Kamala synnytys tuhosi lapsihaaveet ja vammautuminen pakotti äidin luopumaan opettajan työstä

Vierailija kirjoitti:

On surullista, että äidit ja isoäidit eivät pysty siirtämään kokemustaan tyttärilleen - heillä ei oikeasti ole sitä.

Homma on jätetty lääkefirmojen käsiin. Pitäisi olla enemmän mukana.

Mulle yritettiin 7 krt epiduraalia ja kätilö ihmetteli kun jalat ei kantaneet vaan pyörätuolilla vauvan kanssa osastolle.

Onneksi synnytys kesti alle kaksi tuntia. En edes tajunnut että mullekin on voinut jäädä hermokipuja ja muuta vaivaa, mutta joskus jaloista lähtee voimat ja raju selkäkipu iskee aika ajoin.

Minäkin tärisin aivan holtittomasti sektiossa puudutteiden vuoksi. Luulin, että se kuuluu asiaan? Verenpainemittari, joka oli kädessäni koko leikkauksen ajan ei saanut otettua lukemia kuin pari kertaa sen järjettömän tärinän vuoksi. Yrittävät vain lisätä jotain lämpöhuopia mun päälleni siinä mutta eihän ne mitään auttaneet, kun syy oli se epiduraali tai mikä lie spinaalipuudus sen lisäksi annettiinkaan. Pelkäsin, että hampaat menevät rikki kun kalisivat niin holtittomasti vastakkain enkä saanut millään tahdonvoimalla sitä loppumaan. Purin sitten kieltäni niin paljon kuin uskalsin säästääkseni hampaitani. Sairasta, nyt kun jälkikäteen ajattelee.

Vierailija kirjoitti:

Olen niin onnellinen siitä, etten halua lapsia.

Elämää on kuitenkin lähes sata vuotta ja synnytys vie siitä vain päiviä, niin ei kannata noinkaan ajatella. Monille naisille vaihdevuodet on masennuksen paikka, kun tajuaa, että nyt se on tosiaankin ohi ja myöhäistä saada omia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Tuo yksin oleminen on kamalaa, kun tilanne on ensisynnyttäjänä ihan uusi ja kaoottinen. Sitä ei helpota yhtään se hoitajien kiireen näkyminen, hyvä jos parin tunnin välein ehtivät kurkkaamaan ovelta. Minä sain kyllä epiduraalin (5 annosta) ajallaan, mutta mitään muuta keskustelua ja ohjeistusta kätilöt ei ehtineet kanssani käydä läpi. Soittelin kelloa ja yritin kysellä mikä tässä kiikastaa. Toiveenani oli liikkua paljon, mutta makasin kaikki väliajat kiinni mittareissa ja letkuissa kun kätilöt oli hoitamassa muita synnytyksiä. Olin ollut 12 tuntia salissa kun vasta selvisi että vauva on virhetarjonnassa ja avautuminen ei ollut edistynyt 8 tuntiin -> kiireellinen sektio. Onneksi toimenpide sujui ongelmitta, mutta kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi sellainen olo, että kätilöt ei olleet ollenkaan tilanteen tasalla. Luottamus synnärin ammattitaitoiseen henkilökuntaan romahti.

Psyykkinen koulutus ei mielestäni kuulu sairaalaan, se pitäisi olla ennen. Siihen ei vain ole ollut kiinnostusta. Opetussuunnitelmaan sitä hyvinvoinnin muotoa ei ole haluttu.

Epiduraalin aiheuttama ohimenevä hermovaurio on 1:3000, ja pysyvä 1:13000. En ottaisi epiduraalia, ellei ole "pakko". Tärinä on todella tavallinen seuraus epiduraalista, ja vaaratonta.

Tosi surullinen tarina, kaikkea hyvää tälle perheelle.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin synnytin huhtikuussa 2020 ja kokemus oli todella traumaattinen. Synnytys päättyi hätäsektioon, eikä mies päässyt tukemaan minua tai koko sairaalaan sisälle edes näkemään vauvaa koko sinä aikana, kun olimme siellä (lähes viikon). Leikkauksen jälkeen olin järjettömän kipeä ja lääkitty mutta koska sitä normaalisti saatavilla olevaa apua (puoliso tai muu tukihenkilö, joka normaalisti saa olla lapsivuodeosastolla synnyttäneen kanssa) ei saanut olla laittomien koronatoimien vuoksi, olin aivan yksin ja hyvä, että jaksoin kantaa 4,5-kiloista poikaani. Imetys ei tietenkään onnistunut ja siitä syyllistettiin heti synnytystä seuraavana päivänä. Saattoi mennä kuusikin tuntia, ettei kukaan käynyt huoneessa. En päässyt omin avuin sängystä ylös mutta vauvaa piti hoitaa, kantaa, imettää ja vaihtaa vaippaa kuin mitään valtavaa leikkausta ei minulle koskaan olisi tehtykään. Trauma synnytyksestä ja erityisesti lapsivuodeosastosta on melkoinen ja vaikuttaa edelleen. Jotenkin mun päässäni on ajatus, että mun pitää pärjätä edelleen yksin, apua on turha edes pyytää, edes omalta mieheltä. Trauma jätti syvän yksinäisyyden ja yksin pärjäämisen tunteen.

En uskalla edes haaveilla toisesta lapsesta, vaikka sellaista halutaankin. Ei missään nimessä.

Terveiset Naistenklinikalle.

Tarttee siirtyä naistenklinikalla kerrosta alemmas ja jopa pidetään huolta viimeisen päälle pyytämättäkin. Näin kirurgiselta nähtynä.

Minäkin jätin yhteen lapseen synnärin takia, kaikki pieleen ja päädyttiin sektioon. Vuodeosastollakaan ei kehumista ollut kohtelussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo yksin oleminen on kamalaa, kun tilanne on ensisynnyttäjänä ihan uusi ja kaoottinen. Sitä ei helpota yhtään se hoitajien kiireen näkyminen, hyvä jos parin tunnin välein ehtivät kurkkaamaan ovelta. Minä sain kyllä epiduraalin (5 annosta) ajallaan, mutta mitään muuta keskustelua ja ohjeistusta kätilöt ei ehtineet kanssani käydä läpi. Soittelin kelloa ja yritin kysellä mikä tässä kiikastaa. Toiveenani oli liikkua paljon, mutta makasin kaikki väliajat kiinni mittareissa ja letkuissa kun kätilöt oli hoitamassa muita synnytyksiä. Olin ollut 12 tuntia salissa kun vasta selvisi että vauva on virhetarjonnassa ja avautuminen ei ollut edistynyt 8 tuntiin -> kiireellinen sektio. Onneksi toimenpide sujui ongelmitta, mutta kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi sellainen olo, että kätilöt ei olleet ollenkaan tilanteen tasalla. Luottamus synnärin ammattitaitoiseen henkilökuntaan romahti.

Psyykkinen koulutus ei mielestäni kuulu sairaalaan, se pitäisi olla ennen. Siihen ei vain ole ollut kiinnostusta. Opetussuunnitelmaan sitä hyvinvoinnin muotoa ei ole haluttu.

Synnytysvalmennuskursseja ei voi hyvälläkään tahdolla väittää psyykkiseksi koulutukseksi. Se ei ota huomioon todellisia tarpeita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin synnytin huhtikuussa 2020 ja kokemus oli todella traumaattinen. Synnytys päättyi hätäsektioon, eikä mies päässyt tukemaan minua tai koko sairaalaan sisälle edes näkemään vauvaa koko sinä aikana, kun olimme siellä (lähes viikon). Leikkauksen jälkeen olin järjettömän kipeä ja lääkitty mutta koska sitä normaalisti saatavilla olevaa apua (puoliso tai muu tukihenkilö, joka normaalisti saa olla lapsivuodeosastolla synnyttäneen kanssa) ei saanut olla laittomien koronatoimien vuoksi, olin aivan yksin ja hyvä, että jaksoin kantaa 4,5-kiloista poikaani. Imetys ei tietenkään onnistunut ja siitä syyllistettiin heti synnytystä seuraavana päivänä. Saattoi mennä kuusikin tuntia, ettei kukaan käynyt huoneessa. En päässyt omin avuin sängystä ylös mutta vauvaa piti hoitaa, kantaa, imettää ja vaihtaa vaippaa kuin mitään valtavaa leikkausta ei minulle koskaan olisi tehtykään. Trauma synnytyksestä ja erityisesti lapsivuodeosastosta on melkoinen ja vaikuttaa edelleen. Jotenkin mun päässäni on ajatus, että mun pitää pärjätä edelleen yksin, apua on turha edes pyytää, edes omalta mieheltä. Trauma jätti syvän yksinäisyyden ja yksin pärjäämisen tunteen.

En uskalla edes haaveilla toisesta lapsesta, vaikka sellaista halutaankin. Ei missään nimessä.

Terveiset Naistenklinikalle.

Tarttee siirtyä naistenklinikalla kerrosta alemmas ja jopa pidetään huolta viimeisen päälle pyytämättäkin. Näin kirurgiselta nähtynä.

Minäkin jätin yhteen lapseen synnärin takia, kaikki pieleen ja päädyttiin sektioon. Vuodeosastollakaan ei kehumista ollut kohtelussa.

Kaikki menee hyvin, kun jättää pois epiduraamin yms. ja etenkin oksitosiinin yms.

Lääkebisnes ja kemikaaleilla läträilly voi helposti merkitä lisää riskejä synnytykseen. Kivunlievitys on valtava etu (ilokaasu, paraservikaalit) mutta rajuja keinoja (esim. oksitosiini) niitä tulee käyttää harkitusti!

Olin myöskin sadistisen kätilön uhri Oys:ssa. Kätilön huomio meni miehelleni pyllistelemiseen ja keimailuun. Ajatteli varmaan olevansa Marilyn Monroe ja lahja Suomen miehille habituksen perusteella. Tälle olemme mieheni kanssa naureskelleet jälkikäteen, mutta muuten ei naurata.

Vierailija kirjoitti:

Mulle yritettiin 7 krt epiduraalia ja kätilö ihmetteli kun jalat ei kantaneet vaan pyörätuolilla vauvan kanssa osastolle.

Onneksi synnytys kesti alle kaksi tuntia. En edes tajunnut että mullekin on voinut jäädä hermokipuja ja muuta vaivaa, mutta joskus jaloista lähtee voimat ja raju selkäkipu iskee aika ajoin.

Kuulostaa kyllä enemmän lihasheikkoudelta.  Olisikos mammalta jäänyt liikunta harrastamatta viimeisen kymmenen vuoden ajan?  Enkä nyt tarkota sitä pepun heiluttelua trikoissa, vaan oikeaa, syviä lihaksia kuntouttavaa liikuntaa.

Noh, helpompihan se on synnytystä syyttää, kuin myöntää ylipainon ja liikunnattomuuden aiheuttavan kaikenlaisia ongelmia...

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveä tilanne!

Ennen, vaikka isät ei olleet mukana, ainakin joku opiskelija piti seuraa lähes koko ajan ettei tarvinnut olla yksin.

4.:n äiti

Höpö, höpö.

Synnytin TAYS:ssa vuosina ´88 & ´90. Isä ei ollut paikalla eikä kyllä ketään muitakaan paitsi kun oli joku tilanne päällä. Pitkä synnytys ja koin myös, että minut oli unohdettu. Onneksi joku hoitaja poikkesi jossain vaiheessa kun olin alkanut jo ponnistaa. Olin niin väsynyt etten osannut edes apua hälyttää. Epiduraalia en saanut kummallakaan kerralla "kun se olisi pitänyt laittaa aiemmin". Kohdunkaulapuudutus (?) taas lopetti etenemisen, joten tarvittiin lääkkeellisesti lisää polttoja.

Myöhemmin sanoin lääkärille, että haluaisin vielä 1 lapsen, mutta haluaisin sektion synnytyspelon takia. Lääkäri sanoi, että kun olet raskaana niin mietitään sitä sitten. Sitten kun olin taas raskaana niin lääkäri totesi, että kyllä se alatiesynnytys on paras. Eli en inkutuksestani ja pelostani huolimatta saanut sektiota.

Synnytin toisessa sairaalassa ja mieheni oli mukana. Kokemus oli huomattavasti parempi kun ei tarvinnut olla ihan oman onnensa nojassa. Tuolloin myös hoitajat poikkesivat huoneeseen ihan rupattelemaan välillä.

Oletteko, naiset, muuten huomanneet, että kun mies on mukana niin kohtelu ja palvelu on kohteliaampaa ja parempaa? Huomannut ainakin sairaaloissa ja kaupoissa.

Vierailija kirjoitti:

"vanhaan aikaan" kotisynnytyksissä naiset kuolivat verenvuotoon, raskausmyrkytyksiin koska ei mökkien muijat käyneet ees lääkärillä odotusaikana.

Nyt vaikka ei kätilönä ole enää se tuttu lapsenpäästäjä ja tekee työtään ilman tunteilua on äideillä ja lapsilla kuitenkin turvallisempaa kuin aikoinaan.

Moni valitsee itse sen medikalisaation normaalisti sujuvassa synnytyksessä. Kivun kesto on ihmisillä erilainen ja synnytykseen on luotu ruusuisia kuvia nykyisin.

Kivunkestoa kuvaa hyvin se kun olin lapsivesitutkimuksessa. Pari naista ulvoi ja huusi , oven läpi kuului odotustilaan. Itsestäni se ei tuntunut mitenkään huutoa aiheuttavalta, en rokotuksissakaan ole koskaan mylvinyt. Hoitaja odotushuoneessa kun joku kysyi, onko se noin kivulias, mainitsi pelosta ja että lääkärinkin on vaikeampi tehdä se jännittyneiden vatsalihasten läpi

Synnytyskipu ei ole sellainen asia mitä voi vertailla. Se ei ole mistään kivun kestosta kiinni. Synnytyksessä on ihan koko keho mukana, ja se toimii kaikilla yksilöllisesti. Aivan eri asia kuin joku rokotepiikki. Minuun ei ole ikinä pistokset sattuneet, mutta synnytyskipu oli maanpäällinen helvetti. Vauva oli virhetarjonnassa ja painoi jotain hermoa. Myös supistuskipujen voimakkuus on luonnollisesti yksilöllistä.

Vierailija kirjoitti:

Liian moni turvautuu anestesiaan, vaikka kivunhallintaan on luonnollisempiakin keinoja. (Esim. selinmakuu synnytyksen aikana on typerintä, mitä voi tehdä. Myös sikiön kannalta, sillä sikiön hapensaanti on tuossa asennossa heikoimmillaan.) Anestesiassa on vaiettuja riskejä, sekä äidille että sikiölle.

Toinen iso virhe on kuvitelma, että synnytyksessä pitäisi ponnistaa. Syntymä ei perustu äidin ponnistamiseen, vaan kohdun työhön - ja sitä äiti joskus pilaa ponnisteluillaan. Hän kilpailee kohdun kanssa. Kohtu väsyy, syntymä hidastuu tai jopa keskeytyy. Kohtua piiskataan kemiallisesti, jolloin helposti syntyy hätätilanne.

Itsekin ajattelin näin ja ensimmäisen haastavan synnytyksen jälkeen ajattelin hoitaa toisen luomuna, jotta luonto hoitaisi itse hommansa. No eipä silti hoitanut. Ei mitään ponnistustarvetta missään vaiheessa luomunakaan, vauva ei meinannut liikkua mihinkään, imukuppia tarvittiin (vauva hankalassa asennossa), vauvan sydänäänet heikkenivät, yhden ponnistuksen päässä olin hätäsektiosta, kun vauva syntyi. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta ei kannata uskotella naisille, että luomusynnytys sujuisi aina mallikkaasti.

Vierailija kirjoitti:

Liian moni turvautuu anestesiaan, vaikka kivunhallintaan on luonnollisempiakin keinoja. (Esim. selinmakuu synnytyksen aikana on typerintä, mitä voi tehdä. Myös sikiön kannalta, sillä sikiön hapensaanti on tuossa asennossa heikoimmillaan.) Anestesiassa on vaiettuja riskejä, sekä äidille että sikiölle.

Toinen iso virhe on kuvitelma, että synnytyksessä pitäisi ponnistaa. Syntymä ei perustu äidin ponnistamiseen, vaan kohdun työhön - ja sitä äiti joskus pilaa ponnisteluillaan. Hän kilpailee kohdun kanssa. Kohtu väsyy, syntymä hidastuu tai jopa keskeytyy. Kohtua piiskataan kemiallisesti, jolloin helposti syntyy hätätilanne.

Selinmakuuta ei saa itse päättää, kun laitetaan piuhoihin.

Synnytin myös koronarajoitusten aikaan, tosin Saksassa, mutta rajoitukset olivat varmaan suunnilleen samanlaiset kuin Suomessa. Ne johtivat siihen, että mies ei ehtinyt synnytykseen; hän olisi päässyt vasta synnytyssaliin.

Olin aivan yksin ennen kuin vaadin itkemällä päästä synnytyssaliin ja henkilökuntaa katsomaan tilannettani. Minulle sanottiin, että eivät he ehdin olla koko aikaa minun luonani (vaikka en siis tosiaankaan vaatinut huomiota koko aikaa), vaikka vauva oli enää kahden ponnistuksen päässä tulossa.

Synnytys meni hyvin, mutta yksin jättämisen kokemus heikoimmillani ja kipeimmilläni ja vielä tiuskiminen siinä tilanteessa, oli traumatisoivaa.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tärisin aivan holtittomasti sektiossa puudutteiden vuoksi. Luulin, että se kuuluu asiaan? Verenpainemittari, joka oli kädessäni koko leikkauksen ajan ei saanut otettua lukemia kuin pari kertaa sen järjettömän tärinän vuoksi. Yrittävät vain lisätä jotain lämpöhuopia mun päälleni siinä mutta eihän ne mitään auttaneet, kun syy oli se epiduraali tai mikä lie spinaalipuudus sen lisäksi annettiinkaan. Pelkäsin, että hampaat menevät rikki kun kalisivat niin holtittomasti vastakkain enkä saanut millään tahdonvoimalla sitä loppumaan. Purin sitten kieltäni niin paljon kuin uskalsin säästääkseni hampaitani. Sairasta, nyt kun jälkikäteen ajattelee.

Mä sanoin tuosta tärinästä leikkaussalissa hoitajalle ja mun mielestä hän antoi sitten jotain lääkettä? Tärinä laantui ainakin vähän hetken päästä. Muistankohan ihan väärin ja mitä se olisi voinut antaa? :D

Uskon että yksinjääminen oli tuossa synnytyksessä pahinta. Minuakin ahdisti lukea, vaikka omat synnytykset menivät hyvin. Minulla oli myös mies seurana koko ajan, ei mitään pelkoa että hänet heitetään pois.

Aivan järkyttäviä kommentteja. Pysyvä hermovaurio selässä, kammottava määrä menetettyä verta, pitkittyneet pelkotilat ja täällä ihmiset vähättelevät ja pilkkaavat? Tää keskustelu on loistava esimerkki mikä tässä maassa on pielessä ja se on ihmisten empatiakyky. Kaikki sympatia tälle vastoinkäymisiä kokeneelle äidille. Ne jotka painavat alas muita ja lyövät lyötyä ovat itse paljon heikompia kuin tämä Peppi.