Kamala synnytys tuhosi lapsihaaveet ja vammautuminen pakotti äidin luopumaan opettajan työstä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveä tilanne!

Ennen, vaikka isät ei olleet mukana, ainakin joku opiskelija piti seuraa lähes koko ajan ettei tarvinnut olla yksin.

4.:n äiti

Höpö, höpö.

Synnytin TAYS:ssa vuosina ´88 & ´90. Isä ei ollut paikalla eikä kyllä ketään muitakaan paitsi kun oli joku tilanne päällä. Pitkä synnytys ja koin myös, että minut oli unohdettu. Onneksi joku hoitaja poikkesi jossain vaiheessa kun olin alkanut jo ponnistaa. Olin niin väsynyt etten osannut edes apua hälyttää. Epiduraalia en saanut kummallakaan kerralla "kun se olisi pitänyt laittaa aiemmin". Kohdunkaulapuudutus (?) taas lopetti etenemisen, joten tarvittiin lääkkeellisesti lisää polttoja.

Myöhemmin sanoin lääkärille, että haluaisin vielä 1 lapsen, mutta haluaisin sektion synnytyspelon takia. Lääkäri sanoi, että kun olet raskaana niin mietitään sitä sitten. Sitten kun olin taas raskaana niin lääkäri totesi, että kyllä se alatiesynnytys on paras. Eli en inkutuksestani ja pelostani huolimatta saanut sektiota.

Synnytin toisessa sairaalassa ja mieheni oli mukana. Kokemus oli huomattavasti parempi kun ei tarvinnut olla ihan oman onnensa nojassa. Tuolloin myös hoitajat poikkesivat huoneeseen ihan rupattelemaan välillä.

Oletteko, naiset, muuten huomanneet, että kun mies on mukana niin kohtelu ja palvelu on kohteliaampaa ja parempaa? Huomannut ainakin sairaaloissa ja kaupoissa.

No mulla oli 83 ja 90. 81 oli suurimman osan yksin mutta vähintään kerran tunnissa joku tarkisti tilanteen ja viimriset 2-3h oli koko ajan joku paikalla.

Nkl

Minullakin huono kokemus ekasta synnytyksestä, se ei edennyt ja päälle vielä ilkeä kätilö jonka mielestä en vaan osannut. Lopulta vauvan sydänäänet romahti ja paikalle haettiin lääkäri joka haukkui kätilön, vauva ei olisi asentonsa vuoksi edes mahtunut tulemaan ulos ilman apua. Imukupilla sitten kiskottiin, itselleni oli tuossa vaiheessa jo aivan sama mitä tapahtuu, olin niin uuvuksissa.

Kaksi seuraavaa lasta syntyivät sektiolla, hyvä kokemus molemmista.

Oma ahdistus nousi pintaan tuota lukiessa.

Omasta karmeasta kokemuksesta on jo 15 vuotta aikaa mutta nyt tuli hirveä olo ja kyyneleet silmiin vuosien jälkeen.

Itsellä vastaava kokemus. Tosin sillä erolla että synnytin täysin yksin enkä saanut kivunlievitystä. Mieluummin silti ilman kuin että olisi mennyt pieleen epiduraali. Kerran on pistetty leikkauksessa epiduraali väärään kohtaan ja se kipu olinuhan hirveä! Piikki vain käväisi väärässä kohtaa ja tuntui kuin sähköä oltaisi pistetty alaselkään ja toiseen jalkaan.

Minut jätettiin myös täysin yksin. Ei uskottu kipujani ja sanottiin ettei synnytykseni ole edes käynnissä että turhaan valitan, aamulla käynnistetään.

Siinä kohtaa kun tuli ponnistamisen tarve niin olin ihan hämilläni ja sain sanottua että on sellainen olo että pitäisi ponnistaa. Siinä kohtaa oli onneksi kötilö paikalla ja hän totesi että kohdunsuu on täysin auki että saa ponnistaa.

Sain todella pahat repeämät ja verta menetin puolitoista litraa.

Kun lapsi oli syntynyt niin kätilö sanoi ettö eikö olekin nyt hyvä että synnytys on ohi.

Olon ihan shokissa ja vastasin että ei ole että olisin halunnut epiduraalin ennemmin kuin synnytyksen.

Synnytykseni oli tosi nopea. Kohdunsuu oli auki 3 cm ja silloin kätilö sanoi että ei ole synnytys käynnissä? että menee aamuun ja käynnistetään. Tuosta kommentista meni 45 min ja vauva oli syntynyt.

Tämä oli toinen lapseni.

Esikoisen olin synnyttänyt muutamaa vuotta aiemmin.

Vaikka sekin synnytys oli kamala istukan käsinirroituksineen (nukutuksessa) ja 3,3 litran veren menetyksineen niin se ei jättänyt samalaista traumaa. Tuo eka synnytys oli pahempi näin kaiken kaikkiaan muttei se jostakin syystä jättänyt tuollaista traumaa kuin toinen synnytykseni tai sitten ne vaan yhdessä ovat tehneet sen kaiken.

Eka synnytys meni täysin eri tavalla mitä papereissa lukee. Olen miettinyt että muistanko väärin vai onko papereissa kaunisteltu versio?

Lapseni syntyi ihan sinisenä ja häntä piti virvoitella ja taputella ennen kuin hengitti. Keuhkot imettiin sellaisella laitteella. Lapsivesi oli ruskeaa eli vauva on kakannut lapsiveteen. Tästä ei lue mitään paitsi lapsiveden osalta.

Muistan ajatelleeni että tuonko värisiä vastasyntyneet ovat. Esikoisella on myöhemmin todettu monenlaista nepsypulmaa ja olen ihan varma että johtuu synnytyksestä.

Ei vaan voi tutkia ja todistaa kun papereissa lukee jotain täysin muuta. Esikoiseni synnytin myös yksin eli ei ollut muita todistamassa tätä kuin minä. Olen käynyt myöhemmin läpi näitä papereita pelkopolilla ja juurikin sitä onko lapseni voinut vammautua synnytyksessä.

Onneksi olen diabeetikko ja sydänsairas niin tuskinpa lapsia edes pystyisin tekemään. Aivan järkyttävää. Meinasin oksentaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terveiset Naistenklinikalle.

Kyllä ja kiitoksen kanssa!

hyvää huolta pidettiin ja kaikki meni ihan hyvin vaikka olin "sairas" ja vakavassa tilassa oleva!

Porukkaa oli kuin helluntai epistolassa, oli lääkäriä ja lastenlääkäriä ja kätilön kätilön kätilöä, mutta silti ok asiana pidin!

Muista syistä sitten en "tehnyt" lisää lapsia, en uskaltanut joo koska olin riskisynnyttäjä.

Mutta, IKINÄ ei voi tietää miten se homma etenee, ei ikinä!

EI kannata väheksyä kenenkään kokemuksia, eikä toisaalta liioitella.

Ite en tiennyt mitään, olin niin doupattu mutta ei mulla pahaa muistoa jäänyt.

Uppis kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossakin uutisessa sairaalasta kommentoitiin, että suurin osa synnytyksistä sujuu hyvin. Tuo kommentti jaksaa aina ärsyttää.

Jos 99 synnytystä sujuu hyvin ja sitten omalle kohdallesi osuu synnytys, joka vammauttaa sinua, niin ei se lohduta, että yleensä ei käy näin. Oma terveys on pilalla.

Mutta miksi siihen 100% ei päästä? Siksi, koska potilaat ovat yksilöitä, osa jopa sellaisia, joita on neuvottu olemaan hankkimatta lapsia, koska komplikaatioiden vaara on ilmeinen erilaisten rakenteellisten, henkisten jne. vikojen vuoksi. Seuraavaksi suurin syy on synnyttäjän asenne, on laiminlyöty kaikki valmennus, neuvolat, mennään sinne asenteella "ituhippi cityvihreä tietää kaiken", ja sitten yllätytään miten veri ja kakka lentää. Jännä hei, miten voi olla traumaattista punnertaa tuollainen pomelon kokoinen päänuppi reijästä, jossa on aiemmin vieraillut vain se pikku kikkeli, jolla se lapsi on saatu aikaan, tai sormi? Miten voi olla traumaattista tuo, ei voi ihmismieli käsittää tällaista mystiikkaa? Sen ymmärrän ettei miehet tätä tajua, mutta miksei naiset tätä tajua? Jos miehen käteen annetaan greippi ja sanotaan, että koetahan punnertaa tuollainen ulos prseestäsi, niin mies kyllä pystyy kuvittelemaan miten helppoa se ei ole. Naisilla on ruusuisia unelmia, haaveita kaukana todellisuudesta lähinnä siksi, että äidit ovat vähätelleet asiaa, ei ole otettu selvää, ollaan autuaan tietämättömiä kaikesta..

Olisit hiljaa kun et tiedä mistään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Sektio on naisten oikeus! kirjoitti:

Sikiön leikkaaminen kohdusta on riskialtista, eikä sitä koskaan tehdä ilman vakavaa syytä. Esim. perjantai-ilta ja lääkäri tahtoo jo kotiin...

Leikki sikseen, sektio tehdään kun äidin mielentilan synnytyksessä voidaan olettaa olevan leikkausta suurempi riski. Ts. äidin psyykkinen tila vaarantaisi sikiön hengen, tai ainakin saattaisi vaurioittaa sikiön aivoja. Silloin valitaan kahdesta huonosta (!) parempi, hallitumpi.

Oletko tyhmä? Synnärillä on aina päivystävä lääkäri eikä ketään laiteta sektioon, jotta lääkäri pääsee kotiin. Päinvastoin sektio tuo lisätyötä ja sitoo paljon henkilökuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni kesti 2 vuotta toipua synnytysvammoista. Kuuluin siihen epäonnekkaaseen prosenttiin, joilla synnytys ei mennyt hyvin. Henkisesti tuosta ei kai kokonaan toivu koskaan.

En ota enää riskiä ja uhraa elämästäni mahdollisesti toista kahta vuotta pelkkään synnytyksestä toipumiseen. Myöskään henkinen puoleni ei kestäisi sitä.

Sama kokemus myös itselläkin. Lisäksi synnytysvaurioiden korjaamiseen ei Suomessa kiinnitetä riittävästi huomiota ja äidin kokemuksia vähätellään neuvoloissa/sairaaloissa. Vuonna 2021 tehdyssä väitöskirjassa (Tarja Pinta) myös todetaan, että äidin saamat vaikea-asteiset vauriot ovat huomattavasti yleisempiä, mitä viralliset luvut antavat ymmärtää.

Valitettavan tavallinen tarina, onneksi hän saa nyt terapiaa, toivottavasti se auttaa.

Täysin samaa mieltä artikkelin kohdasta, jossa todetaan puutte neuvolassa siirryttäessä äitiysneuvolasta lastenneuvolaan. Siinä vaiheessa ollaan enää kiinnostuneita lapsen voinnista. Vaikka äidillä olisi miten vakava fyysinen tai psyykkinen trauma synnytyksestä, se sivuutetaan, jos lapsi kasvaa ja voi hyvin. Äiti jää täysin yksin, eikä tuore isäkään tietysti voi ymmärtää äidin kannalta tapahtunutta.

Oma kokemukseni oli traumaattisesta ja kivuliaasta synnytyksestä, jossa luulin todella kuolevani. Häntäluuni murtui, mitä ei huomattu lainkaan. En pystynyt istumaan kuukausiin kivun vuoksi. Vauva oli vaativa. Masennuin, mikä kuitattiin "ohimenevänä". Ja neuvolassa kirjattiin vain "kaikki hyvin, vauva kasvaa ja syö hyvin". Kasvoi varmasti, kun söi kolmen tunnin putkia pitkin päivää, äidin ollessa kodin ja sängyn vankina häntäluun vuoksi. Minun lapsihaaveeni pelasti pelkosektio, jonka yhteydessä minua ensimmäistä kertaa kuunneltiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin synnytin huhtikuussa 2020 ja kokemus oli todella traumaattinen. Synnytys päättyi hätäsektioon, eikä mies päässyt tukemaan minua tai koko sairaalaan sisälle edes näkemään vauvaa koko sinä aikana, kun olimme siellä (lähes viikon). Leikkauksen jälkeen olin järjettömän kipeä ja lääkitty mutta koska sitä normaalisti saatavilla olevaa apua (puoliso tai muu tukihenkilö, joka normaalisti saa olla lapsivuodeosastolla synnyttäneen kanssa) ei saanut olla laittomien koronatoimien vuoksi, olin aivan yksin ja hyvä, että jaksoin kantaa 4,5-kiloista poikaani. Imetys ei tietenkään onnistunut ja siitä syyllistettiin heti synnytystä seuraavana päivänä. Saattoi mennä kuusikin tuntia, ettei kukaan käynyt huoneessa. En päässyt omin avuin sängystä ylös mutta vauvaa piti hoitaa, kantaa, imettää ja vaihtaa vaippaa kuin mitään valtavaa leikkausta ei minulle koskaan olisi tehtykään. Trauma synnytyksestä ja erityisesti lapsivuodeosastosta on melkoinen ja vaikuttaa edelleen. Jotenkin mun päässäni on ajatus, että mun pitää pärjätä edelleen yksin, apua on turha edes pyytää, edes omalta mieheltä. Trauma jätti syvän yksinäisyyden ja yksin pärjäämisen tunteen.

En uskalla edes haaveilla toisesta lapsesta, vaikka sellaista halutaankin. Ei missään nimessä.

Terveiset Naistenklinikalle.

Tarttee siirtyä naistenklinikalla kerrosta alemmas ja jopa pidetään huolta viimeisen päälle pyytämättäkin. Näin kirurgiselta nähtynä.

Minäkin jätin yhteen lapseen synnärin takia, kaikki pieleen ja päädyttiin sektioon. Vuodeosastollakaan ei kehumista ollut kohtelussa.

Kaikki menee hyvin, kun jättää pois epiduraamin yms. ja etenkin oksitosiinin yms.

Ai sekö ois korjannut virheasennon tuplana ja poistanut nuoran vauvani kaulasta että ois jätetty pois lääkepuoli? Niitä muuten annettiin synnytyksen kestettyä 1,5vrk ja kehon uupuessa. 2vrk yritin turhaan ja vauvan ahdinko lopuksi vei leikkuriin. Kätilö vielä intti vastaan lääkärille kun tämä kyseli miksi oli vain venytetty eikä edes kunnolla tutkittu. Salissa sanoivat että ei lapsi olisi tullut ikinä alakautta.

Suomen hallitus pitäisi haastaa oikeuteen koska korona rajoitukset oli täysin yliliioiteltuja. Koronan hoitoon otettiin velkaa 35 miljardia ja kaikki muu hoito ajettiin alas mm. synnytykset. Olen niin pahoillani tuon naisen puolesta.

Jos kätilöillä on muuta hommaa, eikö paikalle voisi mennä sairaalasta joku muu hoitaja??? Se toisi synnyttäjälle edes henkistä turvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian moni turvautuu anestesiaan, vaikka kivunhallintaan on luonnollisempiakin keinoja. (Esim. selinmakuu synnytyksen aikana on typerintä, mitä voi tehdä. Myös sikiön kannalta, sillä sikiön hapensaanti on tuossa asennossa heikoimmillaan.) Anestesiassa on vaiettuja riskejä, sekä äidille että sikiölle.

Selinmakuuta ei saa itse päättää, kun laitetaan piuhoihin.

Anestesia on sikiölle kompromissi. Mutta niin on äitikin, joka ei - puutteellisen tiedon tai psyykkisten ominaisuuksiensa vuoksi - hallitse sikiön hapensaantia. (Jolloin anestesia ja siihen liittyvät haittapuilet voivat olla parempi ratkaisu.)

Miten minusta alkoi nyt tuntua, että te ilkeät kommentoijat olettekin kyseisen sairaalan kätilöitä.

Vierailija kirjoitti:

Jos kätilöillä on muuta hommaa, eikö paikalle voisi mennä sairaalasta joku muu hoitaja??? Se toisi synnyttäjälle edes henkistä turvaa.

Synnyttäjän tulee keskittyä kivunhallintaan, ei seurusteluun.

Ihme valitusta. Oliko metsästäjä-keräilijöillä muutama tuhat vuotta sitten joku koko ajan pyyhkimässä pyllyä js pitämässä kädestä kun synnytettiin. Nykyään on muodikasta traumatisoitua joka asiasta.

Tuosta kokemuksesta olis puuttunut vaan se, että olisi joutunut synnyttämään käytävällä. Joo, hyvä muistutus kaikille, ettei terveydenhuollon kapasiteetti kestäisi edes lisää synnyttäjiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tärisin aivan holtittomasti sektiossa puudutteiden vuoksi. Luulin, että se kuuluu asiaan? Verenpainemittari, joka oli kädessäni koko leikkauksen ajan ei saanut otettua lukemia kuin pari kertaa sen järjettömän tärinän vuoksi. Yrittävät vain lisätä jotain lämpöhuopia mun päälleni siinä mutta eihän ne mitään auttaneet, kun syy oli se epiduraali tai mikä lie spinaalipuudus sen lisäksi annettiinkaan. Pelkäsin, että hampaat menevät rikki kun kalisivat niin holtittomasti vastakkain enkä saanut millään tahdonvoimalla sitä loppumaan. Purin sitten kieltäni niin paljon kuin uskalsin säästääkseni hampaitani. Sairasta, nyt kun jälkikäteen ajattelee.

Mä sanoin tuosta tärinästä leikkaussalissa hoitajalle ja mun mielestä hän antoi sitten jotain lääkettä? Tärinä laantui ainakin vähän hetken päästä. Muistankohan ihan väärin ja mitä se olisi voinut antaa? :D

Mulle hoitaja selitti että epiduraalista johtuu ja toi heräämöön lämpöpuhaltimen jonka viritti peiton alle. Se auttoi. Epin sain synnytyssalissa ja tärrääminen alkoi sektion jälkeen.

Kannattaa jo raskautuessaan harjoitella asennetta, ettei tarvitse ketään kehonsa hallintaan psyykkisesti. Täytyy uskaltaa ottaa vastuu omasta kehosta.