Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen keski-ikäinen nainen ja kuvittelen olevani teini
15.02.2023 |
Tuli mieleen siitä Vaasan naisesta, joka kävi lasten kerhossa, että itse en menisi noin pitkälle, mutta elän kuvitellen olevani vieläkin teini. Minulla on traumaattinen tausta lapsuudessa nuoruudessa. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa, sekä hyväksikäyttöä. En ole koskaan aikuistunut normaalisti. En ole motivoitunut opiskelemaan aikoinaan, en käymään töissä, en ole halunnut tehdä lapsia, enkä oikein sitoutua mihinkään tai ottaa vastuuta mistään. Ajelehtinut elämässä tehden mitä milloinkin huvittanut (vrt. teinit, jotka tekevät vain mitä huvittaa) muuttanut kymmeniä kertoja, parisuhde on, mutta siinä olen, kuin teini ja puoliso on jokin isän korvike. Lähinnä käytän aikani keskittymällä ulkonäkööni, shoppailemalla, lorvailemalla, ostoskeskuksissa, musaa kuuntelemalla, energiajuomia litkien. Pukeudun teinimäisen nuorekkaasti ostaen usein vaatteita ja kenkiä nuorten osastoilta. Viihdyn hyvin nuorten seurassa ja haaveilen, että paras ystäväni olisi joku teini/nuori. Kaipaan usein paljon aikoja jolloin olin teini, vaikkei se ollutkaan niin onnellista aikaa, mutta sitä ulkonäköä, vartaloa, tyyliä ja aika-kautta. Kuuntelen sen ajan musiikkia ja muistelen paljon. Kaikki paheni, kun äitini sairastui vasta vakavasti ja masennuin siitä. Tuntuu, että menetin viimeisen linkin niihin ihaniin aikoihin, kaikki traumat jysähti päälle ja teini-oireet voimistui rytisten. Tuntuu, ettei millään muulla, kuin teineilyllä ole enää edes väliä. Ja tämä kuuluu myös seksuaaliseen identiteettiini. Diagnosoitu myös epävakaa, mutta itse luulen, että traumat plus jotain muuta. Mitä ajatuksia herättää? Onko muita kaltaisiani? Nainen45
Kommentit (217)
Vierailija kirjoitti:
Samaistun. Ymmärrän kyllä että en ole vielä kovin vanha, mutta 30v raja lähestyy uhkaavaa vauhtia parin vuoden päästä. Olen yrittänyt puhua tästä teiniyden tunteesta läheisimmille, mutta eivät ole ollenkaan saaneet kiinni siitä mitä tarkoitan.
Onnistun myös olemaan samaan aikaan liian hyväkuntoinen mihinkään hoitoon ja täysi sekopää, saatan siis joskus romahtaa täysin muutamaksi tunniksi illalla ja olla i t s rin partaalla, ja sitten taas kun mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lapsuus oli aika helvettiä.Odotan vieläkin sitä että kasvan aikuiseksi ja alan tuntea itseni joksikin muuksi kuin esiteiniksi. Että joku päivä vaan herään, ja kaikki on naksahtanut paikoilleen.
Minulle ei esim. tapahtunut ikinä mitään heräämistä seksin suhteen, hormonitasot on tutkittu ja kaikki oli ihan normaalilla tasolla. Tuntuu oudolta kun muilla samanikäisillä on perheet, minä olen vieläkin siinä "hihii seksi" vaiheessa. Edellinen parisuhteeni kariutui juuri tuohon, vedin seksin ihan vitsailuksi tai dissosioin.
Mulla on sama juttu tuon seksin suhteen. Olen kyllä harrastanut sitä vaikka kuinka saadakseni rakkautta (ei toimi) mutta ei se ole ikinä tuntunut miltään. Kaikenlaiset seksuaaliset halut aiheuttaa nykyään vain häpeää tai just tuollaista vitsailun tarvetta, en osannut sitä tähän yhdistää. Miehet ei ole ikinä minua mitenkään hellästi tai romanttisesti tai rakastavasti kohdelleet. Siitäkin olen luonnollisesti kateellinen muille naisille jotka tällaista saa kokea, etenkin teinit, mutta niin kokee varmaan muutkin naiset ilman teineilyongelmaa, joilla ei ole ollut hyviä suhteita tai suhteita ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu tuollaiselta myös, ei kiinnosta aikuisten elämä ja vastuut. Seuraan somessa paljon nuoremmille suunnattua sisältöä ja uusia trendejä. Pidän myös paljon nuoremmista miehistä, koska haluan tuntea olevani samanikäinen. Silloin kun miehet alkaa puhua siitä, kuinka vanhempi nainen tietää mitä haluaa ym, huomaan että ovat ymmärtäneet jutun väärin koska en ole se "aikuinen" suhteessa todellakaan. Haluan mieluiten sellaisen kumppanin, joka on sekä minua nuorempi että kypsempi, ja kuitenkin kiinni siinä nuorten maailmassa somen, pukeutumisen ym suhteen. Se luo aika paljon ulkonäköpaineita kuitenkin kun olen yli kolmekymppinen.
Niinpä. Vaikeaa, jos mies haluaa äitihahmoa ja sinä kahden nuoren suhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu...
Olin mieleltäni sairastunut niin pahasti jo parikymppisenä että en koskaan saanut kunnollista, pysyvää ja normaalia parisuhdetta enkä päässyt kunnolla ns normaaliin työelämään. Olen ollut monissa työharjoittelussa ja parissa vaatimattomassa palkkatyössäkin, mutta säännöllisiä "romahduksia" on tullut ja nyt olen mt-syistä eläkkeellä. Terapia lopetettiin tuloksettomana ja terapeuttini totesi, että psyyken rakenteeni on traumojen takia niin heikko, että en kestä terapiaa joka oli näinollen lopettava...
En koskaan ole päässyt elämään ns normaalia elämää, en nuorena enkä aikuisena. Tuntuu, että jäin loppuiäkseni henkisesti johonkin 15-16 ikävuoteen ja enemmän yhteistä on minulla ja teini-ikäisellä veljenpojalla kuin minulla ja veljelläni.
Kaipaan jatkuvasti takaisin teini-ikään ja mietin, millaista olisi jos saisin elää sen ajan uudestaan terveenä, normaalina ja ilman traumoja. Kuuntelen ns teinimusiikkia ja jos yksin ollessa pukeudun kotona kuin teinit (ulkona en kehtaa) ja meikkaan teinimäisesti. En myöskään tykkää laittaa ruokaa enkä siivota, kaikki "aikuisten" rutiinit tuntuvat kuolettavan tylsiltä...Olen kai sisimmässäni teini hamaan kuolemaani asti
En vain osaa elää ns aikuisten elämää
Minäkään en pidä yhtään siivouksesta enkä ruoanlaitosta! Minut on pariin otteeseen jätetty alkavista suhteista sen takia miltä kämppäni näyttää...siitä plus tuosta ruoanlaittamattomuudesta ja kaikista muista elämän outouksista olen kehittänyt vaan hauskoja vitsejä, kaiketi peittääkseni totuuden koska eihän näistä voi kellekään puhua. Ja jatkuva haaveilu ns puhtaasta teini-iästä ilman sisuskaluja jäytävää ahdistusta ja häpeän ja vääränlaisuuden ja outouden tunnetta on minullakin, kun on päässyt näkemään vierestä kavereiden lapsista että miltä se normaali teini-ikä oikein näyttää. Helppoa ja huoletonta, huoh.
Näin päälle kolmekymppisenä olen alkanut haikailla takaisin teini-ikään, sellaiseen teini-ikään, jossa ei ole niitä murheita ja traumoja, mitä oikeasti oli. Juuri tuo "puhdas teini-ikä" on se, mikä jäi minulta elämättä eikä sitä enää takaisin saa...Vuosia jatkunut koulukiusaaminen ja ongelmat kotona pitivät huolen siitä, että mitään normaalia teini-ikää ei koskaan ollut. Olen jämähtänyt sen ajan musiikkiin, sarjoihin, muotiin, harrastuksiin...
Olen vähän kuin ikuinen peter-pan tyttö joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi
Juuri samoin on minulla. En saanut kokea sitä ihanaa teini-ikää ja nuoruutta huolettomana. Rankka vuosien kiusaaminen ja siitä jo nuorena tulleet masennus, ahdistus synkensivät sen ajan ja kotona ongelmat lisäksi. Nyt sitten jäänyt pyörimään siihen aikaan ja ikävöimään sitä kuviteltuna sellaisena hyvänä nuoruutena, joka sen olisi pitänyt olla ja jonka jäi itse vaille. Juuri nuo sarjat, musiikki, muu tyyli. Onneksi on ne.
-ApOlen myös traumalapsuuden elänyt ja itsellä on niin, että olen niin onnellinen että se on takana, etten todellakaan haikaile takaisin. Jännä miten eri tavoin ihmiset reagoivat.
Emmehän me nyt sinne oikeaan tapahtuneeseen lapsuuteemme haikaile vaan siihen lapsuuteen jota EI ollut. Eli hyvään, turvalliseen, ihanaan. Sinulla on ehkä ollut jotain suojaavia elementtejä kuten ehkä kivoja kavereita, poikaystäviä tai harrastuksia joitten myötä olet voinut kuitenkin kehittyä suht ikätasoisesti. Tietty vaikuttaa myös traumojen laatu ja kesto ja määrä ja geenit ja aivot ja muu.
Nyt meni kyllä yli mun hilseen....... en todellakaan ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Nyt meni kyllä yli mun hilseen....... en todellakaan ymmärrä.
Ei tää nyt niin vaikeaa ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu...
Olin mieleltäni sairastunut niin pahasti jo parikymppisenä että en koskaan saanut kunnollista, pysyvää ja normaalia parisuhdetta enkä päässyt kunnolla ns normaaliin työelämään. Olen ollut monissa työharjoittelussa ja parissa vaatimattomassa palkkatyössäkin, mutta säännöllisiä "romahduksia" on tullut ja nyt olen mt-syistä eläkkeellä. Terapia lopetettiin tuloksettomana ja terapeuttini totesi, että psyyken rakenteeni on traumojen takia niin heikko, että en kestä terapiaa joka oli näinollen lopettava...
En koskaan ole päässyt elämään ns normaalia elämää, en nuorena enkä aikuisena. Tuntuu, että jäin loppuiäkseni henkisesti johonkin 15-16 ikävuoteen ja enemmän yhteistä on minulla ja teini-ikäisellä veljenpojalla kuin minulla ja veljelläni.
Kaipaan jatkuvasti takaisin teini-ikään ja mietin, millaista olisi jos saisin elää sen ajan uudestaan terveenä, normaalina ja ilman traumoja. Kuuntelen ns teinimusiikkia ja jos yksin ollessa pukeudun kotona kuin teinit (ulkona en kehtaa) ja meikkaan teinimäisesti. En myöskään tykkää laittaa ruokaa enkä siivota, kaikki "aikuisten" rutiinit tuntuvat kuolettavan tylsiltä...Olen kai sisimmässäni teini hamaan kuolemaani asti
En vain osaa elää ns aikuisten elämää
Minäkään en pidä yhtään siivouksesta enkä ruoanlaitosta! Minut on pariin otteeseen jätetty alkavista suhteista sen takia miltä kämppäni näyttää...siitä plus tuosta ruoanlaittamattomuudesta ja kaikista muista elämän outouksista olen kehittänyt vaan hauskoja vitsejä, kaiketi peittääkseni totuuden koska eihän näistä voi kellekään puhua. Ja jatkuva haaveilu ns puhtaasta teini-iästä ilman sisuskaluja jäytävää ahdistusta ja häpeän ja vääränlaisuuden ja outouden tunnetta on minullakin, kun on päässyt näkemään vierestä kavereiden lapsista että miltä se normaali teini-ikä oikein näyttää. Helppoa ja huoletonta, huoh.
Näin päälle kolmekymppisenä olen alkanut haikailla takaisin teini-ikään, sellaiseen teini-ikään, jossa ei ole niitä murheita ja traumoja, mitä oikeasti oli. Juuri tuo "puhdas teini-ikä" on se, mikä jäi minulta elämättä eikä sitä enää takaisin saa...Vuosia jatkunut koulukiusaaminen ja ongelmat kotona pitivät huolen siitä, että mitään normaalia teini-ikää ei koskaan ollut. Olen jämähtänyt sen ajan musiikkiin, sarjoihin, muotiin, harrastuksiin...
Olen vähän kuin ikuinen peter-pan tyttö joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi
Juuri samoin on minulla. En saanut kokea sitä ihanaa teini-ikää ja nuoruutta huolettomana. Rankka vuosien kiusaaminen ja siitä jo nuorena tulleet masennus, ahdistus synkensivät sen ajan ja kotona ongelmat lisäksi. Nyt sitten jäänyt pyörimään siihen aikaan ja ikävöimään sitä kuviteltuna sellaisena hyvänä nuoruutena, joka sen olisi pitänyt olla ja jonka jäi itse vaille. Juuri nuo sarjat, musiikki, muu tyyli. Onneksi on ne.
-ApOlen myös traumalapsuuden elänyt ja itsellä on niin, että olen niin onnellinen että se on takana, etten todellakaan haikaile takaisin. Jännä miten eri tavoin ihmiset reagoivat.
Emmehän me nyt sinne oikeaan tapahtuneeseen lapsuuteemme haikaile vaan siihen lapsuuteen jota EI ollut. Eli hyvään, turvalliseen, ihanaan. Sinulla on ehkä ollut jotain suojaavia elementtejä kuten ehkä kivoja kavereita, poikaystäviä tai harrastuksia joitten myötä olet voinut kuitenkin kehittyä suht ikätasoisesti. Tietty vaikuttaa myös traumojen laatu ja kesto ja määrä ja geenit ja aivot ja muu.
Oli kunidikaveri, joka kohteli paskasti ja oli seksuaalisesti estynyt. Mutta ilmeisesti suojaava tekijä oli se, että onnistuin ponnistamaan aikuisuuteen, vaikka opinnoista jouduin pitämään välivuoden traumasairastelun vuoksi. Kun aikuisuus on parempaa kuin lapsuus, olen tyytyväisenä pysynyt aikuisuudessa enkä haikaile korjaavaa lapsuutta. Lapsuus oli paskaa, olkoon historiaa.
Youtube on täynnä narsisteja, jotka ovat tiedostaneet tilansa ja aloittaneet henkisen kasvun. Esim yksi kuvaa, että oli alkutilanteessa ehkä 11-vuotias tunne-elämän kehityksessä ja nyt 16. Ja jatkaa kasvua ja kehittymistä motivoituneena. Mutta saahan sitä jäädä paikoilleenkin, jos tuntuu, ettei ole motivaatiota. Itsellä on aina ollut vahva motivaatio kehittyä.
Olin 50 v, kun aloin seurustella 60 v miehen kanssa. Olin täysin pettynyt, raivona, romuna ja uudelleentraumatisoitunut, kun hän osoittautui ikiteiniksi. Hän sai pinnalle sen oman lapsuuden ja teini-iän traumat. Hän kuolee teininä, ei tule kehittymään ikinä, Tauski-klooni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu...
Olin mieleltäni sairastunut niin pahasti jo parikymppisenä että en koskaan saanut kunnollista, pysyvää ja normaalia parisuhdetta enkä päässyt kunnolla ns normaaliin työelämään. Olen ollut monissa työharjoittelussa ja parissa vaatimattomassa palkkatyössäkin, mutta säännöllisiä "romahduksia" on tullut ja nyt olen mt-syistä eläkkeellä. Terapia lopetettiin tuloksettomana ja terapeuttini totesi, että psyyken rakenteeni on traumojen takia niin heikko, että en kestä terapiaa joka oli näinollen lopettava...
En koskaan ole päässyt elämään ns normaalia elämää, en nuorena enkä aikuisena. Tuntuu, että jäin loppuiäkseni henkisesti johonkin 15-16 ikävuoteen ja enemmän yhteistä on minulla ja teini-ikäisellä veljenpojalla kuin minulla ja veljelläni.
Kaipaan jatkuvasti takaisin teini-ikään ja mietin, millaista olisi jos saisin elää sen ajan uudestaan terveenä, normaalina ja ilman traumoja. Kuuntelen ns teinimusiikkia ja jos yksin ollessa pukeudun kotona kuin teinit (ulkona en kehtaa) ja meikkaan teinimäisesti. En myöskään tykkää laittaa ruokaa enkä siivota, kaikki "aikuisten" rutiinit tuntuvat kuolettavan tylsiltä...Olen kai sisimmässäni teini hamaan kuolemaani asti
En vain osaa elää ns aikuisten elämää
Minäkään en pidä yhtään siivouksesta enkä ruoanlaitosta! Minut on pariin otteeseen jätetty alkavista suhteista sen takia miltä kämppäni näyttää...siitä plus tuosta ruoanlaittamattomuudesta ja kaikista muista elämän outouksista olen kehittänyt vaan hauskoja vitsejä, kaiketi peittääkseni totuuden koska eihän näistä voi kellekään puhua. Ja jatkuva haaveilu ns puhtaasta teini-iästä ilman sisuskaluja jäytävää ahdistusta ja häpeän ja vääränlaisuuden ja outouden tunnetta on minullakin, kun on päässyt näkemään vierestä kavereiden lapsista että miltä se normaali teini-ikä oikein näyttää. Helppoa ja huoletonta, huoh.
Näin päälle kolmekymppisenä olen alkanut haikailla takaisin teini-ikään, sellaiseen teini-ikään, jossa ei ole niitä murheita ja traumoja, mitä oikeasti oli. Juuri tuo "puhdas teini-ikä" on se, mikä jäi minulta elämättä eikä sitä enää takaisin saa...Vuosia jatkunut koulukiusaaminen ja ongelmat kotona pitivät huolen siitä, että mitään normaalia teini-ikää ei koskaan ollut. Olen jämähtänyt sen ajan musiikkiin, sarjoihin, muotiin, harrastuksiin...
Olen vähän kuin ikuinen peter-pan tyttö joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi
Juuri samoin on minulla. En saanut kokea sitä ihanaa teini-ikää ja nuoruutta huolettomana. Rankka vuosien kiusaaminen ja siitä jo nuorena tulleet masennus, ahdistus synkensivät sen ajan ja kotona ongelmat lisäksi. Nyt sitten jäänyt pyörimään siihen aikaan ja ikävöimään sitä kuviteltuna sellaisena hyvänä nuoruutena, joka sen olisi pitänyt olla ja jonka jäi itse vaille. Juuri nuo sarjat, musiikki, muu tyyli. Onneksi on ne.
-ApOlen myös traumalapsuuden elänyt ja itsellä on niin, että olen niin onnellinen että se on takana, etten todellakaan haikaile takaisin. Jännä miten eri tavoin ihmiset reagoivat.
Emmehän me nyt sinne oikeaan tapahtuneeseen lapsuuteemme haikaile vaan siihen lapsuuteen jota EI ollut. Eli hyvään, turvalliseen, ihanaan. Sinulla on ehkä ollut jotain suojaavia elementtejä kuten ehkä kivoja kavereita, poikaystäviä tai harrastuksia joitten myötä olet voinut kuitenkin kehittyä suht ikätasoisesti. Tietty vaikuttaa myös traumojen laatu ja kesto ja määrä ja geenit ja aivot ja muu.
Oli kunidikaveri, joka kohteli paskasti ja oli seksuaalisesti estynyt. Mutta ilmeisesti suojaava tekijä oli se, että onnistuin ponnistamaan aikuisuuteen, vaikka opinnoista jouduin pitämään välivuoden traumasairastelun vuoksi. Kun aikuisuus on parempaa kuin lapsuus, olen tyytyväisenä pysynyt aikuisuudessa enkä haikaile korjaavaa lapsuutta. Lapsuus oli paskaa, olkoon historiaa.
Youtube on täynnä narsisteja, jotka ovat tiedostaneet tilansa ja aloittaneet henkisen kasvun. Esim yksi kuvaa, että oli alkutilanteessa ehkä 11-vuotias tunne-elämän kehityksessä ja nyt 16. Ja jatkaa kasvua ja kehittymistä motivoituneena. Mutta saahan sitä jäädä paikoilleenkin, jos tuntuu, ettei ole motivaatiota. Itsellä on aina ollut vahva motivaatio kehittyä.
Olin 50 v, kun aloin seurustella 60 v miehen kanssa. Olin täysin pettynyt, raivona, romuna ja uudelleentraumatisoitunut, kun hän osoittautui ikiteiniksi. Hän sai pinnalle sen oman lapsuuden ja teini-iän traumat. Hän kuolee teininä, ei tule kehittymään ikinä, Tauski-klooni.
Oletko miettinyt että jos näet narsisteja joka puolella ja heittelet diagnooseja täysin tuntemattomille, että saatat olla itse narsisti joka ei tiedosta ettei olekaan jatkanut henkistä kehitystään vaan paennut vain töihin kuten moni muukin tekee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu...
Olin mieleltäni sairastunut niin pahasti jo parikymppisenä että en koskaan saanut kunnollista, pysyvää ja normaalia parisuhdetta enkä päässyt kunnolla ns normaaliin työelämään. Olen ollut monissa työharjoittelussa ja parissa vaatimattomassa palkkatyössäkin, mutta säännöllisiä "romahduksia" on tullut ja nyt olen mt-syistä eläkkeellä. Terapia lopetettiin tuloksettomana ja terapeuttini totesi, että psyyken rakenteeni on traumojen takia niin heikko, että en kestä terapiaa joka oli näinollen lopettava...
En koskaan ole päässyt elämään ns normaalia elämää, en nuorena enkä aikuisena. Tuntuu, että jäin loppuiäkseni henkisesti johonkin 15-16 ikävuoteen ja enemmän yhteistä on minulla ja teini-ikäisellä veljenpojalla kuin minulla ja veljelläni.
Kaipaan jatkuvasti takaisin teini-ikään ja mietin, millaista olisi jos saisin elää sen ajan uudestaan terveenä, normaalina ja ilman traumoja. Kuuntelen ns teinimusiikkia ja jos yksin ollessa pukeudun kotona kuin teinit (ulkona en kehtaa) ja meikkaan teinimäisesti. En myöskään tykkää laittaa ruokaa enkä siivota, kaikki "aikuisten" rutiinit tuntuvat kuolettavan tylsiltä...Olen kai sisimmässäni teini hamaan kuolemaani asti
En vain osaa elää ns aikuisten elämää
Minäkään en pidä yhtään siivouksesta enkä ruoanlaitosta! Minut on pariin otteeseen jätetty alkavista suhteista sen takia miltä kämppäni näyttää...siitä plus tuosta ruoanlaittamattomuudesta ja kaikista muista elämän outouksista olen kehittänyt vaan hauskoja vitsejä, kaiketi peittääkseni totuuden koska eihän näistä voi kellekään puhua. Ja jatkuva haaveilu ns puhtaasta teini-iästä ilman sisuskaluja jäytävää ahdistusta ja häpeän ja vääränlaisuuden ja outouden tunnetta on minullakin, kun on päässyt näkemään vierestä kavereiden lapsista että miltä se normaali teini-ikä oikein näyttää. Helppoa ja huoletonta, huoh.
Näin päälle kolmekymppisenä olen alkanut haikailla takaisin teini-ikään, sellaiseen teini-ikään, jossa ei ole niitä murheita ja traumoja, mitä oikeasti oli. Juuri tuo "puhdas teini-ikä" on se, mikä jäi minulta elämättä eikä sitä enää takaisin saa...Vuosia jatkunut koulukiusaaminen ja ongelmat kotona pitivät huolen siitä, että mitään normaalia teini-ikää ei koskaan ollut. Olen jämähtänyt sen ajan musiikkiin, sarjoihin, muotiin, harrastuksiin...
Olen vähän kuin ikuinen peter-pan tyttö joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi
Juuri samoin on minulla. En saanut kokea sitä ihanaa teini-ikää ja nuoruutta huolettomana. Rankka vuosien kiusaaminen ja siitä jo nuorena tulleet masennus, ahdistus synkensivät sen ajan ja kotona ongelmat lisäksi. Nyt sitten jäänyt pyörimään siihen aikaan ja ikävöimään sitä kuviteltuna sellaisena hyvänä nuoruutena, joka sen olisi pitänyt olla ja jonka jäi itse vaille. Juuri nuo sarjat, musiikki, muu tyyli. Onneksi on ne.
-ApOlen myös traumalapsuuden elänyt ja itsellä on niin, että olen niin onnellinen että se on takana, etten todellakaan haikaile takaisin. Jännä miten eri tavoin ihmiset reagoivat.
Emmehän me nyt sinne oikeaan tapahtuneeseen lapsuuteemme haikaile vaan siihen lapsuuteen jota EI ollut. Eli hyvään, turvalliseen, ihanaan. Sinulla on ehkä ollut jotain suojaavia elementtejä kuten ehkä kivoja kavereita, poikaystäviä tai harrastuksia joitten myötä olet voinut kuitenkin kehittyä suht ikätasoisesti. Tietty vaikuttaa myös traumojen laatu ja kesto ja määrä ja geenit ja aivot ja muu.
Oli kunidikaveri, joka kohteli paskasti ja oli seksuaalisesti estynyt. Mutta ilmeisesti suojaava tekijä oli se, että onnistuin ponnistamaan aikuisuuteen, vaikka opinnoista jouduin pitämään välivuoden traumasairastelun vuoksi. Kun aikuisuus on parempaa kuin lapsuus, olen tyytyväisenä pysynyt aikuisuudessa enkä haikaile korjaavaa lapsuutta. Lapsuus oli paskaa, olkoon historiaa.
Youtube on täynnä narsisteja, jotka ovat tiedostaneet tilansa ja aloittaneet henkisen kasvun. Esim yksi kuvaa, että oli alkutilanteessa ehkä 11-vuotias tunne-elämän kehityksessä ja nyt 16. Ja jatkaa kasvua ja kehittymistä motivoituneena. Mutta saahan sitä jäädä paikoilleenkin, jos tuntuu, ettei ole motivaatiota. Itsellä on aina ollut vahva motivaatio kehittyä.
Olin 50 v, kun aloin seurustella 60 v miehen kanssa. Olin täysin pettynyt, raivona, romuna ja uudelleentraumatisoitunut, kun hän osoittautui ikiteiniksi. Hän sai pinnalle sen oman lapsuuden ja teini-iän traumat. Hän kuolee teininä, ei tule kehittymään ikinä, Tauski-klooni.
Oletko miettinyt että jos näet narsisteja joka puolella ja heittelet diagnooseja täysin tuntemattomille, että saatat olla itse narsisti joka ei tiedosta ettei olekaan jatkanut henkistä kehitystään vaan paennut vain töihin kuten moni muukin tekee?
Olen. Ja olen keskustellut asiasta monta kertaa terapeuttini kanssa. Hänen mukaansa en ole narsisti ja syy, miksi olen ollut kahden narsistin kanssa suhteessa, on narsisti-isäni. Varmaan viimeksi eilen epäilin itsekin olevani sellainen ja oikeassa elämässä moni on jäänyt tunnistamatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette ole terapiaa
ajatelleet?Ihminenhän voi aina heittäytyä vastuuttomaksi ja irti realiteeteista, mutta myös kasvaa psyykkisesti psyykkisellä työllä.
Tavallaan, mutta en ymmärrä, mitä iloa siitä aikuistumisesta olisi. Toki olisi kätevää silloin kun alkaa vanheta,että on vakituinen koti ja kumppani, varallisuutta ja näin. Mielestäni se on kuitenkin ikävä käytännön asia, eikä sellainen asia jota kohti rauhallisin mielin menisin. Olen ihmetellyt, kun samanikäiset kaverit on vuorollaan alkaneet harrastaa puutarhanhoitoa, lakanneet seuraamasta trendejä ja alkaneet päivitellä, että eivät ymmärrä nuorten musiikkia. Minulla ei ole ollut tuota vaihetta, että tuntisin luonnollista eroa nuorempaan ikäpolveen. Ikääntymiseen mielletään kuuluvan se, että on alkanut ottaa vastuuta ja oppinut jotain, ja jos näin ei ole käynyt niin se oman iän hyväksyminen on vain kammottava tyhjyys.
Nuoruudessa "pysyminen" on hankalampaa, mutta en ymmärrä mitä iloa vanhan/omanikäisen identiteestä voisi olla.Esimerkiksi se, että elämässä on paljon syvempiä ja pysyvämpiä merkityksiä kuin ne uusimmat hiusdonitsit ja huulikiille. Elämä realiteeteissa on myös paljon jaetumpaa kanssaihmisten kanssa: elämää voi vastaanottaa sellaisenaan kuin se realiteeteissa meille kaikille tulee eikä väkisin yrittää esim leikellä itseään kuminukeksi menneisyyteen. Menneisyyteen jota ei kuitenkaan oikeasti koskaan tavoita.
Kypsymättömään persoonallisuuteen liittyy väistämättä myös paljon surua ja tyhjyyttä, sekä enenevissä määrin törmäyksiä realiteetteihin.
Loppujenlopuksi psykoterapia tulee halvemmaksi, myös inhimillisesti.Mitä ne syvemmät ja pysyvämmät merkitykset on? Aika moni tuntuu elävän esim työnsä tai lastensa kautta enkä näe että se on yhtään sen realistisempaa tai syvällisempää. Ja ne miehet joka tapauksessa kuolaa vain teinejä ja teinin näköisiä nuoria naisia että mihinkään romanttiseen rakkauteenkaan en usko. Enkä kuitenkaan voi ikinä saada mitä haluan täällä reaalimaailmassa (talo, kesämökki, kivat harrastukset) koska olen fyys ja psyyk niin romuna että minua esim tuskin koskaan mihinkään oikeaan työhön palkataan, jo tämä osa-aikainen työkokeilu vie yöuneni ja pahentaa muita oireitani (flashbackit, osien vaihtelu, dissosiointi, teineily, psykoottiset oireet)
On surullisen kuuloista, että oma arvontunto perustuisi vielä aikuisiällä siihen, että jotkin random miehet "kuolaavat" tai haluaisivat sinua hetkellisesti seksuaalisesti. Kyllähän esim. vastavuoroiset ihmissuhteet tai vanhemmuus on syvällisempää ja merkityksellisempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on outo ilmiö minusta, että tänne kirjoittajat aikuiset teinit eivät halua jotenkaan ns. parantua, vaan haluavat elää noin. Ei aikuisuudessa mitään vikaa ole. Totta kai on pakollisia velvollisuuksia, mutta onhan aikuisuudessa paljon kaikkea hyvää. Miksi tätä pelätään?
Minäkin, mutta kun kävelen peilin ohi niin putoan takaisin maan pinnalle. Se on ihan perkeleestä kun naama on ihan eri paria pään sisuksen kanssa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on outo ilmiö minusta, että tänne kirjoittajat aikuiset teinit eivät halua jotenkaan ns. parantua, vaan haluavat elää noin. Ei aikuisuudessa mitään vikaa ole. Totta kai on pakollisia velvollisuuksia, mutta onhan aikuisuudessa paljon kaikkea hyvää. Miksi tätä pelätään?
Kyllä minä haluan parantua, se vaan on aika vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Ei minun aikuisuudessani ainakaan ole mitään hyvää: ei ole rahaa, omaisuutta, pahemmin ihmissuhteita, parisuhdetta, oikeaa työtä eikä edes työkykyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette ole terapiaa
ajatelleet?Ihminenhän voi aina heittäytyä vastuuttomaksi ja irti realiteeteista, mutta myös kasvaa psyykkisesti psyykkisellä työllä.
Tavallaan, mutta en ymmärrä, mitä iloa siitä aikuistumisesta olisi. Toki olisi kätevää silloin kun alkaa vanheta,että on vakituinen koti ja kumppani, varallisuutta ja näin. Mielestäni se on kuitenkin ikävä käytännön asia, eikä sellainen asia jota kohti rauhallisin mielin menisin. Olen ihmetellyt, kun samanikäiset kaverit on vuorollaan alkaneet harrastaa puutarhanhoitoa, lakanneet seuraamasta trendejä ja alkaneet päivitellä, että eivät ymmärrä nuorten musiikkia. Minulla ei ole ollut tuota vaihetta, että tuntisin luonnollista eroa nuorempaan ikäpolveen. Ikääntymiseen mielletään kuuluvan se, että on alkanut ottaa vastuuta ja oppinut jotain, ja jos näin ei ole käynyt niin se oman iän hyväksyminen on vain kammottava tyhjyys.
Nuoruudessa "pysyminen" on hankalampaa, mutta en ymmärrä mitä iloa vanhan/omanikäisen identiteestä voisi olla.Esimerkiksi se, että elämässä on paljon syvempiä ja pysyvämpiä merkityksiä kuin ne uusimmat hiusdonitsit ja huulikiille. Elämä realiteeteissa on myös paljon jaetumpaa kanssaihmisten kanssa: elämää voi vastaanottaa sellaisenaan kuin se realiteeteissa meille kaikille tulee eikä väkisin yrittää esim leikellä itseään kuminukeksi menneisyyteen. Menneisyyteen jota ei kuitenkaan oikeasti koskaan tavoita.
Kypsymättömään persoonallisuuteen liittyy väistämättä myös paljon surua ja tyhjyyttä, sekä enenevissä määrin törmäyksiä realiteetteihin.
Loppujenlopuksi psykoterapia tulee halvemmaksi, myös inhimillisesti.Mitä ne syvemmät ja pysyvämmät merkitykset on? Aika moni tuntuu elävän esim työnsä tai lastensa kautta enkä näe että se on yhtään sen realistisempaa tai syvällisempää. Ja ne miehet joka tapauksessa kuolaa vain teinejä ja teinin näköisiä nuoria naisia että mihinkään romanttiseen rakkauteenkaan en usko. Enkä kuitenkaan voi ikinä saada mitä haluan täällä reaalimaailmassa (talo, kesämökki, kivat harrastukset) koska olen fyys ja psyyk niin romuna että minua esim tuskin koskaan mihinkään oikeaan työhön palkataan, jo tämä osa-aikainen työkokeilu vie yöuneni ja pahentaa muita oireitani (flashbackit, osien vaihtelu, dissosiointi, teineily, psykoottiset oireet)
On surullisen kuuloista, että oma arvontunto perustuisi vielä aikuisiällä siihen, että jotkin random miehet "kuolaavat" tai haluaisivat sinua hetkellisesti seksuaalisesti. Kyllähän esim. vastavuoroiset ihmissuhteet tai vanhemmuus on syvällisempää ja merkityksellisempää.
Ei minulla pahemmin mitään vastavuoroisia ihmissuhteita ole. Ja eikö ne miehet muka halua moisia vain lähinnä nuorten nättien naisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin, mutta kun kävelen peilin ohi niin putoan takaisin maan pinnalle. Se on ihan perkeleestä kun naama on ihan eri paria pään sisuksen kanssa!
Niin kyllä on.
Ihanaa kun miehisi saa roiskia teiniin kaiket illat! Iso peukku! Ynh ynh, ruisk ruisk!
Kun luen tätä alan todella tajuta eksää paremmin ja omia tunteitani hänen kanssaan. Todella monet kuvailut täällä osuvat häneen täysin.
Itse en ole miettinyt mitään teinihierarkioita sitten lukion ja oli todella järkytys itselle, kun ne alkoivat piirtyä taas mieleen ja tajusi seurustelevansa juuri sen ryhmän, jota oli aina vältellyt, edustajan kanssa. Se semmonen kiusaajakovis, joka vaihtaa eri tyttöön joka viikko ja ilkeilee rumille tai fiksuille tytöille ja makeilee näteille ja suosituille ja yrittää olla ryhmän kingi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette ole terapiaa
ajatelleet?Ihminenhän voi aina heittäytyä vastuuttomaksi ja irti realiteeteista, mutta myös kasvaa psyykkisesti psyykkisellä työllä.
Tavallaan, mutta en ymmärrä, mitä iloa siitä aikuistumisesta olisi. Toki olisi kätevää silloin kun alkaa vanheta,että on vakituinen koti ja kumppani, varallisuutta ja näin. Mielestäni se on kuitenkin ikävä käytännön asia, eikä sellainen asia jota kohti rauhallisin mielin menisin. Olen ihmetellyt, kun samanikäiset kaverit on vuorollaan alkaneet harrastaa puutarhanhoitoa, lakanneet seuraamasta trendejä ja alkaneet päivitellä, että eivät ymmärrä nuorten musiikkia. Minulla ei ole ollut tuota vaihetta, että tuntisin luonnollista eroa nuorempaan ikäpolveen. Ikääntymiseen mielletään kuuluvan se, että on alkanut ottaa vastuuta ja oppinut jotain, ja jos näin ei ole käynyt niin se oman iän hyväksyminen on vain kammottava tyhjyys.
Nuoruudessa "pysyminen" on hankalampaa, mutta en ymmärrä mitä iloa vanhan/omanikäisen identiteestä voisi olla.Esimerkiksi se, että elämässä on paljon syvempiä ja pysyvämpiä merkityksiä kuin ne uusimmat hiusdonitsit ja huulikiille. Elämä realiteeteissa on myös paljon jaetumpaa kanssaihmisten kanssa: elämää voi vastaanottaa sellaisenaan kuin se realiteeteissa meille kaikille tulee eikä väkisin yrittää esim leikellä itseään kuminukeksi menneisyyteen. Menneisyyteen jota ei kuitenkaan oikeasti koskaan tavoita.
Kypsymättömään persoonallisuuteen liittyy väistämättä myös paljon surua ja tyhjyyttä, sekä enenevissä määrin törmäyksiä realiteetteihin.
Loppujenlopuksi psykoterapia tulee halvemmaksi, myös inhimillisesti.Mitä ne syvemmät ja pysyvämmät merkitykset on? Aika moni tuntuu elävän esim työnsä tai lastensa kautta enkä näe että se on yhtään sen realistisempaa tai syvällisempää. Ja ne miehet joka tapauksessa kuolaa vain teinejä ja teinin näköisiä nuoria naisia että mihinkään romanttiseen rakkauteenkaan en usko. Enkä kuitenkaan voi ikinä saada mitä haluan täällä reaalimaailmassa (talo, kesämökki, kivat harrastukset) koska olen fyys ja psyyk niin romuna että minua esim tuskin koskaan mihinkään oikeaan työhön palkataan, jo tämä osa-aikainen työkokeilu vie yöuneni ja pahentaa muita oireitani (flashbackit, osien vaihtelu, dissosiointi, teineily, psykoottiset oireet)
On surullisen kuuloista, että oma arvontunto perustuisi vielä aikuisiällä siihen, että jotkin random miehet "kuolaavat" tai haluaisivat sinua hetkellisesti seksuaalisesti. Kyllähän esim. vastavuoroiset ihmissuhteet tai vanhemmuus on syvällisempää ja merkityksellisempää.
Ei minulla pahemmin mitään vastavuoroisia ihmissuhteita ole. Ja eikö ne miehet muka halua moisia vain lähinnä nuorten nättien naisten kanssa.
Ne teinimiehet haluavat, mutta aikuiset ei.
Onko teillä hyvää aikuisen mallia?
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä hyvää aikuisen mallia?
Siis itse olen tehnyt juuri sen virheen että olen vain katsonut mallia muista ihmisistä ja opetellut kuhunkin ikävaiheeseen sopivan stereotyyppisen käytös-ja ajatusmaailman, ja siten jäänyt oikeasti kehittymättä yhtään mihinkään.
Alue: Aihe vapaa
Olen myös traumalapsuuden elänyt ja itsellä on niin, että olen niin onnellinen että se on takana, etten todellakaan haikaile takaisin. Jännä miten eri tavoin ihmiset reagoivat.