelijaksi kelpaa vaikka minkälaisella taustalla.

Toinen ongelma on ikä. Liian nuori (nainen) on kokematon ja tuleva synnyttäjä-poissaolija. Viisikymppinen taas liian vanha, kallis ja kokenut. Silti eläkkeelle päästään vasta 70-vuotiaina ja kaikki pitävät kunnostaan huolta, eikös?

Ymmärrän nuorten huolen ja ahdistuksen hyvin. Ei olisi kivaa, että vaaditaan kaikessa täydellisyyttä, tehokkuutta ja huippusuorituksia.

Tämäpä tämä. Ja todellakin kannattaa miettiä, mitä opiskelee. Opiskelenkin tässä nelikymppisenä töiden ohella, että pääsisin joskus vakitöihin minäkin. Ellen sitten uuvu ennen sitä, vaativat asiantuntijatyöt pätkäsopimuksilla, perhe ja opiskelu on aika kuluttava kombo.

Vierailija kirjoitti:

Siksi, ettei heillä ole pakkoa pärjätä hampaat irvessä vanhempien ja oman kunniansa tähden. Varmasti moni uupui aiempinakin vuosikymmeninä ja sukupolvissa, mutta piilotti sen alkoholismiin tms tai tappoi itsensä. Tai vaan ovat nyt keski-ikäisiä ja vanhuksia, jotka kaataa kaiken katkeruutensa omasta uupumisesta nuorten syyttelyyn

Höpöhöpö. Aina on ollut selviytyjiä ja epäonnistujia, ihan samoin kuin nykyään. Vastoinkäymisiä tulee jossain määrin kaikille. Jos heti luovuttaa kun ei jaksa ja on vaikeaa, ei kukaan sinua tule ylös nostamaan. Toki apua saa ja voi hakea, mutta ei kukaan voi toisen puolesta elämää elää. Ja minusta tässä ketjussa ei ole näkynyt mitään katkeria vanhuksia, vain asiallista keskustelua.

Jättäkää ihmiset ne älylaitteet vähemmälle. Some kokonaan pois, kun tulee illaksi kotiin. Tutut iltarutiinit, rauhoittumista ehkä kirjan lukemista ennen levolle käymistä. Ja aamulla ei taas ekana kännykästä katsomaan somekuulumisia. Nuo älylaitteet kuormittavat hirveästi, huomaan sen omassakin elämässäni. Ja sitten jo pienet lapset totutetaan niihin, voi voi.

Omalla alallani

1. Vuosituhannen vaihteessa speksattiin asioita kuukausia ja sitten toteutettiin taas kuukausia. Työt tehtiin rauhassa omassa huoneessa. Töitä tehtiin yhdelle tai muutamalle projektille. Välillä oli hiljaisiakin aikoja.

2. Nyt ei enää juurikaan speksata, vaan tehdään. Tuloksia odotetaan aina kahden viikon välein, jolloin taas suunnitellaan seuraavat 2 viikkoa. Projekteja tiimissä on meneillään tyypillisesti yli 10 samaan aikaan. Työ ei koskaan lopu työjonossa. Työ piti tehdä kauheassa hälinässä avokonttorissa, mutta onneksi korona uttoi tuohon. Työ on jatkuva oravanpyörä, jossa ei voi pysähtyä ja hengähtää yhtään.

Onhan tuossa muutos.

Vierailija kirjoitti:

Tapaan työkseni 15-25-vuotiaita mt-asioissa, ennaltaehkäisevissä palveluissa. Minusta heidän ajattelunsa on merkittävästi erilaista, kuin oman sukupolveni, itse olen 40-vuotias.

Jo yläkouluiässä he kantavat valtavaa vastuuta ilmastosta, tulevaisuudesta, kokevat että moni ylisukupolvinen ongelma täytyy pysähtyä heihin esimerkiksi alkoholismi. He kokevat moraalista häpeää monista asioista ja murehtivat vanhempiaan ja isovanhempiaan. Minä ja kaverini mietimme silloin, mistä saisi ostettu parit pussikaljat ja kaikki tiedostava herääminen tapahtui vasta paljon myöhemmin.

Yllä oleva vain kiihtyy kohti kahtakymppiä ja sen yli. He ajattelevat, että heille on annettu kaikki mahdollisuudet mitä maailmassa voi vain olla, joten jos he epäonnistuvat, syy on yksin heidän. Heidän täytyy menestyä ja opiskella myös siksi, että vanhemmat eivät ole voineet; ei heillä ollut varaa yliopistoon ja lukioonkaan ei voinut mennä kun se maksoi, vaan äkkiä ammattikouluun ja sieltä tienaamaan.  Epäonnistuessaan pettää itsensä, vanhemmat sukupolvet ja osoittaa vain oman huonommuutensa, kun ei pysty hyötymään näistä uskomattomista mahdollisuuksista liittyen opiskeluun.

Samaan aikaan he tietävät, että opiskelemaan on vaikea päästä, sen jälkeen on vaikea päästä töihin ja jos pääsee, palkalla on vaikea tulla toimeen. Ja mikä on se motivaatio, koska asuntolainaa ei tule saamaan, kumppanin löytäminen tuntuu epätodennäköiseltä ja lapsia ei pysty harkitsemaankaan, ennen kuin on pystynyt saamaan elämänsä varmalle pohjalle ja oma psyyke, talous ja parisuhde on viimeisen päälle kunnossa. Nuoret eivät sallisi itselleen niitä virheitä vanhemmuudessa, mitä aikaisemmat polvet ovat tehneet. Eikä sitä sallisi yhteiskuntakaan, sillä entisaikojen ok-tasoinen vanhemmuus olisi nyt huostaanoton peruste. Ja toisaalta eläkettä ei ole tulossa juuri yhtään ja maapallo muuttumassa elinkelvottomaksi, joten motivoidu siinä sitten.

Minä sanoisin, että vanhemmat sukupolvet ovat sysänneet omat virheensä nuorempien ongelmaksi ja ilkkuen katsovat vierestä, kun nuoret eivät jaksa taakan alla.

Mä samaistun tässä kuvaamaasi, ja ikää mulla on 41. Onnekas sinä, että olet elänyt pussikaljakuplassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei täti, kasvoit ja teit työuraasi ihan erilaisessa maailmassa kuin nykynuoret. Niin minäkin. Olen sua vain kymmenen vuotta nuorempi mutta meidän sukupolviemme välissä kulkee kummallinen raja-aita, jonka toiselta puolelta vanhempi väestö huutelee pätemistään. Mielestäni oman ja nuoremman sukupolven välissä ei sitä ole, vaan x-sukupolven jäsen ymmärtää millenniaalien kasvua ja maailman muutosta sivusta seuranneena tuon sukupolven olevan henkisesti tosi ahtaalla hyvinvointivaltion raunioissa.

Täällä toinen täti, joka haluaisi täsmennystä mikä se oleellinen ero meidän viisikymppisten maailmaan nuoremmilla on? Mekään ei kävelty rakennuksille kysymään töitä mestarilta kuten vanhempamme eikä meilläkään ole mitään koko elämän kestäneitä vakaita työsuhteita. 

Inflaatio on silti syönyt asuntolainasi ja perit vanhemmiltasi ison kasan rahaa, etkä ole elänyt koko lapsuuttasi ja aikuisikääsi erilaisten lamojen keskellä. Olet ollut turvassa. Ehkä ei olisi kannattanut leikata kaikesta ysärillä ja ajaa osaa väestöstä köyhyyteen ja stressiin. Näiden lapsia ollaan. Lue vähän kehityspsykologiaa ja mene terapiaan niin voit vielä tehdä/korjata osasi ja rakastaa lähimmäistäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Christiiina kirjoitti:

Nykyään on se trendi, että työpaikoilla yksi ihminen tekee kahden ihmisen työt yhden ihmisen palkalla.

Mutta jos näin on, niin miksi nimenomaan nuoret työntekijät uupuvat? Mikseivät nelikymppiset, viisikymppiset, kuusikymppiset ja liki seitsenkymppiset uuvu? Heillä on lisäpaineena vielä se että ikääntyvän on hyvin vaikeata saada uusi työpaikka.

Niin, mikähän siinä on että työ on helpompaa sille joka sitä on tehnyt jo 20 vuotta kuin sille joka on tehnyt sitä 2 viikkoa? Hmmm....

Kertoo kyllä paljon siittä joka uupuu kahdessa viikossa niin että ei kykene työskentelemään... asioiden opettelu vaatii vaivaa ja aikaa ja kumpaakaan pullamössö sukupolvi ei suostu kun "kaikki heti mulle nyt ilman että itse panostan" on lähes joka some sukupolven ajatuksissa ensimmäisenä

Me ollaan hulluja koska te kasvatitte meidät. Rakkaudella tulee terve ihminen, pullamössöksi tai muuksi haukkumalla ei. Me ollaan ensimmäinen sukupolvi joka yrittää ottaa vastuun mielenterveydestään eikä siirtää kaikkea eteenpäin sokeasti kuten te.

Tavallinen arkipäivä:

klo 6 herätyskello soittaa. Pitää herättää lapsi kirjain C päiväkotiin, lapsi kirjain B eskariin. Yrität laittaa itseäsi hieman valmiiksi, samalla "hoputtaen" pienempiä lapsia lähtöön. Huh mikä rulianssi, mutta klo 6:45 halaat vielä viimeisen kerran lapsia ja toivotat mukavaa hoitopäivää.

klo 7:30 olet vihdoin töissä. Ensimmäisenä selviää, että sijaisia ei ole saatu ja osastolla on vaje työntekijöistä. Yrität parhaasi selviytyä. 

klo 8:00 soitat nopeesti lapselle kirjain A ja kysyt, onko kouluunlähtö sujunut hyvin. Tulee pieni keskeytys töihin ja stressitasot nousee, kun pieni ekaluokkalainen ei ole vielä edes noussut sängystä. Muutama varmistussoitto vielä edessä.

Klo 12 tulee päiväkodista viestiä, että kirjain A:lle on noussut kuume. Okeiiiii. Pieni tuumaustauko (lue: järjetön stressi!!!). Vihdoin saat lapsen mummon puhelimella kiinni, joka ONNEKSI pääsee hakemaan lapsen päiväkodista. Ei tietenkään mielellään, kun on itse infektioherkkä, mutta lupautuu kuitenkin. Kiitos kiitos kiitos mummo! Lupaan leipoa viikonloppuna jotain tästä hyvästä mummolle. (En todellakaan jaksaisi!)

Työpäivä täynnä palavereita ja "tulipalojen sammutusta". Myös väkivaltatilanteita, missä on lyöty ja potkittu, syljetty ja nimitelty ja joskus jopa tappouhkausia. 

Klo 16:00 työpäivä päättyy, mutta esihenkilö tulee anelemaan, että jäisin iltavuoroon. Kauniisti kieltäydyn ja kerron, että oma lapsi on kipeänä ja toinen pitää hakee eskarista ja ekaluokkalaisen läksyt pitää mennä tekeen. Kauhee huokailua ja voivottelua ja kuinka nyt hänet jätetään pulaan. Hirveällä syyllisyyden tunnolla pysyn päätöksessäni, en voi tehdä tänään(kään!) tuplavuoroa. 

Haet lapsen eskarista, käyt kaupassa, pienemmin mummolasta ja kotona odottaa väsysynyt ja kiukkuinen ekaluokkalainen kun läksyt on tyhmiä. Kuuntelet päivän murheet, onnistumiset, elät tunteissa mukana. Pienintä sylittelet vaikka nostaminen sattuu, kun töissä on olkapäätä murjottu.

Klo on 18 ja jaksan vaan itkeä. Mies reissutöissä ulkomailla ja muutenkin tekee paljon töitä ja on paljon pois kotoa. 

Wilma piippaa, että muista  vanhempainilta ja muista tuoda kouluun maitopurkki ja yksivärinen sukka. Eskarista tulee viestiä, että kihomatoja liikkeellä ja kappas, juurihan se keskimmäinen sanoi, kuinka peppua kutittaa. Apteekkiin pitäis päästä lähteen. Milläs pääset. Ei kun kaikki lapset autoon ja eteisessä salaa kyynelien pyyhintää. 

Miten järjestän huomisen työpäivän? Pakko ottaa sairaslomaa, lapsella kuumetta yli 38. Soitat töihin. Kyselyä miten ei nyt kukaan voi tulla hoitaan kipeetä lasta. Taas huono ihminen fiilistä, kun kerrot, ettei voi. Mitään kiitosta ei saa siitä, että tämän päivän sain järjestymään. 

Aa... miten voi olla ylikuormittunut? Totta tosiaan? VIELÄ ei itsellä ole mielenterveysongelmia, mutta eiköhän kohta ole...

- Äiti 35v, sairaanhoitaja 

Tuossa eräässä työpaikassa tehdään esim.kahden tiiminä tiettyä asiaa. Kumpikin tekee joko eri tai samaa asiaa mutta työvaiheet jaetaan. Tuli yksi tällainen uusi nuori joka tumput suorassa seisoskeli ja työkaveri sanoi ihan normaalisti itse töitä huhkiessaan että "haeppa sinä vaikka se asia b siinä joutessas" niin tuo nuori paukautti takas että "älä komentele mua!".

Kuvastaa vaan jotakin. Menee oman käsityskyvyn yli että mitä nämä nuiret oikein kuvittelee? Palkka juoksee ja maksetaan kun seistään tumput suorassa??

Kyllä minunkin tekisi mieli uupua, mutta mut on kasvatettu vielä niin että pää kainalossa töihin. En kyllä tiedä kuinka jaksan loppuun asti. N45

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on jo yläasteen päätettyään uupunut koska koulussakin vaaditaan paljon.

Et ole tosissasi. Yläasteen?! 😀

Kyllä monilla on jo silloin ekan kerran uupumisoireilua. Yksi kaverini oli jo yläasteen aikana todella uupunut mutta hänellä oli elämässä muitakin rasittavia tekijöitä. Itse sairastelin koko yläasteen ajan ja oireilin pahasta sisäilmaongelmasta. Myös fyysinen terveys vaikuttaa uupumiseen. Mikään tekijä tuskin yksin johtaa uupumiseen. Itse olen kokenut suurimpana ongelmana työpaikkojen huonot ilmapiirit ja sen että kiusaajille annetaan liikaa valtaa. Työntekijöitä ei enää kunnioiteta ja se on ongelma. Kaikki ei ole työntekijöiden syytä vaan ongelma on enemmänkin johtajissa ja Itse työelämässä.

Miten niin ei enää kunnioiteta työntekijöitä?

Ihan kuin olisi joskus muka kunnioitettu.

Ennen oli paljon pomoja, jotka huusivat ja haukkuivat työntekijöitä, oli näissä syytä tai ei. Pomot ja johtajat olivatkin suuria auktoriteetteja, joita ei uskallettu kyseenalaistaa. Toisin on nykynuorilla, he kyllä osaavat vaatia itselleen eikä minkäänlainen kyykytys tule kuuloonkaan, mikä tietysti sinänsä on hyvä asia.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minunkin tekisi mieli uupua, mutta mut on kasvatettu vielä niin että pää kainalossa töihin. En kyllä tiedä kuinka jaksan loppuun asti. N45

Juuri tuo typerä kasvatus on yksi osasyy burn outteihin.