Olen keski-ikäinen nainen ja kuvittelen olevani teini

Kiitos, kun kirjoitatte tänne! Ei ole niin yksinäinen olo, kun saa lukea toisten kirjoituksia. Olen analysoinut, että itselläni olisi kaiken pohjalla trauma siitä, ettei koskaan ole tuntenut olevansa hyväksytty ja rakastettu vailla ehtoja omana itsenään. Ettei ole koskaan edes kokenut oikeaa rakkautta, eikä ole saanut tuntea olevansa hyvä ja riittävä. Rakkauden tarve on niin kova, että roikkuu vaikka narsistin valheellisessa muka-rakkaudessa, että vain saisi kokea edes jotain romanttista ym. Itsen arvostus ja omanarvontunne on nolla ja kun on tottunut lapsesta saakka huonoon kohteluun niin sietää sitä. Sisimmässä aina yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Ja pelkään myös yksinäistä vanhuutta. Nykyään vielä enemmän, kun äitini sairastui iäkkäänä. Minulla ei ole lapsia. En ole koskaan halunnut omia lapsia ja koko ajatus äitinä olemisesta ollut täysin vieras. Puoliso minua reilusti vanhempi, äiti jo kuolemaisillaan, ei ystäviä, ei mitään tukiverkostoja. Olen jo alkanut toivomaan, etten eläisi vanhaksi. Muutenkin inhoan vanhenemista. Olisi ihan ok kuolla ajoissa ennen kuin on täysin yksin ja sairas, ehkä höpertynyt. Oikeastaan toivon, että kuolisin ajoissa. Sitä ennen haluaisin kuitenkin vielä kokea kivoja asioita. Rakkauteen en jaksa enää uskoa, olen pettynyt siinä lapsesta saakka. Myöskään mihinkään aitoon ystävyyteen en osaa uskoa tai luottaa. Eli mitä jää? Pinnallisia asioita tyyliin parempi ulkonäkö ja maallisista asioista nauttiminen siihen teinityyliin. Ehkä unelmana saada joku ihana teini tai nuori ystäväksi, joka toisi valoa elämään.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, kun kirjoitatte tänne! Ei ole niin yksinäinen olo, kun saa lukea toisten kirjoituksia. Olen analysoinut, että itselläni olisi kaiken pohjalla trauma siitä, ettei koskaan ole tuntenut olevansa hyväksytty ja rakastettu vailla ehtoja omana itsenään. Ettei ole koskaan edes kokenut oikeaa rakkautta, eikä ole saanut tuntea olevansa hyvä ja riittävä. Rakkauden tarve on niin kova, että roikkuu vaikka narsistin valheellisessa muka-rakkaudessa, että vain saisi kokea edes jotain romanttista ym. Itsen arvostus ja omanarvontunne on nolla ja kun on tottunut lapsesta saakka huonoon kohteluun niin sietää sitä. Sisimmässä aina yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Ja pelkään myös yksinäistä vanhuutta. Nykyään vielä enemmän, kun äitini sairastui iäkkäänä. Minulla ei ole lapsia. En ole koskaan halunnut omia lapsia ja koko ajatus äitinä olemisesta ollut täysin vieras. Puoliso minua reilusti vanhempi, äiti jo kuolemaisillaan, ei ystäviä, ei mitään tukiverkostoja. Olen jo alkanut toivomaan, etten eläisi vanhaksi. Muutenkin inhoan vanhenemista. Olisi ihan ok kuolla ajoissa ennen kuin on täysin yksin ja sairas, ehkä höpertynyt. Oikeastaan toivon, että kuolisin ajoissa. Sitä ennen haluaisin kuitenkin vielä kokea kivoja asioita. Rakkauteen en jaksa enää uskoa, olen pettynyt siinä lapsesta saakka. Myöskään mihinkään aitoon ystävyyteen en osaa uskoa tai luottaa. Eli mitä jää? Pinnallisia asioita tyyliin parempi ulkonäkö ja maallisista asioista nauttiminen siihen teinityyliin. Ehkä unelmana saada joku ihana teini tai nuori ystäväksi, joka toisi valoa elämään.

-Ap

En sano tätä millään pahalla, mutta ymmärräthän, että jos ystävystyisitkin jonkun nuoren (terveen) ihmisen kanssa, hän(kin) odottaisi sinulta aikuista käytöstä? Jos olisitkin hihittävä pissit vanhenevassa nahkapuvussa, en usko että se tuntuisi nuorestakaan kivalta tai normaalilta.

Kylläpä herää paljon ajatuksia. Täytyy varmaan tehdä useampi kommentti.

Itsellä on PTSD ja DID enkä tiedä mitään pahempaa kuin tuntea itsensä teiniksi. Minulla on takaumia joiden myötä elän uudelleen sen kaiken pahoinvoinnin. Olen ollut yli 10v terapiassa jonka kaikista tärkein tavoite on löytää perusturvallisuuden tunne ja pysyvä aikuisminä.

30+ elämä on parasta tähän astisesta elämästä. Vaikka olen edelleen kuntoutuja masennuksen, trauman ja uupumuksen vuoksi, nautin siitä että saan asua yksin, elää omilla ehdoillani ja tehdä itse minua koskevat päätökset. Ei tarvitse miellyttää ketään enkä enää herätä niin paljon oksettavalta tuntuvaa huomiota niin kuin nuorenpana.

Ymmärrän, että vaihtoehtoisesti olisin ehkä voinut jäädä johonkin mukavaan dissosiatiiviseen rooliin. Mutta sellaista ei ole ollut muuta kuin tämä aikuisuus. En kaipaa mitään, katson taaksepäin ja koen suurta vapautta esim pakkomielteisistä ihastuksista tai hyväksytyksitulemisen tarpeesta.

Uskon, että jokainen omiin maailmoihinsa pakenija ajautuu ennen pitkää tilanteeseen, jossa se ei vaan enää ole mahdollista. AP sinulla taitaa olla se tilanne, että ristiriita kuvitellun ja todellisuuden välillä on liian suuri. Ei voi enää paeta oikeuta tunteita.

Aikuiselämä palkitsee ihan eri tavalla, kun on mielenkiinnon kohteita, tavoitteita ja voi tehdä päätöksiä. Ulkonäkö ei tunnu ykkösasialta enää.

En enää havittele ratkaisuksi parisuhdetta. Rakastan omaa rauhaa. En todellakaan tuomitse teiniylyä, kaikki me vaan koitetaan löytää joku mukava tapa olla ja elää. Itse tykkään katsella sarjoja ja leffoja ja pelata pelejä.

Siinä on vaan se, että jos se lakkaa toimimasta, on pakko käydä se rankka prosessi terapiassa läpi, että kuka minä olen aikuisena ja miten pärjätä.

N.

Kyllähän ihminen voi elää sairaana koko elämänsä. Ulkopuoliset surevat, sairas itse ei tajua surra omaa tilaansa. Itselläni pari rakasta narsistia, joiden kanssa en suostu olemaan tekemisissä, mutta joille soisin vapautuksen vankilastaan.

Itselläni traumakotitausta enkä ole yhteydessä kuin kahteen kouluaikaiseen ystävään. Muu olisi liikaa. Kun näin vanhan lukion luokkakaverin, minusta tuli sormia näpäyttämällä se hel**tissä sinnittelevä teini. Aikuisuus on ihan parasta.

Mietin tätä vielä, että ihmisillä on erilaisia mentaliteetteja, ja jotkus elävät ihan hyvillä mielen ikäistään nuoremmalla tyylillä. Mutta jos ei ole itsenäistynyt lainkaan niin ongelmia tulee ennen pitkää.

Vieraannuin 30+ ystävästä, kun hänen ja muoden ystäviensä jutut tuntuivat myöhäisteinien jutuilta. Ulkonäkö, juoruilu ja ihmissuhdeongelmia vatvominen niiden ratkomisen sijaan. Isoin huoli tuntui olevan ulkonäön menetys vanhenemisen myötä. Samaan aikaan toiset muualla kantavat huolta lapsistaan, vanhemmistaan tai muuten kohtaavat oikeita haasteita. En voinut enää olla ystävä, kun juoruilijaan ei voi luottaa ja ulkonäkökeskeisyys on ikävystyttävää.

AP:n ongelmahan on siinä, että mies vanhenee seuraavan kymmenen vuoden sisään. Se kääntyy niin päin ennen pitkää, että ikääntyvä mies tarvitsee tukea, jopa huolenpitoa. Vastaavaa hyysääjää ei nuoremmista nelikymppiselle löydy.

Uskon, että sinulla AP on dissosiaatio kyseessä, sillä erotat jollain tapaa teiniminän itsestä. Ystäväni kokee itsensä tosi järkeväksi ja kypsäksi aikuiseksi, ja niin moni muukin oman elämänsä peter pan. Uskon, että voisit vielä löytää uuden tavan kokea ja elää.

N.

Mieli ei vähenee. Käytös pitäisi kuitenkin aikuistua.

Jättää pois huudahduksia: sikahyvä, sikakivaa, OMG

Piti olla mieli ei vanhene...

Joku kunnon mielialamömmö voisi auttaa aikuistumaan. Tai sähkösokkihoito.

Ei kuitenkaan ole normaalia tuollainen. Menneisyyttä voi joskus haikailla takaisin, mutta siinä ei voi elää.

Nyt kun muistan niin tämä teineily voimistui potenssiin tuhat, kun rakastuin siihen narsistiin vuosia sitten. Sillä miehellä on lähes pakkomielle teineistä ja nuorista naisista. Minäkin kait nuoren näköisenä ja jotenkin lapsellisena herätin hänen kiinnostuksen. Kun huomasin, että se viehätti miestä niin aloin elää yhä syvemmin siinä teini persoonassa. Eli sitä oli jo aiemmin, mutta se räjähti oikein valloilleen narsistin vaikutuksesta. Samalla kaikki traumat menneisyyden hyväksikäytöstä nousivat pintaan. Tuo narsisti on hyvin manipuloiva ja hyväksikäyttävä henkilö ja luulen, että olen hänen vuoksi taantunut jonnekin lapsuus nuoruustraumoihin. Siitä alkaen aloin tutkia vaatteita ja kenkiä nuorten jopa lasten osastoilta ja ostaa niitä. Aloin jotenkin omaksumaan ajatuksia ja käytösmalleja tuolta narsistilta ja olemaan kiinnostunut samoista asioista kuin hän. Ja varmaan traumat taustalla vaikuttaa, että olin otollinen siihen.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun muistan niin tämä teineily voimistui potenssiin tuhat, kun rakastuin siihen narsistiin vuosia sitten. Sillä miehellä on lähes pakkomielle teineistä ja nuorista naisista. Minäkin kait nuoren näköisenä ja jotenkin lapsellisena herätin hänen kiinnostuksen. Kun huomasin, että se viehätti miestä niin aloin elää yhä syvemmin siinä teini persoonassa. Eli sitä oli jo aiemmin, mutta se räjähti oikein valloilleen narsistin vaikutuksesta. Samalla kaikki traumat menneisyyden hyväksikäytöstä nousivat pintaan. Tuo narsisti on hyvin manipuloiva ja hyväksikäyttävä henkilö ja luulen, että olen hänen vuoksi taantunut jonnekin lapsuus nuoruustraumoihin. Siitä alkaen aloin tutkia vaatteita ja kenkiä nuorten jopa lasten osastoilta ja ostaa niitä. Aloin jotenkin omaksumaan ajatuksia ja käytösmalleja tuolta narsistilta ja olemaan kiinnostunut samoista asioista kuin hän. Ja varmaan traumat taustalla vaikuttaa, että olin otollinen siihen.

-Ap

Ihan ymmärrettävää. Itselläkin tosiaan tuli sellainen olo narsistin kanssa, että jouduin takaisin teinisuhteeseen ja teini-ikään ja aloin jopa puhuakin enemmän samaan tapaan kuin teininä. En kuitenkaan tykännyt siitä olotilasta enkä sitten enää narsististakaan, koska itse halusin olla aikuinen, kun olin tehnyt ison työn kasvaakseni aikuiseksi ja etsin hyvää aikuista suhdetta, joten narsistin kanssa oleminen oli todella turhauttavaa ja seksi tuntui kammottavalta, ihan kuin taas ekan osaamattoman poikaystävän kanssa, joka ei uskalla harrastaa seksiä tunnetasolla jne. 

Ap, suosittelen harkitsemaan henkistä kasvua. Jostain syystä se tuntuu sinusta nyt pelottavalta ja vastenmieliseltä, mutta voisi olla yllättävän parantavaa. 

Minä taas paikkaan tuolla narsisti miehellä kaikkia traumojani. Varsinkin nuoruuden ja koulukiusaamisen. Sitä, kun olin epäsuosittu, minua inhottiin ja hyikäiltiin, eikä kukaan halunnut olla kanssani varsinkaan pojat. Se oli kauheaa ja siitä jäi todella syvät huonouden, häpeän, kelpaamattomuuden ja arvottomuuden haavat. Ei ihme, että myöhemmin elämässä, kun aloinkin saamaan hyvää huomiota ja ihailua ulkonäköni vuoksi niin siitä tuli tärkein asia. Nytkin muistelen eniten kaiholla sitä, miltä näytin silloin ja kun näyttäisi vieläkin siltä ja kuinka tämä narsisti sitten tykkäisi minusta, kun olisin se nuori ja hehkeä. Jäin tosi koukkuun siihen, että tunnuin kelpaavan tälle narsistille, joka on itseni vastakohta, elämässä menestynyt ja pitkälle päässyt. Oli mannaa saada sellaiselta huomiota. Ja on vieläkin. Olenhan yhä riippuvainen hänestä. Kyllä tuollainen trauma-tausta teettää elämässä kaikkea p s k aa.

-Ap

Miten narsisti voi paikata mitään traumoja, kun se sen huomio on täyttä paskaa, joka ei ole aitoa vaan silkkaa manipulaatiota ja sanoo jokaiselle samat asiat eikä tykkää aidosti kenestäkään? Sehän on aiheuttanut sinulle traumoja, kun syöksyit teini-ikääsi. 

Vierailija kirjoitti:

Miten narsisti voi paikata mitään traumoja, kun se sen huomio on täyttä paskaa, joka ei ole aitoa vaan silkkaa manipulaatiota ja sanoo jokaiselle samat asiat eikä tykkää aidosti kenestäkään? Sehän on aiheuttanut sinulle traumoja, kun syöksyit teini-ikääsi. 

Niinpä. Narsistin huomio on valheellista, mutta kuitenkin jollain lailla imartelevaa, että haluaa keskittyä minuun ja liehitellä, edes valheellisesti. Vaikea selittää. Ehkä vain, kun tämä narsisti on kuitenkin niin suosittu varsinkin naisten keskuudessa (vrt. julkkis) niin se, että haluaa olla minunkin kanssa on jotenkin tosi imartelevaa ja minut tuntemaan itseni edes jollain lailla hyväksi. Mutta, kaikki se muu p a ska, mitä narsistin kanssa välttämättä joutuu kokemaan aiheuttaa kyllä niitä traumoja lisää ja tuo pintaan entisiä. Eli jotain saa narsistilta, mutta samalla särkee itseään lisää. Irti en hänestä vaan tunnu pääsevän. On yritetty monen vuoden ajan, eikä ole onnistunut. Olen jo luovuttanut ja lähes hyväksynyt koko jutun. Ilmeisesti olen niin syvällä narsistin verkoissa ja sekaisin itse, ettei minulla ole voimia tai keinoja taistella häntä vastaan.

-Ap

Minäkin olen oikea narsistimagneetti, en kyllä ihmettele yhtään miksi. Ja ulkonäkö minulle myös tärkeää koska se on yksi harvoista asioista joista olen elämän varrella saanut positiivista palautetta, joskin myös hyvin negatiivistakin enkä mikään malli ole koskaan ollut. Mutta kun muuten palaute on sitä "outo, tyhmä, kummallinen, pelottava" niin väkisin sitä takertuu edes johonkin hyvään. Vaan sekin on sitten väärin, huoh. Tuskin minusta ikinä tulee mitään täyskypsää paistunutta aikuista, kunhan saisi edes jotain sisäistä rauhaa ei olisi koko ajan niin irrallinen ja irtonainen ja semipsykoottinen olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo, minunkin huone taitaa olla aika teinimäinen, vapaa-ajalla katselen vain suoratoistopalveluja ja olen puhelinaddikti sekä askartelen ja harrastan urheilua, yksi luottamustehtävä on (omg, liittyy muuten nuoriin vaikkei heidän kanssa onneksi tarvitse olla tekemisissä) jota en miiiillläääään viitsisi hoitaa ja se jää aina viime tippaan. Niin ja haluaisin myös että setämiehet ja kaikki muutkin miehet kuolaisi perääni, siitäkin olen kade nuoremmilleni.

Oi, ei! Olet aivan ihana ja juuri kuin itsekin olen. Kerrankin kuulee tällaisesta. Taitaa olla muuten aika vaiettu aihe tässä niin järkevässä yhteiskunnassa. Minä myös nautin jos juuri kaikki setämiehet ja jopa papparaiset vilkuilee minua, hah hah. Ja usein jos olen masentunut ja tunnenkin itseni yhtäkkiä vanhaksi läskiksi ym. niin olen kateellinen jollekin teini kaunottarelle, joka saa kenet vaan ja ajattelen, että jos olisin itse tuollainen niin eipä olisi mitään ongelmia esim. eräs ihastus mieheni, jota koitan iskeä ja jonka tiedän pitävän nuoremmista niin juoksisi kieli pitkällä luokseni jos olisin sen teini kaunottaren näköinen. Että tällaista pyörii mielessä. Aika weird elämää, mutta myös jotenkin ihanaa. En edes haluaisi olla sellainen täti-aikuinen, yäk! Paras kehu, kun se ihastusmieheni, joka tykkää nuoremmista naisista ja tykkää siis myös minusta, koska olen teinityylinen niin sanoi kerran minulle, että olen nelikymppinen, joka näyttää parikymppiseltä. Se tuntui ihanalta. Hulluinta, että haluaisin mennä alapään kauneusleikkaukseen, että saisin sen näyttämään mahdollisimman nuorekkaalta. Että semmosta. Jotenkin ihania sinun jutut ja ymmärrän täysin.

-Ap

Mulla oli aivan sama ajatus taannoin tuosta kauneusleikkauksesta mutta ajattelin että no se menisi jo liian pitkälle (liittyi yleiseen ulkonäköobsessiooni, ehkä sekin on siis joku teinijuttu? Vaikeaa kun tosiaan en varsinaisesti tiedä teineistä yhtään mitään koska itseni piti hypätä suoraan varhaisteinistä näennäisaikuiseksi), ei ole vertaisia joitten kanssa käydä läpi asioita kun muut on läpikäyneet nämä joskus viimeistään 20 vuotta sitten. Ja nyt ne on justiinsa noita tätiaikuisia mitä myös kammoksun ihan kauheasti. Mullekin tuo olisi paras kohteliaisuus ja minua on kyllä usein luultu alle 30 veeksi, en kyllä ihmettele koska jos on osittain paljonkin sisäisesti teini-iässä niin kai se heijastuu ulkoisestikin.

Ainahan kaikki naureskelee kaikenikäisille aikuisille jotka "yrittää olla jälleen nuoria" mutta kun itse haluaisi lähinnä olla edes kerran nuori, ei niinkään toisintaa jotain mennyttä unelmaelämää.

Eikö tunnu ihan hirveältä olla aina väärässä paikassa väärään aikaan? Sinulta meni aikanaan ohi teini-ikä ja nyt menee sitten ohi aikuisuus ja varmaan vanhuuskin. Kai tuo on jokin dissosiaation muoto? 

Itse ainakin koin nuoruuden rankkana ja aikuisuuden paljon helpompana. Nuorena on raakile, keskenkasvuinen, epävarma, huonoitsetuntoinen, epäkypsä, ylitarkka ulkonäöstä, kaverit perseestä, koska jokainen on epävarma ja keskenkasvuinen raakile.

Aikuisena olet riippumaton, irti kouluhierarkioista, voit valita kaverisi, tyylisi, asuinpaikkasi, luotat itseesi ja tajuat, että ihmisen ulkonäkö ei ole merkitsevin ominaisuus, osaat keskustella syvällisesti, olla toisten tukena, hakea tukea, voit itse päättää elämästäsi ja rahoistasi, voit itse vapaasti valita oman arvomaailmasi ilman ryhmäpaineita jne jne. 

Itse joskus "pelkään", että näytän liian teiniltä ja jotain on jäänyt kehittymättä, kun en ole ollut naimisissa enkä saanut lapsia enkä osaa pukeutua tätimäisesti ja "teen mitä huvittaa". 

Joo on kamalaa, kiva kun muistutit! Ja on tosiaan dissosiaation muoto, siitä on tehty tutkimukset ja on diagnoosi. Mutta esim Kelan terapia kesti 3 vuotta ja välissä pitää olla viiden vuoden tauko että voi hakea uutta terapiaa. Reilua ja kivaa!

Mutta noista asuinpaikan, kavereiden sun muun valinnasta: ilman rahaa ei voi asuinpaikkaansa juuri valita, ja rahaa ei juuri saa jos on työkyvytön. Myöskään en voi vain valiloida ihmisistä itselleni kavereita, olen kyllä 20 vuotta yrittänyt. Joten tietenkään en luota itseeni kun kaikki mitä yritän epäonnistuu.

Ja myös minä haen paradoksaalisesti turvaa vanhemmistani, kaiketi juuri siksi kun kaikista miljoonista yrityksistäni huolimatta en ole saanut mitään aikuisiän ystäviä enkä parisuhdetta enkä työtä opiskeluistani huolimatta. Joten on pakko hakeutua vanhempien luo jotten sekoaisi täysin yksinäisyyteen neljän seinän sisälle.

Siis kirjoittaako täällä sama tyyppi kaikki nämä kommentit? Pera 50 v.?

Vierailija kirjoitti:

Siis kirjoittaako täällä sama tyyppi kaikki nämä kommentit? Pera 50 v.?

No ei tietenkään. Mikä tästä kuvaillusta ongelmasta/ilmiöstä nyt on niin vaikea ymmärtää. Kai nyt sen verran kaikki ihmisen psykologiasta jotain tajuaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo, minunkin huone taitaa olla aika teinimäinen, vapaa-ajalla katselen vain suoratoistopalveluja ja olen puhelinaddikti sekä askartelen ja harrastan urheilua, yksi luottamustehtävä on (omg, liittyy muuten nuoriin vaikkei heidän kanssa onneksi tarvitse olla tekemisissä) jota en miiiillläääään viitsisi hoitaa ja se jää aina viime tippaan. Niin ja haluaisin myös että setämiehet ja kaikki muutkin miehet kuolaisi perääni, siitäkin olen kade nuoremmilleni.

Oi, ei! Olet aivan ihana ja juuri kuin itsekin olen. Kerrankin kuulee tällaisesta. Taitaa olla muuten aika vaiettu aihe tässä niin järkevässä yhteiskunnassa. Minä myös nautin jos juuri kaikki setämiehet ja jopa papparaiset vilkuilee minua, hah hah. Ja usein jos olen masentunut ja tunnenkin itseni yhtäkkiä vanhaksi läskiksi ym. niin olen kateellinen jollekin teini kaunottarelle, joka saa kenet vaan ja ajattelen, että jos olisin itse tuollainen niin eipä olisi mitään ongelmia esim. eräs ihastus mieheni, jota koitan iskeä ja jonka tiedän pitävän nuoremmista niin juoksisi kieli pitkällä luokseni jos olisin sen teini kaunottaren näköinen. Että tällaista pyörii mielessä. Aika weird elämää, mutta myös jotenkin ihanaa. En edes haluaisi olla sellainen täti-aikuinen, yäk! Paras kehu, kun se ihastusmieheni, joka tykkää nuoremmista naisista ja tykkää siis myös minusta, koska olen teinityylinen niin sanoi kerran minulle, että olen nelikymppinen, joka näyttää parikymppiseltä. Se tuntui ihanalta. Hulluinta, että haluaisin mennä alapään kauneusleikkaukseen, että saisin sen näyttämään mahdollisimman nuorekkaalta. Että semmosta. Jotenkin ihania sinun jutut ja ymmärrän täysin.

-Ap

Mulla oli aivan sama ajatus taannoin tuosta kauneusleikkauksesta mutta ajattelin että no se menisi jo liian pitkälle (liittyi yleiseen ulkonäköobsessiooni, ehkä sekin on siis joku teinijuttu? Vaikeaa kun tosiaan en varsinaisesti tiedä teineistä yhtään mitään koska itseni piti hypätä suoraan varhaisteinistä näennäisaikuiseksi), ei ole vertaisia joitten kanssa käydä läpi asioita kun muut on läpikäyneet nämä joskus viimeistään 20 vuotta sitten. Ja nyt ne on justiinsa noita tätiaikuisia mitä myös kammoksun ihan kauheasti. Mullekin tuo olisi paras kohteliaisuus ja minua on kyllä usein luultu alle 30 veeksi, en kyllä ihmettele koska jos on osittain paljonkin sisäisesti teini-iässä niin kai se heijastuu ulkoisestikin.

Ainahan kaikki naureskelee kaikenikäisille aikuisille jotka "yrittää olla jälleen nuoria" mutta kun itse haluaisi lähinnä olla edes kerran nuori, ei niinkään toisintaa jotain mennyttä unelmaelämää.

Eikö tunnu ihan hirveältä olla aina väärässä paikassa väärään aikaan? Sinulta meni aikanaan ohi teini-ikä ja nyt menee sitten ohi aikuisuus ja varmaan vanhuuskin. Kai tuo on jokin dissosiaation muoto? 

Itse ainakin koin nuoruuden rankkana ja aikuisuuden paljon helpompana. Nuorena on raakile, keskenkasvuinen, epävarma, huonoitsetuntoinen, epäkypsä, ylitarkka ulkonäöstä, kaverit perseestä, koska jokainen on epävarma ja keskenkasvuinen raakile.

Aikuisena olet riippumaton, irti kouluhierarkioista, voit valita kaverisi, tyylisi, asuinpaikkasi, luotat itseesi ja tajuat, että ihmisen ulkonäkö ei ole merkitsevin ominaisuus, osaat keskustella syvällisesti, olla toisten tukena, hakea tukea, voit itse päättää elämästäsi ja rahoistasi, voit itse vapaasti valita oman arvomaailmasi ilman ryhmäpaineita jne jne. 

Itse joskus "pelkään", että näytän liian teiniltä ja jotain on jäänyt kehittymättä, kun en ole ollut naimisissa enkä saanut lapsia enkä osaa pukeutua tätimäisesti ja "teen mitä huvittaa". 

Joo on kamalaa, kiva kun muistutit! Ja on tosiaan dissosiaation muoto, siitä on tehty tutkimukset ja on diagnoosi. Mutta esim Kelan terapia kesti 3 vuotta ja välissä pitää olla viiden vuoden tauko että voi hakea uutta terapiaa. Reilua ja kivaa!

Voit myös hakea Kelalta vaativaa lääk.kuntoutusta jos sinulla on julkiselle psyk.polille kontakti olemassa ja kuntosi niin heikko ettet ilman terapiaa pärjää.