Kamala synnytys tuhosi lapsihaaveet ja vammautuminen pakotti äidin luopumaan opettajan työstä

Erityisen röyhkeää mielestäni, ettei naiselle vastattu sairaalasta mitään, vaikka yritti jälkikäteen käydä asiaa läpi. Edes potilasasiamies ei vastannut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin Suomessa ei välitetä siitä miten äiti voi.

Kunhan vaan lapsi tulee pihalle

Suomessa on asiat suhteellisen hyvin. Kyse on vain siitä, ettei maailmalla haluta tiedettä, joka painottaa ihmisten henkistä hyvinvointia. Tragediat ja ylikemikalisoinnit sairaaloissa on sen ideologian seurausta, kaikkialla maailmassa.

Kaikissa vakavissa PTSD tapauksissa on syntynyt aina myöskin fyysinen vamma, kuten tässäkin tapauksessa (hermovaurio). Se vain tuppaa jäämään psyykkisten oireiden korostamisen varjoon kuten tässäkin lehtijutussa. Nimenomaan fyysisiä vaurioita ei luulisi Suomessa syntyvän kovin helposti, mutta niin vain edelleen synnyttäjään suhtaudutaan puolivillaisesti ja asenteella kunhan lapsi saadaan elävänä ulos. ELi aivan kuten edellinen kommentoija sanoo.

Että ottaa päähän toisten äitien vähättely ja empatiakyvytyömyys. Varmaan ovat juuri näitä kätilöitä. Kyllä me vaan synnytettiin saunassa ilman mitään kivunlievityksiä ja lähdettiin heti peltotöihin vastasyntynyt nyytti kainalossa. No hitto, kivat sulle!

Mulla oli eka synnytys tosi traumaattinen, en ehtinyt saamaan kivunlievitystä ja kyllä se kipu oli niin järkyttävä, että ihme ettei taju lähtenyt. Samaan aikaan vaan huudettiin, että nyt sun on ponnistettava tai vauvalle käy huonosti. En mä ainakaan sen kivun keskellä tuntenut mitään muuta kuin kipua niin en edes tiennyt miten ponnistaa. Kohtelu oli kaikin puolin kylmää tilanteessa jossa pelkäät vauvan ja itsesi kuolevan.

Olin varma, ettei toista lasta enää tule, mutta 8v. pelkopoli ja se, että toiveitani kuunneltiin ja sain kivunlievitystä ajoissa teki toisesta synnytyksestä aivan erilaisen.

Jos synnyttäjä höpöttää puolisonsa kanssa, hän ei ehkä keskity sikiön hapensaantiin eikä kivunhallintaan. Joku toinen taas keskittyy paremmin, kun puoliso on vieres. Ja joku vain luulee keskittyvänsä.

Minäkin synnytin huhtikuussa 2020 ja kokemus oli todella traumaattinen. Synnytys päättyi hätäsektioon, eikä mies päässyt tukemaan minua tai koko sairaalaan sisälle edes näkemään vauvaa koko sinä aikana, kun olimme siellä (lähes viikon). Leikkauksen jälkeen olin järjettömän kipeä ja lääkitty mutta koska sitä normaalisti saatavilla olevaa apua (puoliso tai muu tukihenkilö, joka normaalisti saa olla lapsivuodeosastolla synnyttäneen kanssa) ei saanut olla laittomien koronatoimien vuoksi, olin aivan yksin ja hyvä, että jaksoin kantaa 4,5-kiloista poikaani. Imetys ei tietenkään onnistunut ja siitä syyllistettiin heti synnytystä seuraavana päivänä. Saattoi mennä kuusikin tuntia, ettei kukaan käynyt huoneessa. En päässyt omin avuin sängystä ylös mutta vauvaa piti hoitaa, kantaa, imettää ja vaihtaa vaippaa kuin mitään valtavaa leikkausta ei minulle koskaan olisi tehtykään. Trauma synnytyksestä ja erityisesti lapsivuodeosastosta on melkoinen ja vaikuttaa edelleen. Jotenkin mun päässäni on ajatus, että mun pitää pärjätä edelleen yksin, apua on turha edes pyytää, edes omalta mieheltä. Trauma jätti syvän yksinäisyyden ja yksin pärjäämisen tunteen.

En uskalla edes haaveilla toisesta lapsesta, vaikka sellaista halutaankin. Ei missään nimessä.

Terveiset Naistenklinikalle.

Minun lapsilukuni jäi yhteen. Itse synnytyksestä ei jäänyt suurempia traumoja mutta sain erittäin ala-arvoista kohtelua osastolla. Itsekin menetin 2.5 litraa verta ym. joten olin aika heikossa kunnossa, silti muistan hoitajien ikävät kommentit ja jopa syyllistämisen kun ei maitoa tullut tarpeeksi. Kauhea tarina jutun naisella ja täälläkin ivalliset kommentit kertovat empatian ja välittämisen tasosta: Suomessa asuu kylmä, välinpitämätön kansa jolta ei empatiaa heru. "Mitäs läksit" kuvaa suomalaisia parhaiten. Synnytysosastot ovat viimeisiä naisten häpäisyn linnakkeita ja sen on muututtava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se on nelikymppisen synnytys. Kunto on huono, eikä jakseta ponnistaa. Kukaan ei ole miehen lisäksi paapomassa,niin onhan se rankkaa. Johan sitä vähemmästäkin menee työkyky

Lisänä vielä huomattava ylipaino, ei ainakaan helpota synnytystä

Jos on paljon läskiä ja turvotusta, että vaikea löytää oikeeta kohtaa laittaa epiduraali.

No ei tuossa raskauskuvassa kovin läskiltä näytä. Kiinnitin huomion vain isoon mahaan. 

Vierailija kirjoitti:

Että ottaa päähän toisten äitien vähättely ja empatiakyvytyömyys. Varmaan ovat juuri näitä kätilöitä. Kyllä me vaan synnytettiin saunassa ilman mitään kivunlievityksiä ja lähdettiin heti peltotöihin vastasyntynyt nyytti kainalossa. No hitto, kivat sulle!

Mulla oli eka synnytys tosi traumaattinen, en ehtinyt saamaan kivunlievitystä ja kyllä se kipu oli niin järkyttävä, että ihme ettei taju lähtenyt. Samaan aikaan vaan huudettiin, että nyt sun on ponnistettava tai vauvalle käy huonosti. En mä ainakaan sen kivun keskellä tuntenut mitään muuta kuin kipua niin en edes tiennyt miten ponnistaa. Kohtelu oli kaikin puolin kylmää tilanteessa jossa pelkäät vauvan ja itsesi kuolevan.

Olin varma, ettei toista lasta enää tule, mutta 8v. pelkopoli ja se, että toiveitani kuunneltiin ja sain kivunlievitystä ajoissa teki toisesta synnytyksestä aivan erilaisen.

Väite ponnistelun välttämättömyydestä on törkeä myytti.

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää. Itkin kun luin tuon artikkelin. Toivottavasti Peppi saa oikeutta. Miksi me naiset joudumme aina kärsimään?

Sama tunne täällä. Tunnen Pepin vuosien takaa, aivan ihana ihminen ja hänelle jos jollekin toivon vain hyvää ja sitten käy näin! Oli niin onnellinen päästessään seminaarinmäelle opiskelemaan ja sitten ura loppuu tämän takia. Ja kun osa hänen kokemistaan jutuista olisi ollut estettävissä,ä. Aivan turha kohtalo.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin synnytin huhtikuussa 2020 ja kokemus oli todella traumaattinen. Synnytys päättyi hätäsektioon, eikä mies päässyt tukemaan minua tai koko sairaalaan sisälle edes näkemään vauvaa koko sinä aikana, kun olimme siellä (lähes viikon). Leikkauksen jälkeen olin järjettömän kipeä ja lääkitty mutta koska sitä normaalisti saatavilla olevaa apua (puoliso tai muu tukihenkilö, joka normaalisti saa olla lapsivuodeosastolla synnyttäneen kanssa) ei saanut olla laittomien koronatoimien vuoksi, olin aivan yksin ja hyvä, että jaksoin kantaa 4,5-kiloista poikaani. Imetys ei tietenkään onnistunut ja siitä syyllistettiin heti synnytystä seuraavana päivänä. Saattoi mennä kuusikin tuntia, ettei kukaan käynyt huoneessa. En päässyt omin avuin sängystä ylös mutta vauvaa piti hoitaa, kantaa, imettää ja vaihtaa vaippaa kuin mitään valtavaa leikkausta ei minulle koskaan olisi tehtykään. Trauma synnytyksestä ja erityisesti lapsivuodeosastosta on melkoinen ja vaikuttaa edelleen. Jotenkin mun päässäni on ajatus, että mun pitää pärjätä edelleen yksin, apua on turha edes pyytää, edes omalta mieheltä. Trauma jätti syvän yksinäisyyden ja yksin pärjäämisen tunteen.

En uskalla edes haaveilla toisesta lapsesta, vaikka sellaista halutaankin. Ei missään nimessä.

Terveiset Naistenklinikalle.

Kertomuksesi on valitettavan yleinen...

Koska tieteen ja talouden näkökulmasta, ihmisten ei edes haluta voivan hyvin. Jos haluttaisiin, nämä ongelmat voitaisiin helposti välttää. SITÄ EI HALUTA.

Koronarajoitukset olivat yksi suuri kusetus, mutta eivät ainoa syy siihen, että ihmisten henkistä hyvinvointia ei haluta.

Mistä tuo tärinä tulee selkäydinpuudutuksessa? Itselle tehty 3 kertaa. Ja kolmannella tärisin koko leikkauksen ajan. Muu toimenpide kyseessä ja kukaan ei koskaan kertonut mitä sinä meni pieleen. Kamala kokemus, mutta jälkioireita ei jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin synnytin huhtikuussa 2020 ja kokemus oli todella traumaattinen. Synnytys päättyi hätäsektioon, eikä mies päässyt tukemaan minua tai koko sairaalaan sisälle edes näkemään vauvaa koko sinä aikana, kun olimme siellä (lähes viikon). Leikkauksen jälkeen olin järjettömän kipeä ja lääkitty mutta koska sitä normaalisti saatavilla olevaa apua (puoliso tai muu tukihenkilö, joka normaalisti saa olla lapsivuodeosastolla synnyttäneen kanssa) ei saanut olla laittomien koronatoimien vuoksi, olin aivan yksin ja hyvä, että jaksoin kantaa 4,5-kiloista poikaani. Imetys ei tietenkään onnistunut ja siitä syyllistettiin heti synnytystä seuraavana päivänä. Saattoi mennä kuusikin tuntia, ettei kukaan käynyt huoneessa. En päässyt omin avuin sängystä ylös mutta vauvaa piti hoitaa, kantaa, imettää ja vaihtaa vaippaa kuin mitään valtavaa leikkausta ei minulle koskaan olisi tehtykään. Trauma synnytyksestä ja erityisesti lapsivuodeosastosta on melkoinen ja vaikuttaa edelleen. Jotenkin mun päässäni on ajatus, että mun pitää pärjätä edelleen yksin, apua on turha edes pyytää, edes omalta mieheltä. Trauma jätti syvän yksinäisyyden ja yksin pärjäämisen tunteen.

En uskalla edes haaveilla toisesta lapsesta, vaikka sellaista halutaankin. Ei missään nimessä.

Terveiset Naistenklinikalle.

Kertomuksesi on valitettavan yleinen...

Koska tieteen ja talouden näkökulmasta, ihmisten ei edes haluta voivan hyvin. Jos haluttaisiin, nämä ongelmat voitaisiin helposti välttää. SITÄ EI HALUTA.

Koronarajoitukset olivat yksi suuri kusetus, mutta eivät ainoa syy siihen, että ihmisten henkistä hyvinvointia ei haluta.

Voi olla, että jonkun on vaikea ymmärtää, miksi helposti poistettavia ongelmia järjestelmässä ei haluta poistaa. Se on oma tarinansa.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka nykyisinkin synnyttäisin en huolisi tuota epiduraalia.

Itse näen sen vaarallisempana kuin synnytyskivut. Muussa toimenpiteessä olen sen saanut ja ei ollut mukavaa.

Minulle on pantu epiduraali kolmesti. Se synnytyksessä laitettu oli ihan helppo ja nopea, muut sitten kaikkea muuta. En huoli enää mistään syystä , jäi sen verran paha kammo viimeisimmästä .

Itse kävin pitkän traumaterapian toisen synnytyksen jälkeen. Sain myös synnytysvaurion, harvinaisen, jota ei pitkään aikaan uskottu ja tutkittu, kun ei silmälle näy päällepäin. Mulla oli myös vakavana tota, että

sairaalaan meno oli vuosia hirveää, minkä tahansa asian vuoksi (esim labra). Tuli paniikkioireita.

Tekstin nainen on varmasti oikeassa siinä, että koki dissosiaatio-oireen. Eli jokin asia löi niin yli, että mieli pirstaloitui yhteen tai useampaan ylimääräiseen osaan. Myös mulle kävi niin ja jos kyseinen nainen tätä lukee, niin on mahdollista selviytyä. Siihen tarvitaan siis traumaterapiaa. Itse sain myös ns silmänliiketerapiaa, jota käytetään mm sodassa traumatisoiduille.

Itse sain vielä kolmannen lapsen ja sairaalassa olo ei enää ahdistanut.

3 päivää olin sairaalassa synyttämässä, kaksi päivää putkeen aamusta iltaan sain oksitosiinia synnytyksennedistämiseksi, mikä aiheutti kivualiaita supistuksia 2-5 minuutin välein 9 h per vuorokausi. Lopulta selvisi, että vauvaa ei voi synnyttää alakautta vauvan koon ja tarjonnan vuoksi, vaikka muutama päivä ennen sairaslaan tuloa olin käynyt synnytystapa-arviossa toistamiseen vauvan koon vuoksi. Kolmen päivän aikana kukaan ei ollut enää arvioinut itä, että pystyykö vauva edes sytymään alakautta kunnes h-hetkellä kun oli ponnistusvaihe kestänyt 45 min. Sitten odottamaan seuraavat 45 min, että pääsee kiireelliseen keisarileikkaukseen ja toivoen, ettei ennen sitä jumitu vauva supitusten aikaan synnytyskanavaan...siinähän voisi mmnä molempien henki tai vammautua pahasti.

Ilman vammautumista ei selvitty, vaikka oli heti syntyessään 9-pisteen vauva. Sairasla ei ota vastuuta ja myönnä omaa osaa pitkittyneeseen synnytykseen, mikä olisi pitänyt viimeistään päättää kiireelliseen keisarileikkaukseen vuorokausi aiemmin tai kuten olisi pitänyt oikein toimia synnyttää liian suuri lapsi, mikä on väärässä tarjonnassa suoraan suunnitellulla keisarileikkauksella eikä kiduttaa äitiä ja lasta 3 vuorkautta...jatkuvissa supstuksissa. Neuvolan täti, joka lähetti synnytystapa arvioon kahdesti oli todella vihainen puolestani, koska oli hyvin selvää, että lapsi ei mahdu sytymään alakautta. Synnytyslääkäri käveli käytävällä vastaan eikä suotunut edes tervehtimään, kätilö pahoitteli ja sanoi, että ei ole tavallista, että näin käy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se on nelikymppisen synnytys. Kunto on huono, eikä jakseta ponnistaa. Kukaan ei ole miehen lisäksi paapomassa,niin onhan se rankkaa. Johan sitä vähemmästäkin menee työkyky

Lisänä vielä huomattava ylipaino, ei ainakaan helpota synnytystä

Jos on paljon läskiä ja turvotusta, että vaikea löytää oikeeta kohtaa laittaa epiduraali.

Kuvien (myös raskauskuva) ei ole erityistä ylipainoa.

Vierailija kirjoitti:

Itse kävin pitkän traumaterapian toisen synnytyksen jälkeen. Sain myös synnytysvaurion, harvinaisen, jota ei pitkään aikaan uskottu ja tutkittu, kun ei silmälle näy päällepäin. Mulla oli myös vakavana tota, että

sairaalaan meno oli vuosia hirveää, minkä tahansa asian vuoksi (esim labra). Tuli paniikkioireita.

Tekstin nainen on varmasti oikeassa siinä, että koki dissosiaatio-oireen. Eli jokin asia löi niin yli, että mieli pirstaloitui yhteen tai useampaan ylimääräiseen osaan. Myös mulle kävi niin ja jos kyseinen nainen tätä lukee, niin on mahdollista selviytyä. Siihen tarvitaan siis traumaterapiaa. Itse sain myös ns silmänliiketerapiaa, jota käytetään mm sodassa traumatisoiduille.

Itse sain vielä kolmannen lapsen ja sairaalassa olo ei enää ahdistanut.

Lisään siis vielä, että terapeutillani oli laite tähän silmänliiketerapiaan, ei siis ollut mitään sormen heiluttamista naaman edessä. Vaikka kai jotkut niinkin tekevät.

On surullista, että äidit ja isoäidit eivät pysty siirtämään kokemustaan tyttärilleen - heillä ei oikeasti ole sitä.

Tuo yksin oleminen on kamalaa, kun tilanne on ensisynnyttäjänä ihan uusi ja kaoottinen. Sitä ei helpota yhtään se hoitajien kiireen näkyminen, hyvä jos parin tunnin välein ehtivät kurkkaamaan ovelta. Minä sain kyllä epiduraalin (5 annosta) ajallaan, mutta mitään muuta keskustelua ja ohjeistusta kätilöt ei ehtineet kanssani käydä läpi. Soittelin kelloa ja yritin kysellä mikä tässä kiikastaa. Toiveenani oli liikkua paljon, mutta makasin kaikki väliajat kiinni mittareissa ja letkuissa kun kätilöt oli hoitamassa muita synnytyksiä. Olin ollut 12 tuntia salissa kun vasta selvisi että vauva on virhetarjonnassa ja avautuminen ei ollut edistynyt 8 tuntiin -> kiireellinen sektio. Onneksi toimenpide sujui ongelmitta, mutta kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi sellainen olo, että kätilöt ei olleet ollenkaan tilanteen tasalla. Luottamus synnärin ammattitaitoiseen henkilökuntaan romahti.

Uusi ura löytynyt somevaikuttajana näemmä, joten ehkä ei niin paha tilanne kuitenkaan. Ja eiköhän opettajille töitä löydy, jos haluaa palata siihen ammattiin.