Lue keskustelun säännöt.
Olemmeko mieluummin laihoja kuin onnellisia?
04.02.2023 |
kirjailija Raisa Omaheimo kysyy tätä. Mitä mieltä sinä olet? Oletko laihana onnellinen? Vaatiiko lsihana oleminen sinulta jostain luopumista? Voitko huonosti pysyäksesi laihana jne.
Jos olet luonnonlaiha, niin hienoa, mutta tämä käsittelee nyt sitä, että pitää valita.
Kommentit (246)
Ei laihuus vaadi mitään kurjaa elämää ja nälässä elämistä. Jos ihminen näin ajattelee, hänellä on syömishäiriö, vääristynyt käsitys kuinka paljon ruokaa tulee syödä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei laihuus vaadi mitään kurjaa elämää ja nälässä elämistä. Jos ihminen näin ajattelee, hänellä on syömishäiriö, vääristynyt käsitys kuinka paljon ruokaa tulee syödä.
Olet väärässä. Jos ryhmälle ihmiiä annetaan sama määrä riokaa, iin osa lihoo ja osa laituu ja osa pysyy samanpainoisena. Ruoan lisäksi painoon vaikuttavat, niin yksilölliset fyysiset ominaisuudet kuin ympäristö: Veden sisältämä mikromuovi ym. , saasteet jne.
Laiha voi olla melko onnellinen, ei tarvitse alkaa ahmimaan onnellisuutta etsien.
Olen mieluiten normaalipainoinen ja onnellinen, en mitenkään erityisen laiha. Ihan laihana olen aina onneton, koska en saa syödä riittävästi. En ole myöskään pulskana onnellinen. Minun kohdallani nuo asiat kyllä kytkeytyvät yhteen. En tosin ole ollut koskaan tuhdisti lihava ja yrittänyt olla sellaisena onnellinen. En usko sen olevan mahdotonta. En vain tiedä, miten oma laitani olisi.
Vierailija kirjoitti:
Inhoan kaikkea liikuntaa, joten laihana oleminen tarkoittaa nälässä elämistä. Olen onnellisempi hieman tukevampana. Paino seilaa 68-72kg (olen 160cm pitkä) välillä, mutta eipähän tarvitse käydä päivittäin puntarilla ja kieltäytyä kaikista tarjottavista, jouluruuasta, kesällä jäätelötötteröstä jne. Kun painoin 58-60kg, pienikin herkuttelu esim. juhannuksena makkara ja pala mansikkakakkua nosti painon yli 60 kiloon. Monen viikon nälkäkuuri ja liikunta sai painon putoamaan, mutta tosiaan pieniinkään lipsahduksiin ei ollut varaa. Nykyisessä painossa voin olla huoleton ja nauttia kohtuudella hyvistä ruuista.
Minä tykkään kyllä liikkua, ja liikunkin useana päivänä viikossa. Mutta muuten kuulostaa tutulta!
Painoni asettuu itsestään 65kiloon. Silloin ei tarvitse miettiä ruokaa, syön terveellisesti ja herkuttelun välillä. Olen myös 160cm pitkä. Painoindeksin mukaan siis hieman ylipainoinen. Voin käsi sydämellä kuitenkin sanoa, että vartaloni näyttää aivan normaalilta peilistä. En ole mikään hoikka ja treenattu, enkä lihava ja hyllyvä. Nuorempana kun harrastin maanisesti liikuntaa (sali, juoksu, steppi, pumppi ym.) ja kyttäsin syömisiä, painoin alimmillani 56kg. Silloin olin hoikka, mutta en sanoisi että laiha. Tuo olisi varmasti sellainen ihannepaino kaikkien mittareiden mukaan minulle. Se vaatisi kuitenkin isoa muutosta arkeeni. En usko että olisin onnellisempi niin. Toisaalta haluaisin muutaman kilon rasvaa pois kehostani. Toisaalta en tiedä mikä hyöty se olisi "laihduttaa" pois, koska kuitenkin muutaman vuoden sisällä painoni asettuisi taas sinne 65 kiloon. Olen tuon siis muutaman kerran tehnyt :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katsottuani ohjelmaa Olet mitä syöt, olen vasta ymmärtänyt miksi ihmiset ovat ylipainoisia. Se mitä ylipainoiset ihmiset syö ja miten paljon he syövät, on aivan järkyttävää.
Turha siinä on selitellä, että syy on hormooneissa, mikromuovissa tai kipeässä selässä tai jalassa. Ruokavalio ja liikunta on kaiken a ja o.
Kun ei koskaan opettelekaan mässäilemään ja ylensyömään, ei sellaista kaipaakaan ja on onnellinen hoikkana ihmisenä.
Kun ei syö liikaa, rahaa jää kaikkeen muuhun kivaan. Siitä tulee onnelliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naapurini lihoo joka vuosi. Nelikymppinen eikä pysty enää kävelemään kunnolla. Max matka, jonka pystyy kävelemään on 10 metriä. Ei vaikuta onnelliselta ihmiseltä, vaikka Wolt tuo ruokaa joka päivä ovelle asti
Vierailija kirjoitti:
Katsottuani ohjelmaa Olet mitä syöt, olen vasta ymmärtänyt miksi ihmiset ovat ylipainoisia. Se mitä ylipainoiset ihmiset syö ja miten paljon he syövät, on aivan järkyttävää.
Turha siinä on selitellä, että syy on hormooneissa, mikromuovissa tai kipeässä selässä tai jalassa. Ruokavalio ja liikunta on kaiken a ja o.
Kun ei koskaan opettelekaan mässäilemään ja ylensyömään, ei sellaista kaipaakaan ja on onnellinen hoikkana ihmisenä.
Ohjelma on ihan kiva mutta haluaisin, että jaksoja ei tehdä englanniksi. Juontajaa voisi tarvittaessa tuurata joku kielitaitoinen henkilö. Ihmiset pääsee paremmin esille omalla äidinkielellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen laiha, syön äärimmäisen epäterveellisesti ja paljon enkä ole onnellinen.
Mieluiten olisin onnellinen ja normaalipainoinen.
M
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hoikan onni: Vaatteet mahtuvat päälle
Lihavan onni: Suussa maistuu hyvälle
Kumpikin noista on yhtä tyhjänpäiväinen onni, ei toinen toistaan parempi.
No toi, että vaatteet mahtuu päälle on kyllä ihanaa. Inhottavaa on se jos vaatteet kiristää ja puristaa ja on epämukavaa ihan koko ajan. Sitten pitää ostaa uusia vaatteita ja kalliiksihan se tulee.
No pitää ostaa alun pitäen väljiä vaatteita, jotka eivät purista. Minun vaatteeni kestävät ainakin 25kg vaihteluvälin (kokemusta kun paino putosi sen verran mutta nousi sitten taas). Minulla on koko ajan mukavan väljät vaatteet eikä tarvitse ostaa koko ajan uusia. En ymmärrä hoikkia, jotka pukeutuvat ihoa myötäileviin vaatteisiin - ne eivät kestä yli 5kg muutoksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syömishäiriöstä toipuneena voin sanoa, että kyllä normaalipainoisena olen onnellisempi kuin hoikkana. Hiukan sapettaa, kun pinnalliset miehet lähestyvät juurikin siksi, että olen hoikahko. Sairaalloisen laihana sain oikein kehuja upeasta vartalosta.
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin ketju on täynnä halveksuntaa ja lyttäystä. Katsoin eilen Raisa Omaheimon haastattelun, ja hän on aivan oikeassa.
Tutkimusten mukaan "laihdutus" ei auta juuri ketään. Kilot tulevat takaisin lähes aina.
Mitä ahtaammalle ylipainoiset joutuvat, ympäristön painostuksesta, sitä ahdistuneempia he ovat. Ja ihan oikeasti, onko siinä enää järkeä että joku jolla on 5kg ylipainoa, kärsii siitä koko elämänsä?
Kyllä muistan itsekin ne ajat nuoruudessa, jolloin olin yli 171cm pitkänä kauhuissani, kun paino nousi e-pillereistä 60 kiloon. Kaikki kaverit tuskailivat painonsa kanssa jo yläasteella. Se oli 80-lukua, aikaa jolloin koko koululuokalla ei ollut yhtään oikeasti ylipainoista nuorta. Lähes kaikilla oli BMI alle 25.
Seuraava etappi oli sitten n.75-78 kg, jolloin poikaystävä ja sen sisko kettuili ylipainostani. Siinä vaiheessa en vielä ollut traumatisoitunut "läskeistäni".
Raskausaikana painoin jo yli 80kg, synnytyksen jälkeen lihoin lähes 100 kiloon. Tuossa vaiheessa aloin harrastaa aivan älyttömästi liikuntaa. Kävelin jalkoihin penikkataudin, pidin aina korkkareita että en pääsisi helpolla. Penikkataudin vuoksi aloin uimaan, jota tein vuosikausia ylikunnossa, 12-15 km viikossa, aina 3-4km kerrallaan. Väärällä tekniikalla, eli mahdollisimman kuluttavasti. Aloin käydä myös salilla, raskailla painoilla.
Välillä paino laski alle 80 kiloon, olin eronnut, ja tyytyväinen ulkonäkööni, hyvässä fyysisessä kunnossa. Deittaillessa sain jatkuvasti kuittailua, että olen liian painava.
Raskaiden elämänkokemusteni vuoksi masennuin, ja siitä asti olien ollut täynnä itseinhoa. Masennuslääkkeet aiheuttivat ahmimiskohtauksia, ja lihoin nykyiseen painooni, BMI 39. Vaikka tuosta on jo yli 10v aikaa, ja masennus on ohi, en ole saanut laihdutettua. Välillä paino pysyi 100 kg kieppeillä rankan liikunnan avulla, mutta koronan, rajoitusten ja fyysisen sairastelun myötä nousi taas.
Sairauden vuoksi menetin haju-ja makuaistin, ruoka ei maistu, syön vain väkisin, ruoka on enää vain pakollinen paha, aikaa vievä tyhmä asia, ja polttoainetta. Kaloreita tulee vaihdellen 1000-1800 päivässä, terveellistä itse tehtyä ruokaa, hiilareita vain vähän, kasviksia erittäin paljon. En laihdu yhtään, vaikka ruokahalu on ollut poissa yli puoli vuotta.
Kaikki paine, stressi, kettuilu, riittämättömyydentunne, kelpaamatromuus parisuhteeseen on tullut ulkopuolelta. Aikoina jolloin olisin itse ollut tyytyväinen itseeni, kuulin jatkuvasti kuittailua läskeistäni. En jaksa enää miellyttää ketään, mutta itseinho jäi.
Nytkin, terveellisesti ja niukasti syövänä ylipainoisena saan kuulla ja lukea sättimistä, kuinka syön muka pelkkää rasvaa ja sokeria pizzoja, hampurilaisia, limsaa, sipsejä, karkkeja. Itse ja läheiseni tietävät että en syö. Olen silti ihmisten silmissä yhteiskuntaa ja verorahoja rasittava läski.
Veriarvoni ovat erinomaiset, syke ja verenpaine matalat, ei diabetesta, lääkärikin rotesi vastaantotolla että "lihaksistani näkee että niissä on voimaa/ in treenattu".
Milloin kelpaan?
Miksi syyllistät muita vaikka nuo kaikki sanomasi ongelmat johtuvat sinusta itsestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorena olin hoikka poika mutta eipä siitä näyttänyt olevan mitään etua. Nyt 48 vuotiaana vähän tanakoitunut ja heti on lääkärit moittimassa että pitäisi pudottaa painoa ja urheilla ja lenkkeillä kaikki vapaa-aikansa ja mitään ei saisi syödä eikä juoda ym.
Siinä vaiheessa kun lääkärit mitään sanoo olet jo äkkikuoleman partaalla, että vähän kannattaisi kuunnella. Lääkärit ei ihan pienestä sano vielä mitään.
Mulle lääkärit on hokeneet tuota pian 20v ajan. Olen yhä edelleen elossa. Lääkärit on kaikki pippalaukkia, jotka pelottelevat ihmisiä, jotta nämä muuttaisivat tapansa.
Vierailija kirjoitti:
Ei laihuus vaadi mitään kurjaa elämää ja nälässä elämistä. Jos ihminen näin ajattelee, hänellä on syömishäiriö, vääristynyt käsitys kuinka paljon ruokaa tulee syödä.
Oletko koskaan laihduttanut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei laihuus vaadi mitään kurjaa elämää ja nälässä elämistä. Jos ihminen näin ajattelee, hänellä on syömishäiriö, vääristynyt käsitys kuinka paljon ruokaa tulee syödä.
Oletko koskaan laihduttanut?
Miten laihduttaminen liittyy samassa normaalipainossa pysymiseen?
Juurikin se, että nykyisin ruokaa on runsaasti tarjolla köyhällekin länsimaissa on yksi syy lihomiseen. Vielä 60-. 70-luvulla ruoka-annokset olivat pienempiä, koska ruokaan meni paljon isompi osa tuloista.
Siihen aikaa yksi nykyinen kerta-annos -pizza olisi jaettu koko perheelle.
Menneisyydessä elimistömme oppi vaatimaan ruokaa, kun oli sen tarve, että ei kuoltaisi nälkään. Sen tehtävän hoitivat mahassa olevat hormonit, soluissa ruokahalua säätelevät mitokondriot. Nyt niille ei ole ollut tarvetta varoittaa nälästä ja ne ovat laiskistuneet. (juuri tuohon se laihduttava diabeteslääke kohdistuu).
Eli monelle taistelu hormoneja vastaan on vaikeaa. Me naiset tiedämme, mitä esimerkiksi kuukautisten alkukiukku voi hormoneillaan teettää.
Itse olen saanut apua ainakin lihomisen pysättämiseen yöpaastolla, siinä oletetaan, että ne hormonit vilkastuisivat, kun ei liian usein anneta ruokaa. Ainakin yöuni on parantunut ja huonon unenkin sanotaan lihottavat ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorena olin hoikka poika mutta eipä siitä näyttänyt olevan mitään etua. Nyt 48 vuotiaana vähän tanakoitunut ja heti on lääkärit moittimassa että pitäisi pudottaa painoa ja urheilla ja lenkkeillä kaikki vapaa-aikansa ja mitään ei saisi syödä eikä juoda ym.
Siinä vaiheessa kun lääkärit mitään sanoo olet jo äkkikuoleman partaalla, että vähän kannattaisi kuunnella. Lääkärit ei ihan pienestä sano vielä mitään.
Mulle lääkärit on hokeneet tuota pian 20v ajan. Olen yhä edelleen elossa. Lääkärit on kaikki pippalaukkia, jotka pelottelevat ihmisiä, jotta nämä muuttaisivat tapansa.
Mun mielestä se Laukka ei hirveästi pelottele, ainoastaan jalkavammaisena se liikunnan tyrkyttäminen jää harmittamaan, Joidenkin on vain pakko pysyä normaalissa painossa ilman mainittavaa liikuntaa, ja kyllä se on onnistunut. Liikunnasta monet saa vain syyn palkita itseään herkuilla paljon useamman kalorin verran kuin mitä kuluttivat. Tietenkin liikunta on terveellistä, en sitä kiellä. Mutta jos on oikeasti lihava, ei kannata särkeä niveliään juuri, kun se terve elämä laihana odottaa. Siis ei 100-kiloisena hyppelyä tai juoksua, jos arvostaa polviniveliään, jotka on kovilla jo suuren ylipainon takia.
Isosiskollani oli vaikea bulimia, minkä johdosta lapsuudessani ei saanut olla jääkaapissa mitään ruokaa. Ei siis mitään. Se pitää säilyttää muualla piilossa. Tämä muutti tietysti omankin suhteeni ruokaan jo pikkulapsena.
Toivoisin kiusaajien ymmärtävän, että nämä asiat eivät ole niin yksiselitteisiä, kuin että läski vetää pullaa kun on niin heikko itsekuri ja on taakka terveydenhuollolle.
Mä otin mökille mukaan vain laihdutusohjeen mukaiset ruoat ja lihoin 5 kg. Halusin normaalipainon alarajalle. Mikä meidän kehoja sääteleekään, mutta aina ei mene putkeen.
-eri