Olen keski-ikäinen nainen ja kuvittelen olevani teini

-

Täällä taasen aivan päinvastainen kokemus. Jo 9-vuotiaana vietin aikaa netissä aikuisten suosimalla pelisivustolla 21-vuotiasta esittäen, koska aikuisten kanssa pystyi puhumaan maailman menosta ja kiinnostuksen kohteista aivan toisella tavalla, kuin vertaisilleni, jotka tuolloin olivat täysin lapsia. Kirjoiteltua tuli myös mielipidekirjoituksia paikalliseen sanomalehteen ja vapaa-aika meni ristikoita täytellessä. 11 ikävuoden paikkeilla koitin viimeisen kerran sopeutua joukkoon ja sainkin ison kaveriporukan, jossa omaksuin eräänlaisen johtajan roolin, mutta ilo jäi vähäiseksi, kun joutui esittämään jotain muuta, kuin oli. Koen olevani yhä nyt 22-vuotiaana sama mielenmaailmaltani ja kypsyydeltäni, kuin 13-vuotiaana, joskin tästä aiheutuu muutamia ikäviä lieve-ilmiöitä. Intoa esimerkiksi uralla etenemiseen ei ole yhtä paljoa, koska 13-vuotiaana pikkuvanhana 20 euroa oli suuri määrä rahaa (vaikka syntymäpäivänä), ja koen tämän olevan totta myös nyt aikuisena. Moni tuttava alkaa jo panikoimaan vanhenemistaan, mutta itse koen vain bonukseksi joka päivä sen, kun jäljellä on vielä yli vuosikymmen siihen, joka olen kokenut olevani kauan. Toisaalta on sanoinkuvailemattoman vapauttavaa herätä ja muistaa, että olen viimein aikuinen, tulen kohdelluksi aikuisena eikä ole typeriä rajoituksia vapaudelle, kuten teininä oli. En palaisi takaisin vähäteltävänä ja hallittuna olevaksi, vaikka maksettaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, kun kirjoitatte tänne! Ei ole niin yksinäinen olo, kun saa lukea toisten kirjoituksia. Olen analysoinut, että itselläni olisi kaiken pohjalla trauma siitä, ettei koskaan ole tuntenut olevansa hyväksytty ja rakastettu vailla ehtoja omana itsenään. Ettei ole koskaan edes kokenut oikeaa rakkautta, eikä ole saanut tuntea olevansa hyvä ja riittävä. Rakkauden tarve on niin kova, että roikkuu vaikka narsistin valheellisessa muka-rakkaudessa, että vain saisi kokea edes jotain romanttista ym. Itsen arvostus ja omanarvontunne on nolla ja kun on tottunut lapsesta saakka huonoon kohteluun niin sietää sitä. Sisimmässä aina yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Ja pelkään myös yksinäistä vanhuutta. Nykyään vielä enemmän, kun äitini sairastui iäkkäänä. Minulla ei ole lapsia. En ole koskaan halunnut omia lapsia ja koko ajatus äitinä olemisesta ollut täysin vieras. Puoliso minua reilusti vanhempi, äiti jo kuolemaisillaan, ei ystäviä, ei mitään tukiverkostoja. Olen jo alkanut toivomaan, etten eläisi vanhaksi. Muutenkin inhoan vanhenemista. Olisi ihan ok kuolla ajoissa ennen kuin on täysin yksin ja sairas, ehkä höpertynyt. Oikeastaan toivon, että kuolisin ajoissa. Sitä ennen haluaisin kuitenkin vielä kokea kivoja asioita. Rakkauteen en jaksa enää uskoa, olen pettynyt siinä lapsesta saakka. Myöskään mihinkään aitoon ystävyyteen en osaa uskoa tai luottaa. Eli mitä jää? Pinnallisia asioita tyyliin parempi ulkonäkö ja maallisista asioista nauttiminen siihen teinityyliin. Ehkä unelmana saada joku ihana teini tai nuori ystäväksi, joka toisi valoa elämään.

-Ap

En sano tätä millään pahalla, mutta ymmärräthän, että jos ystävystyisitkin jonkun nuoren (terveen) ihmisen kanssa, hän(kin) odottaisi sinulta aikuista käytöstä? Jos olisitkin hihittävä pissit vanhenevassa nahkapuvussa, en usko että se tuntuisi nuorestakaan kivalta tai normaalilta.

Olen eri, ja tajuan hyvinkin olevani juurikin tuollainen vanhenevassa nahkapuvussa sekoileva pissis. Itse en tosissani edes kuvittele ystävystyväni nuoren tai teinin kanssa, nykypäivänä tämä saattaisi herättää kanssaihmisissä jopa epäilyjä ties mistä - enkä sitä ihmettele.

Vierailija kirjoitti:

Täällä taasen aivan päinvastainen kokemus. Jo 9-vuotiaana vietin aikaa netissä aikuisten suosimalla pelisivustolla 21-vuotiasta esittäen, koska aikuisten kanssa pystyi puhumaan maailman menosta ja kiinnostuksen kohteista aivan toisella tavalla, kuin vertaisilleni, jotka tuolloin olivat täysin lapsia. Kirjoiteltua tuli myös mielipidekirjoituksia paikalliseen sanomalehteen ja vapaa-aika meni ristikoita täytellessä. 11 ikävuoden paikkeilla koitin viimeisen kerran sopeutua joukkoon ja sainkin ison kaveriporukan, jossa omaksuin eräänlaisen johtajan roolin, mutta ilo jäi vähäiseksi, kun joutui esittämään jotain muuta, kuin oli. Koen olevani yhä nyt 22-vuotiaana sama mielenmaailmaltani ja kypsyydeltäni, kuin 13-vuotiaana, joskin tästä aiheutuu muutamia ikäviä lieve-ilmiöitä. Intoa esimerkiksi uralla etenemiseen ei ole yhtä paljoa, koska 13-vuotiaana pikkuvanhana 20 euroa oli suuri määrä rahaa (vaikka syntymäpäivänä), ja koen tämän olevan totta myös nyt aikuisena. Moni tuttava alkaa jo panikoimaan vanhenemistaan, mutta itse koen vain bonukseksi joka päivä sen, kun jäljellä on vielä yli vuosikymmen siihen, joka olen kokenut olevani kauan. Toisaalta on sanoinkuvailemattoman vapauttavaa herätä ja muistaa, että olen viimein aikuinen, tulen kohdelluksi aikuisena eikä ole typeriä rajoituksia vapaudelle, kuten teininä oli. En palaisi takaisin vähäteltävänä ja hallittuna olevaksi, vaikka maksettaisiin.

Niinno, sinua on ilmeisesti lapsena ollessasi kohdeltu lapsena ja teininä ollessasi teininä. Minua ja monia muita taas on kohdeltu lapsena ja nuorena kuin aikuisia (esim vanhemman terapeuttina toimiminen), ja se oikea lapsuus ja nuoruus on jäänyt elämättä. Kun on ollut pikkulapsesta asti "aikuinen" niin kyllä se jossain vaiheessa vaan rupeaa vitutta*maan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä taasen aivan päinvastainen kokemus. Jo 9-vuotiaana vietin aikaa netissä aikuisten suosimalla pelisivustolla 21-vuotiasta esittäen, koska aikuisten kanssa pystyi puhumaan maailman menosta ja kiinnostuksen kohteista aivan toisella tavalla, kuin vertaisilleni, jotka tuolloin olivat täysin lapsia. Kirjoiteltua tuli myös mielipidekirjoituksia paikalliseen sanomalehteen ja vapaa-aika meni ristikoita täytellessä. 11 ikävuoden paikkeilla koitin viimeisen kerran sopeutua joukkoon ja sainkin ison kaveriporukan, jossa omaksuin eräänlaisen johtajan roolin, mutta ilo jäi vähäiseksi, kun joutui esittämään jotain muuta, kuin oli. Koen olevani yhä nyt 22-vuotiaana sama mielenmaailmaltani ja kypsyydeltäni, kuin 13-vuotiaana, joskin tästä aiheutuu muutamia ikäviä lieve-ilmiöitä. Intoa esimerkiksi uralla etenemiseen ei ole yhtä paljoa, koska 13-vuotiaana pikkuvanhana 20 euroa oli suuri määrä rahaa (vaikka syntymäpäivänä), ja koen tämän olevan totta myös nyt aikuisena. Moni tuttava alkaa jo panikoimaan vanhenemistaan, mutta itse koen vain bonukseksi joka päivä sen, kun jäljellä on vielä yli vuosikymmen siihen, joka olen kokenut olevani kauan. Toisaalta on sanoinkuvailemattoman vapauttavaa herätä ja muistaa, että olen viimein aikuinen, tulen kohdelluksi aikuisena eikä ole typeriä rajoituksia vapaudelle, kuten teininä oli. En palaisi takaisin vähäteltävänä ja hallittuna olevaksi, vaikka maksettaisiin.

Niinno, sinua on ilmeisesti lapsena ollessasi kohdeltu lapsena ja teininä ollessasi teininä. Minua ja monia muita taas on kohdeltu lapsena ja nuorena kuin aikuisia (esim vanhemman terapeuttina toimiminen), ja se oikea lapsuus ja nuoruus on jäänyt elämättä. Kun on ollut pikkulapsesta asti "aikuinen" niin kyllä se jossain vaiheessa vaan rupeaa vitutta*maan.

Paljon oli vastuita kotona, koska lapsuus iski juuri talouskriisin aikaan. Tein lisäksi esimerkiksi äitini puolesta hänen toimistotöitään kuntatason hankkeiden saralla useampaan otteeseen siinä 10 vuoden paikkeilla kun oli etätyöaika, eli ei sanomastasi liene ole kiinni. Ajattelin vain jakaa toiseen suuntaan kokemuksen, kiinnostavaa lukea miten ihmismieli itseään huijaa.

Tässä on sellainen ristiriita, että ei haluta joutua vastuuseen omasta elämästä. Sanotaan, että se on kivaa. Mutta kääntöpuolena on riippuvuus narsistisesta ihmisestä.

Sen takia juuri halusin aikuistua, sillä olen todella altis narsisteille koska se on jotain mikä tuntuu tutulta. Otan vastuun tästä taipumuksesta, enkä enää hakeudu suhteisiin, koska ne ovat haitallisia.

Aikusuuteen kuuluu se, että valitsee itse kumppanin. Ellei ole kyse väkivallalla kontrolloivasta puolisosta, niin huonosta suhteesta kuuluu lähteä. Tai se kuuluu haastaa ongelmineen niin, että se joko paranee tai päättyy. Jokainen on vastuussa kumppanivalinnastaan.

On helppoa sanoa, että narsistin takia tilanne on mikä on. Mutta itse siinä on ollut yhtälailla osallisena. On vaihtanut autonomian riippuvuuteen, koska siitä on hyötyä. Seuraa, statusta, rahaa, hoivaa.

Kyllä meitä muitakin on aikuisuus pelottanut. Ja pelottaa edelleen.

N.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä taasen aivan päinvastainen kokemus. Jo 9-vuotiaana vietin aikaa netissä aikuisten suosimalla pelisivustolla 21-vuotiasta esittäen, koska aikuisten kanssa pystyi puhumaan maailman menosta ja kiinnostuksen kohteista aivan toisella tavalla, kuin vertaisilleni, jotka tuolloin olivat täysin lapsia. Kirjoiteltua tuli myös mielipidekirjoituksia paikalliseen sanomalehteen ja vapaa-aika meni ristikoita täytellessä. 11 ikävuoden paikkeilla koitin viimeisen kerran sopeutua joukkoon ja sainkin ison kaveriporukan, jossa omaksuin eräänlaisen johtajan roolin, mutta ilo jäi vähäiseksi, kun joutui esittämään jotain muuta, kuin oli. Koen olevani yhä nyt 22-vuotiaana sama mielenmaailmaltani ja kypsyydeltäni, kuin 13-vuotiaana, joskin tästä aiheutuu muutamia ikäviä lieve-ilmiöitä. Intoa esimerkiksi uralla etenemiseen ei ole yhtä paljoa, koska 13-vuotiaana pikkuvanhana 20 euroa oli suuri määrä rahaa (vaikka syntymäpäivänä), ja koen tämän olevan totta myös nyt aikuisena. Moni tuttava alkaa jo panikoimaan vanhenemistaan, mutta itse koen vain bonukseksi joka päivä sen, kun jäljellä on vielä yli vuosikymmen siihen, joka olen kokenut olevani kauan. Toisaalta on sanoinkuvailemattoman vapauttavaa herätä ja muistaa, että olen viimein aikuinen, tulen kohdelluksi aikuisena eikä ole typeriä rajoituksia vapaudelle, kuten teininä oli. En palaisi takaisin vähäteltävänä ja hallittuna olevaksi, vaikka maksettaisiin.

Niinno, sinua on ilmeisesti lapsena ollessasi kohdeltu lapsena ja teininä ollessasi teininä. Minua ja monia muita taas on kohdeltu lapsena ja nuorena kuin aikuisia (esim vanhemman terapeuttina toimiminen), ja se oikea lapsuus ja nuoruus on jäänyt elämättä. Kun on ollut pikkulapsesta asti "aikuinen" niin kyllä se jossain vaiheessa vaan rupeaa vitutta*maan.

Paljon oli vastuita kotona, koska lapsuus iski juuri talouskriisin aikaan. Tein lisäksi esimerkiksi äitini puolesta hänen toimistotöitään kuntatason hankkeiden saralla useampaan otteeseen siinä 10 vuoden paikkeilla kun oli etätyöaika, eli ei sanomastasi liene ole kiinni. Ajattelin vain jakaa toiseen suuntaan kokemuksen, kiinnostavaa lukea miten ihmismieli itseään huijaa.

Voi voi, en nyt puhu minkään kotitöiden teosta vaan esim toistuvasta vanhemman suostuttelusta olla tekemättä itse*urhaa kun itse on alle kouluikäinen...

Vierailija kirjoitti:

Tässä on sellainen ristiriita, että ei haluta joutua vastuuseen omasta elämästä. Sanotaan, että se on kivaa. Mutta kääntöpuolena on riippuvuus narsistisesta ihmisestä.

Sen takia juuri halusin aikuistua, sillä olen todella altis narsisteille koska se on jotain mikä tuntuu tutulta. Otan vastuun tästä taipumuksesta, enkä enää hakeudu suhteisiin, koska ne ovat haitallisia.

Aikusuuteen kuuluu se, että valitsee itse kumppanin. Ellei ole kyse väkivallalla kontrolloivasta puolisosta, niin huonosta suhteesta kuuluu lähteä. Tai se kuuluu haastaa ongelmineen niin, että se joko paranee tai päättyy. Jokainen on vastuussa kumppanivalinnastaan.

On helppoa sanoa, että narsistin takia tilanne on mikä on. Mutta itse siinä on ollut yhtälailla osallisena. On vaihtanut autonomian riippuvuuteen, koska siitä on hyötyä. Seuraa, statusta, rahaa, hoivaa.

Kyllä meitä muitakin on aikuisuus pelottanut. Ja pelottaa edelleen.

N.

Ei tässä kyllä nyt tuosta puhuta. Minulla ei ole esim ollut mitään parisuhdetta kymmeneen vuoteen.

En ole jäänyt mitään kaipaan nuoruudesta ja se tuli täysillä elettyäkin. Tykkään aina vain enemmän vanha täti ja kalkkis tyylistä. 🤣

Ei haittaa iki teinit, ei se minulta pois ole toisten elämäntavat, eikä niihin kiinnitä huomiookaan ellei joku kulje kesällä liian paljastavissa vaatteissa. 

Olen ap:n ikäinen nainen, ja jossain määrin samoista ongelmista kärsivä, joskaan en yhtä vakavasti mitä ap. Lisäksi olen töissä ja korkeasti koulutettu, ja osaan aika hyvin pelata aikuisten maailmassa ja piilottaa keskenkasvuisen identiteettini. 

Minulla myös traumataustaa lapsuudesta ja nuoruudesta, jota en tässä sen enempää lähde avaamaan. Suojaaviakin tekijöitä oli, eli koulussa oli kyllä kivaa ja oli kavereita, ja ehkä jälkikäteen ajatellen taisin olla siellä suosittujen porukassa etenkin lukioaikaan, vaikka silloin se tuntui vaan ihan normaalilta. Kodin tilanne oli kuitenkin mikä oli, ja traumat tuli sitä kautta ja osin psyykkinen kehitys pysähtynyt lapsuuteen/teini-ikään. Lukion jälkeen päädyin yliopistoon opiskelemaan vaativaa alaa, ja olen valmistumisesta lähtien ollut oman alan työtehtävissä. Työ kuitenkin kuormittaa ja kuluttaa minua kovasti, ja haaveilen siitä, että voisin olla tekemättä yhtään mitään. 

Osaan pitää tietynlaista aikuisen roolia päällä. Esim. olen kasvissyöjä koska liha ällöttää, mutta ulkoisesti esitän vegeilyn johtuvan eettisistä ja ekologisista syistä. Seuraan otsikkotasoisesti kansainvälisestä mediasta ja Twitterin kautta sellaisia tilejä, että osaan puhua tarvittaessa esim. työpiireissä korkeakulttuurista tai yhteiskunnan teemoista. Töissä ja sosiaalisissa verkostoissa minua pidetään kyllä oman tien kulkijana, mutta hyvin sivistyneenä, tiedostavana ja vastuullisena. Totuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Henkisesti en ole koskaan kehittynyt aikuiseksi vaan jämähtänyt jonnekin 16 ikävuoden kieppeille. 

Esim. laskujen maksaminen on jotain käsittämättömän vaikeaa. Vaikka tulotasoni on keskitasoa parempi, ahdistun laskuista, jätän ne avaamatta, maksan monta viikkoa myöhässä ja silloin koen suurta helpotusta ja tunnen tehneeni ihan älyttömän uroteon. Toinen esimerkki kodin laittaminen ja ruoanlaitto. Kotini on pieni vuokrayksiö, joka on sisustettu epämääräisesti halvimmilla ikean huonekaluilla. En pysty/osaa/halua/ei kiinnosta sisustaa kotia, riittää että on sänky missä nukkua ja olla netissä, sekä pöytä jolla pelata tietokoneella. En ikinä syö ruokapöydän ääressä, aina sängyssä lojuen. Ruokaa en ikinä laita, en osaa eikä huvita. Tilaan todella paljon noutoruokaa ja siihen menee tolkuttomasti rahaa. Kaupasta ostan suurimmaksi osaksi pullaa, suklaata, karkkeja, sipsejä, makuvissyä, sokeroituja kylmiä kahvijuomia, pakastepitsaa jne. Toisaalta sitten on päiviä, jolloin syön vaan jotain Questbar proteiinipatukoita, koska haluan kompensoida kalorimäärää. Kotona työkaverit luulevat minun mm. lukevan ammattikirjallisuutta, mutta oikeasti pelaan yötä myöten koneella mässäillen, pyörin instassa/tiktokissa/youtubessa, luukutan musiikkia (kuulokkeet päässä) ja olen kännykällä esim. shoppailemassa. Vaikka tulotasoni on hyvä, ei juuri mitään jää säästöön, koska ostan hirvittävät määrät esim. vaatteita, meikkejä, koruja, kosmetiikkaa netistä, lisäksi tuo edellä mainittu noutoruoka. 

Lisäksi ja ehkä pahimpana: en kykene normaaleihin ihmis- enkä etenkään parisuhteisiin. Kaverisuhteissa osaan kyllä esittää ja feikata, alkuun parisuhteissakin, mutta pidemmän päälle minusta nousee esiin puolia, jotka tekevät suhteessa pysymisen mahdottomaksi. 

Nyt tuntuu kun olen lukenut näitä teidän kuvauksia, että tajuan jotenkin mikä Johanna Tukiaista vaivaa.

Se on hämmentänyt minua pitkään, nyt ehkä vähän vähemmän. Kiitos.

"Hei älä koskaan ikinä muutu

Pysy aina tuollaisena kun nyt oot

Täällä on jo liikaa

Sellaisia jotka tekevät niin"

: Egotrippi

Vierailija kirjoitti:

Olen ap:n ikäinen nainen, ja jossain määrin samoista ongelmista kärsivä, joskaan en yhtä vakavasti mitä ap. Lisäksi olen töissä ja korkeasti koulutettu, ja osaan aika hyvin pelata aikuisten maailmassa ja piilottaa keskenkasvuisen identiteettini. 

Minulla myös traumataustaa lapsuudesta ja nuoruudesta, jota en tässä sen enempää lähde avaamaan. Suojaaviakin tekijöitä oli, eli koulussa oli kyllä kivaa ja oli kavereita, ja ehkä jälkikäteen ajatellen taisin olla siellä suosittujen porukassa etenkin lukioaikaan, vaikka silloin se tuntui vaan ihan normaalilta. Kodin tilanne oli kuitenkin mikä oli, ja traumat tuli sitä kautta ja osin psyykkinen kehitys pysähtynyt lapsuuteen/teini-ikään. Lukion jälkeen päädyin yliopistoon opiskelemaan vaativaa alaa, ja olen valmistumisesta lähtien ollut oman alan työtehtävissä. Työ kuitenkin kuormittaa ja kuluttaa minua kovasti, ja haaveilen siitä, että voisin olla tekemättä yhtään mitään. 

Osaan pitää tietynlaista aikuisen roolia päällä. Esim. olen kasvissyöjä koska liha ällöttää, mutta ulkoisesti esitän vegeilyn johtuvan eettisistä ja ekologisista syistä. Seuraan otsikkotasoisesti kansainvälisestä mediasta ja Twitterin kautta sellaisia tilejä, että osaan puhua tarvittaessa esim. työpiireissä korkeakulttuurista tai yhteiskunnan teemoista. Töissä ja sosiaalisissa verkostoissa minua pidetään kyllä oman tien kulkijana, mutta hyvin sivistyneenä, tiedostavana ja vastuullisena. Totuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Henkisesti en ole koskaan kehittynyt aikuiseksi vaan jämähtänyt jonnekin 16 ikävuoden kieppeille. 

Esim. laskujen maksaminen on jotain käsittämättömän vaikeaa. Vaikka tulotasoni on keskitasoa parempi, ahdistun laskuista, jätän ne avaamatta, maksan monta viikkoa myöhässä ja silloin koen suurta helpotusta ja tunnen tehneeni ihan älyttömän uroteon. Toinen esimerkki kodin laittaminen ja ruoanlaitto. Kotini on pieni vuokrayksiö, joka on sisustettu epämääräisesti halvimmilla ikean huonekaluilla. En pysty/osaa/halua/ei kiinnosta sisustaa kotia, riittää että on sänky missä nukkua ja olla netissä, sekä pöytä jolla pelata tietokoneella. En ikinä syö ruokapöydän ääressä, aina sängyssä lojuen. Ruokaa en ikinä laita, en osaa eikä huvita. Tilaan todella paljon noutoruokaa ja siihen menee tolkuttomasti rahaa. Kaupasta ostan suurimmaksi osaksi pullaa, suklaata, karkkeja, sipsejä, makuvissyä, sokeroituja kylmiä kahvijuomia, pakastepitsaa jne. Toisaalta sitten on päiviä, jolloin syön vaan jotain Questbar proteiinipatukoita, koska haluan kompensoida kalorimäärää. Kotona työkaverit luulevat minun mm. lukevan ammattikirjallisuutta, mutta oikeasti pelaan yötä myöten koneella mässäillen, pyörin instassa/tiktokissa/youtubessa, luukutan musiikkia (kuulokkeet päässä) ja olen kännykällä esim. shoppailemassa. Vaikka tulotasoni on hyvä, ei juuri mitään jää säästöön, koska ostan hirvittävät määrät esim. vaatteita, meikkejä, koruja, kosmetiikkaa netistä, lisäksi tuo edellä mainittu noutoruoka. 

Lisäksi ja ehkä pahimpana: en kykene normaaleihin ihmis- enkä etenkään parisuhteisiin. Kaverisuhteissa osaan kyllä esittää ja feikata, alkuun parisuhteissakin, mutta pidemmän päälle minusta nousee esiin puolia, jotka tekevät suhteessa pysymisen mahdottomaksi. 

Jatkan vielä omaan viestiini. Toisin kuten ap:lla, mulla ei ole mitään viehtymystä nähdä teinejä, teineihin tutustumisesta puhumattakaan. Ikääntyminen ei sinänsä myöskään haittaa, mutta ehkä tietynlainen ulkopuolisuus ja sen tiedostaminen, ettei psyykkinen kehitys ole mennyt odotetulla tavalla ahdistaa. Kulissien pitäminen myös ahdistaa kovasti. Esim. en päästä ketään kaveria tai tuttua kotiini käymään ja olen valehdellut melkeinpä kaikille  asuvani pienessä omistuskaksiossa. Pienessä sen vuoksi, että julkinen ilmagoni on hyvin huolissaan ekologisista asioista ja olen halunnut valita energiatehokkaan asunnon. 

Minun on myös hyvin vaikea käsittää, miten toimivat ikäiseni ihmiset, joilla on perhe ja lapsia. Miten he onnistuvat hoitamaan lasten koulunkäynnin ja läksyt, viennit päiväkotiin, lääkäriin, maksamaan laskut ja asuntolainat, pitämään kodin siistinä ja lapsille turvallinen ympäristö? En ymmärrä tätä, vaikka kaveripiiriini kuuluu tällaisia ihmisiä. Heidän kanssaan sitten pidän kulisseja yllä, kyselen Jannica-Petterin Hesa cupeista, Tiina-Sinikan rippijuhlista ja olen muka kiinnostunut, miten Viivi-Vennin lukio on lähtenyt käyntiin. 

Vierailija kirjoitti:

Nyt tuntuu kun olen lukenut näitä teidän kuvauksia, että tajuan jotenkin mikä Johanna Tukiaista vaivaa.

Se on hämmentänyt minua pitkään, nyt ehkä vähän vähemmän. Kiitos.

Tähän liittyen: Johannan sivuilla on aina joitain ihmisiä jotka kehuu emojien kera niitä naurettavia, photosopattuja kuvia tai puolustelee hänen hölmöilyjään. Oletteko te juuri niitä ihmisiä?

Vierailija kirjoitti:

Olen ap:n ikäinen nainen, ja jossain määrin samoista ongelmista kärsivä, joskaan en yhtä vakavasti mitä ap. Lisäksi olen töissä ja korkeasti koulutettu, ja osaan aika hyvin pelata aikuisten maailmassa ja piilottaa keskenkasvuisen identiteettini. 

Minulla myös traumataustaa lapsuudesta ja nuoruudesta, jota en tässä sen enempää lähde avaamaan. Suojaaviakin tekijöitä oli, eli koulussa oli kyllä kivaa ja oli kavereita, ja ehkä jälkikäteen ajatellen taisin olla siellä suosittujen porukassa etenkin lukioaikaan, vaikka silloin se tuntui vaan ihan normaalilta. Kodin tilanne oli kuitenkin mikä oli, ja traumat tuli sitä kautta ja osin psyykkinen kehitys pysähtynyt lapsuuteen/teini-ikään. Lukion jälkeen päädyin yliopistoon opiskelemaan vaativaa alaa, ja olen valmistumisesta lähtien ollut oman alan työtehtävissä. Työ kuitenkin kuormittaa ja kuluttaa minua kovasti, ja haaveilen siitä, että voisin olla tekemättä yhtään mitään. 

Osaan pitää tietynlaista aikuisen roolia päällä. Esim. olen kasvissyöjä koska liha ällöttää, mutta ulkoisesti esitän vegeilyn johtuvan eettisistä ja ekologisista syistä. Seuraan otsikkotasoisesti kansainvälisestä mediasta ja Twitterin kautta sellaisia tilejä, että osaan puhua tarvittaessa esim. työpiireissä korkeakulttuurista tai yhteiskunnan teemoista. Töissä ja sosiaalisissa verkostoissa minua pidetään kyllä oman tien kulkijana, mutta hyvin sivistyneenä, tiedostavana ja vastuullisena. Totuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Henkisesti en ole koskaan kehittynyt aikuiseksi vaan jämähtänyt jonnekin 16 ikävuoden kieppeille. 

Esim. laskujen maksaminen on jotain käsittämättömän vaikeaa. Vaikka tulotasoni on keskitasoa parempi, ahdistun laskuista, jätän ne avaamatta, maksan monta viikkoa myöhässä ja silloin koen suurta helpotusta ja tunnen tehneeni ihan älyttömän uroteon. Toinen esimerkki kodin laittaminen ja ruoanlaitto. Kotini on pieni vuokrayksiö, joka on sisustettu epämääräisesti halvimmilla ikean huonekaluilla. En pysty/osaa/halua/ei kiinnosta sisustaa kotia, riittää että on sänky missä nukkua ja olla netissä, sekä pöytä jolla pelata tietokoneella. En ikinä syö ruokapöydän ääressä, aina sängyssä lojuen. Ruokaa en ikinä laita, en osaa eikä huvita. Tilaan todella paljon noutoruokaa ja siihen menee tolkuttomasti rahaa. Kaupasta ostan suurimmaksi osaksi pullaa, suklaata, karkkeja, sipsejä, makuvissyä, sokeroituja kylmiä kahvijuomia, pakastepitsaa jne. Toisaalta sitten on päiviä, jolloin syön vaan jotain Questbar proteiinipatukoita, koska haluan kompensoida kalorimäärää. Kotona työkaverit luulevat minun mm. lukevan ammattikirjallisuutta, mutta oikeasti pelaan yötä myöten koneella mässäillen, pyörin instassa/tiktokissa/youtubessa, luukutan musiikkia (kuulokkeet päässä) ja olen kännykällä esim. shoppailemassa. Vaikka tulotasoni on hyvä, ei juuri mitään jää säästöön, koska ostan hirvittävät määrät esim. vaatteita, meikkejä, koruja, kosmetiikkaa netistä, lisäksi tuo edellä mainittu noutoruoka. 

Lisäksi ja ehkä pahimpana: en kykene normaaleihin ihmis- enkä etenkään parisuhteisiin. Kaverisuhteissa osaan kyllä esittää ja feikata, alkuun parisuhteissakin, mutta pidemmän päälle minusta nousee esiin puolia, jotka tekevät suhteessa pysymisen mahdottomaksi. 

Kuulostaa niiiiiin tutulta, miinus vaativa työ mutta kaikki tuo aikuisen esittäminen ja feikkaaminen ja oikea todellisuus ja sen peittäminen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ap:n ikäinen nainen, ja jossain määrin samoista ongelmista kärsivä, joskaan en yhtä vakavasti mitä ap. Lisäksi olen töissä ja korkeasti koulutettu, ja osaan aika hyvin pelata aikuisten maailmassa ja piilottaa keskenkasvuisen identiteettini. 

Minulla myös traumataustaa lapsuudesta ja nuoruudesta, jota en tässä sen enempää lähde avaamaan. Suojaaviakin tekijöitä oli, eli koulussa oli kyllä kivaa ja oli kavereita, ja ehkä jälkikäteen ajatellen taisin olla siellä suosittujen porukassa etenkin lukioaikaan, vaikka silloin se tuntui vaan ihan normaalilta. Kodin tilanne oli kuitenkin mikä oli, ja traumat tuli sitä kautta ja osin psyykkinen kehitys pysähtynyt lapsuuteen/teini-ikään. Lukion jälkeen päädyin yliopistoon opiskelemaan vaativaa alaa, ja olen valmistumisesta lähtien ollut oman alan työtehtävissä. Työ kuitenkin kuormittaa ja kuluttaa minua kovasti, ja haaveilen siitä, että voisin olla tekemättä yhtään mitään. 

Osaan pitää tietynlaista aikuisen roolia päällä. Esim. olen kasvissyöjä koska liha ällöttää, mutta ulkoisesti esitän vegeilyn johtuvan eettisistä ja ekologisista syistä. Seuraan otsikkotasoisesti kansainvälisestä mediasta ja Twitterin kautta sellaisia tilejä, että osaan puhua tarvittaessa esim. työpiireissä korkeakulttuurista tai yhteiskunnan teemoista. Töissä ja sosiaalisissa verkostoissa minua pidetään kyllä oman tien kulkijana, mutta hyvin sivistyneenä, tiedostavana ja vastuullisena. Totuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Henkisesti en ole koskaan kehittynyt aikuiseksi vaan jämähtänyt jonnekin 16 ikävuoden kieppeille. 

Esim. laskujen maksaminen on jotain käsittämättömän vaikeaa. Vaikka tulotasoni on keskitasoa parempi, ahdistun laskuista, jätän ne avaamatta, maksan monta viikkoa myöhässä ja silloin koen suurta helpotusta ja tunnen tehneeni ihan älyttömän uroteon. Toinen esimerkki kodin laittaminen ja ruoanlaitto. Kotini on pieni vuokrayksiö, joka on sisustettu epämääräisesti halvimmilla ikean huonekaluilla. En pysty/osaa/halua/ei kiinnosta sisustaa kotia, riittää että on sänky missä nukkua ja olla netissä, sekä pöytä jolla pelata tietokoneella. En ikinä syö ruokapöydän ääressä, aina sängyssä lojuen. Ruokaa en ikinä laita, en osaa eikä huvita. Tilaan todella paljon noutoruokaa ja siihen menee tolkuttomasti rahaa. Kaupasta ostan suurimmaksi osaksi pullaa, suklaata, karkkeja, sipsejä, makuvissyä, sokeroituja kylmiä kahvijuomia, pakastepitsaa jne. Toisaalta sitten on päiviä, jolloin syön vaan jotain Questbar proteiinipatukoita, koska haluan kompensoida kalorimäärää. Kotona työkaverit luulevat minun mm. lukevan ammattikirjallisuutta, mutta oikeasti pelaan yötä myöten koneella mässäillen, pyörin instassa/tiktokissa/youtubessa, luukutan musiikkia (kuulokkeet päässä) ja olen kännykällä esim. shoppailemassa. Vaikka tulotasoni on hyvä, ei juuri mitään jää säästöön, koska ostan hirvittävät määrät esim. vaatteita, meikkejä, koruja, kosmetiikkaa netistä, lisäksi tuo edellä mainittu noutoruoka. 

Lisäksi ja ehkä pahimpana: en kykene normaaleihin ihmis- enkä etenkään parisuhteisiin. Kaverisuhteissa osaan kyllä esittää ja feikata, alkuun parisuhteissakin, mutta pidemmän päälle minusta nousee esiin puolia, jotka tekevät suhteessa pysymisen mahdottomaksi. 

Jatkan vielä omaan viestiini. Toisin kuten ap:lla, mulla ei ole mitään viehtymystä nähdä teinejä, teineihin tutustumisesta puhumattakaan. Ikääntyminen ei sinänsä myöskään haittaa, mutta ehkä tietynlainen ulkopuolisuus ja sen tiedostaminen, ettei psyykkinen kehitys ole mennyt odotetulla tavalla ahdistaa. Kulissien pitäminen myös ahdistaa kovasti. Esim. en päästä ketään kaveria tai tuttua kotiini käymään ja olen valehdellut melkeinpä kaikille  asuvani pienessä omistuskaksiossa. Pienessä sen vuoksi, että julkinen ilmagoni on hyvin huolissaan ekologisista asioista ja olen halunnut valita energiatehokkaan asunnon. 

Minun on myös hyvin vaikea käsittää, miten toimivat ikäiseni ihmiset, joilla on perhe ja lapsia. Miten he onnistuvat hoitamaan lasten koulunkäynnin ja läksyt, viennit päiväkotiin, lääkäriin, maksamaan laskut ja asuntolainat, pitämään kodin siistinä ja lapsille turvallinen ympäristö? En ymmärrä tätä, vaikka kaveripiiriini kuuluu tällaisia ihmisiä. Heidän kanssaan sitten pidän kulisseja yllä, kyselen Jannica-Petterin Hesa cupeista, Tiina-Sinikan rippijuhlista ja olen muka kiinnostunut, miten Viivi-Vennin lukio on lähtenyt käyntiin. 

Miten ajattelit, että psyykkisen kehityksen olisi pitänyt mennä? Tekstistäsi välittyy, että koet ulkopuolisuutta, mutta luettelet kehittymättömyyden merkkeinä enemmänkin ulkokohtaisia asioita. Tekstistäsi tulee vaikutelma, että olisit masentunut ja ollut sitä jo kauan :(  Oletko hankkinut hoitoa näiden asioiden tiimoilta. Ei kuulosta siltä, että olisit ainakaan onnellinen elämässäsi, vaikkakin ulkoisesti pärjäävä. Se ei ole kulissia, että olet pärjännyt vaativissa töissäsi, osaat seurustella ihmisten kanssa, vaan se on osoitus sinun älykkyydestäsi ja lahjakkuudestasi. Masentuneisuus ei ole kehittymättömyyttä. Kuulostaa, että kohtelet itseäsi hyvin ankarasti ja tuomitsevasti.

Aikuiset pissikset ovat ihan vanha juttu, näitä paljon esim reality-sarjoissa, ei mitään uutta tässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ap:n ikäinen nainen, ja jossain määrin samoista ongelmista kärsivä, joskaan en yhtä vakavasti mitä ap. Lisäksi olen töissä ja korkeasti koulutettu, ja osaan aika hyvin pelata aikuisten maailmassa ja piilottaa keskenkasvuisen identiteettini. 

Minulla myös traumataustaa lapsuudesta ja nuoruudesta, jota en tässä sen enempää lähde avaamaan. Suojaaviakin tekijöitä oli, eli koulussa oli kyllä kivaa ja oli kavereita, ja ehkä jälkikäteen ajatellen taisin olla siellä suosittujen porukassa etenkin lukioaikaan, vaikka silloin se tuntui vaan ihan normaalilta. Kodin tilanne oli kuitenkin mikä oli, ja traumat tuli sitä kautta ja osin psyykkinen kehitys pysähtynyt lapsuuteen/teini-ikään. Lukion jälkeen päädyin yliopistoon opiskelemaan vaativaa alaa, ja olen valmistumisesta lähtien ollut oman alan työtehtävissä. Työ kuitenkin kuormittaa ja kuluttaa minua kovasti, ja haaveilen siitä, että voisin olla tekemättä yhtään mitään. 

Osaan pitää tietynlaista aikuisen roolia päällä. Esim. olen kasvissyöjä koska liha ällöttää, mutta ulkoisesti esitän vegeilyn johtuvan eettisistä ja ekologisista syistä. Seuraan otsikkotasoisesti kansainvälisestä mediasta ja Twitterin kautta sellaisia tilejä, että osaan puhua tarvittaessa esim. työpiireissä korkeakulttuurista tai yhteiskunnan teemoista. Töissä ja sosiaalisissa verkostoissa minua pidetään kyllä oman tien kulkijana, mutta hyvin sivistyneenä, tiedostavana ja vastuullisena. Totuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Henkisesti en ole koskaan kehittynyt aikuiseksi vaan jämähtänyt jonnekin 16 ikävuoden kieppeille. 

Esim. laskujen maksaminen on jotain käsittämättömän vaikeaa. Vaikka tulotasoni on keskitasoa parempi, ahdistun laskuista, jätän ne avaamatta, maksan monta viikkoa myöhässä ja silloin koen suurta helpotusta ja tunnen tehneeni ihan älyttömän uroteon. Toinen esimerkki kodin laittaminen ja ruoanlaitto. Kotini on pieni vuokrayksiö, joka on sisustettu epämääräisesti halvimmilla ikean huonekaluilla. En pysty/osaa/halua/ei kiinnosta sisustaa kotia, riittää että on sänky missä nukkua ja olla netissä, sekä pöytä jolla pelata tietokoneella. En ikinä syö ruokapöydän ääressä, aina sängyssä lojuen. Ruokaa en ikinä laita, en osaa eikä huvita. Tilaan todella paljon noutoruokaa ja siihen menee tolkuttomasti rahaa. Kaupasta ostan suurimmaksi osaksi pullaa, suklaata, karkkeja, sipsejä, makuvissyä, sokeroituja kylmiä kahvijuomia, pakastepitsaa jne. Toisaalta sitten on päiviä, jolloin syön vaan jotain Questbar proteiinipatukoita, koska haluan kompensoida kalorimäärää. Kotona työkaverit luulevat minun mm. lukevan ammattikirjallisuutta, mutta oikeasti pelaan yötä myöten koneella mässäillen, pyörin instassa/tiktokissa/youtubessa, luukutan musiikkia (kuulokkeet päässä) ja olen kännykällä esim. shoppailemassa. Vaikka tulotasoni on hyvä, ei juuri mitään jää säästöön, koska ostan hirvittävät määrät esim. vaatteita, meikkejä, koruja, kosmetiikkaa netistä, lisäksi tuo edellä mainittu noutoruoka. 

Lisäksi ja ehkä pahimpana: en kykene normaaleihin ihmis- enkä etenkään parisuhteisiin. Kaverisuhteissa osaan kyllä esittää ja feikata, alkuun parisuhteissakin, mutta pidemmän päälle minusta nousee esiin puolia, jotka tekevät suhteessa pysymisen mahdottomaksi. 

Jatkan vielä omaan viestiini. Toisin kuten ap:lla, mulla ei ole mitään viehtymystä nähdä teinejä, teineihin tutustumisesta puhumattakaan. Ikääntyminen ei sinänsä myöskään haittaa, mutta ehkä tietynlainen ulkopuolisuus ja sen tiedostaminen, ettei psyykkinen kehitys ole mennyt odotetulla tavalla ahdistaa. Kulissien pitäminen myös ahdistaa kovasti. Esim. en päästä ketään kaveria tai tuttua kotiini käymään ja olen valehdellut melkeinpä kaikille  asuvani pienessä omistuskaksiossa. Pienessä sen vuoksi, että julkinen ilmagoni on hyvin huolissaan ekologisista asioista ja olen halunnut valita energiatehokkaan asunnon. 

Minun on myös hyvin vaikea käsittää, miten toimivat ikäiseni ihmiset, joilla on perhe ja lapsia. Miten he onnistuvat hoitamaan lasten koulunkäynnin ja läksyt, viennit päiväkotiin, lääkäriin, maksamaan laskut ja asuntolainat, pitämään kodin siistinä ja lapsille turvallinen ympäristö? En ymmärrä tätä, vaikka kaveripiiriini kuuluu tällaisia ihmisiä. Heidän kanssaan sitten pidän kulisseja yllä, kyselen Jannica-Petterin Hesa cupeista, Tiina-Sinikan rippijuhlista ja olen muka kiinnostunut, miten Viivi-Vennin lukio on lähtenyt käyntiin. 

Miten ajattelit, että psyykkisen kehityksen olisi pitänyt mennä? Tekstistäsi välittyy, että koet ulkopuolisuutta, mutta luettelet kehittymättömyyden merkkeinä enemmänkin ulkokohtaisia asioita. Tekstistäsi tulee vaikutelma, että olisit masentunut ja ollut sitä jo kauan :(  Oletko hankkinut hoitoa näiden asioiden tiimoilta. Ei kuulosta siltä, että olisit ainakaan onnellinen elämässäsi, vaikkakin ulkoisesti pärjäävä. Se ei ole kulissia, että olet pärjännyt vaativissa töissäsi, osaat seurustella ihmisten kanssa, vaan se on osoitus sinun älykkyydestäsi ja lahjakkuudestasi. Masentuneisuus ei ole kehittymättömyyttä. Kuulostaa, että kohtelet itseäsi hyvin ankarasti ja tuomitsevasti.

Ymmärrän kyllä, että elämäntilanteeni perusteella joku voi kokea minut masentuneena, mutta en ole masentunut enkä ole ikinä ollut. Pidän itsestäni ja seurastani. Esim. matkustelen mielelläni yksin, koska olen itselleni hyvää seuraa ja silloin saan juuri tehdä niitä asioita mitä haluan. Pidän tietokonepelaamisesta, pidän tietyistä tv-sarjoista, pidän somen selaamisesta ja youtubesta, samoin nettishoppailusta. Masennukseen liittyvää omanarvontunnon menetystä tai huonommuuden kokemustakaan minulla ei ole. Olen mielestäni kaunis, hyväkroppainen (roskaruoasta huolimatta), ikäistäni nuoremman näköinen ja tyylikkäämpi. Töiden suhteen on jossain määrin ansaittua huijarisyndroomaa siinä mielessä, että en ole päivittänyt osaamistani siinä määrin mitä olisi pitänyt ja mitä kollegani ovat tehneet. Kognitiivisista taidoista annan muuten itselleni myönteistä palautetta. 

Mutta persoona muuten ja tunne-elämä on rehellisesti sanottuna kehittymätöntä. Esim.laskujen maksamisessa ei ole takana masennustyyppiset vaikeudet, vaan tuntuu ihan musertavalta se laskuihin liittyvä vastuu ja oletukset, että olen aikuinen ihminen, joka pitäisi itsenäisesti pystyä hoitamaan laskut. Tuntuu vaan niin kertakaikkisen musertavalta. Ihmissuhteiden osalta parisuhteissa minusta kuoriutuu aivan hirvittävä murrosikäinen, joten parempi jos en ole parisuhteissa. En myöskään ole valmis enkä halukas terapiassa käsittelemään asioitani, joten näillä mennään. 

-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ap:n ikäinen nainen, ja jossain määrin samoista ongelmista kärsivä, joskaan en yhtä vakavasti mitä ap. Lisäksi olen töissä ja korkeasti koulutettu, ja osaan aika hyvin pelata aikuisten maailmassa ja piilottaa keskenkasvuisen identiteettini. 

Minulla myös traumataustaa lapsuudesta ja nuoruudesta, jota en tässä sen enempää lähde avaamaan. Suojaaviakin tekijöitä oli, eli koulussa oli kyllä kivaa ja oli kavereita, ja ehkä jälkikäteen ajatellen taisin olla siellä suosittujen porukassa etenkin lukioaikaan, vaikka silloin se tuntui vaan ihan normaalilta. Kodin tilanne oli kuitenkin mikä oli, ja traumat tuli sitä kautta ja osin psyykkinen kehitys pysähtynyt lapsuuteen/teini-ikään. Lukion jälkeen päädyin yliopistoon opiskelemaan vaativaa alaa, ja olen valmistumisesta lähtien ollut oman alan työtehtävissä. Työ kuitenkin kuormittaa ja kuluttaa minua kovasti, ja haaveilen siitä, että voisin olla tekemättä yhtään mitään. 

Osaan pitää tietynlaista aikuisen roolia päällä. Esim. olen kasvissyöjä koska liha ällöttää, mutta ulkoisesti esitän vegeilyn johtuvan eettisistä ja ekologisista syistä. Seuraan otsikkotasoisesti kansainvälisestä mediasta ja Twitterin kautta sellaisia tilejä, että osaan puhua tarvittaessa esim. työpiireissä korkeakulttuurista tai yhteiskunnan teemoista. Töissä ja sosiaalisissa verkostoissa minua pidetään kyllä oman tien kulkijana, mutta hyvin sivistyneenä, tiedostavana ja vastuullisena. Totuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Henkisesti en ole koskaan kehittynyt aikuiseksi vaan jämähtänyt jonnekin 16 ikävuoden kieppeille. 

Esim. laskujen maksaminen on jotain käsittämättömän vaikeaa. Vaikka tulotasoni on keskitasoa parempi, ahdistun laskuista, jätän ne avaamatta, maksan monta viikkoa myöhässä ja silloin koen suurta helpotusta ja tunnen tehneeni ihan älyttömän uroteon. Toinen esimerkki kodin laittaminen ja ruoanlaitto. Kotini on pieni vuokrayksiö, joka on sisustettu epämääräisesti halvimmilla ikean huonekaluilla. En pysty/osaa/halua/ei kiinnosta sisustaa kotia, riittää että on sänky missä nukkua ja olla netissä, sekä pöytä jolla pelata tietokoneella. En ikinä syö ruokapöydän ääressä, aina sängyssä lojuen. Ruokaa en ikinä laita, en osaa eikä huvita. Tilaan todella paljon noutoruokaa ja siihen menee tolkuttomasti rahaa. Kaupasta ostan suurimmaksi osaksi pullaa, suklaata, karkkeja, sipsejä, makuvissyä, sokeroituja kylmiä kahvijuomia, pakastepitsaa jne. Toisaalta sitten on päiviä, jolloin syön vaan jotain Questbar proteiinipatukoita, koska haluan kompensoida kalorimäärää. Kotona työkaverit luulevat minun mm. lukevan ammattikirjallisuutta, mutta oikeasti pelaan yötä myöten koneella mässäillen, pyörin instassa/tiktokissa/youtubessa, luukutan musiikkia (kuulokkeet päässä) ja olen kännykällä esim. shoppailemassa. Vaikka tulotasoni on hyvä, ei juuri mitään jää säästöön, koska ostan hirvittävät määrät esim. vaatteita, meikkejä, koruja, kosmetiikkaa netistä, lisäksi tuo edellä mainittu noutoruoka. 

Lisäksi ja ehkä pahimpana: en kykene normaaleihin ihmis- enkä etenkään parisuhteisiin. Kaverisuhteissa osaan kyllä esittää ja feikata, alkuun parisuhteissakin, mutta pidemmän päälle minusta nousee esiin puolia, jotka tekevät suhteessa pysymisen mahdottomaksi. 

Jatkan vielä omaan viestiini. Toisin kuten ap:lla, mulla ei ole mitään viehtymystä nähdä teinejä, teineihin tutustumisesta puhumattakaan. Ikääntyminen ei sinänsä myöskään haittaa, mutta ehkä tietynlainen ulkopuolisuus ja sen tiedostaminen, ettei psyykkinen kehitys ole mennyt odotetulla tavalla ahdistaa. Kulissien pitäminen myös ahdistaa kovasti. Esim. en päästä ketään kaveria tai tuttua kotiini käymään ja olen valehdellut melkeinpä kaikille  asuvani pienessä omistuskaksiossa. Pienessä sen vuoksi, että julkinen ilmagoni on hyvin huolissaan ekologisista asioista ja olen halunnut valita energiatehokkaan asunnon. 

Minun on myös hyvin vaikea käsittää, miten toimivat ikäiseni ihmiset, joilla on perhe ja lapsia. Miten he onnistuvat hoitamaan lasten koulunkäynnin ja läksyt, viennit päiväkotiin, lääkäriin, maksamaan laskut ja asuntolainat, pitämään kodin siistinä ja lapsille turvallinen ympäristö? En ymmärrä tätä, vaikka kaveripiiriini kuuluu tällaisia ihmisiä. Heidän kanssaan sitten pidän kulisseja yllä, kyselen Jannica-Petterin Hesa cupeista, Tiina-Sinikan rippijuhlista ja olen muka kiinnostunut, miten Viivi-Vennin lukio on lähtenyt käyntiin. 

Miten ajattelit, että psyykkisen kehityksen olisi pitänyt mennä? Tekstistäsi välittyy, että koet ulkopuolisuutta, mutta luettelet kehittymättömyyden merkkeinä enemmänkin ulkokohtaisia asioita. Tekstistäsi tulee vaikutelma, että olisit masentunut ja ollut sitä jo kauan :(  Oletko hankkinut hoitoa näiden asioiden tiimoilta. Ei kuulosta siltä, että olisit ainakaan onnellinen elämässäsi, vaikkakin ulkoisesti pärjäävä. Se ei ole kulissia, että olet pärjännyt vaativissa töissäsi, osaat seurustella ihmisten kanssa, vaan se on osoitus sinun älykkyydestäsi ja lahjakkuudestasi. Masentuneisuus ei ole kehittymättömyyttä. Kuulostaa, että kohtelet itseäsi hyvin ankarasti ja tuomitsevasti.

Ymmärrän kyllä, että elämäntilanteeni perusteella joku voi kokea minut masentuneena, mutta en ole masentunut enkä ole ikinä ollut. Pidän itsestäni ja seurastani. Esim. matkustelen mielelläni yksin, koska olen itselleni hyvää seuraa ja silloin saan juuri tehdä niitä asioita mitä haluan. Pidän tietokonepelaamisesta, pidän tietyistä tv-sarjoista, pidän somen selaamisesta ja youtubesta, samoin nettishoppailusta. Masennukseen liittyvää omanarvontunnon menetystä tai huonommuuden kokemustakaan minulla ei ole. Olen mielestäni kaunis, hyväkroppainen (roskaruoasta huolimatta), ikäistäni nuoremman näköinen ja tyylikkäämpi. Töiden suhteen on jossain määrin ansaittua huijarisyndroomaa siinä mielessä, että en ole päivittänyt osaamistani siinä määrin mitä olisi pitänyt ja mitä kollegani ovat tehneet. Kognitiivisista taidoista annan muuten itselleni myönteistä palautetta. 

Mutta persoona muuten ja tunne-elämä on rehellisesti sanottuna kehittymätöntä. Esim.laskujen maksamisessa ei ole takana masennustyyppiset vaikeudet, vaan tuntuu ihan musertavalta se laskuihin liittyvä vastuu ja oletukset, että olen aikuinen ihminen, joka pitäisi itsenäisesti pystyä hoitamaan laskut. Tuntuu vaan niin kertakaikkisen musertavalta. Ihmissuhteiden osalta parisuhteissa minusta kuoriutuu aivan hirvittävä murrosikäinen, joten parempi jos en ole parisuhteissa. En myöskään ole valmis enkä halukas terapiassa käsittelemään asioitani, joten näillä mennään. 

Ok, hyvä, jos et ole masentunut. Meitä on täällä aika monenlaisia persoonia, et kuulosta mitenkään kamalalta tai häiriintyneeltä minun korviini :)  Ihmissuhteissa turvaton kiintymyssuhdemalli saa aikaan kaikenlaista, mutta jos toisella osapuolella on turvallinen malli, hän pystyy auttamaan tunnetilojen säätelyssä. Mutta sen toisen pitää tietysti olla sellainen, mistä itse tykkää eikä välttämättä sellaista ole helppo löytää. Oma tarinani on sellainen, että olin juurikin tuollainen murkku ihmissuhteissani, kunnes löysin mieheni. Minulla oli esimerkiksi oikopäätä tapana jättää mies hyvin pienistä syistä.

Mutta se, ettei ole parisuhdetta ja lapsia tai laskut jäävät maksamatta (raha-asiat eivät isommin kiinnosta) ei minusta ole kehittymättömyyden merkki. Joskus jopa päinvastoin eli erityisesti nainen hakeutuu suhteeseen, missä mies on isän roolissa. Omassa suhteessani on ollut ja on vieläkin tuollaisia piirteitä. En kuitenkaan pidä itseäni kehittymättömänä.

Kysyessäni siitä mitä pidät merkkeinä kehittymättömyydestä oli mielessäni se, että monesti ajatellaan, että olisi jokin oikea tapa elää olemassa, mutta sellaistahan ei ole. Toisaalta kehittymättömyytenä voi nähdä senkin, ettei tiedä mikä on itselle parasta, vaan menee virran mukana naimisiin ja saa lapset, mikä ei ikävä kyllä useinkaan ole todiste siitä, että kehitystä olisi tapahtunut. Lapset sitten kärsivät siitä. Usein tuollaiset ihmiset hankkivat useampiakin lapsia, koska he yrittävät ratkaista lasten avulla omia kehityksellisiä haasteitaan. Toisaalta inhimillistä, toisaalta lasten kannalta voi olla tuhoisaakin. Sitten ovat lapsettomat, jotka hyvin usein ajattelevat, ettei heistä olisi äideiksi. Vaikka kyvyt näyttäisivät olevan huomattavasti parempia kuin monilla, jotka ovat hankkineet jopa useampia lapsia :)  Yksi parhaimpia ystäviäni on tällainen. Hänestä olisi varmasti tullut erittäin hyvä äiti, mutta  iän puolesta se on jo mahdotonta eikä hän varmasti kadu ratkaisuaan. 

Meni vähän aiheesta sivuun, mutta tartuin viestiisi siksi, että toit vähän mieleeni yhden tavallista fiksumman ystäväni. Ja siksi, etten itse pidä parisuhdetta ja perhettä kehityksen osoituksena: ehkäpä se ajatus on vain itsevähättelyn muoto tai jotain muuta hämärää. Pikemminkin näen vanhemmuuden niin, että elämä opettaa, mutta kaikkia ei sekään opeta, vaan he ovat vanhempina kuin itsekin lapsia ja teinejä. Tällaisenkin ihmisen tunnen, vaikken enää jaksakaan olla tekemisissä. Hän todella on kuin teini-ikäinen, itsekeskeinen, ja ainoa harrastus on biletys viikonloppuisin. Tosin näin vanhempana sellaisia ihmisiä sanotaan alkoholisteiksi.