Olen keski-ikäinen nainen ja kuvittelen olevani teini

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette ole terapiaa

ajatelleet?

Ihminenhän voi aina heittäytyä vastuuttomaksi ja irti realiteeteista, mutta myös kasvaa psyykkisesti psyykkisellä työllä.

Tavallaan, mutta en ymmärrä, mitä iloa siitä aikuistumisesta olisi. Toki olisi kätevää silloin kun alkaa vanheta,että on vakituinen koti ja kumppani, varallisuutta ja näin. Mielestäni se on kuitenkin ikävä käytännön asia, eikä sellainen asia jota kohti rauhallisin mielin menisin. Olen ihmetellyt, kun samanikäiset kaverit on vuorollaan alkaneet harrastaa puutarhanhoitoa, lakanneet seuraamasta trendejä ja alkaneet päivitellä, että eivät ymmärrä nuorten musiikkia. Minulla ei ole ollut tuota vaihetta, että tuntisin luonnollista eroa nuorempaan ikäpolveen. Ikääntymiseen mielletään kuuluvan se, että on alkanut ottaa vastuuta ja oppinut jotain, ja jos näin ei ole käynyt niin se oman iän hyväksyminen on vain kammottava tyhjyys.

Nuoruudessa "pysyminen" on hankalampaa, mutta en ymmärrä mitä iloa vanhan/omanikäisen identiteestä voisi olla.

Esimerkiksi se, että elämässä on paljon syvempiä ja pysyvämpiä merkityksiä kuin ne uusimmat hiusdonitsit ja huulikiille. Elämä realiteeteissa on myös paljon jaetumpaa kanssaihmisten kanssa: elämää voi vastaanottaa sellaisenaan kuin se realiteeteissa meille kaikille tulee eikä väkisin yrittää esim leikellä itseään kuminukeksi menneisyyteen. Menneisyyteen jota ei kuitenkaan oikeasti koskaan tavoita.

Kypsymättömään persoonallisuuteen liittyy väistämättä myös paljon surua ja tyhjyyttä, sekä enenevissä määrin törmäyksiä realiteetteihin.

Loppujenlopuksi psykoterapia tulee halvemmaksi, myös inhimillisesti.

Mitä ne syvemmät ja pysyvämmät merkitykset on? Aika moni tuntuu elävän esim työnsä tai lastensa kautta enkä näe että se on yhtään sen realistisempaa tai syvällisempää. Ja ne miehet joka tapauksessa kuolaa vain teinejä ja teinin näköisiä nuoria naisia että mihinkään romanttiseen rakkauteenkaan en usko. Enkä kuitenkaan voi ikinä saada mitä haluan täällä reaalimaailmassa (talo, kesämökki, kivat harrastukset) koska olen fyys ja psyyk niin romuna että minua esim tuskin koskaan mihinkään oikeaan työhön palkataan, jo tämä osa-aikainen työkokeilu vie yöuneni ja pahentaa muita oireitani (flashbackit, osien vaihtelu, dissosiointi, teineily, psykoottiset oireet)

On surullisen kuuloista, että oma arvontunto perustuisi vielä aikuisiällä siihen, että jotkin random miehet "kuolaavat" tai haluaisivat sinua hetkellisesti seksuaalisesti. Kyllähän esim. vastavuoroiset ihmissuhteet tai vanhemmuus on syvällisempää ja merkityksellisempää.

Ei minulla pahemmin mitään vastavuoroisia ihmissuhteita ole. Ja eikö ne miehet muka halua moisia vain lähinnä nuorten nättien naisten kanssa.

Ne teinimiehet haluavat, mutta aikuiset ei.

Onko aikuisia miehiä paljonkin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette ole terapiaa

ajatelleet?

Ihminenhän voi aina heittäytyä vastuuttomaksi ja irti realiteeteista, mutta myös kasvaa psyykkisesti psyykkisellä työllä.

Tavallaan, mutta en ymmärrä, mitä iloa siitä aikuistumisesta olisi. Toki olisi kätevää silloin kun alkaa vanheta,että on vakituinen koti ja kumppani, varallisuutta ja näin. Mielestäni se on kuitenkin ikävä käytännön asia, eikä sellainen asia jota kohti rauhallisin mielin menisin. Olen ihmetellyt, kun samanikäiset kaverit on vuorollaan alkaneet harrastaa puutarhanhoitoa, lakanneet seuraamasta trendejä ja alkaneet päivitellä, että eivät ymmärrä nuorten musiikkia. Minulla ei ole ollut tuota vaihetta, että tuntisin luonnollista eroa nuorempaan ikäpolveen. Ikääntymiseen mielletään kuuluvan se, että on alkanut ottaa vastuuta ja oppinut jotain, ja jos näin ei ole käynyt niin se oman iän hyväksyminen on vain kammottava tyhjyys.

Nuoruudessa "pysyminen" on hankalampaa, mutta en ymmärrä mitä iloa vanhan/omanikäisen identiteestä voisi olla.

Esimerkiksi se, että elämässä on paljon syvempiä ja pysyvämpiä merkityksiä kuin ne uusimmat hiusdonitsit ja huulikiille. Elämä realiteeteissa on myös paljon jaetumpaa kanssaihmisten kanssa: elämää voi vastaanottaa sellaisenaan kuin se realiteeteissa meille kaikille tulee eikä väkisin yrittää esim leikellä itseään kuminukeksi menneisyyteen. Menneisyyteen jota ei kuitenkaan oikeasti koskaan tavoita.

Kypsymättömään persoonallisuuteen liittyy väistämättä myös paljon surua ja tyhjyyttä, sekä enenevissä määrin törmäyksiä realiteetteihin.

Loppujenlopuksi psykoterapia tulee halvemmaksi, myös inhimillisesti.

Mitä ne syvemmät ja pysyvämmät merkitykset on? Aika moni tuntuu elävän esim työnsä tai lastensa kautta enkä näe että se on yhtään sen realistisempaa tai syvällisempää. Ja ne miehet joka tapauksessa kuolaa vain teinejä ja teinin näköisiä nuoria naisia että mihinkään romanttiseen rakkauteenkaan en usko. Enkä kuitenkaan voi ikinä saada mitä haluan täällä reaalimaailmassa (talo, kesämökki, kivat harrastukset) koska olen fyys ja psyyk niin romuna että minua esim tuskin koskaan mihinkään oikeaan työhön palkataan, jo tämä osa-aikainen työkokeilu vie yöuneni ja pahentaa muita oireitani (flashbackit, osien vaihtelu, dissosiointi, teineily, psykoottiset oireet)

On surullisen kuuloista, että oma arvontunto perustuisi vielä aikuisiällä siihen, että jotkin random miehet "kuolaavat" tai haluaisivat sinua hetkellisesti seksuaalisesti. Kyllähän esim. vastavuoroiset ihmissuhteet tai vanhemmuus on syvällisempää ja merkityksellisempää.

Ei minulla pahemmin mitään vastavuoroisia ihmissuhteita ole. Ja eikö ne miehet muka halua moisia vain lähinnä nuorten nättien naisten kanssa.

Ne teinimiehet haluavat, mutta aikuiset ei.

Onko aikuisia miehiä paljonkin?

On.

Oma isäni on vastuustaan luistanut ikiteini. Itselläni oli jo lapsena ajatuksia, että sitten kun olen aikuinen, teen niin tai näin tai minun kotini on sellainen tai tällainen. Jotenkin koin, että avaimet vapauteen on aikuisuudessa ja kehityin kai liian varhain.

Vierailija kirjoitti:

ap on ministeri!

Get over it!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo, minunkin huone taitaa olla aika teinimäinen, vapaa-ajalla katselen vain suoratoistopalveluja ja olen puhelinaddikti sekä askartelen ja harrastan urheilua, yksi luottamustehtävä on (omg, liittyy muuten nuoriin vaikkei heidän kanssa onneksi tarvitse olla tekemisissä) jota en miiiillläääään viitsisi hoitaa ja se jää aina viime tippaan. Niin ja haluaisin myös että setämiehet ja kaikki muutkin miehet kuolaisi perääni, siitäkin olen kade nuoremmilleni.

Oi, ei! Olet aivan ihana ja juuri kuin itsekin olen. Kerrankin kuulee tällaisesta. Taitaa olla muuten aika vaiettu aihe tässä niin järkevässä yhteiskunnassa. Minä myös nautin jos juuri kaikki setämiehet ja jopa papparaiset vilkuilee minua, hah hah. Ja usein jos olen masentunut ja tunnenkin itseni yhtäkkiä vanhaksi läskiksi ym. niin olen kateellinen jollekin teini kaunottarelle, joka saa kenet vaan ja ajattelen, että jos olisin itse tuollainen niin eipä olisi mitään ongelmia esim. eräs ihastus mieheni, jota koitan iskeä ja jonka tiedän pitävän nuoremmista niin juoksisi kieli pitkällä luokseni jos olisin sen teini kaunottaren näköinen. Että tällaista pyörii mielessä. Aika weird elämää, mutta myös jotenkin ihanaa. En edes haluaisi olla sellainen täti-aikuinen, yäk! Paras kehu, kun se ihastusmieheni, joka tykkää nuoremmista naisista ja tykkää siis myös minusta, koska olen teinityylinen niin sanoi kerran minulle, että olen nelikymppinen, joka näyttää parikymppiseltä. Se tuntui ihanalta. Hulluinta, että haluaisin mennä alapään kauneusleikkaukseen, että saisin sen näyttämään mahdollisimman nuorekkaalta. Että semmosta. Jotenkin ihania sinun jutut ja ymmärrän täysin.

-Ap

Mulla oli aivan sama ajatus taannoin tuosta kauneusleikkauksesta mutta ajattelin että no se menisi jo liian pitkälle (liittyi yleiseen ulkonäköobsessiooni, ehkä sekin on siis joku teinijuttu? Vaikeaa kun tosiaan en varsinaisesti tiedä teineistä yhtään mitään koska itseni piti hypätä suoraan varhaisteinistä näennäisaikuiseksi), ei ole vertaisia joitten kanssa käydä läpi asioita kun muut on läpikäyneet nämä joskus viimeistään 20 vuotta sitten. Ja nyt ne on justiinsa noita tätiaikuisia mitä myös kammoksun ihan kauheasti. Mullekin tuo olisi paras kohteliaisuus ja minua on kyllä usein luultu alle 30 veeksi, en kyllä ihmettele koska jos on osittain paljonkin sisäisesti teini-iässä niin kai se heijastuu ulkoisestikin.

Ainahan kaikki naureskelee kaikenikäisille aikuisille jotka "yrittää olla jälleen nuoria" mutta kun itse haluaisi lähinnä olla edes kerran nuori, ei niinkään toisintaa jotain mennyttä unelmaelämää.

Eikö tunnu ihan hirveältä olla aina väärässä paikassa väärään aikaan? Sinulta meni aikanaan ohi teini-ikä ja nyt menee sitten ohi aikuisuus ja varmaan vanhuuskin. Kai tuo on jokin dissosiaation muoto? 

Itse ainakin koin nuoruuden rankkana ja aikuisuuden paljon helpompana. Nuorena on raakile, keskenkasvuinen, epävarma, huonoitsetuntoinen, epäkypsä, ylitarkka ulkonäöstä, kaverit perseestä, koska jokainen on epävarma ja keskenkasvuinen raakile.

Aikuisena olet riippumaton, irti kouluhierarkioista, voit valita kaverisi, tyylisi, asuinpaikkasi, luotat itseesi ja tajuat, että ihmisen ulkonäkö ei ole merkitsevin ominaisuus, osaat keskustella syvällisesti, olla toisten tukena, hakea tukea, voit itse päättää elämästäsi ja rahoistasi, voit itse vapaasti valita oman arvomaailmasi ilman ryhmäpaineita jne jne. 

Itse joskus "pelkään", että näytän liian teiniltä ja jotain on jäänyt kehittymättä, kun en ole ollut naimisissa enkä saanut lapsia enkä osaa pukeutua tätimäisesti ja "teen mitä huvittaa". 

Tällä hetkellä tunnen masennusta. Ajatukset ovat lähes itsetuhoiset. Tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan ja vihaan tätä ikää yhä enemmän. Se ei tuo mitään hyvää. Ulkonäkö, joka aina ollut paras asia minussa alkaa tietenkin rapistua. Vaikka 45 niin tähän saakka olen ollut itseäni reilusti nuoremman näköinen ns. lapsenkasvoinen ja voinut sen kautta toteuttaa teini-elämääni hyvinkin uskottavasti. Vähään aikaan ei ole enää kukaan sanonut näyttäväni ikääni paljon nuoremmalta tai oikeastaan mitään hyvää ulkonäöstäni. Ok, olen väsynyt, masentunut, enkä jaksa liikkua tai huolehtia itsestäni. Syön karkkeja, roskaruokaa ja juon energiajuomia. Nytkin sängyssä sipsipussi ja yöpöydällä Noccoa. Olen lihonut jonkin verran. En edes halua tietää paljonko. En vain kestä tätä vanhenemista. Oksettaa koko asia. Kaikki hyvä ja elämisen arvoinen kuului nuoruuteen. Iäkkään äitini vakava sairastuminen sai minut masennuksen syöksykierteeseen. Tajusin lopullisesti, että äiti on jo niin vanha ja nyt parantumattomasti sairas. Tuntuu, että viimeinenkin linkki nuoruuteen on poissa ja vanhoihin hyviin aikoihin. Kaikki se on lopullisesti mennyttä. Olo on haikea ja masentunut. Tunnen oloni tyhjäksi ja surulliseksi. Tuntuu, että haluaisin vain kadota jonnekin. Kun äiti oli terve saatoin hänen seurassaan taantua aivan lapsen asteelle ja se oli ihanaa ja toi turvaa. Nyt äiti on sairas, eikä hänestä ole enää tukemaan minua. On mahdotonta enää elää teini-elämää hänen kauttaan. Tunnen itseni pettyneeksi ja hylätyksi, jopa vihaiseksi. Myös ihastusmies, joka ihaili minun nuorekkuutta ja jonka kautta eniten elin teini-elämääni ja jonka kanssa pystyin toteuttamaan sitä teini minääni myös seksuaalisesti niin hänen kanssaan on nyt jokin etäisempi vaihe menossa, enkä saa sieltäkään mitään kaipaamaani. Tämä teini siis omassa huoneessaan masentuneena ja itsetuhoisin ajatuksin haaveilee joko katoavansa kokonaan tai saavansa jostain voimaa nuorentaa itseään lähinnä laihduttaa, laittaa uudet hiukset, jokin kauneustoimenpide ehkä ja ne uudet Niken tennarit niin kuin kaikilla teineillä ja nuorilla on kaupungilla. Lisäksi kaipaan jonkun ihanan valoisan nuoren seuraa, joka saisi minutkin tuntemaan oloni nuoremmaksi ja paremmaksi. Myös jonkun nuoren positiiviset kommentit ulkonäöstäni olisivat ihan hunajaa minulle. Joo, olen sairas päästäni oleva surkea keski-ikäinen sisäisesti teiniksi jäänyt turhake tässä maailmassa. Kunpa edes ihastusmies sanoisi tai tekisi jotain ihanaa, että taas piristyisin. Uusi pörröinen, vaaleanpunainen hiusdonitsi ainoa, mikä vähän tuo mielihyvää juuri nyt.

-Ap

-

Hyvä kirjoitus ap. Sinun kirjoituksesta tulee mieleen eräs ystäväni, jolla on myös traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Hän on nyt 40+ ja olen ihmetellyt, että miten hän on aivan samanlainen edelleen kuin reilu 20 vuotta sitten. Mietin usein, että miksi hän ei henkisesti kasva tai aikuistu.

Ystäväni pukeutuu siis teinimäisesti ja meikkaa dramaattisesti. Ulkoisen habituksen vuoksi myös nuoremmat miehet juoksevat hänen perässään. Hän ei pysty työelämään, mutta tekee taidetta. Sinun kirjoituksesi sai minut ymmärtämään paremmin, että ehkä hänkin on jäänyt traumojen vuoksi jumiin tuohon teinivaiheeseen.

Kai sä tajuat, että tarvitsisit hoitoa. Olet heittäytynyt ihan hoidettavaksi ja ulkoaohjautuvaksi. Elämäsi ei ole mitenkään omissa käsissäsi eikä onnellisuutesi ja tyytyväisyytesi vaan jonkun harhaisten ulkoisten asioiden. Todella surullista, jos joku pitää ulkonäköään koossapitävänä voimanaan. 

Ikinä en ole ollut niin huonovointinen kuin teininä, ja jokainen ikävuosi 30:n jälkeen on ollut askel parempaan. Lapsena ja nuorena ihailin paria keski-ikäistä kaunista naapurin rouvaa ja ilokseni olen huomannut, että olen aika tavalla heidän oloisensa tänä päivänä. 

Vähän siis vaikea ajatella mikä teiniydessä olisi kivaa ja hienoa. En keksi yhtään syytä miksi haluaisin olla teini tai edes vähän sitä vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ap on ministeri!

Get over it!

Boomboom!

Vierailija kirjoitti:

Tällä hetkellä tunnen masennusta. Ajatukset ovat lähes itsetuhoiset. Tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan ja vihaan tätä ikää yhä enemmän. Se ei tuo mitään hyvää. Ulkonäkö, joka aina ollut paras asia minussa alkaa tietenkin rapistua. Vaikka 45 niin tähän saakka olen ollut itseäni reilusti nuoremman näköinen ns. lapsenkasvoinen ja voinut sen kautta toteuttaa teini-elämääni hyvinkin uskottavasti. Vähään aikaan ei ole enää kukaan sanonut näyttäväni ikääni paljon nuoremmalta tai oikeastaan mitään hyvää ulkonäöstäni. Ok, olen väsynyt, masentunut, enkä jaksa liikkua tai huolehtia itsestäni. Syön karkkeja, roskaruokaa ja juon energiajuomia. Nytkin sängyssä sipsipussi ja yöpöydällä Noccoa. Olen lihonut jonkin verran. En edes halua tietää paljonko. En vain kestä tätä vanhenemista. Oksettaa koko asia. Kaikki hyvä ja elämisen arvoinen kuului nuoruuteen. Iäkkään äitini vakava sairastuminen sai minut masennuksen syöksykierteeseen. Tajusin lopullisesti, että äiti on jo niin vanha ja nyt parantumattomasti sairas. Tuntuu, että viimeinenkin linkki nuoruuteen on poissa ja vanhoihin hyviin aikoihin. Kaikki se on lopullisesti mennyttä. Olo on haikea ja masentunut. Tunnen oloni tyhjäksi ja surulliseksi. Tuntuu, että haluaisin vain kadota jonnekin. Kun äiti oli terve saatoin hänen seurassaan taantua aivan lapsen asteelle ja se oli ihanaa ja toi turvaa. Nyt äiti on sairas, eikä hänestä ole enää tukemaan minua. On mahdotonta enää elää teini-elämää hänen kauttaan. Tunnen itseni pettyneeksi ja hylätyksi, jopa vihaiseksi. Myös ihastusmies, joka ihaili minun nuorekkuutta ja jonka kautta eniten elin teini-elämääni ja jonka kanssa pystyin toteuttamaan sitä teini minääni myös seksuaalisesti niin hänen kanssaan on nyt jokin etäisempi vaihe menossa, enkä saa sieltäkään mitään kaipaamaani. Tämä teini siis omassa huoneessaan masentuneena ja itsetuhoisin ajatuksin haaveilee joko katoavansa kokonaan tai saavansa jostain voimaa nuorentaa itseään lähinnä laihduttaa, laittaa uudet hiukset, jokin kauneustoimenpide ehkä ja ne uudet Niken tennarit niin kuin kaikilla teineillä ja nuorilla on kaupungilla. Lisäksi kaipaan jonkun ihanan valoisan nuoren seuraa, joka saisi minutkin tuntemaan oloni nuoremmaksi ja paremmaksi. Myös jonkun nuoren positiiviset kommentit ulkonäöstäni olisivat ihan hunajaa minulle. Joo, olen sairas päästäni oleva surkea keski-ikäinen sisäisesti teiniksi jäänyt turhake tässä maailmassa. Kunpa edes ihastusmies sanoisi tai tekisi jotain ihanaa, että taas piristyisin. Uusi pörröinen, vaaleanpunainen hiusdonitsi ainoa, mikä vähän tuo mielihyvää juuri nyt.

-Ap

Jotenkin ymmärrän sinua, olet sairas. Mutta se, että haluat muiden tekevän sinun vuoksesi asioita, jotta sinulla olisi hyvä mieli, niin tätä en oikein sulata. Onnellisuus lähtee vain itsestä. Muiden tehtävä ei ole pitää sinua pinnalla.

Paha olo henkisesti. Aina, kun tällainen olo niin lamaannun, enkä jaksa voi tehdä mitään. Ajattelen vaan lakkaamatta kaikkea p a skaa, itsetuhoisia ajatuksia ja ihastustani, kunpa saisin häneltä jonkin ihanan viestin ym. niin olo helpottuisi. Tunnen itseni ihan p as ka ks i ja arvottomaksi. Otan kohta bentson ja jotain herkkua, että saan edes jotain helpotusta.

-Ap

Niin. Tuollaista se on. Jos löydät jostain motivaatiota, sinun on mahdollista saada elämäsi paremmaksi. Muuten jatkat tutussa suossa. 

Aloittaja on ihan normin mukainen nykynainen, jollaisen varaan koko markkina ja (sosiaalinen)media on luotu. Kuunnelkaa vaikka Ylen podcasteja.

Minulla oli monta hyvää vuotta. Elin oikein unelmaani ja kukoistin kaikella lailla. Myös teiniminä oli hyvin todellinen ja voimissaan. Elämään tuli uusia tuulia. Mielekästä luovaa tekemistä, erittäin tärkeä uusi ihmissuhde, uusi ympäristö jne. Tuntui, että kaikki oli mahdollista ja olin hyvin onnellinen. Vasta viime vuonna kaikki muuttui huonompaan. Alkoi tulla pettymyksiä ja odottamattomia taka-iskuja, asioita epäonnistui, joiden vuoksi olin tehnyt paljon. Koko viime vuosi oli oikeastaan ihan hirveä. Stressasin niin, että se vaikutti huonosti jo ulkoiseen olemukseeni ja se masensi lisää. Ihmissuhteeseen tuli ristiriitoja, jotka masentaa eniten vieläkin. Olen riippuvainen (olen pahasti läheisriippuvainen traumataustan vuoksi) tuosta tärkeästä ihmisestä, joka ikävä kyllä on narsisti. Hullua, että elämässäni lapsuudesta saakka ollut aina joku narsisti. Vuoroin ihana ja vuoroin hirveä on-off tyylinen suhdeviritelmä narsistiin on vienyt minut (epävakaa, läheisriippuva) ihan burn-outiin ja sitten päälle vielä äitini sairastuminen yllättäin ja parantumattomasti. Tällä hetkellä hengailu ostoskeskuksissa ja keskittyminen teini-elämääni, sekä narsistilta saatu ajoittainen lämpö on ainoat asiat, jotka pitää minua jotenkin elämässä.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli monta hyvää vuotta. Elin oikein unelmaani ja kukoistin kaikella lailla. Myös teiniminä oli hyvin todellinen ja voimissaan. Elämään tuli uusia tuulia. Mielekästä luovaa tekemistä, erittäin tärkeä uusi ihmissuhde, uusi ympäristö jne. Tuntui, että kaikki oli mahdollista ja olin hyvin onnellinen. Vasta viime vuonna kaikki muuttui huonompaan. Alkoi tulla pettymyksiä ja odottamattomia taka-iskuja, asioita epäonnistui, joiden vuoksi olin tehnyt paljon. Koko viime vuosi oli oikeastaan ihan hirveä. Stressasin niin, että se vaikutti huonosti jo ulkoiseen olemukseeni ja se masensi lisää. Ihmissuhteeseen tuli ristiriitoja, jotka masentaa eniten vieläkin. Olen riippuvainen (olen pahasti läheisriippuvainen traumataustan vuoksi) tuosta tärkeästä ihmisestä, joka ikävä kyllä on narsisti. Hullua, että elämässäni lapsuudesta saakka ollut aina joku narsisti. Vuoroin ihana ja vuoroin hirveä on-off tyylinen suhdeviritelmä narsistiin on vienyt minut (epävakaa, läheisriippuva) ihan burn-outiin ja sitten päälle vielä äitini sairastuminen yllättäin ja parantumattomasti. Tällä hetkellä hengailu ostoskeskuksissa ja keskittyminen teini-elämääni, sekä narsistilta saatu ajoittainen lämpö on ainoat asiat, jotka pitää minua jotenkin elämässä.

-Ap

Teinin äitinä kuitenkin olen kovin huolestunut tällaisesta käytöksestä ja sinunlaisiasi on tämän ketjun ja Vaasan tapauksen vuoksi ilmeisesti monia. Vaikket tekisi mitään rikollista, niin jätä teinit rauhaan.

Sam Vaknin on tehnyt monta videota epävakaudesta ja narsisti/epävakaasuhteista.

Epävakaus on paljon paremmin hoidettavissa kuin narsismi, jos vaan motivoituisit hoitoon. Narsistin kanssa sairastuu aina, ei voi olla terve ja läheisessä suhteessa narsistiin.

Mä en välitä shoppailusta ja lorvailusta, ja olen jollain tavalla henkisesti kypsä, olen aina tykännyt jutella itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Mutta mun seksuaalinen kehitys jotenkin vaurioitui monesta syystä. Olen vieläkin neitsyt ja en vaan osaa kuvitella itseäni seksiin tai parisuhteeseen. Kun minua kohtaan osoitetaan kiinnostusta se lähinnä ahdistaa. En oo vielä keski-ikäinen mutta monilla ikäisilläni on jo perheet perustettu...

Tunnistan paljon samaa itsessäni. Olen kohta 47vuotta iältäni, neljän lapsen äiti.

Olin hyvä koulussa, kirjoitin 5 laudaturia, mutta jatko- opinnot ja työelämä eivät koskaan oikein napanneet. Suoritin alemman yliopistotutkinnon ja nykyiseen työhöni olen ihan ylikoulutettu.

Menin naimisiin ja hankin lapset melko nuorena lähes ensimmäisen miehen kanssa, joka minut huoli. Suurta onnea ei elämä tältä osin ole ollutkaan. Olin pitkään kotiäitinä. Äitinä olen kyllä ollut hyvin vastuutakantava ja tunnollinen: vienyt harrastuksiin, kokannut terveellistä ruokaa, leiponut mokkapaloja, istunut vanhempainilloissa ym.

En ole kuitenkaan koskaan tuntenut itseäni aikuiseksi, vaan juurikin teini-ikäiseksi edelleenkin. Esimerkiksi työelämä ei todellakaan kiinnosta yhtään, mielummin olisin vain kotona ja puuhastelisin omiani. Mielestäni minulla oli ihan onnellinen lapsuus, joskin olen aina ollut hyvin yksinäinen. Asuin maalla, kaukana kaikista iäkkäiden vanhempieni pahnanpohjimmaisena. Kauheasti yatäviä, varsinkaan läheisiä, minulla ei ole ollut. Ala- ja yläkoulussa olen kokenut kohtalaisen paljon kiusaamista, mikä selvästi on vaurioittanut itsetuntoani. Esimerkiksi edelleen pelkään kulkea yläasteikäisten poikien ohitse, enkä vaan osaa ystävystyä oikein kenenkään kanssa.

Lasten kasvaessa olen alkanut pelätä, kuinka yksin jään, kun he kaikki muuttavat pois ja jos jään leskeksi. Minulla ei ole sitten yhtään ketään elämässäni. Olen omistaitunut täysin perheelleni ja rakkaille lemmikkikissoilleni, mutta yksinäinen vanhuus pelottaa...