Kertokaa miksi nuorempi sukupolvi uupuu?

Vierailija kirjoitti:

Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys! Miksi nuori uupuu, mutta 'vanha' ei. Itse 55-vuotiaana en todellakaan ole työn takia koskaan uupunut. Monenlaisia hommia olen tehnyt elämäni aikana.

Ehkäpä tämä, kun lapsilta ei saa vaatia mitään, eikä lapsen mieltä pahoittaa, aiheuttaa aikuiselämässä olemattoman paineensietokyvyn. Kaiken pitäisi olla kivaa ja helppoa, komentaminen on ihan hirveätä! Pitää alistua jonkun käskyläiseksi, eikä saa tehdä mitä huvittaa. Kännykän käytöstäkin joku urputtaa 😁

Valitettavasti näitä minäkeskeisiä aikuislapsia on jossain työpaikassa näkynyt. Suuttuvat kovin helposti 😟

Rehellisesti sanottuna, suurin osa työssä uupuneista on todellisuudessa omaan elämäänsä uupuneita. Eli on liian monta palloa koko ajan ilmassa, suorittamista, jne.

Tiedän tämän, koska olen ollut itse samassa jamassa. Minut pitää järjissä rutiinit, liikunta, uni ja terveellinen ruoka.

T. X-sukupolveen kuuluva kolmen koululaisen työssä käyvä vanhempi

Vierailija kirjoitti:

Jatkuva vertailu. Ulkonäkökeskeisyys. Tunne, ettei ikinä ole tarpeeksi hyvä eikä riittävä.

Typerät älykännykät, some, jatkuva rasitus, että aina pitää muka olla tavoitettavissa. Miksi muka? Ei siunaamaa rauhaa eikä lepoa missään.

Jatkuva, inhottava poliittisten ideologioiden tuputtaminen ja syyllistäminen.

Henkinen tyhjyys, moraalin ja elämän tarkoituksen katoaminen.

Sääliksi käy nuoria ihmisiä. Koettakaa jaksaa.

Tässä oma arvioni aikuisen ihmisen näkökulmasta.

Voin  tietenkin olla väärässäkin.

Jos tässä ovat syyt, tehkää kapina kaikkea tätä pohjatonta typeryyttä vastaan.

Miksi nuoret ovat nykyään niin kilttejä ja alistuvat kaikkeen?

Ei kiinnosta tiktoksukupolven "ongelmat", eikä paskavaltio yhtään miteenkään.

Vierailija kirjoitti:

Tapaan työkseni 15-25-vuotiaita mt-asioissa, ennaltaehkäisevissä palveluissa. Minusta heidän ajattelunsa on merkittävästi erilaista, kuin oman sukupolveni, itse olen 40-vuotias.

Jo yläkouluiässä he kantavat valtavaa vastuuta ilmastosta, tulevaisuudesta, kokevat että moni ylisukupolvinen ongelma täytyy pysähtyä heihin esimerkiksi alkoholismi. He kokevat moraalista häpeää monista asioista ja murehtivat vanhempiaan ja isovanhempiaan. Minä ja kaverini mietimme silloin, mistä saisi ostettu parit pussikaljat ja kaikki tiedostava herääminen tapahtui vasta paljon myöhemmin.

Yllä oleva vain kiihtyy kohti kahtakymppiä ja sen yli. He ajattelevat, että heille on annettu kaikki mahdollisuudet mitä maailmassa voi vain olla, joten jos he epäonnistuvat, syy on yksin heidän. Heidän täytyy menestyä ja opiskella myös siksi, että vanhemmat eivät ole voineet; ei heillä ollut varaa yliopistoon ja lukioonkaan ei voinut mennä kun se maksoi, vaan äkkiä ammattikouluun ja sieltä tienaamaan.  Epäonnistuessaan pettää itsensä, vanhemmat sukupolvet ja osoittaa vain oman huonommuutensa, kun ei pysty hyötymään näistä uskomattomista mahdollisuuksista liittyen opiskeluun.

Samaan aikaan he tietävät, että opiskelemaan on vaikea päästä, sen jälkeen on vaikea päästä töihin ja jos pääsee, palkalla on vaikea tulla toimeen. Ja mikä on se motivaatio, koska asuntolainaa ei tule saamaan, kumppanin löytäminen tuntuu epätodennäköiseltä ja lapsia ei pysty harkitsemaankaan, ennen kuin on pystynyt saamaan elämänsä varmalle pohjalle ja oma psyyke, talous ja parisuhde on viimeisen päälle kunnossa. Nuoret eivät sallisi itselleen niitä virheitä vanhemmuudessa, mitä aikaisemmat polvet ovat tehneet. Eikä sitä sallisi yhteiskuntakaan, sillä entisaikojen ok-tasoinen vanhemmuus olisi nyt huostaanoton peruste. Ja toisaalta eläkettä ei ole tulossa juuri yhtään ja maapallo muuttumassa elinkelvottomaksi, joten motivoidu siinä sitten.

Minä sanoisin, että vanhemmat sukupolvet ovat sysänneet omat virheensä nuorempien ongelmaksi ja ilkkuen katsovat vierestä, kun nuoret eivät jaksa taakan alla.

Olen 36- vuotias ja tunnistan jossain määrin nämä asiat. Lapsuuteni oli ulospäin ihan ok, mutta tänä päivänä lasten ei annettaisi kasvaa sellaisessa ympäristössä. Tunnistan vanhemmissani tietyt aiempien sukupolvien traumat, mutta he eivät itse ymmärrä sitä. Minun tehtäväni on katkaista sukupolvien traumat ja se ei todellakaan ole ollut helppoa, kun erehdyin hankkimaan lapset nuorena ja naiivina. Jos olisin odottanut 30-vuotiaaksi asti, niin tuskin olisin lapsia edes tehnyt, sillä nykyvanhemmuus on todella raskasta. Oikeastaan kaikki kulminoituu siihen, että tietoa on niin valtavasti, jolloin yksilön vastuulle jää tehdä valinnat parhaalla mahdollisella tavalla. Jos teet väärän ratkaisun niin se on oma syysi, koska sinulla oli kuitenkin kaikki tieto käytössäsi. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen. Koulutus- ja uravalinnat, ruokavalio, liikunta... You name it! Tietoa riittää, mutta jos valitset väärin niin kärsit itse nahoissasi. Ja todellakin tässä maassa saat kuulla kunniasi, jos olet valinnut väärin!

Vierailija kirjoitti:

Jatkuva vertailu. Ulkonäkökeskeisyys. Tunne, ettei ikinä ole tarpeeksi hyvä eikä riittävä.

Typerät älykännykät, some, jatkuva rasitus, että aina pitää muka olla tavoitettavissa. Miksi muka? Ei siunaamaa rauhaa eikä lepoa missään.

Jatkuva, inhottava poliittisten ideologioiden tuputtaminen ja syyllistäminen.

Henkinen tyhjyys, moraalin ja elämän tarkoituksen katoaminen.

Sääliksi käy nuoria ihmisiä. Koettakaa jaksaa.

Tässä oma arvioni aikuisen ihmisen näkökulmasta.

Voin  tietenkin olla väärässäkin.

Jätit vielä mainitsematta ORJUUDEN. Aktiivimallit ja kaiken muun hyväksikäyttöpaskan

Toivottomuus. Sitä uutta nousukautta on odotettu jo vuosikymmeniä. Jos sellainen on välissä tullutkin, ei se ole helpottanut tavallisen ihmisen elämää. Kaikki kallistuu jakuvasti. Tulevaisuudessa ei ole varaa taloon, autoon, lapsiin. Työelämä ei motivoi, koska se ei enää auta saavuttamaan noita asioita samalla tavalla kuin meidän vanhempiemme nuoruudessa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on työpaikalla uuvuttu ihan iästä ja sukupuolesta riippumatta. Työelämä on nykyään paljon raadollisempaa ja useita kansainvälisiä firmoja nähneenä kuvio on ollut aina sama: pikkuhiljaa työtehtäviä aletaan ulkoistaa halpamaihin vaikka prosessien pilkkominen rikkoo välttämättä tiettyä koheesiota ja synergiaa organisaatiossa. Irtisanomiskierrokset syö aina päitä enemmän tai vähemmän eikä uusia palkata vaikka työmäärä ei ole vähentynyt. Tuodaan kehiin uusia järjestelmiä, systeemeitä ja prosesseja jotka eivät välttämättä tuo mitään muuta kuin stressiä ja paineita kaikille ilman että homma toimii sen sujuvammin tai nopeammin. Tekniikan ja järjestelmien kehitys on todellakin mahtavaa, mutta joskus/usein firmojen halu olla äärimmäisen LEAN säästää resursseja vain lyhyellä tähtäimellä.

Tiivistettynä, globalisoituva maailma tuo lisää kilpailua työelämässä kokoajan vähenevistä työpaikoista. Työelämä on epävarmaa ja perheen ja työelämän yhteensovittaminen on vaikeaa. Työpaikka katsoo poissaoloja pahalla, mutta lapsia ei voi istuttaa koko päivää hoidossa, neuvolat ja hammaslääkärit on työajalla ja lapset tuppaavat sairastelemaankin. Yhden ihmisen palkka harvoin elättää koko perhettä pidempiä aikoja, etenkään nykyään kun kaiken hinta kasvaa inflaation myötä paljon nopeammin kuin kenenkään palkka.

Puhumattakaan siitä miten työn alttarille kaiken annettuasi korvaus siitä on lopulta sen verran pieni ettet saa ostettua sillä arkea helpottavia palveluita siivouksesta lastenhoitoapuun. Mietihän, kuinka paljon ruoka ja asuntojen hinnat kautta maan ovat nousseet viimeisen 10v aikana ja paljon palkkasi on noussut kyseisenä aikana?

Jos saat syystä tai toisesta kenkää ja työllistyminen on hankalaa, pääset tukijärjestelmän pompoteltavaksi ja olet sosiaalista pohjasakkaa ja pääset tappelemaan toisten kanssa työpaikoista jossa pääset leikkimään pelleleikkejä ja vakuuttelemaan miksi juuri sinä ansaitset kyseisen työpaikan muiden mahdollisesti satojen samassa jamassa olevien kanssa.

Uupumisen suhteen muuten kyseessä ei ole mikään suomalainen ongelma vaan globaali ilmiö. Lapsia syntyy vähemmän, asuntojen hinnat ovat pilvissä, palkat laahaa perässä.

Ah, mikä tunne oli lukea tekstiäsi! Juuri tuollaisessa globaalissa kansainvälisessä firmassa olen töissä ja juuri tuollaista se on! Kaikki puristettu irti ja johdon hienoissa lean-suunnitelmissa kaikki rullaa upeasti. Ulkoistamisen seurauksena ulkomaille kaikki kusee Suomessa, missä me olemme vastuussa kun intialaiset ja puolalaiset eivät hoida hommiaan. Puhumattakaan tikettiruljanssista kun on tietotekninen ongelma. Intialaisten it-taitureiden kanssa menee useampi päivä ja monta puhelua ym. ja ongelma ei ratkea, lopulta joku kollega vinkkaa suomalaisesta, joka osaisi kenties auttaa. 5 minuuttiq ja asia on hoidettu.

Eli teoriassa hienosti menee, mutta todellisuudessa työntekijät uupuvat ja yrittävät päästä pakoon muualle.

Vierailija kirjoitti:

Hörölömpsis, kyllä maailma ja työelämä ovat täysin erilaiset kuin parikymmentä vuotta sitten. Eihän edes tietokoneista ollut paljon mihinkään 20v sitten - nykyään tavallinen älypuhelin on tehokkaampi kuin supertietokoneet parikymmentä vuotta sitten (!) ja tämä tarina on tosi. Siitä seuraa myös aivan valtava tiedon pauke joka suunnalta.

Tsiisus sentään tätä naiviuteen määrää. Minä olin ensimmäistä kertaa oman alani kesätöissä vuonna 1996 ja koko työpäiväni kului jo silloin tietokoneella töitä tehden. Ja viestintä tapahtui sähköposteilla.

Eli ihan samaa kauraa mitä alallani edelleen päivät pitkät teen. Ainoastaan tiedon hankinta on helpottunut ja hyvin harvoja asioita täytyy enää alkaa kirjastoista tai arkistoista kaivelemaan.

Olen miettinyt samaa. Elläm ruuhkavuosia ja käyn töissä ja olen äärimmäisen uupunut ja väaynyt jatkuvasti. Samoin mieheni.

Kelataan 25-30v taaksepäin. Vanhemmillani oli yritys, jossa työpäivät venyivät 12-15 tuntiin. Tätä kesti pari vuotta. Lauantaisin tehtiin "vain" 6-8h, tähän päälle huushollin viikkosiivous ja muut kodin työt. Silti talvilomalla lähdettiin aina viikoksi Lappiin ("lepäämään") ja lyhyemmillä lomilla jonnekin euroopan kaupunkiin. Kerran saatiin Lapista viime tingassa mökki, ts. ilta ja yö meni pakatessa ja aamulla lähdettiin ajamaan.

Jos nyt joku ehdottaisi, että lähdettäisiin tämän konkkaronkan kanssa Lappiin viikoksi, niin jo pelkkä ajatuskin tästä repii ranteet auki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkuva vertailu. Ulkonäkökeskeisyys. Tunne, ettei ikinä ole tarpeeksi hyvä eikä riittävä.

Typerät älykännykät, some, jatkuva rasitus, että aina pitää muka olla tavoitettavissa. Miksi muka? Ei siunaamaa rauhaa eikä lepoa missään.

Jatkuva, inhottava poliittisten ideologioiden tuputtaminen ja syyllistäminen.

Henkinen tyhjyys, moraalin ja elämän tarkoituksen katoaminen.

Sääliksi käy nuoria ihmisiä. Koettakaa jaksaa.

Tässä oma arvioni aikuisen ihmisen näkökulmasta.

Voin  tietenkin olla väärässäkin.

Jätit vielä mainitsematta ORJUUDEN. Aktiivimallit ja kaiken muun hyväksikäyttöpaskan

Siitä jäi varmasti paljon mainitsematta. Lisäksi yleinen apaattisuus, mutta se on havaittavissa oikeastaan kaikkialla, muuallakin kuin nuorissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei täti, kasvoit ja teit työuraasi ihan erilaisessa maailmassa kuin nykynuoret. Niin minäkin. Olen sua vain kymmenen vuotta nuorempi mutta meidän sukupolviemme välissä kulkee kummallinen raja-aita, jonka toiselta puolelta vanhempi väestö huutelee pätemistään. Mielestäni oman ja nuoremman sukupolven välissä ei sitä ole, vaan x-sukupolven jäsen ymmärtää millenniaalien kasvua ja maailman muutosta sivusta seuranneena tuon sukupolven olevan henkisesti tosi ahtaalla hyvinvointivaltion raunioissa.

Täällä toinen täti, joka haluaisi täsmennystä mikä se oleellinen ero meidän viisikymppisten maailmaan nuoremmilla on? Mekään ei kävelty rakennuksille kysymään töitä mestarilta kuten vanhempamme eikä meilläkään ole mitään koko elämän kestäneitä vakaita työsuhteita. 

Oletteko te eläneet kuunnellen sitä, että maailmassa ei pärjää jos ei ole täydellinen? Minä pääsin ylioppilaaksi 2015 ja paineet pärjätä oli hirveät, koska jopa opo sanoi että kirjoitukset määrittää koko loppuelämän. Yliopistossa tehtiin selväksi, että töitä ei sitten ole ellet ole mukana kaikessa mahdollisessa ja verkostoidu. Viestiä tulee töistä öisin ja heti pitää vastata tai työnantaja raivoaa. Palkkoja ei makseta, lapsia ei voi hankkia koska terveydenhuolto on kriisissä, lastensuojelu voi lapset jos niitä teet, ympäristö on kriisissä... Vähän meinaa olla stressitasot koholla.

Niin sitä puhuttiin jo kun me oltiin nuoria. Hirveät paineet pääseekö yliopistoon sisään ja saako tutkinnot tehtyä siinä ajassa kun opintotukea saa, saako töitä. Me valmistuimme lamaan suoraan, joten töitä ei tietenkään saanut eikä ollut kesätöistä kokemusta samasta syystä. Nyttemmin meillä viiskymppisillä on useimmilla toiset ellei kolmannetkin loppututkinnot tehtynä ja uravalinta mennyt uusiksi pariin kertaan. Asia mikä silloin nuorena oli olevinaan jotenkin mahdotonta. 

Minä olen täti vuosimalli -86 ja pystyn näkemään, että minua nuoremmilla on rankempaa lukiossa ja jatko-opinnoissa ym. Mun aika yliopistoon pääsi vielä 2000-luvun loppupuolella pelkällä pääsykokeella. Omaan pääaineeseen pääsi vain yksi pelkillä yo-todistuksella. 50% yo-todistuksella ja pääsykokeella, 50% pelkillä pääsykokeilla. Itse en kirjoittanut pitkää matematiikkaa, enkä 6 rivin L riviä (vaikka hyvin kirjoitinkin), joten pelkällä pääsykokeella oli pakko päästä suosittuun paikkaan. Kun yliopistovalinnat muuttuivat pääosin yo-todistuksiin perustuen ja ensikertalaisiin painottuen teki se hurjasti vaikeammaksi päästä yliopistoon sisään ja enemmän paineita lukiolaisille. Tämä konkreettisena esimerkkinä miten nuoremmilla on stressi kasvanut ja opintie vaikeutunut.

4 viime vuodessa huomaan isossa pörssiyrityksessä työkulttuurin pahentuneen jo entisestä burnout-kulttuurista pahemmaksi teamsin tultua. Ennen pääosin laitettiin mailia, johon vastattiin päivän sisällä, nyt teamsissa on vastattava minuuteissa samaan aikaan kun on toisessa palaverissa ja palaverissakin tekee muita töitä, kun ei muuten kerkeä. Keskittyminen hajoaa ja välillä tuntuu, ettei saa edes yhtä tuntia rauhassa keskittyä johonkin kun viestiä pukkaa monesta eri viestimestä samaan aikaan.

Nykyään voi YO-kokeita uusia rajattomasti. Toisaalta mediassa lietsotaan sitä soopaa, että 16-v. pitää tietää mitä haluaa tai muuten on elämä pilalla. Ei tarvitse. Nykyään on entistä enemmän mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Toisaalta nykyään monella myös entistä vähemmän sinnikkyyttä ja keskittymiskykyä, jolloin kaikki nyky-yhteiskunnan upeat mahdollisuudet vain turhauttavat ja aiheuttavat mielipahaa.

Koskaan ei ole ollut niin helppoa opiskella kuin nyt. On vaikka kuinka mahdollisuuksia opiskella omaan tahtiin ja omalla tavalla kieliä, matematiikkaa, ohjelmointia, historiaa... 90-luvulla kuunneltiin c-kasetilta kielten tekstejä ja sanoja ja jos koulussa ei jotain oppinut, niin sitten ei oppinut.

Liikun harrastepiirien puolesta netissä paljon nuorten suosimilla alustoilla ja kansainvälisissä piireissä. 50 000 merkintää tällaisessa postauksessa, joka valitettavasti tuntuu pitävän Suomessakin paikkaansa.

"Kaikki työt ovat nykyään vaan: oooo etsimme KIIREELLISESTI työntekijää!!! Palkkaamme heti!! Tarvitsemme ihan hirveästi uusia työntekijöitä!!! EI SINUA. Tarvitsemme työntekijöitä niinku JUST NYT voi ei oommggg en kestä, missä ne meidän työntekijät on.... Et sinä, tosin, toivottavasti kuuk4hdat tulipalossa ja jäät tuleen k1tumaan mutta ommgg siis miksi kukaan ei enää halua työskennellä.... Me etsimme hikihatussa uusia työntekijöitä, missä ne kaikki työntekijät on..... ARGH TAAS SINÄ, LAKKAA KYSELEMÄSTÄ TYÖN PERÄÄN!! ME EI HALUTA SINUA!! MENE MUUALLE SIITÄ HÄRKKIMÄSTÄ!!! Mutta siis, missä ne työntekijät on, me tarvitaan niitä ainakin tuhat, me palkataan kiireesti---

Ai millaista palkkaa me maksetaan? No me ajateltiin, että maksaisit niinku meille siitä ilosta, että saat työskennellä meillä."

Liika tieto lisää tuskaa. Joskus pitää osata sulkea silmät ja korvat ympäröivältä informaatioähkyltä, lopettaa märehtiminen ja ylianalysointi, kääriä hihat ja käydä töihin. Jotka tämän osaavat, voivat keskimäärin henkisesti paljon paremmin. Se on puhdassta fantasiaa, ettei kiirettä, paineita, ongelmia ja uhkakuvia ole aina ollut olemassa, ihmiset vain opettelivat elämään ja toimimaan niistä huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

En lukenut kaikkia kommentteja vielä, mutta 47-vuotiaana äitinä olen seurannut oman nuoreni lukionkäyntiä sivusta.

Minuakin alkoi ahdistaa jo heti ekan luokan vanhempainillassa, kun lukion opo alkoi kertoa, miten pitää tehdä suunnitelmia kirjoituksiin, että sitten voi hakea haluamiinsa jatko-opintoihin. No itse en kyllä 16-vuotiaana vielä osannut sanoa ollenkaan, minne hakisin opiskelemaan. KamaIa paineita oppilaille heti opintojen alkuun!

Nykyopiskelu on aika irrallista vaeltelua, koska enää ei ole omaa luokkaa. Ei mitään yhtenäistä luokkahenkeä, verrattuna 90-luvun lukioon. Se on myös itsenäistä ja yksinäistä: kaikkien pitää itse valita tulevien kurssiensa sisällöt, mikä vaatii suunnittelua. Tällaistakaan ei ennen ollut, kun käteen lykättin rehtorin laatima lukujärjestys.

Eli nykyään kaikki pitää tietää ja etsiä itse, kun ennen vain uitiin valmiin virran mukana, mikä oli huoletonta ja paljon helpompaa. Jäi aikaa elää nuoruutta. Nyt nuoruus on pelkkää työelämään valmistautumista ja omien mahdollisuuksien maksimointia, sillä työttömyys on vääjäämätöntä ja tulevaisuus tuntuu siksi synkältä.

Minä olen kirjoittanut ylioppilaaksi 15 vuotta sitten ja jo silloin oli olemassa luokaton lukio ja oman lukujärjestyksen ja opintopolun suunnittelu. Ei se ollut ylivoimaisen vaikeaa, eikä myöskään yksinäistä. 

Se, mikä ero nykynuorten opiskelussa ja koulunkäynnissä verrattuna tuohon 10-15 vuoden takaiseen, on älypuhelimet ja sähköinen opiskelu = koko koulupäivä vietetään netissä. Silloin jää hyvin paljon oppilaan itsensä vastuulle se, kuinka paljon viitsii keskittyä opetukseen vs kuinka suuren osan huomiosta vie mm. somen selaaminen. Omina kouluaikoina tylsillä tunneilla ei voinut kuin piirustella ruutupaperin reunaan ja silloinkin todennäköisesti edes tahtomattaan kuuli osan opetuksesta. Nykyisin selataan omaa puhelinta/läppärillä tehdään tunnilla jotain aivan muuta kuin opiskelua.

Uskoisin, että se, mikä nykynuoria työelämässä väsyttää on se, että he eivät ole tottuneet siihen, että monessa työssä pitää pystyä keskittymään pitkäksikin aikaa myös niihin epämieluisiin asioihin, eikä voi vain kaivaa kännykkää taskusta ja katsella Tiktokkeja. Sitten ahdistaa ja tulee FOMO, kun koko ajan alitajunta huutaa, että pitäisi tsekata snäppi ja wappi ja insta ja tiktok, auta armias jos sattuu vielä joku striimaaja aloittamaan liven oman työvuoron aikana. Toisaalta sitten saa pomolta huutia, jos jää kiinni oman puhelimen käytöstä. Omalla työpaikallani on huomattu, kuinka osa harjoittelijoista ja jopa tettiläisistä suorastaan järkyttyy, kun oma puhelin käsketään jättämään pukukaappiin päivän ajaksi. Itse olen ehdottomasti sen kannalla, että edes peruskoululaisilta pitäisi kerätä puhelimet pois oppituntien ajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Tavallinen arkipäivä:

klo 6 herätyskello soittaa. Pitää herättää lapsi kirjain C päiväkotiin, lapsi kirjain B eskariin. Yrität laittaa itseäsi hieman valmiiksi, samalla "hoputtaen" pienempiä lapsia lähtöön. Huh mikä rulianssi, mutta klo 6:45 halaat vielä viimeisen kerran lapsia ja toivotat mukavaa hoitopäivää.

klo 7:30 olet vihdoin töissä. Ensimmäisenä selviää, että sijaisia ei ole saatu ja osastolla on vaje työntekijöistä. Yrität parhaasi selviytyä. 

klo 8:00 soitat nopeesti lapselle kirjain A ja kysyt, onko kouluunlähtö sujunut hyvin. Tulee pieni keskeytys töihin ja stressitasot nousee, kun pieni ekaluokkalainen ei ole vielä edes noussut sängystä. Muutama varmistussoitto vielä edessä.

Klo 12 tulee päiväkodista viestiä, että kirjain A:lle on noussut kuume. Okeiiiii. Pieni tuumaustauko (lue: järjetön stressi!!!). Vihdoin saat lapsen mummon puhelimella kiinni, joka ONNEKSI pääsee hakemaan lapsen päiväkodista. Ei tietenkään mielellään, kun on itse infektioherkkä, mutta lupautuu kuitenkin. Kiitos kiitos kiitos mummo! Lupaan leipoa viikonloppuna jotain tästä hyvästä mummolle. (En todellakaan jaksaisi!)

Työpäivä täynnä palavereita ja "tulipalojen sammutusta". Myös väkivaltatilanteita, missä on lyöty ja potkittu, syljetty ja nimitelty ja joskus jopa tappouhkausia. 

Klo 16:00 työpäivä päättyy, mutta esihenkilö tulee anelemaan, että jäisin iltavuoroon. Kauniisti kieltäydyn ja kerron, että oma lapsi on kipeänä ja toinen pitää hakee eskarista ja ekaluokkalaisen läksyt pitää mennä tekeen. Kauhee huokailua ja voivottelua ja kuinka nyt hänet jätetään pulaan. Hirveällä syyllisyyden tunnolla pysyn päätöksessäni, en voi tehdä tänään(kään!) tuplavuoroa. 

Haet lapsen eskarista, käyt kaupassa, pienemmin mummolasta ja kotona odottaa väsysynyt ja kiukkuinen ekaluokkalainen kun läksyt on tyhmiä. Kuuntelet päivän murheet, onnistumiset, elät tunteissa mukana. Pienintä sylittelet vaikka nostaminen sattuu, kun töissä on olkapäätä murjottu.

Klo on 18 ja jaksan vaan itkeä. Mies reissutöissä ulkomailla ja muutenkin tekee paljon töitä ja on paljon pois kotoa. 

Wilma piippaa, että muista  vanhempainilta ja muista tuoda kouluun maitopurkki ja yksivärinen sukka. Eskarista tulee viestiä, että kihomatoja liikkeellä ja kappas, juurihan se keskimmäinen sanoi, kuinka peppua kutittaa. Apteekkiin pitäis päästä lähteen. Milläs pääset. Ei kun kaikki lapset autoon ja eteisessä salaa kyynelien pyyhintää. 

Miten järjestän huomisen työpäivän? Pakko ottaa sairaslomaa, lapsella kuumetta yli 38. Soitat töihin. Kyselyä miten ei nyt kukaan voi tulla hoitaan kipeetä lasta. Taas huono ihminen fiilistä, kun kerrot, ettei voi. Mitään kiitosta ei saa siitä, että tämän päivän sain järjestymään. 

Aa... miten voi olla ylikuormittunut? Totta tosiaan? VIELÄ ei itsellä ole mielenterveysongelmia, mutta eiköhän kohta ole...

- Äiti 35v, sairaanhoitaja 

Joku toinen lähtisi salaa hymyillen hoitamaan sitä sairasta lasta itse. Se on työnantajalle voi voi, kun lapsi sairastuu.

Vierailija kirjoitti:

Nuoria työelämään tulevia ihmisiä hyvin usein kiusataan ja aliarvioidaan. Vaaditaan täydellisyyttä. Kyllä siinä uupuu.

Kyllä meitä 1990-luvun alussa työuramme aloittaneitakin on kuule työpaikoilla mollattu ja kyykytetty. Monet itkut on saanut itkeä useankin työvuoron jälkeen ja hammasta purra, että jaksaa ja kestää. Sama meininki se on ollut aina ja kuspäitä riittänyt maailman sivu. Nämä pitää vaan opetella kestämään ja antaa tilaisuuden tullen potut pottuina takaisin. Elämä kun ei ole pelkkää smooth sailingia vaikka se tietysti mukavaa niin olisi.

Maailma muuttuu liian nopeasti ja kaikenlaisilla whatsapeilla on pakko olla tavoitettavissa kokoajan. Työjutut, sukujutut, ystävät whatsapissa, opiskelujutut. Jos jätät vastaamatta viestiin, niin sulle suututaan. Nykyaikana on oltava kokoajan tavoitettavissa.

Maailma muuttuu liian nopeasti ihan kokoajan, jatkuvasti pitäisi päivittää osaamistaan jne.

Se on vaan niin siistii lähteä Intiaan,kaikki kaveritkin on käyny siellä,tuttavan poika haasteli tällaisia.On lehtorin pätevyys, päivääkään ei ole töitä tehnyt.eikä tee,ikää n.40v.

Klikkiotsikosta huolimatta samassa lehdessä kerrottiin että vanhemmat uupuvat yhtä usein.

Olen siinä käsityksessä että työtahti on koventunut viimeisen 10 vuoden aikana. Ainakin julkisen puolen labroissa olen havainnut sellaista. Työt tehdään pienemmällä porukalla. Korona-aikana tilanne paheni edelleen niin että kaupungin isoissa labroissa oli viime vuonna monesti 4-5 tunnin jonotusaika ja ajanvarauksetkin kymmeniä minuutteja myöhässä. Asiakkaat purnasivat koko ajan. Työntekijöitä jäi burnoutin takia sairaslomille. Ei ihme, se on tosi kuluttavaa pitemmän päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei täti, kasvoit ja teit työuraasi ihan erilaisessa maailmassa kuin nykynuoret. Niin minäkin. Olen sua vain kymmenen vuotta nuorempi mutta meidän sukupolviemme välissä kulkee kummallinen raja-aita, jonka toiselta puolelta vanhempi väestö huutelee pätemistään. Mielestäni oman ja nuoremman sukupolven välissä ei sitä ole, vaan x-sukupolven jäsen ymmärtää millenniaalien kasvua ja maailman muutosta sivusta seuranneena tuon sukupolven olevan henkisesti tosi ahtaalla hyvinvointivaltion raunioissa.

Täällä toinen täti, joka haluaisi täsmennystä mikä se oleellinen ero meidän viisikymppisten maailmaan nuoremmilla on? Mekään ei kävelty rakennuksille kysymään töitä mestarilta kuten vanhempamme eikä meilläkään ole mitään koko elämän kestäneitä vakaita työsuhteita. 

Oletteko te eläneet kuunnellen sitä, että maailmassa ei pärjää jos ei ole täydellinen? Minä pääsin ylioppilaaksi 2015 ja paineet pärjätä oli hirveät, koska jopa opo sanoi että kirjoitukset määrittää koko loppuelämän. Yliopistossa tehtiin selväksi, että töitä ei sitten ole ellet ole mukana kaikessa mahdollisessa ja verkostoidu. Viestiä tulee töistä öisin ja heti pitää vastata tai työnantaja raivoaa. Palkkoja ei makseta, lapsia ei voi hankkia koska terveydenhuolto on kriisissä, lastensuojelu voi lapset jos niitä teet, ympäristö on kriisissä... Vähän meinaa olla stressitasot koholla.

Ennen oli selkeät rajat töihin ja vapaa-ajalle. Mutta nykyään tuon helvetin esikartanon eli whatsapin takia ihmiset joutuvat olla 24/7/365 tavoitettavissa.

Jos ei ole, niin raivoaa pomot, ystävät, sukulaiset, opettajat jne työkaverit...