Onko väärin opettaa neljävuotiaalle, että jos alkaa suututtamaan tai harmittamaan, niin pitää mennä yksin toiseen huoneeseen hengittelemään?

Lisäksi syyllistät lasta ja vaadit analyysiä, kun hän tuo esille ristiriitaisuutesi, sen mitä lapselle viestit: "suuttuminen ei ole väärää, mutta se on hävettävää vaikka sitä ei kyllä tarvitse hävetä, ja en ole tyytyväinen kun suutut." Lapsihan menee tästä ihan sekaisin!

Siirrät vastuusi sekavasta viestinnästäsi lapselle, vaatimalla häneltä sanoitusta. Mitä oikein odotat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähän on tullutkin hyviä kommentteja. En tiedä, onko tästä jo ollut mainintaa (ja itselläni ei ole alan koulutusta eikä lapsia), mutta kiinnitin huomiota tuohon kun sanoit, että lapsi ei halua, että muut näkevät hänen suuttumuksen. Miksi 4-vuotias lapsi hermostuu paljon siitä, jos joku muu näkee hänen suuttumuksen?

Onko hän saanut jostain ajatuksen, että suuttumus olisi paha tunne, tai jotain noloa, joka pitää piilottaa muilta tms.? Toki vaikeita tunteita opetellaan sanoittamaan ja käsittelemään ja itseään rauhoittamaan jne. mutta kaikki tunteet kuuluvat elämään (ilo, suru, suuttumus...) eikä ole pahoja tai vääriä tunteita. Kiinnitin vain huomiota tuohon, että (pieni) lapsi haluaa niin kovasti piilottaa suuttumuksensa muilta aikuisilta.

En tiedä miksi. Hän ei osaa itsekään sanoa. Olen aina opettanut, että suuttuminen ei ole väärä tunne, kaikki välillä suuttuu eikä sitä tarvitse hävetä tai muuta vastaavaa. Ja olen opettanut tunnistamaan ja sanoittamaan tunteita. Silti jokin muiden kuin minun läsnäolossa provosoi häneen suuttumisen hetkellä.

Ap

Sanot yhtä, teet toista. Se on lapsen kehitykselle vaarallista.

Miten niin sanon yhtä ja opetan toista? En ymmärrä mitä tarkoitat.

Olen huomannut, että lapseni on helpoin rauhoittua, jos muita ihmisiä ei ole läsnä. Ja että muiden läsnäolo vain provosoi häntä. Ja siksi yritän opettaa hänelle keinoja rauhoittumiseen. Jos hänellä helpoin keino on olla eri huoneessa kuin muut niin miksi en opettaisi sitä? Ja millä tavalla se olisi ristiriidassa sen sanomisen kanssa, että suuttuminen ei ole väärä tunne?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi syyllistät lasta ja vaadit analyysiä, kun hän tuo esille ristiriitaisuutesi, sen mitä lapselle viestit: "suuttuminen ei ole väärää, mutta se on hävettävää vaikka sitä ei kyllä tarvitse hävetä, ja en ole tyytyväinen kun suutut." Lapsihan menee tästä ihan sekaisin!

Mitä ihmettä? Nyt en ymmärrä kyllä enää ollenkaan mitä tarkoitat.

Miten syyllistän lasta? Miten niin viestin hänelle, että suuttuminen olisi hävettävää? Enhän viesti. Miten niin viestin, että olisin tyytymätön siitä kun hän suuttuu? Enhän viesti. Mistä edes keksit nuo jutut mitä väitit minusta?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähän on tullutkin hyviä kommentteja. En tiedä, onko tästä jo ollut mainintaa (ja itselläni ei ole alan koulutusta eikä lapsia), mutta kiinnitin huomiota tuohon kun sanoit, että lapsi ei halua, että muut näkevät hänen suuttumuksen. Miksi 4-vuotias lapsi hermostuu paljon siitä, jos joku muu näkee hänen suuttumuksen?

Onko hän saanut jostain ajatuksen, että suuttumus olisi paha tunne, tai jotain noloa, joka pitää piilottaa muilta tms.? Toki vaikeita tunteita opetellaan sanoittamaan ja käsittelemään ja itseään rauhoittamaan jne. mutta kaikki tunteet kuuluvat elämään (ilo, suru, suuttumus...) eikä ole pahoja tai vääriä tunteita. Kiinnitin vain huomiota tuohon, että (pieni) lapsi haluaa niin kovasti piilottaa suuttumuksensa muilta aikuisilta.

En tiedä miksi. Hän ei osaa itsekään sanoa. Olen aina opettanut, että suuttuminen ei ole väärä tunne, kaikki välillä suuttuu eikä sitä tarvitse hävetä tai muuta vastaavaa. Ja olen opettanut tunnistamaan ja sanoittamaan tunteita. Silti jokin muiden kuin minun läsnäolossa provosoi häneen suuttumisen hetkellä.

Ap

Se on hyvä ja tärkeää, että olet opettanut noin.

Mietin vain, näkyvätkö nuo opettamasi asiat myös käytännössä? Lapset nimittäin oppivat parhaiten konkreettisen esimerkin/mallintamisen kautta. Miten itse toimit kun suutut (lapselle tai lapsen läsnä ollessa)? Menetkö toiseen huoneeseen vai näytätkö tunteita lapsen nähden, sanoitatko suuttumustasi, ja rauhoitat itseäsi, esim. hengitysharjoituksella, tilanteessa? Entä miten suhtaudut toisen suuttumukseen (kiukustutko itse tms)?

Vierailija kirjoitti:

Opettakaa lasta ilmaisemaan tunteet puhumalla. Minua nyt suututtaa, koska.. . Olen vihainen xxx: lle koska. . Olisin halunnut xx ruokaa mutta ärsyttää syödä xx, kosta en tykkää. Rähjäämään fyysisesti ei kannata opettaa eikä sitä kannustaa.

Luvallisesti ja turvallisesti tunteen fyysisesti ulospäästäminen on toisinaan hyväksi (myös aikuisena). Mutta ideana on tehdä se tarkoituksella ja myös oppia rauhoittumaan sen jälkeen. Holtittomasti riehuminen reaktiona tunteeseen missä ja miten vain on eri asia, mihin ei pidä rohkaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän tytär ei koskaan pitänyt siitä että hänen lähelleen mentiin tai ohjattiin mitenkään muutoinkaan. Aluksi hän kiukkusi sit kiukkunsa siinä missä sattui olemaan ja hänelle vaan sanottiin, että olen tässä sit kun haluat jutella tai syliin. Sit kolme- neljä-vuotiaana hän itse meni huoneeseensa kiukkuamaan. Tehtiin huoneeseen pesä tyynyistä ja sinne hän sit itse aina meni, aluksi itkemään, myöhemmin lukemaan tai pehmolelun kanssa makoilemaan.

Jos lapsi tietää että ei ole kyse rangaistuksesta, oma tila tunteiden käsittelylle on oikein hyvä ratkaisu.

Ja ihan ensimmäinen kysymys on se miksei hän voisi suuttumuksensa purkaa siinä missä on?

Jos lapsi itse pyrkii tilanteesta pois menemällä huoneeseensa, miksei hän sitä saisi tehdä? On sekin väärin ja lapsen rajoja rikkovaa pakottaa jäämään tilanteeseen, jossa hän ei halua olla.

Ehkä on parempi, ettet puhu lapsen kanssa tunteista ollenkaan. Kun siirrät huomiosi puheista tekoihin, vältät tartuttamasta lapseen omaa kaoottisuuttasi; nythän yrität tehdä sitä aiheuttaen paradoksaalisen tuloksen. Ratkaisusi kaoottisuuteen ei toimi lapsessa ja ehkä juuri se on ongelman ydin. Yrität estää kaoottisuutta, mutta tuletkin aiheuttaneeksi sitä. Älä yritä niin kovaa - lapset eivät ole lähtökohtaisesti kaoottisia. Luota siihen, että lapsesi on epäkaoottinen ilman sinun aktiivista rooliasi kaoottisuuden karkoittajana. Anna hänelle enemmän tilaa olla oma itsensä.

Voisin kuvitella, että jos omaa kaoottisuutta pelkää, voi olla houkuttelevaa pyrkiä ylikontrolloimaan lasta: ajamaan hänet nurkkaan (stressaamaan psyykkisesti äärimmilleen) ja sen jälkeen "pelastaa" hänet, yrittämällä kontrolloida mm. sitä, miten hänen tulee hengittää. Tämä on hieman oksettavaa suoraan sanottuna.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä on parempi, ettet puhu lapsen kanssa tunteista ollenkaan. Kun siirrät huomiosi puheista tekoihin, vältät tartuttamasta lapseen omaa kaoottisuuttasi; nythän yrität tehdä sitä aiheuttaen paradoksaalisen tuloksen. Ratkaisusi kaoottisuuteen ei toimi lapsessa ja ehkä juuri se on ongelman ydin. Yrität estää kaoottisuutta, mutta tuletkin aiheuttaneeksi sitä. Älä yritä niin kovaa - lapset eivät ole lähtökohtaisesti kaoottisia. Luota siihen, että lapsesi on epäkaoottinen ilman sinun aktiivista rooliasi kaoottisuuden karkoittajana. Anna hänelle enemmän tilaa olla oma itsensä.

Mitä kummaa tämä tarkoittaa ja miten se liittyy minuun? En vain ymmärrä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa kyllä reseptiltä jollekin kouluampujalle, jos noin pienestä pitäen opettaa sulkemaan itsensä ulkopuolelle kaikesta aina voimakkaita tunteita kohdatessaan. Ja varmaan noin pieni oppii toimimaan noin, mutta vähän epäilisin että ymmärtääkö oikeasti miksi sen käsketään toimia noin?

Olen sitä ikäpolvea joiden kasvatuksessa ei raivoamista suvaittu. Heti komennettiin omaan huoneeseen rauhoittumaan. Meidän sukupolvesta ei kouluampujia tullut. Ja muutenkin pidän parempana että oppii tunteidensa hillintää eikä kuormita niillä muita. Kaikista en tietenkään osaa sanoa mutta minä ja sisarukseni ollaan kyllä tasapainoisia tervepäisiä ihmisiä.

Ylikontrolloija kai sokaistuu pyrkimyksilleen. Sitten hän keskittyy miettimään tilanteita vain oman kontrollinsa näkökulmasta: toisesta tulee itsekontrollin väline.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa kyllä reseptiltä jollekin kouluampujalle, jos noin pienestä pitäen opettaa sulkemaan itsensä ulkopuolelle kaikesta aina voimakkaita tunteita kohdatessaan. Ja varmaan noin pieni oppii toimimaan noin, mutta vähän epäilisin että ymmärtääkö oikeasti miksi sen käsketään toimia noin?

Olen sitä ikäpolvea joiden kasvatuksessa ei raivoamista suvaittu. Heti komennettiin omaan huoneeseen rauhoittumaan. Meidän sukupolvesta ei kouluampujia tullut. Ja muutenkin pidän parempana että oppii tunteidensa hillintää eikä kuormita niillä muita. Kaikista en tietenkään osaa sanoa mutta minä ja sisarukseni ollaan kyllä tasapainoisia tervepäisiä ihmisiä.

Aika moni on onnellisesti - ja ehkä hieman lapsenomaisesti - narsisti/skitsotyyppinen! "Kaikki hyvin, koska se on ainoa sallittu vaihtoehto!" 😅 Heistä sitten sikiävät mainitsemasi... 🤔

Kouluikään mennessä on hyvä oppia kontrolloimaan  sanomisiaan ja tekemisiään.  Luokassahan olisi oikea sirkus ( niinkuin nykyään onkin) jos kaikki 20 lasta purkaisi tunteitaan kiukkuamalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä on parempi, ettet puhu lapsen kanssa tunteista ollenkaan. Kun siirrät huomiosi puheista tekoihin, vältät tartuttamasta lapseen omaa kaoottisuuttasi; nythän yrität tehdä sitä aiheuttaen paradoksaalisen tuloksen. Ratkaisusi kaoottisuuteen ei toimi lapsessa ja ehkä juuri se on ongelman ydin. Yrität estää kaoottisuutta, mutta tuletkin aiheuttaneeksi sitä. Älä yritä niin kovaa - lapset eivät ole lähtökohtaisesti kaoottisia. Luota siihen, että lapsesi on epäkaoottinen ilman sinun aktiivista rooliasi kaoottisuuden karkoittajana. Anna hänelle enemmän tilaa olla oma itsensä.

Mitä kummaa tämä tarkoittaa ja miten se liittyy minuun? En vain ymmärrä.

Ap

Et tietenkään. Viesti oli tarkoitettu mahdollisesti muille, jotka ketjua lukevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä on parempi, ettet puhu lapsen kanssa tunteista ollenkaan. Kun siirrät huomiosi puheista tekoihin, vältät tartuttamasta lapseen omaa kaoottisuuttasi; nythän yrität tehdä sitä aiheuttaen paradoksaalisen tuloksen. Ratkaisusi kaoottisuuteen ei toimi lapsessa ja ehkä juuri se on ongelman ydin. Yrität estää kaoottisuutta, mutta tuletkin aiheuttaneeksi sitä. Älä yritä niin kovaa - lapset eivät ole lähtökohtaisesti kaoottisia. Luota siihen, että lapsesi on epäkaoottinen ilman sinun aktiivista rooliasi kaoottisuuden karkoittajana. Anna hänelle enemmän tilaa olla oma itsensä.

Mitä kummaa tämä tarkoittaa ja miten se liittyy minuun? En vain ymmärrä.

Ap

Älä välitä, ei kukaan muukaan ymmärtänyt tuota kirjoitusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että riippuu ihan lapsesta ja hänen temperamentistaan, mutta en tiedä onko 4-vuotias vielä liian pieni tuohon. Minulle lapsena tuo olisi ollut hyvä ratkaisu, koska reagoin pettymyksiin hyvin voimakkaasti ja halusin itsekin silloin olla rauhassa, mutta äidin olisi pitänyt olla minun kanssani ottamassa se tunne vastaan. Näin sanon siis nyt aikuisena, oli nimittäin jo lapsena nöyryyttävää joutua olemaan muiden edessä, kun suutuin.

Minun lapsi inhoaa sitä että muut näkevät hänen suuttumisen tai pettymyksen, kuten sinäkin pienenä. Mutta kun en voi olla aina paikalla.

Mitä neuvoisit minulle tilanteisiin, joissa lapsi on vaikka hoitajan kanssa ja itse en ole paikalla? Hän ei halua hoitajan näkevän hänen suuttumusta.

Ap

Voi että, minä olen todella surkea neuvomaan tässä tilanteessa, koska olin kotihoidettu eskariin asti. Itse olen kuitenkin miettinyt, että minulle olisi kyllä tehnyt hyvää olla hoidossa, että olisin saanut sosiaalisia kontakteja, ja minulle olisi myös tehty selväksi, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja pieni lapsi saa vielä näyttää ne! Olisin päässyt sitten koulumaailmassa helpommalla, kun en olisi ollut niin ujo ja arka, ja ne pahimmat särmät olisivat saattaneet hioutua pois. Minulla oli kyllä sisaruksia ja kotona sain todellakin näyttää tunteeni, mutta sitten sain myös ymmärtää isäni toimesta olevani jotenkin huono lapsi, kun hermostuessani huusin. Eli jos joku sisarukseni "kiusasi" minua ja huusin, niin minua pidettiin sinä pahantekijänä kun olin eniten äänessä.

Varmaankin itse tekisin lapselleni selväksi, että hän on aivan yhtä hyvä kuin muutkin, vaikka onkin tulistuvampaa sorttia. Ja toivoisin, että muut lapset ja vanhemmat eivät pitäisi lastani huonompana sen takia. Etenkään, jos lapsi ei loukkaa tai satuta ketään, mutta esim. itkisi tai vähän huutaisikin yksinään pahan mielensä pois (kuten minä tein.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähän on tullutkin hyviä kommentteja. En tiedä, onko tästä jo ollut mainintaa (ja itselläni ei ole alan koulutusta eikä lapsia), mutta kiinnitin huomiota tuohon kun sanoit, että lapsi ei halua, että muut näkevät hänen suuttumuksen. Miksi 4-vuotias lapsi hermostuu paljon siitä, jos joku muu näkee hänen suuttumuksen?

Onko hän saanut jostain ajatuksen, että suuttumus olisi paha tunne, tai jotain noloa, joka pitää piilottaa muilta tms.? Toki vaikeita tunteita opetellaan sanoittamaan ja käsittelemään ja itseään rauhoittamaan jne. mutta kaikki tunteet kuuluvat elämään (ilo, suru, suuttumus...) eikä ole pahoja tai vääriä tunteita. Kiinnitin vain huomiota tuohon, että (pieni) lapsi haluaa niin kovasti piilottaa suuttumuksensa muilta aikuisilta.

En tiedä miksi. Hän ei osaa itsekään sanoa. Olen aina opettanut, että suuttuminen ei ole väärä tunne, kaikki välillä suuttuu eikä sitä tarvitse hävetä tai muuta vastaavaa. Ja olen opettanut tunnistamaan ja sanoittamaan tunteita. Silti jokin muiden kuin minun läsnäolossa provosoi häneen suuttumisen hetkellä.

Ap

Sanot yhtä, teet toista. Se on lapsen kehitykselle vaarallista.

Miten niin sanon yhtä ja opetan toista? En ymmärrä mitä tarkoitat.

Lue lainauksesi 1. viesti, se on sinun kirjoittamasi ja näkyy kokonaan: 54/76 | klo 13:30 | 31.1.2023

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että lapseni on helpoin rauhoittua, jos muita ihmisiä ei ole läsnä.

Miksi et kiinnittäisi enemmän huomiota siihen, mikä hänet pitää tyytyväisenä?

Vierailija kirjoitti:

Kouluikään mennessä on hyvä oppia kontrolloimaan  sanomisiaan ja tekemisiään.  Luokassahan olisi oikea sirkus ( niinkuin nykyään onkin) jos kaikki 20 lasta purkaisi tunteitaan kiukkuamalla.

Oletatko, että ihminen on synnynnäisesti kaoottinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä on parempi, ettet puhu lapsen kanssa tunteista ollenkaan. Kun siirrät huomiosi puheista tekoihin, vältät tartuttamasta lapseen omaa kaoottisuuttasi; nythän yrität tehdä sitä aiheuttaen paradoksaalisen tuloksen. Ratkaisusi kaoottisuuteen ei toimi lapsessa ja ehkä juuri se on ongelman ydin. Yrität estää kaoottisuutta, mutta tuletkin aiheuttaneeksi sitä. Älä yritä niin kovaa - lapset eivät ole lähtökohtaisesti kaoottisia. Luota siihen, että lapsesi on epäkaoottinen ilman sinun aktiivista rooliasi kaoottisuuden karkoittajana. Anna hänelle enemmän tilaa olla oma itsensä.

Mitä kummaa tämä tarkoittaa ja miten se liittyy minuun? En vain ymmärrä.

Ap

Et tietenkään. Viesti oli tarkoitettu mahdollisesti muille, jotka ketjua lukevat.

Oli tarkoitettu mahdollisesti muille? Eli toisaalta mahdollisesti ei kenellekään?