Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut suuttuu, kun sanon olevani isätön?
28.01.2023 |
Minulla ei ole koskaan ollut isää, vaikka se ihminen samassa asunnossani asuikin silloin kun olin lapsi. Mutta sitä ihmistä ei voi tekojensa takia sanoa isäksi, enkä ole varhaislapsuuden jälkeen sanonutkaan. Meillä ei ole koskaan ollut mitään vanhemman ja lapsen välisen suhteen kaltaista suhdetta, täysin vieras ihminen.
Miksi silti jotkut suuttuu siitä kun sanon, että minulla ei ole ollut koskaan isää?
Yleensä nämä ovat sellaisia, joilla on ainakin ollut molemmat hyvät vanhemmat.
Kommentit (907)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus jotkut kenen isä on kuollut tekevät aiheesta numeron. Yhden tuttuni isä kuoli vuosia sitten ja yhä edelleen hän jaksaa muistutella minulle ihan ajoin, miten minun pitäisi olla kiitollinen siitä että minulla on isä.
Isäni lähti kun olin 7-vuotias ja näin hänet viimeksi kun olin 8-vuotias, eli siis vuosituhannen vaihteessa. Viimeiset tiedot on kesältä kun olin 16v. Asui silloin ulkomailla ja oli aloittanut täysin uuden elämän. Nykytilanteesta ei ole mitään tietoa.
Tuolta tutulta tulee aina välillä kommentteja siitä, miten on outoa kun en halua pitää yhteyttä isääni, neuvoja siitä miten minun pitäisi sopia isäni kanssa ja kaikenlaista muuta näkemystä asiaan. Joskus hän on jopa suuttunut, mm. sanonut minua kiittämättömäksi ihmiseksi.
Ihmettelen sitä, mikä saa jonkun toimimaan noin. Varmastikin siis joku oma katkeruus liittyen omaan vanhempaan tai jotain vastaavaa, mutta en minä kyllä puolestani koe mitään tarvetta alkaa hokea vanhempiensa kanssa hyvissä väleissä oleville mistän kiitollisuudesta tai onnekkuudesta.
No tuo nyt on ihan vaan asioista keskustelua. Kyllä sulle saa sanoa että olisit onnellinen ettei vanhempasi ole kuolleet, oli sen taustalla oma trauma tai ei. Vai oletko niin uniikki että sun kokemusta täytyy jotenkin vaalia?
Eihän monikaan ole onnellinen siitä, että vanhemmat eivät ole kuolleet. Eli sanomalla noin, otat aikamoisen riskin, että heität paskaa tuulettimeen. Oletko itse jotenkin uniikki niin, että sinun pitäisi saada möläytellä typeryyksiä ihmisille ilman seurauksia?
Mitä typerää tossa oli? Jos se nyt noin koville ottaa, sit vastaa että kuule, en tosiaan ole onnellinen. Kai sitä saa sanoa jos itse olisi onnellinen jos vanhemmat ei olisi kuolleet? Miten herkkähipiäisiä ihmiset oikein on kun mitäön saa enäö sanoa?
Miksi pitää sanoa sille toiselle että olisit onnellinen, että sun vanhemmat on elossa?
Miksei voi sanoa että olisin onnellinen jos mun vanhemmat olisi elossa?Koska hän kokee sen toisen ihmisen kiittämättömäksi paskiaiseksi, jota pitää vähän kouluttaa?
Joo, vähän elämän kulua.
Eiku koulua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erikoisen jännittävää kuinka isättömäksi tunteva ei saa tuntea itseään isättömäksi. Mitähän tapahtuisi jos keskustelisimme äideistä jotka fyysisesti ovat olleet läsnä mutta eivät henkisesti ja sanoisi itseään äidittömäksi?
Aika tulista keskustelua on ollut.
Apn alkuperäinen kysymys on täten tullut toteen näytetyksi, jotkut vetää herneen todella syvälle eivätkä voi ymmärtää mitä ilman isää kasvanut tuntee ja kokee. Ei hyväksytä tosiasiaa että se mies joka asuu meillä, vain asuu meillä ilman läsnäoloa.
Jatketaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus jotkut kenen isä on kuollut tekevät aiheesta numeron. Yhden tuttuni isä kuoli vuosia sitten ja yhä edelleen hän jaksaa muistutella minulle ihan ajoin, miten minun pitäisi olla kiitollinen siitä että minulla on isä.
Isäni lähti kun olin 7-vuotias ja näin hänet viimeksi kun olin 8-vuotias, eli siis vuosituhannen vaihteessa. Viimeiset tiedot on kesältä kun olin 16v. Asui silloin ulkomailla ja oli aloittanut täysin uuden elämän. Nykytilanteesta ei ole mitään tietoa.
Tuolta tutulta tulee aina välillä kommentteja siitä, miten on outoa kun en halua pitää yhteyttä isääni, neuvoja siitä miten minun pitäisi sopia isäni kanssa ja kaikenlaista muuta näkemystä asiaan. Joskus hän on jopa suuttunut, mm. sanonut minua kiittämättömäksi ihmiseksi.
Ihmettelen sitä, mikä saa jonkun toimimaan noin. Varmastikin siis joku oma katkeruus liittyen omaan vanhempaan tai jotain vastaavaa, mutta en minä kyllä puolestani koe mitään tarvetta alkaa hokea vanhempiensa kanssa hyvissä väleissä oleville mistän kiitollisuudesta tai onnekkuudesta.
No tuo nyt on ihan vaan asioista keskustelua. Kyllä sulle saa sanoa että olisit onnellinen ettei vanhempasi ole kuolleet, oli sen taustalla oma trauma tai ei. Vai oletko niin uniikki että sun kokemusta täytyy jotenkin vaalia?
Eihän monikaan ole onnellinen siitä, että vanhemmat eivät ole kuolleet. Eli sanomalla noin, otat aikamoisen riskin, että heität paskaa tuulettimeen. Oletko itse jotenkin uniikki niin, että sinun pitäisi saada möläytellä typeryyksiä ihmisille ilman seurauksia?
Mitä typerää tossa oli? Jos se nyt noin koville ottaa, sit vastaa että kuule, en tosiaan ole onnellinen. Kai sitä saa sanoa jos itse olisi onnellinen jos vanhemmat ei olisi kuolleet? Miten herkkähipiäisiä ihmiset oikein on kun mitäön saa enäö sanoa?
En mäkään tajua miten ihmiset ottaa niin tunteella iana kaiken. Mulle on sanottu että olisit onnellinen että äitisi on sentään hengissä ja ei se mua loukannut mitenkään. Suurin osa varmasti valitsisi vaikka huononkin äidin kuin kuolleen äidin, mulla riittää kyllä ymmärrys oikein hyvin tajutakseni sen. Mä olen välit katkaissut, mutta eihän ne siihen ole syyllisiä, mun valinta se on. Ei sitä tarvitse kenekään tajuta.
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Erikoisen jännittävää kuinka isättömäksi tunteva ei saa tuntea itseään isättömäksi. Mitähän tapahtuisi jos keskustelisimme äideistä jotka fyysisesti ovat olleet läsnä mutta eivät henkisesti ja sanoisi itseään äidittömäksi?
Aika tulista keskustelua on ollut.
Apn alkuperäinen kysymys on täten tullut toteen näytetyksi, jotkut vetää herneen todella syvälle eivätkä voi ymmärtää mitä ilman isää kasvanut tuntee ja kokee. Ei hyväksytä tosiasiaa että se mies joka asuu meillä, vain asuu meillä ilman läsnäoloa.Jatketaan.
Toki isättömäksi itsensä tunteva saa tuntea itsensä isättömäksi, mutta samanaikaisesti muut saavat kertoa, että faktuaalisesti hän ei ole isätön, jos isä on asunut samassa perheessä. Kokemus on asia erikseen, eikä tässä väheksytä tätä kokemusta.
Mutta entä jos samainen henkilö tuntisi itsensä Mannerheimiksi? Toki on huomaavaista, että ainakin hänen lähipiirinsä kunnioittaa tätä tunnetta ja kutsuu häntä vaikkapa Marskiksi. Mutta onko kohtuullista odottaa, että tuntemattomat ihmiset lähtevät mukaan hänen käsitykseensä? Ja eikö lähipiiri ole lopulta se, jonka ymmärryksellä on väliä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
No ei kai tässä nyt ystävistä, jotka tietää asioista vähänkin enemmän, puhuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
No ei kai tässä nyt ystävistä, jotka tietää asioista vähänkin enemmän, puhuta.
Paitsi apn alkuperäisen selostuksen mukaan en ihmettelisi vaikka ystävätkin sanoisivat 😅
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus jotkut kenen isä on kuollut tekevät aiheesta numeron. Yhden tuttuni isä kuoli vuosia sitten ja yhä edelleen hän jaksaa muistutella minulle ihan ajoin, miten minun pitäisi olla kiitollinen siitä että minulla on isä.
Isäni lähti kun olin 7-vuotias ja näin hänet viimeksi kun olin 8-vuotias, eli siis vuosituhannen vaihteessa. Viimeiset tiedot on kesältä kun olin 16v. Asui silloin ulkomailla ja oli aloittanut täysin uuden elämän. Nykytilanteesta ei ole mitään tietoa.
Tuolta tutulta tulee aina välillä kommentteja siitä, miten on outoa kun en halua pitää yhteyttä isääni, neuvoja siitä miten minun pitäisi sopia isäni kanssa ja kaikenlaista muuta näkemystä asiaan. Joskus hän on jopa suuttunut, mm. sanonut minua kiittämättömäksi ihmiseksi.
Ihmettelen sitä, mikä saa jonkun toimimaan noin. Varmastikin siis joku oma katkeruus liittyen omaan vanhempaan tai jotain vastaavaa, mutta en minä kyllä puolestani koe mitään tarvetta alkaa hokea vanhempiensa kanssa hyvissä väleissä oleville mistän kiitollisuudesta tai onnekkuudesta.
No tuo nyt on ihan vaan asioista keskustelua. Kyllä sulle saa sanoa että olisit onnellinen ettei vanhempasi ole kuolleet, oli sen taustalla oma trauma tai ei. Vai oletko niin uniikki että sun kokemusta täytyy jotenkin vaalia?
Eihän monikaan ole onnellinen siitä, että vanhemmat eivät ole kuolleet. Eli sanomalla noin, otat aikamoisen riskin, että heität paskaa tuulettimeen. Oletko itse jotenkin uniikki niin, että sinun pitäisi saada möläytellä typeryyksiä ihmisille ilman seurauksia?
Mitä typerää tossa oli? Jos se nyt noin koville ottaa, sit vastaa että kuule, en tosiaan ole onnellinen. Kai sitä saa sanoa jos itse olisi onnellinen jos vanhemmat ei olisi kuolleet? Miten herkkähipiäisiä ihmiset oikein on kun mitäön saa enäö sanoa?
En mäkään tajua miten ihmiset ottaa niin tunteella iana kaiken. Mulle on sanottu että olisit onnellinen että äitisi on sentään hengissä ja ei se mua loukannut mitenkään. Suurin osa varmasti valitsisi vaikka huononkin äidin kuin kuolleen äidin, mulla riittää kyllä ymmärrys oikein hyvin tajutakseni sen. Mä olen välit katkaissut, mutta eihän ne siihen ole syyllisiä, mun valinta se on. Ei sitä tarvitse kenekään tajuta.
Kun se huonous menee yli tietyn rajan, olisi itselle helpompaa, että se toinen olisi kuollut.
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus jotkut kenen isä on kuollut tekevät aiheesta numeron. Yhden tuttuni isä kuoli vuosia sitten ja yhä edelleen hän jaksaa muistutella minulle ihan ajoin, miten minun pitäisi olla kiitollinen siitä että minulla on isä.
Isäni lähti kun olin 7-vuotias ja näin hänet viimeksi kun olin 8-vuotias, eli siis vuosituhannen vaihteessa. Viimeiset tiedot on kesältä kun olin 16v. Asui silloin ulkomailla ja oli aloittanut täysin uuden elämän. Nykytilanteesta ei ole mitään tietoa.
Tuolta tutulta tulee aina välillä kommentteja siitä, miten on outoa kun en halua pitää yhteyttä isääni, neuvoja siitä miten minun pitäisi sopia isäni kanssa ja kaikenlaista muuta näkemystä asiaan. Joskus hän on jopa suuttunut, mm. sanonut minua kiittämättömäksi ihmiseksi.
Ihmettelen sitä, mikä saa jonkun toimimaan noin. Varmastikin siis joku oma katkeruus liittyen omaan vanhempaan tai jotain vastaavaa, mutta en minä kyllä puolestani koe mitään tarvetta alkaa hokea vanhempiensa kanssa hyvissä väleissä oleville mistän kiitollisuudesta tai onnekkuudesta.
No tuo nyt on ihan vaan asioista keskustelua. Kyllä sulle saa sanoa että olisit onnellinen ettei vanhempasi ole kuolleet, oli sen taustalla oma trauma tai ei. Vai oletko niin uniikki että sun kokemusta täytyy jotenkin vaalia?
Eihän monikaan ole onnellinen siitä, että vanhemmat eivät ole kuolleet. Eli sanomalla noin, otat aikamoisen riskin, että heität paskaa tuulettimeen. Oletko itse jotenkin uniikki niin, että sinun pitäisi saada möläytellä typeryyksiä ihmisille ilman seurauksia?
Mitä typerää tossa oli? Jos se nyt noin koville ottaa, sit vastaa että kuule, en tosiaan ole onnellinen. Kai sitä saa sanoa jos itse olisi onnellinen jos vanhemmat ei olisi kuolleet? Miten herkkähipiäisiä ihmiset oikein on kun mitäön saa enäö sanoa?
En mäkään tajua miten ihmiset ottaa niin tunteella iana kaiken. Mulle on sanottu että olisit onnellinen että äitisi on sentään hengissä ja ei se mua loukannut mitenkään. Suurin osa varmasti valitsisi vaikka huononkin äidin kuin kuolleen äidin, mulla riittää kyllä ymmärrys oikein hyvin tajutakseni sen. Mä olen välit katkaissut, mutta eihän ne siihen ole syyllisiä, mun valinta se on. Ei sitä tarvitse kenekään tajuta.
Kun se huonous menee yli tietyn rajan, olisi itselle helpompaa, että se toinen olisi kuollut.
Mutta ei ne muut jaa sitä sun kokemusta ja he edelleen todennäköisesti ajattelevat että huonokin äiti on parempi kuin kuollut äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat hakevan huomiota väitteelläsi, jonka todenperäisyys on kyseenalainen. Kyllä sellainen ärsyttää.
Mikä siinä ärsyttää, että jollakin toisella ei ole ollut isää?
Ymmärsin itse kommentin niin, että kommentoijaa ärsyttää huomioh%uoraaminen. Ei niinkään se, ettei jollain ole isää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus jotkut kenen isä on kuollut tekevät aiheesta numeron. Yhden tuttuni isä kuoli vuosia sitten ja yhä edelleen hän jaksaa muistutella minulle ihan ajoin, miten minun pitäisi olla kiitollinen siitä että minulla on isä.
Isäni lähti kun olin 7-vuotias ja näin hänet viimeksi kun olin 8-vuotias, eli siis vuosituhannen vaihteessa. Viimeiset tiedot on kesältä kun olin 16v. Asui silloin ulkomailla ja oli aloittanut täysin uuden elämän. Nykytilanteesta ei ole mitään tietoa.
Tuolta tutulta tulee aina välillä kommentteja siitä, miten on outoa kun en halua pitää yhteyttä isääni, neuvoja siitä miten minun pitäisi sopia isäni kanssa ja kaikenlaista muuta näkemystä asiaan. Joskus hän on jopa suuttunut, mm. sanonut minua kiittämättömäksi ihmiseksi.
Ihmettelen sitä, mikä saa jonkun toimimaan noin. Varmastikin siis joku oma katkeruus liittyen omaan vanhempaan tai jotain vastaavaa, mutta en minä kyllä puolestani koe mitään tarvetta alkaa hokea vanhempiensa kanssa hyvissä väleissä oleville mistän kiitollisuudesta tai onnekkuudesta.
No tuo nyt on ihan vaan asioista keskustelua. Kyllä sulle saa sanoa että olisit onnellinen ettei vanhempasi ole kuolleet, oli sen taustalla oma trauma tai ei. Vai oletko niin uniikki että sun kokemusta täytyy jotenkin vaalia?
Eihän monikaan ole onnellinen siitä, että vanhemmat eivät ole kuolleet. Eli sanomalla noin, otat aikamoisen riskin, että heität paskaa tuulettimeen. Oletko itse jotenkin uniikki niin, että sinun pitäisi saada möläytellä typeryyksiä ihmisille ilman seurauksia?
Mitä typerää tossa oli? Jos se nyt noin koville ottaa, sit vastaa että kuule, en tosiaan ole onnellinen. Kai sitä saa sanoa jos itse olisi onnellinen jos vanhemmat ei olisi kuolleet? Miten herkkähipiäisiä ihmiset oikein on kun mitäön saa enäö sanoa?
En mäkään tajua miten ihmiset ottaa niin tunteella iana kaiken. Mulle on sanottu että olisit onnellinen että äitisi on sentään hengissä ja ei se mua loukannut mitenkään. Suurin osa varmasti valitsisi vaikka huononkin äidin kuin kuolleen äidin, mulla riittää kyllä ymmärrys oikein hyvin tajutakseni sen. Mä olen välit katkaissut, mutta eihän ne siihen ole syyllisiä, mun valinta se on. Ei sitä tarvitse kenekään tajuta.
P.S. En ole äiditön
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on biologinen isä, ehkä myös juridinen isä. Mutta sinulla ei ole sosiaalista tai psykologista isää. Sinulla on täysi oikeus tuntea, että sinulla ei ole isää. Joka muuta väittää, ei ymmärrä tilannettasi.
Olen kokenut vähän vastaavaa kuin AP. Nuorena aikuisena minulta katkesi välit äitiini lähes kokonaan erinäisten syiden vuoksi. Sanoin silloiselle ystävälleni, että minusta tuntuu kuin minulla ei enää olisi äitiä. Hän suuttui, ja sanoi, etten saa tuntea noin, koska joidenkin ihmisten äiti on kuollut, minun äitini sentään eli vielä.
Eli hän oli sitä mieltä, että minulla ei ole oikeutta omiin tunteisiini, koska jollain muulla on asiat vielä huonommin.
Ehkä hän tarkoitti sitä, ettet voi tietää, miltä tuntuisi jos äiti olisi kuollut tai jos häneen ei olisi koskaan voinut tutustuakaan. Ja oikeassahan hänkin oli.
Ehkä sinä et tiedä, että jokainen kokee nämä asiat eri tavalla. Kukaan ei voi tietää, miten toinen kokee asian, vaikka olisi kokenut täsmälleen saman.
Itse olen kokenut kaksi kertaa välien katkeamisen äitini kanssa. Ensimmäinen johtui toistuvasta loukkaavasta käyttäytymisestä. Saimme sittemmin välimme korjattua. Toinen johtui hänen sairaudestaan, kun hän ei enää tuntenut minua, ei meidän välillämme ollut enää mitään. Ensimmäinen tuntui pahemmalta, koska siihen liittyi syyllisyys, sen enempää paneutumatta, kumpi oli syyllinen. Toisella kerralla taas syyllisyyttä ei samalla tavalla ollut, joten se ei tuntunut yhtä pahalta, lopullisuudesta huolimatta.
Ja tähän vielä lisäkommenttina: Ymmärrän kyllä, jos joku muu kokee asiat juuri päinvastoin. En siitä suuttuisi tai loukkaantuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erikoisen jännittävää kuinka isättömäksi tunteva ei saa tuntea itseään isättömäksi. Mitähän tapahtuisi jos keskustelisimme äideistä jotka fyysisesti ovat olleet läsnä mutta eivät henkisesti ja sanoisi itseään äidittömäksi?
Aika tulista keskustelua on ollut.
Apn alkuperäinen kysymys on täten tullut toteen näytetyksi, jotkut vetää herneen todella syvälle eivätkä voi ymmärtää mitä ilman isää kasvanut tuntee ja kokee. Ei hyväksytä tosiasiaa että se mies joka asuu meillä, vain asuu meillä ilman läsnäoloa.Jatketaan.
Toki isättömäksi itsensä tunteva saa tuntea itsensä isättömäksi, mutta samanaikaisesti muut saavat kertoa, että faktuaalisesti hän ei ole isätön, jos isä on asunut samassa perheessä. Kokemus on asia erikseen, eikä tässä väheksytä tätä kokemusta.
Mutta entä jos samainen henkilö tuntisi itsensä Mannerheimiksi? Toki on huomaavaista, että ainakin hänen lähipiirinsä kunnioittaa tätä tunnetta ja kutsuu häntä vaikkapa Marskiksi. Mutta onko kohtuullista odottaa, että tuntemattomat ihmiset lähtevät mukaan hänen käsitykseensä? Ja eikö lähipiiri ole lopulta se, jonka ymmärryksellä on väliä?
Totta kai saa kertoa vaikka itseään isättömäksi sanovalle isänsä raiskaamalle ihmiselle, että faktuaalisesti tämä ei ole isätön, mutta eri asia, onko siinä mitään järkeä tai sille mitään tarvetta.
Isättömyys on osa AP:n identiteettiä. Miksi se on niin vaikea hyväksyä? Miksi jotkut identiteettikysymykset ovat sellaisia, että niiden ei tarvitse perustua faktoihin, mutta toisten taas pitää?
Asiaa sivuten: Eräs läheiseni oli lapsi, kun hänen vanhempansa erosi. n. 20 vuoden kuluttua vanhemmat palasivat takaisin yhteen. Tämä läheiseni on kertonut minulle, kuinka joidenkin on vaikea hyväksyä sitä, että hän kokee olevansa eroperheen lapsi. Ikään kuin se lapsuuden kokemus vanhempien avioerosta ja erillään asumisesta mitätöityisi sillä, että vanhemmat muuttavat samaan osoitteeseen, kun lapsi on jo omillaan asuva itsenäinen aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erikoisen jännittävää kuinka isättömäksi tunteva ei saa tuntea itseään isättömäksi. Mitähän tapahtuisi jos keskustelisimme äideistä jotka fyysisesti ovat olleet läsnä mutta eivät henkisesti ja sanoisi itseään äidittömäksi?
Aika tulista keskustelua on ollut.
Apn alkuperäinen kysymys on täten tullut toteen näytetyksi, jotkut vetää herneen todella syvälle eivätkä voi ymmärtää mitä ilman isää kasvanut tuntee ja kokee. Ei hyväksytä tosiasiaa että se mies joka asuu meillä, vain asuu meillä ilman läsnäoloa.Jatketaan.
Toki isättömäksi itsensä tunteva saa tuntea itsensä isättömäksi, mutta samanaikaisesti muut saavat kertoa, että faktuaalisesti hän ei ole isätön, jos isä on asunut samassa perheessä. Kokemus on asia erikseen, eikä tässä väheksytä tätä kokemusta.
Mutta entä jos samainen henkilö tuntisi itsensä Mannerheimiksi? Toki on huomaavaista, että ainakin hänen lähipiirinsä kunnioittaa tätä tunnetta ja kutsuu häntä vaikkapa Marskiksi. Mutta onko kohtuullista odottaa, että tuntemattomat ihmiset lähtevät mukaan hänen käsitykseensä? Ja eikö lähipiiri ole lopulta se, jonka ymmärryksellä on väliä?
Miksi se pitää hänelle kertoa? Kyllähän hän tietää, että hänen kokemuksensa ja biologinen fakta eivät ole sama asia.
Voithan sinä sanoa transnaiselle, että hän ei ole biologinen nainen. Mutta miksi kertoa? Hän tietää sen jo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusieluista jumiutumista.
Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.
Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.
Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.
Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.
Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.
Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.
Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?
Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?
Sukupuoleton, isätön..mitä löydetäänkään vielä huomiohoroilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erikoisen jännittävää kuinka isättömäksi tunteva ei saa tuntea itseään isättömäksi. Mitähän tapahtuisi jos keskustelisimme äideistä jotka fyysisesti ovat olleet läsnä mutta eivät henkisesti ja sanoisi itseään äidittömäksi?
Aika tulista keskustelua on ollut.
Apn alkuperäinen kysymys on täten tullut toteen näytetyksi, jotkut vetää herneen todella syvälle eivätkä voi ymmärtää mitä ilman isää kasvanut tuntee ja kokee. Ei hyväksytä tosiasiaa että se mies joka asuu meillä, vain asuu meillä ilman läsnäoloa.Jatketaan.
Toki isättömäksi itsensä tunteva saa tuntea itsensä isättömäksi, mutta samanaikaisesti muut saavat kertoa, että faktuaalisesti hän ei ole isätön, jos isä on asunut samassa perheessä. Kokemus on asia erikseen, eikä tässä väheksytä tätä kokemusta.
Mutta entä jos samainen henkilö tuntisi itsensä Mannerheimiksi? Toki on huomaavaista, että ainakin hänen lähipiirinsä kunnioittaa tätä tunnetta ja kutsuu häntä vaikkapa Marskiksi. Mutta onko kohtuullista odottaa, että tuntemattomat ihmiset lähtevät mukaan hänen käsitykseensä? Ja eikö lähipiiri ole lopulta se, jonka ymmärryksellä on väliä?
Miksi se pitää hänelle kertoa? Kyllähän hän tietää, että hänen kokemuksensa ja biologinen fakta eivät ole sama asia.
Voithan sinä sanoa transnaiselle, että hän ei ole biologinen nainen. Mutta miksi kertoa? Hän tietää sen jo.
Niinpä.
Joillain kai sitten on vaan joku kauhea tarve päästä kertomaan ihmisille omasta mielestään ilmeisen tärkeitä asioita.
Olen adoptoitu ja joillain tuntuu olevan kova tarve päästä kertomaan tämä minulle. Jos puhun isästäni ja sanon sanan isä, niin tämä joku voi sanoa, että niin se ei oo sun oikea isä. Jotkut myös haluaa aina korjata isän sijaan adoptioisä. Samoin joskus kysellään, missä oikea isäni on. Jotkut alkaa jankkaamaan, että ei kun sun oikea isä, se toinen on adoptioisä, suthan on adoptoitu. No shit, Sherlock.
Joo. Back to uhmaikä.