Lue keskustelun säännöt.
Olemmeko mieluummin laihoja kuin onnellisia?
04.02.2023 |
kirjailija Raisa Omaheimo kysyy tätä. Mitä mieltä sinä olet? Oletko laihana onnellinen? Vaatiiko lsihana oleminen sinulta jostain luopumista? Voitko huonosti pysyäksesi laihana jne.
Jos olet luonnonlaiha, niin hienoa, mutta tämä käsittelee nyt sitä, että pitää valita.
Kommentit (246)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on valintoja: Tykkäät mättää herkkuja -> lihot -> et ole enää yhtä kiinnostava s-kumppani monille. Jos se ei haittaa niin sitten voi huoletta vetää terveysriskirajoille. Jos terveys ei kiinnosta, niin sitten vain taivas on rajana.
Itselleni hoikkuudella on vain väline arvoa. Pidän hoikista ihmisistä ja haluan seksikumppaneiksi hoikkia. Kannattaa siksi itsekin pysyä hoikkana. Jos en haluaisi seksiä hoikilta kumppaneilta, olisin todennäköisesti huomattavasti ylipainoinen.
En kysy tätä pahalla, mutta onko sinulla seksiaddiktio? Ei ole normaalia priorisoida sitä noin korkealle muun ihmisyyden hinnalla.
EIkö samalla logiikalla jokaiselta ylipainoiselta pitäisi kysyä onko heillä ruoka-addiktio?
Minulla ainakin on. Ja kieroutunut tunnesuhde ruokaan. Tosi hauska aina saada neuvoja sellaisilta, joilla suhde ei ole kieroutunut ja jotka eivät voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omaheimon kirja oli mainio. Ainoa asia, mikä jäi hieman häiritsemään oli se, että hän itse koko kirjan läpi mollasi itseään. Siitä huolimatta, että hän tuntui vastustavan sitä mollausta.
Jos vain ruoka on onnellisuuden mittari, niin ihmisellä on vääristynyt ruokasuhde.
Olen huomattavasti mieluummin hoikka (painoindeksi 19) kuin vedän jatkuvasti herkkuja. Liikunnan harrastaminen tekee hyvää keholle ja mielelle.
Minä ilmeisesti sitten olen. Ja vielä näin viisikymppisenä. On ollut aina vaikea ryhmäytyä ja löytää ihmissuhteita, lapsena ja nuorena olin kiusattu. Painan 40, olen 164 cm pitkä. Tähän painoon pudotin joulun jälkeen - ja ihan syömättömyydellä. Ei, en ole onnellinen, mutta aivan jumalattoman laiha minä olen. Olen siitä perverssillä ja sairaalla tavalla iloinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on valintoja: Tykkäät mättää herkkuja -> lihot -> et ole enää yhtä kiinnostava s-kumppani monille. Jos se ei haittaa niin sitten voi huoletta vetää terveysriskirajoille. Jos terveys ei kiinnosta, niin sitten vain taivas on rajana.
Itselleni hoikkuudella on vain väline arvoa. Pidän hoikista ihmisistä ja haluan seksikumppaneiksi hoikkia. Kannattaa siksi itsekin pysyä hoikkana. Jos en haluaisi seksiä hoikilta kumppaneilta, olisin todennäköisesti huomattavasti ylipainoinen.
En kysy tätä pahalla, mutta onko sinulla seksiaddiktio? Ei ole normaalia priorisoida sitä noin korkealle muun ihmisyyden hinnalla.
EIkö samalla logiikalla jokaiselta ylipainoiselta pitäisi kysyä onko heillä ruoka-addiktio?
Miksi ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain raskausaikana paljon kiloja ja laihdutin vauvavuoden päätteeksi 22 kiloa (kilot eivät lähteneet itsestään, vaan piti todella tehdä töitä laihtumisen eteen). Minä havahduin vasta jälkikäteen sille, kuinka söin aivan liikaa raskausaikana ja jo ennen sitä. Annokset olivat aivan liian suuria ja herkkujakin söin liikaa. Minulla oli paha olla kehossani, enkä tuntenut tuota kehoa omakseni.
Nykyisin olen normaalipainoinen. Harrastan kävelylenkkejä ja syön kohtuudella. Annoskoot ovat huomattavasti pienempiä. Herkuttelen joka päivä, mutta määrät ovat kohtuullisia. Otan kahvin kanssa 2 keksiä, syön muutaman irtokarkin lounaan päätteeksi tai kesällä syön jäätelön päivällisen jälkeen. En koe tuota päivittäistä herkuttelua pahana, kunhan määrä pysyy kohtuudessa eikä herkuilla korvata normaalia ruokaa.
Biologian mekanismit eivät pidä kehon ylimääräistä rasvaa pahana, vaan hyvänä, koska satojatuhansia vuosia päämääränä on ollut nälkäkuoleman välttäminen. Keho haluaa säilöä. energiaa, ei tuhota sitä.
Minusta tämä oli hauskasti ilmaistu Hesarin artikkelissa homeostaasista:
”Emme yritä manipuloida näitä muita järjestelmiä niin raivoisasti kuin painoa. Homma voi mennä sekaisin järjestelmän härnäämisestä”, Pietiläinen kertoo.
Seurauksena näyttäisi Pietiläisen mukaan olevan tila, jossa keho ei enää luovuta rasvoja. Se ei halua, että ihminen laihtuu.
TOISTUVASTI laihdutuskuureille kehonsa pakottava ihminen eli niin sanottu jojolaihduttaja voikin kohdata aina vain väkevämpää vastarintaa keholtaan.
Konkreettisesti tämä näkyy Pietiläisen mukaan siten, että ensin laihduttaminen on saattanut tuntua helpolta, mutta myöhemmillä laihdutuskerroilla kilot eivät tunnu lähtevän millään.
Taustalla on kehon järjestelmiä, joilla se pyrkii haraamaan vastaan ihmisen yritystä laihduttaa, Pietiläinen epäilee.
”Keho yrittää vielä voimakkaammin saada sitä korkeaa painoa aikaiseksi, jos se näkee, että tämä ihminen laihduttaa näin ja näin monta kertaa. Että tuo homma on saatava loppumaan.”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omituinen kysymys, ikään kuin laiha olisi automaattisesti onneton ja lihava, siis syömishäiriöinen olisi onnellinen?
Olin 15 kiloa kevyempi kun tupakoin. Ankaran ponnistelun tuloksena sain tumpattua tupakat pysyvästi, mutta kilot tulivat. Täytyy kyllä sanoa, että ylipainoon suhtaudutaan mielestäni tuomitsevammin kuin tupakointiin, mikä on outoa. Ylipaino ei kuitenkaan aiheuta muille tereyshaittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omituinen kysymys, ikään kuin laiha olisi automaattisesti onneton ja lihava, siis syömishäiriöinen olisi onnellinen?
Oikeastaan kummassa vaan tilanteessa voi olla onneton. Lihava ei voi hallita ylensyömistä kun taas laihalla voi olla syöminen liian rajoitettua. Fyysisiä ongelmia tulee ylipainosta sekä aliravitsemuksesta
Vierailija kirjoitti:
Minä ilmeisesti sitten olen. Ja vielä näin viisikymppisenä. On ollut aina vaikea ryhmäytyä ja löytää ihmissuhteita, lapsena ja nuorena olin kiusattu. Painan 40, olen 164 cm pitkä. Tähän painoon pudotin joulun jälkeen - ja ihan syömättömyydellä. Ei, en ole onnellinen, mutta aivan jumalattoman laiha minä olen. Olen siitä perverssillä ja sairaalla tavalla iloinen.
Tuntuuko olosi ihmisten kanssa hyväksytymmältä todella laihana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se lihavuuskaan varmaan mikään onnen tae ole.
Ei tässä ole kysymys rasvakerroksen paksuudesta, vaan onnellisuudesta. Siitä, että saa tuomitsematta syödä herkkuja jos huvittaa, eikä tuntea siitä syyllisyyttä tai oksentaa sitä pois.
Ei herkkujen ja hoikkuuden välillä tarvitse valita. Hoikkana voi syödä vaikka pelkkiä herkkuja, kunhan energiamäärä ei ylitä kulutusta
Ei tietenkään hoikatkaan voi syödä pelkkiä herkkuja, sittenhän kroppa voi huonosti ja sairastuu. Ihminen tarvitsee monipuolisesti ravinteita, jotta solut uudistuu ja kaikki elimistön jäsenet voi hyvin. Taitaa olla läskien haavetta, että pelkillä herkuilla pysyisi elossa ja 'voi kun hoikilla on niin kiva elämä kun vaan herkkuja voi mässätä'. Ei voi, uskokaa jo ihan itsenne vuoksi tämä.
Hoikilla voi olla suoliston bakteeritasapaino hyvässä kuosissa, koska he syövät ravintoympyrän mukaisesti, mutta ei se mikään automaatio ole, että tilanne pysyy sellaisena. Kuka vaan alkaa lihomaan jos ei saa kaikkia ravinteita. Jos syöt vain sipsiä, niin elimistö kaipaa lisää syötävää, jotta elimistö saa kaiken mitä tarvitsee voidakseen hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ilmeisesti sitten olen. Ja vielä näin viisikymppisenä. On ollut aina vaikea ryhmäytyä ja löytää ihmissuhteita, lapsena ja nuorena olin kiusattu. Painan 40, olen 164 cm pitkä. Tähän painoon pudotin joulun jälkeen - ja ihan syömättömyydellä. Ei, en ole onnellinen, mutta aivan jumalattoman laiha minä olen. Olen siitä perverssillä ja sairaalla tavalla iloinen.
Tuntuuko olosi ihmisten kanssa hyväksytymmältä todella laihana?
Ei pelkästään tunnu, vaan on sitä. Kun habitus on tolkuttoman hoikka, ihmiset katsovat myönteisesti, tai jopa vähän pelokkaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ilmeisesti sitten olen. Ja vielä näin viisikymppisenä. On ollut aina vaikea ryhmäytyä ja löytää ihmissuhteita, lapsena ja nuorena olin kiusattu. Painan 40, olen 164 cm pitkä. Tähän painoon pudotin joulun jälkeen - ja ihan syömättömyydellä. Ei, en ole onnellinen, mutta aivan jumalattoman laiha minä olen. Olen siitä perverssillä ja sairaalla tavalla iloinen.
Tuntuuko olosi ihmisten kanssa hyväksytymmältä todella laihana?
Ei pelkästään tunnu, vaan on sitä. Kun habitus on tolkuttoman hoikka, ihmiset katsovat myönteisesti, tai jopa vähän pelokkaana.
Pelkäävätkö he, että kuolet siihen paikkaan, vai mitä he mahtavat pelätä?
Vierailija kirjoitti:
Minä ilmeisesti sitten olen. Ja vielä näin viisikymppisenä. On ollut aina vaikea ryhmäytyä ja löytää ihmissuhteita, lapsena ja nuorena olin kiusattu. Painan 40, olen 164 cm pitkä. Tähän painoon pudotin joulun jälkeen - ja ihan syömättömyydellä. Ei, en ole onnellinen, mutta aivan jumalattoman laiha minä olen. Olen siitä perverssillä ja sairaalla tavalla iloinen.
Mulla sama. Kun elämä oikein potkii päähän ja 💩 osuu tuulettimeen, niin lakkaan syömästä. Hallitsenpa edes jotain tässä maailmassani..
Jos hankit ja ylläpidät lihaksia, ne kuluttaa energiaa. Yksi syy miksi vanhana lihoo herkemmin on lihasmassan väheneminen ja muunkin aktiivisuuden väheneminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ilmeisesti sitten olen. Ja vielä näin viisikymppisenä. On ollut aina vaikea ryhmäytyä ja löytää ihmissuhteita, lapsena ja nuorena olin kiusattu. Painan 40, olen 164 cm pitkä. Tähän painoon pudotin joulun jälkeen - ja ihan syömättömyydellä. Ei, en ole onnellinen, mutta aivan jumalattoman laiha minä olen. Olen siitä perverssillä ja sairaalla tavalla iloinen.
Tuntuuko olosi ihmisten kanssa hyväksytymmältä todella laihana?
Ei pelkästään tunnu, vaan on sitä. Kun habitus on tolkuttoman hoikka, ihmiset katsovat myönteisesti, tai jopa vähän pelokkaana.
Pelkäävätkö he, että kuolet siihen paikkaan, vai mitä he mahtavat pelätä?
Minulle yhdentekevää, kunhan halveksinta ja edes aavistus mahdollisuudesta kiusaamiseen on poissa. En ole tekemässä lähempää tuttavuutta kenenkään kanssa enää tässä elämässä.
Ai niin,nämä valaathan kuvittelee että normaalipainoisilla on hirveä nälkä kellon ympäri.
Vierailija kirjoitti:
Minä ilmeisesti sitten olen. Ja vielä näin viisikymppisenä. On ollut aina vaikea ryhmäytyä ja löytää ihmissuhteita, lapsena ja nuorena olin kiusattu. Painan 40, olen 164 cm pitkä. Tähän painoon pudotin joulun jälkeen - ja ihan syömättömyydellä. Ei, en ole onnellinen, mutta aivan jumalattoman laiha minä olen. Olen siitä perverssillä ja sairaalla tavalla iloinen.
Osanottoni, rikoit syömättömyydellä elimistön normaalin painomittarin. Tämän jälkeen joudut aina kamppailemaan painon kanssa.
Tämäkin ketju on täynnä halveksuntaa ja lyttäystä. Katsoin eilen Raisa Omaheimon haastattelun, ja hän on aivan oikeassa.
Tutkimusten mukaan "laihdutus" ei auta juuri ketään. Kilot tulevat takaisin lähes aina.
Mitä ahtaammalle ylipainoiset joutuvat, ympäristön painostuksesta, sitä ahdistuneempia he ovat. Ja ihan oikeasti, onko siinä enää järkeä että joku jolla on 5kg ylipainoa, kärsii siitä koko elämänsä?
Kyllä muistan itsekin ne ajat nuoruudessa, jolloin olin yli 171cm pitkänä kauhuissani, kun paino nousi e-pillereistä 60 kiloon. Kaikki kaverit tuskailivat painonsa kanssa jo yläasteella. Se oli 80-lukua, aikaa jolloin koko koululuokalla ei ollut yhtään oikeasti ylipainoista nuorta. Lähes kaikilla oli BMI alle 25.
Seuraava etappi oli sitten n.75-78 kg, jolloin poikaystävä ja sen sisko kettuili ylipainostani. Siinä vaiheessa en vielä ollut traumatisoitunut "läskeistäni".
Raskausaikana painoin jo yli 80kg, synnytyksen jälkeen lihoin lähes 100 kiloon. Tuossa vaiheessa aloin harrastaa aivan älyttömästi liikuntaa. Kävelin jalkoihin penikkataudin, pidin aina korkkareita että en pääsisi helpolla. Penikkataudin vuoksi aloin uimaan, jota tein vuosikausia ylikunnossa, 12-15 km viikossa, aina 3-4km kerrallaan. Väärällä tekniikalla, eli mahdollisimman kuluttavasti. Aloin käydä myös salilla, raskailla painoilla.
Välillä paino laski alle 80 kiloon, olin eronnut, ja tyytyväinen ulkonäkööni, hyvässä fyysisessä kunnossa. Deittaillessa sain jatkuvasti kuittailua, että olen liian painava.
Raskaiden elämänkokemusteni vuoksi masennuin, ja siitä asti olien ollut täynnä itseinhoa. Masennuslääkkeet aiheuttivat ahmimiskohtauksia, ja lihoin nykyiseen painooni, BMI 39. Vaikka tuosta on jo yli 10v aikaa, ja masennus on ohi, en ole saanut laihdutettua. Välillä paino pysyi 100 kg kieppeillä rankan liikunnan avulla, mutta koronan, rajoitusten ja fyysisen sairastelun myötä nousi taas.
Sairauden vuoksi menetin haju-ja makuaistin, ruoka ei maistu, syön vain väkisin, ruoka on enää vain pakollinen paha, aikaa vievä tyhmä asia, ja polttoainetta. Kaloreita tulee vaihdellen 1000-1800 päivässä, terveellistä itse tehtyä ruokaa, hiilareita vain vähän, kasviksia erittäin paljon. En laihdu yhtään, vaikka ruokahalu on ollut poissa yli puoli vuotta.
Kaikki paine, stressi, kettuilu, riittämättömyydentunne, kelpaamatromuus parisuhteeseen on tullut ulkopuolelta. Aikoina jolloin olisin itse ollut tyytyväinen itseeni, kuulin jatkuvasti kuittailua läskeistäni. En jaksa enää miellyttää ketään, mutta itseinho jäi.
Nytkin, terveellisesti ja niukasti syövänä ylipainoisena saan kuulla ja lukea sättimistä, kuinka syön muka pelkkää rasvaa ja sokeria pizzoja, hampurilaisia, limsaa, sipsejä, karkkeja. Itse ja läheiseni tietävät että en syö. Olen silti ihmisten silmissä yhteiskuntaa ja verorahoja rasittava läski.
Veriarvoni ovat erinomaiset, syke ja verenpaine matalat, ei diabetesta, lääkärikin rotesi vastaantotolla että "lihaksistani näkee että niissä on voimaa/ in treenattu".
Milloin kelpaan?