Miksi jotkut suuttuu, kun sanon olevani isätön?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oikein tulkitsee ja analysoi, kai tavallisessa ydinperheessä kasvanutkin lapsi voi sanoa olevansa isätön, mikä suurimmalle osalle puolestaan tarkoittaa tilannetta, missä äiti ei välttämättä edes tiedä lapsensa isää tai lapsi ei ole isäänsä sen kummemmin tavannut.

Herättää samanlaisen reaktion kuin rajattomasti lapsettomuuttaan surevat neljän lapsen äidit keille juuri se viides rakkauden hedelmä olisi vasta luonut täyden äitiyden. Eihän sellaista jaksa kuunnella, kun jokainen meistä tuntee vähintään yhden oikeasta lapsettomuudesta kärsivän tai kärsii siitä itse.

Meidän ydinperheessä oli taukoamaton jatkuva henkinen väkivalta ilman yhtäkään poikkeusta tai huolenpitoa tai hyvää sanaa x vuoden ajan ja sen jälkeen isästä ei ole kuulunut sanaakaan 22 vuoteen, en ole nähnyt kertaakaan. En osaa kuvailla tätä kokemustani muulla sanalla kuin isätön, etenkään kun äidinkään kanssa ei voinut puhua isästä edes yhdellä lauseella näiden x + 22 vuoden aikana. 

Siitä vaan, se kuvaa sun tilannetta, mutta isä sulla on ja jos joku sanoo että et ole isätön, mikä estää sanomasta että noh, en olekaan, mutta koen niin? Miksi muiden pitäisi myötäillä sua? Eikös tärkeintä ole se että sä tiedät mikä on sun tilanne?

Toivottavasti perintö korjaa jotakin.

Miksi hänen pitäisi myötäillä tai mielistellä muita?

Että joku syöpään kuolleen isän Jemmuliinasarafiina 22v. ei pahoittaisi mieltään siitä, että joku muukin voi olla isätön?

Ei syöpään kuolleen lapsi ole isätön. Orpo ehkä. Sinä itse tiedät, että isä on aina isä, vaikka kuinka itkisi ja potkisi vastaan.

Mutta sit kun joku joka vaan ei tapaa isäänsä polkee jalkaa ja itkee, hän on sit isätön?

Täällä ei kukaan itke ja polje jalkaa.

Paitsi ehkä ne, ketkä yrittää vääntää isättömyydelle ihan omat määritelmät.

Ei täällä ole kukaan muu kuin ap vääntänyt isättömyydelle omia määritelmiä. Sä vaan ihan itse kuvittelet että kertomalla mitä virallinen määritelmä tarkoittaa, kumoaa sun kokemuksen. Älä huoli, ei kumoa.

Onhan täällä väännetty vaikka ja mitä.

Tuollakin yksi yritti vääntää kivenkovaan, että isättömyys on yhtä kuin juridinen isättömyys.

Se on mm. juridinen isättömyys. Sulla on selvästi joku defenssi päällä nyt. Olisko iltapalan aika?

Eiköhän defenssit ole jossain muualla.

Juridinen isättömyys on vain yksi isättömyyden muoto. On myös sosiaalista ja psykologista isättömyyttä.

Kukaan ei ole väittänyt etteikö olisi. Sulle on vain sanottu, että tunne isättömyydestä ei ole virallinen määritelmä isättömyydestä ja siksi ei pitäisi tulla yllätyksenä, jos joku sanoo että et sä isätön ole. Kertoo kyllä aika paljon ihmisestä, jos pitää ottaa henk.koht. avlla asiat eikä pysty käsittämään edes hyvin selvästi sanottua täysin loogista asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkusieluista jumiutumista.

Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.

Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.

Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.

Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.

Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.

Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.

Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?

Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?

Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.

Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?

Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.

Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.

Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.

Tuossa voi myös vastata ei.

Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?

"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"

"En, mulla ei ole isää."

"Okei."

Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?

Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.

Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.

Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?

Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.

Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.

Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.

*Meetkö porukoille isänpäivänä?*

*En mene, olen kotona*

(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)

*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*

*On joo*

(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)

*Oletko issäs ollut yhteydessä?*

*Enpä ole*

(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkusieluista jumiutumista.

Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.

Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.

Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.

Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.

Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.

Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.

Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?

Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?

Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.

Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?

Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.

Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.

Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.

Tuossa voi myös vastata ei.

Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?

"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"

"En, mulla ei ole isää."

"Okei."

Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?

Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.

Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.

Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?

Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.

Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.

Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.

*Meetkö porukoille isänpäivänä?*

*En mene, olen kotona*

(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)

*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*

*On joo*

(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)

*Oletko issäs ollut yhteydessä?*

*Enpä ole*

(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.

Juuri näin. Täällä kovasti ihmetellään millainen ihminen utelee lisätietoja vaikka kyllä se sosiaalinen silmä taitaa olla heikompi näillä möläyttelijöillä itsellään. Mulle tulis mieleenkään sanoa johonkin erkipäiväiseen keskusteluun että mä olen isätön. Mitä mä sillä voittaisin? Tyhjentäisin pöydän ja lopettaisin keskustelun. Kyllä mä pidän sitä aika junttina, joka avaa elämänsä vaikkei kukaan ole siitä kiinnostunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oikein tulkitsee ja analysoi, kai tavallisessa ydinperheessä kasvanutkin lapsi voi sanoa olevansa isätön, mikä suurimmalle osalle puolestaan tarkoittaa tilannetta, missä äiti ei välttämättä edes tiedä lapsensa isää tai lapsi ei ole isäänsä sen kummemmin tavannut.

Herättää samanlaisen reaktion kuin rajattomasti lapsettomuuttaan surevat neljän lapsen äidit keille juuri se viides rakkauden hedelmä olisi vasta luonut täyden äitiyden. Eihän sellaista jaksa kuunnella, kun jokainen meistä tuntee vähintään yhden oikeasta lapsettomuudesta kärsivän tai kärsii siitä itse.

Meidän ydinperheessä oli taukoamaton jatkuva henkinen väkivalta ilman yhtäkään poikkeusta tai huolenpitoa tai hyvää sanaa x vuoden ajan ja sen jälkeen isästä ei ole kuulunut sanaakaan 22 vuoteen, en ole nähnyt kertaakaan. En osaa kuvailla tätä kokemustani muulla sanalla kuin isätön, etenkään kun äidinkään kanssa ei voinut puhua isästä edes yhdellä lauseella näiden x + 22 vuoden aikana. 

Siitä vaan, se kuvaa sun tilannetta, mutta isä sulla on ja jos joku sanoo että et ole isätön, mikä estää sanomasta että noh, en olekaan, mutta koen niin? Miksi muiden pitäisi myötäillä sua? Eikös tärkeintä ole se että sä tiedät mikä on sun tilanne?

Toivottavasti perintö korjaa jotakin.

Miksi hänen pitäisi myötäillä tai mielistellä muita?

Että joku syöpään kuolleen isän Jemmuliinasarafiina 22v. ei pahoittaisi mieltään siitä, että joku muukin voi olla isätön?

Ei syöpään kuolleen lapsi ole isätön. Orpo ehkä. Sinä itse tiedät, että isä on aina isä, vaikka kuinka itkisi ja potkisi vastaan.

Mutta sit kun joku joka vaan ei tapaa isäänsä polkee jalkaa ja itkee, hän on sit isätön?

Täällä ei kukaan itke ja polje jalkaa.

Paitsi ehkä ne, ketkä yrittää vääntää isättömyydelle ihan omat määritelmät.

Ei täällä ole kukaan muu kuin ap vääntänyt isättömyydelle omia määritelmiä. Sä vaan ihan itse kuvittelet että kertomalla mitä virallinen määritelmä tarkoittaa, kumoaa sun kokemuksen. Älä huoli, ei kumoa.

Onhan täällä väännetty vaikka ja mitä.

Tuollakin yksi yritti vääntää kivenkovaan, että isättömyys on yhtä kuin juridinen isättömyys.

Se on mm. juridinen isättömyys. Sulla on selvästi joku defenssi päällä nyt. Olisko iltapalan aika?

Eiköhän defenssit ole jossain muualla.

Juridinen isättömyys on vain yksi isättömyyden muoto. On myös sosiaalista ja psykologista isättömyyttä.

Kukaan ei ole väittänyt etteikö olisi. Sulle on vain sanottu, että tunne isättömyydestä ei ole virallinen määritelmä isättömyydestä ja siksi ei pitäisi tulla yllätyksenä, jos joku sanoo että et sä isätön ole. Kertoo kyllä aika paljon ihmisestä, jos pitää ottaa henk.koht. avlla asiat eikä pysty käsittämään edes hyvin selvästi sanottua täysin loogista asiaa.

Eihän tässä kyse mistään pelkästä tunteesta ollutkaan. Minäkin olen isätön, koska en ole koskaan ollut missään tekemisissä sen ihmisen kanssa, jonka sukusolu hedelmöitti äitini munasolun. Se ei ole pelkkä tunne, vaan fakta siitä, että sosiaalista eikä juridista isää ei ole ollut.

Eikä mies edes ollut ap:n biologinen isä.

Isättömyyden virallinen määritelmä on "isää vailla oleva". Harvempi ihminen on vailla biologista isää, itse en ainakaan tunne ennakkotapauksia, joten käsite ei voi tarkoittaa vain biologisia isejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkusieluista jumiutumista.

Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.

Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.

Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.

Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.

Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.

Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.

Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?

Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?

Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.

Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?

Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.

Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.

Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.

Tuossa voi myös vastata ei.

Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?

"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"

"En, mulla ei ole isää."

"Okei."

Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?

Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.

Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.

Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?

Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.

Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.

Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.

*Meetkö porukoille isänpäivänä?*

*En mene, olen kotona*

(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)

*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*

*On joo*

(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)

*Oletko issäs ollut yhteydessä?*

*Enpä ole*

(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.

Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.

Yhtä hyvin ne olisi voineet olla

"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"

"Mulla ei ole isää"

Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen

"Mikset tee isänpäiväkorttia"

"Mulla ei ole isää"

Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.

Huvittavaa, miten kova tarve joillain tuntuu olevan kuulla jonkun sanovan "en ole ollut isään yhteydessä/emme ole läheisiä/emme ole tekemisissä", sen sijaan että henkilö sanoisi olevansa isätön.

Miksi?

Minulle ainakin on henkilökohtaisesti ihan sama, miten joku vastaa asiaan. En näe tarvetta sanoa kenellekään, että ei tämä voi sanoa olevansa isätön, vaan tämän pitää sanoa että ei vaan ole tekemisissä isänsä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä missä on määritelty sana "isä," mutta varmasti jossain.  Ja aivan varmasti sitä ei ole määritelty niin, että "isä" tarkoittaa hyvää ja lapsen elämässä kiinteästi ja rakastavasti olevaa ja toimivaa miespuolista ja siis myös lapsen siittäjää.

Koska isä -sanaan ei voi määrittää minkäänlaista adjektiivia.  Isä voi olla ihan millainen tahansa.

Isä on se henkilö, jonka siemenestä ja äidin munasolusta lapsi sai alkunsa.  

Tunneperäisesti näihin sanoihin, isä ja äiti, voi liittää mitä tahansa.  

Suomenkielessä kun ei taida olla sanaa, joka merkitsisi miestä, joka siitti lapsen, mutta ei ole tämän kanssa tekemisissä, paitsi sana "isä."  

Eli syyttäkää suomenkieltä.  

Ihan tosissaan alat lahjasukusoluista syntyneelle selittää, miten tämän isä ei ole tämän isä, vaan se sukusolulahjoittaja? Tai väittää, että tämä ei voi sanoa isäänsä isäksi, koska tämä ei ole henkilön isä?

No jankuti jankuti.

Riittääkö järkesi käsittämään, että tässä oli kyse biologisesta isästä?

Jokaisella on biologinen isä. Ihan jokaisella. Siitä et pääse yli etkä ympäri.

Ja lapsella on mahdollista olla isä, joka ei ole hänen biologinen isänsä. Sitä en ole kieltänyt.

Jospa se nyt selvisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä missä on määritelty sana "isä," mutta varmasti jossain.  Ja aivan varmasti sitä ei ole määritelty niin, että "isä" tarkoittaa hyvää ja lapsen elämässä kiinteästi ja rakastavasti olevaa ja toimivaa miespuolista ja siis myös lapsen siittäjää.

Koska isä -sanaan ei voi määrittää minkäänlaista adjektiivia.  Isä voi olla ihan millainen tahansa.

Isä on se henkilö, jonka siemenestä ja äidin munasolusta lapsi sai alkunsa.  

Tunneperäisesti näihin sanoihin, isä ja äiti, voi liittää mitä tahansa.  

Suomenkielessä kun ei taida olla sanaa, joka merkitsisi miestä, joka siitti lapsen, mutta ei ole tämän kanssa tekemisissä, paitsi sana "isä."  

Eli syyttäkää suomenkieltä.  

Ihan tosissaan alat lahjasukusoluista syntyneelle selittää, miten tämän isä ei ole tämän isä, vaan se sukusolulahjoittaja? Tai väittää, että tämä ei voi sanoa isäänsä isäksi, koska tämä ei ole henkilön isä?

No jankuti jankuti.

Riittääkö järkesi käsittämään, että tässä oli kyse biologisesta isästä?

Jokaisella on biologinen isä. Ihan jokaisella. Siitä et pääse yli etkä ympäri.

Ja lapsella on mahdollista olla isä, joka ei ole hänen biologinen isänsä. Sitä en ole kieltänyt.

Jospa se nyt selvisi.

No shit, Sherlock.

Biologiaa ei täällä ole kukaan kieltänyt.

Sinulta on tainnut mennä tämän keskustelun pointti ohi ihan täysin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oikein tulkitsee ja analysoi, kai tavallisessa ydinperheessä kasvanutkin lapsi voi sanoa olevansa isätön, mikä suurimmalle osalle puolestaan tarkoittaa tilannetta, missä äiti ei välttämättä edes tiedä lapsensa isää tai lapsi ei ole isäänsä sen kummemmin tavannut.

Herättää samanlaisen reaktion kuin rajattomasti lapsettomuuttaan surevat neljän lapsen äidit keille juuri se viides rakkauden hedelmä olisi vasta luonut täyden äitiyden. Eihän sellaista jaksa kuunnella, kun jokainen meistä tuntee vähintään yhden oikeasta lapsettomuudesta kärsivän tai kärsii siitä itse.

Meidän ydinperheessä oli taukoamaton jatkuva henkinen väkivalta ilman yhtäkään poikkeusta tai huolenpitoa tai hyvää sanaa x vuoden ajan ja sen jälkeen isästä ei ole kuulunut sanaakaan 22 vuoteen, en ole nähnyt kertaakaan. En osaa kuvailla tätä kokemustani muulla sanalla kuin isätön, etenkään kun äidinkään kanssa ei voinut puhua isästä edes yhdellä lauseella näiden x + 22 vuoden aikana. 

Siitä vaan, se kuvaa sun tilannetta, mutta isä sulla on ja jos joku sanoo että et ole isätön, mikä estää sanomasta että noh, en olekaan, mutta koen niin? Miksi muiden pitäisi myötäillä sua? Eikös tärkeintä ole se että sä tiedät mikä on sun tilanne?

Toivottavasti perintö korjaa jotakin.

Miksi hänen pitäisi myötäillä tai mielistellä muita?

Että joku syöpään kuolleen isän Jemmuliinasarafiina 22v. ei pahoittaisi mieltään siitä, että joku muukin voi olla isätön?

Ei syöpään kuolleen lapsi ole isätön. Orpo ehkä. Sinä itse tiedät, että isä on aina isä, vaikka kuinka itkisi ja potkisi vastaan.

Mutta sit kun joku joka vaan ei tapaa isäänsä polkee jalkaa ja itkee, hän on sit isätön?

Täällä ei kukaan itke ja polje jalkaa.

Paitsi ehkä ne, ketkä yrittää vääntää isättömyydelle ihan omat määritelmät.

Ei täällä ole kukaan muu kuin ap vääntänyt isättömyydelle omia määritelmiä. Sä vaan ihan itse kuvittelet että kertomalla mitä virallinen määritelmä tarkoittaa, kumoaa sun kokemuksen. Älä huoli, ei kumoa.

Onhan täällä väännetty vaikka ja mitä.

Tuollakin yksi yritti vääntää kivenkovaan, että isättömyys on yhtä kuin juridinen isättömyys.

Se on mm. juridinen isättömyys. Sulla on selvästi joku defenssi päällä nyt. Olisko iltapalan aika?

Eiköhän defenssit ole jossain muualla.

Juridinen isättömyys on vain yksi isättömyyden muoto. On myös sosiaalista ja psykologista isättömyyttä.

Kukaan ei ole väittänyt etteikö olisi. Sulle on vain sanottu, että tunne isättömyydestä ei ole virallinen määritelmä isättömyydestä ja siksi ei pitäisi tulla yllätyksenä, jos joku sanoo että et sä isätön ole. Kertoo kyllä aika paljon ihmisestä, jos pitää ottaa henk.koht. avlla asiat eikä pysty käsittämään edes hyvin selvästi sanottua täysin loogista asiaa.

Eihän tässä kyse mistään pelkästä tunteesta ollutkaan. Minäkin olen isätön, koska en ole koskaan ollut missään tekemisissä sen ihmisen kanssa, jonka sukusolu hedelmöitti äitini munasolun. Se ei ole pelkkä tunne, vaan fakta siitä, että sosiaalista eikä juridista isää ei ole ollut.

Eikä mies edes ollut ap:n biologinen isä.

Isättömyyden virallinen määritelmä on "isää vailla oleva". Harvempi ihminen on vailla biologista isää, itse en ainakaan tunne ennakkotapauksia, joten käsite ei voi tarkoittaa vain biologisia isejä.

No ei niin, siksi täällä siitä juridisesta isästä puhutaan. Se nyt sit vaan jonkun mielestä mitätöi biologisen isän ja psykologisen isän, kokemuksesta puhumattakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkusieluista jumiutumista.

Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.

Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.

Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.

Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.

Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.

Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.

Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?

Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?

Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.

Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?

Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.

Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.

Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.

Tuossa voi myös vastata ei.

Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?

"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"

"En, mulla ei ole isää."

"Okei."

Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?

Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.

Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.

Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?

Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.

Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.

Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.

*Meetkö porukoille isänpäivänä?*

*En mene, olen kotona*

(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)

*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*

*On joo*

(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)

*Oletko issäs ollut yhteydessä?*

*Enpä ole*

(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.

Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.

Yhtä hyvin ne olisi voineet olla

"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"

"Mulla ei ole isää"

Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen

"Mikset tee isänpäiväkorttia"

"Mulla ei ole isää"

Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.

Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.

Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)

Eiole oltu yhteyksissä

Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)

En koe tarpeelliseksi

Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅

Vierailija kirjoitti:

Huvittavaa, miten kova tarve joillain tuntuu olevan kuulla jonkun sanovan "en ole ollut isään yhteydessä/emme ole läheisiä/emme ole tekemisissä", sen sijaan että henkilö sanoisi olevansa isätön.

Miksi?

Minulle ainakin on henkilökohtaisesti ihan sama, miten joku vastaa asiaan. En näe tarvetta sanoa kenellekään, että ei tämä voi sanoa olevansa isätön, vaan tämän pitää sanoa että ei vaan ole tekemisissä isänsä kanssa.

Tottakai on ihan sama. Koko keskustelu lähti liikkeelle epämukavuudentunteesta, joka syntyy kun ihmisille selviää että isättömyys ei olekaan heidän mielestään oikeanlaista. Jos ihmisten reaktiot kauhistuttaa, ei varmaan kannata käyttää sellaista muotoa, joka eniten aiheuttaa väärinkäsityksiä?

Onpas täällä paljon lapsellisia nillittäjiä taas langoilla. Ehkä se isättömyys sit sitä aiheuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkusieluista jumiutumista.

Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.

Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.

Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.

Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.

Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.

Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.

Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?

Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?

Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.

Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?

Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.

Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.

Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.

Tuossa voi myös vastata ei.

Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?

"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"

"En, mulla ei ole isää."

"Okei."

Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?

Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.

Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.

Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?

Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.

Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.

Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.

*Meetkö porukoille isänpäivänä?*

*En mene, olen kotona*

(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)

*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*

*On joo*

(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)

*Oletko issäs ollut yhteydessä?*

*Enpä ole*

(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.

Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.

Yhtä hyvin ne olisi voineet olla

"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"

"Mulla ei ole isää"

Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen

"Mikset tee isänpäiväkorttia"

"Mulla ei ole isää"

Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.

No kyllä se on aika naurettavaa, jos sitä omaa isättömyyttä pitää tunkea joka paikkaan. Kyllä mä pitäisin tollasta henkilöä huomionhakuisena ja rasittavana vaikka se onkin mulle ihan se ja sama. *Luuleeko toi oikeasti että mua kiinnostaa? Nyt se varmaan kuvittelee että mä kysyn jotain traumastaan*. Te ette ole niin erikoisia että teidän isättömyys kiinnostaisi. Vastaa kysymykseen, se riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkusieluista jumiutumista.

Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.

Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.

Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.

Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.

Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.

Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.

Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?

Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?

Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.

Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?

Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.

Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.

Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.

Tuossa voi myös vastata ei.

Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?

"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"

"En, mulla ei ole isää."

"Okei."

Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?

Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.

Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.

Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?

Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.

Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.

Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.

*Meetkö porukoille isänpäivänä?*

*En mene, olen kotona*

(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)

*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*

*On joo*

(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)

*Oletko issäs ollut yhteydessä?*

*Enpä ole*

(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.

Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.

Yhtä hyvin ne olisi voineet olla

"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"

"Mulla ei ole isää"

Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen

"Mikset tee isänpäiväkorttia"

"Mulla ei ole isää"

Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.

Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.

Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)

Eiole oltu yhteyksissä

Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)

En koe tarpeelliseksi

Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅

Ootkos sää sen Rinteen Matin tyttö?

Olen isätön

Mitä? Millon Matti kuoli? Kauheeta, pittääkin soittaa heti äitilles.

Hyvin meni

😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkusieluista jumiutumista.

Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.

Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.

Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.

Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.

Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.

Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.

Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?

Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?

Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.

Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?

Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.

Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.

Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.

Tuossa voi myös vastata ei.

Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?

"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"

"En, mulla ei ole isää."

"Okei."

Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?

Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.

Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.

Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?

Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.

Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.

Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.

*Meetkö porukoille isänpäivänä?*

*En mene, olen kotona*

(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)

*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*

*On joo*

(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)

*Oletko issäs ollut yhteydessä?*

*Enpä ole*

(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.

Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.

Yhtä hyvin ne olisi voineet olla

"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"

"Mulla ei ole isää"

Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen

"Mikset tee isänpäiväkorttia"

"Mulla ei ole isää"

Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.

No kyllä se on aika naurettavaa, jos sitä omaa isättömyyttä pitää tunkea joka paikkaan. Kyllä mä pitäisin tollasta henkilöä huomionhakuisena ja rasittavana vaikka se onkin mulle ihan se ja sama. *Luuleeko toi oikeasti että mua kiinnostaa? Nyt se varmaan kuvittelee että mä kysyn jotain traumastaan*. Te ette ole niin erikoisia että teidän isättömyys kiinnostaisi. Vastaa kysymykseen, se riittää.

Jännissä paikoissa ihmiset kyllä hengaa. Multa ei kertaakaan kukaan ole kysynyt mun perhetaustasta tai siitä onko mulla isää. Ei edes lapsena. Tuo oletko sä jonkun tyttö-kysymys on tullut ihan Helsingissä vastaan, kaukana ollaan siitä ajasta kun kaikki oli paljasjalkaisia stadilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkusieluista jumiutumista.

Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.

Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.

Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.

Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.

Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.

Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.

Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?

Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?

Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.

Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?

Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.

Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.

Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.

Tuossa voi myös vastata ei.

Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?

"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"

"En, mulla ei ole isää."

"Okei."

Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?

Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.

Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.

Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?

Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.

Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.

Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.

*Meetkö porukoille isänpäivänä?*

*En mene, olen kotona*

(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)

*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*

*On joo*

(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)

*Oletko issäs ollut yhteydessä?*

*Enpä ole*

(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.

Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.

Yhtä hyvin ne olisi voineet olla

"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"

"Mulla ei ole isää"

Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen

"Mikset tee isänpäiväkorttia"

"Mulla ei ole isää"

Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.

Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.

Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)

Eiole oltu yhteyksissä

Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)

En koe tarpeelliseksi

Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅

Voi ihme mitä jankkaamista.

Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.

Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".

Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."

:D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkusieluista jumiutumista.

Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.

Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.

Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.

Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.

Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.

Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.

Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?

Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?

Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.

Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?

Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.

Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.

Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.

Tuossa voi myös vastata ei.

Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?

"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"

"En, mulla ei ole isää."

"Okei."

Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?

Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.

Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.

Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?

Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.

Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.

Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.

*Meetkö porukoille isänpäivänä?*

*En mene, olen kotona*

(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)

*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*

*On joo*

(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)

*Oletko issäs ollut yhteydessä?*

*Enpä ole*

(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.

Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.

Yhtä hyvin ne olisi voineet olla

"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"

"Mulla ei ole isää"

Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen

"Mikset tee isänpäiväkorttia"

"Mulla ei ole isää"

Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.

Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.

Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)

Eiole oltu yhteyksissä

Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)

En koe tarpeelliseksi

Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅

Voi ihme mitä jankkaamista.

Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.

Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".

Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."

:D

Ei se ole kamalaa vaan aiheuttaa myötähäpeää. Sit kun selviää että tyyppi on puhunut läpiä päähänsä, ihmetyttäähän se.

Täällä ei polje jalkaa kukaan muu kuin se henkisesti isätön, jolle on vaikeaa se jos kaikki ei tajua tai välitä tai jolle sanotaan että ei sitä tarvitse otsaan kirjoittaa. Kukaan ei ole sanonut ettetkö sä saisi sanoa olevasi isätön, ihan vaan mietitty että ketä luulette sen kiinnostavan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvittavaa, miten kova tarve joillain tuntuu olevan kuulla jonkun sanovan "en ole ollut isään yhteydessä/emme ole läheisiä/emme ole tekemisissä", sen sijaan että henkilö sanoisi olevansa isätön.

Miksi?

Minulle ainakin on henkilökohtaisesti ihan sama, miten joku vastaa asiaan. En näe tarvetta sanoa kenellekään, että ei tämä voi sanoa olevansa isätön, vaan tämän pitää sanoa että ei vaan ole tekemisissä isänsä kanssa.

Tottakai on ihan sama. Koko keskustelu lähti liikkeelle epämukavuudentunteesta, joka syntyy kun ihmisille selviää että isättömyys ei olekaan heidän mielestään oikeanlaista. Jos ihmisten reaktiot kauhistuttaa, ei varmaan kannata käyttää sellaista muotoa, joka eniten aiheuttaa väärinkäsityksiä?

Onpas täällä paljon lapsellisia nillittäjiä taas langoilla. Ehkä se isättömyys sit sitä aiheuttaa.

Uuuh, että oikein isättömyys aiheuttaa. Nyt oli kyllä aika noloa.

Mutta joo, tässä keskustelussa tosiaan pääpointti on se, että joillekin tulee epämukava olo siitä, kun joku sanoo olevansa isätön, heidän mielestään väärällä tavalla. Sitten he alkavat kiukutella kuin pikkulapset siitä, että tämän henkilön pitäisi heidän mielestään puhua asiasta vain heitä itseään miellyttävällä tavalla. Viis siitä ja sen olosta ketä asia oikeasti koskee, onhan se oma mukavuudentunne aina tärkein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkusieluista jumiutumista.

Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.

Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.

Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.

Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.

Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.

Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.

Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?

Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?

Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.

Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?

Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.

Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.

Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.

Tuossa voi myös vastata ei.

Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?

"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"

"En, mulla ei ole isää."

"Okei."

Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?

Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.

Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.

Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?

Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.

Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.

Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.

*Meetkö porukoille isänpäivänä?*

*En mene, olen kotona*

(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)

*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*

*On joo*

(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)

*Oletko issäs ollut yhteydessä?*

*Enpä ole*

(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.

Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.

Yhtä hyvin ne olisi voineet olla

"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"

"Mulla ei ole isää"

Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen

"Mikset tee isänpäiväkorttia"

"Mulla ei ole isää"

Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.

Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.

Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)

Eiole oltu yhteyksissä

Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)

En koe tarpeelliseksi

Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅

Ootkos sää sen Rinteen Matin tyttö?

Olen isätön

Mitä? Millon Matti kuoli? Kauheeta, pittääkin soittaa heti äitilles.

Hyvin meni

😂

Tuohon voi vastata myös en.

Jos soittaa, niin siinäpähän saavat mielenkiintoisen keskustelun ja äiti hyvät naurut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkusieluista jumiutumista.

Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.

Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.

Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.

Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.

Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.

Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.

Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?

Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?

Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.

Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?

Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.

Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.

Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.

Tuossa voi myös vastata ei.

Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?

"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"

"En, mulla ei ole isää."

"Okei."

Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?

Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.

Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.

Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?

Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.

Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.

Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.

*Meetkö porukoille isänpäivänä?*

*En mene, olen kotona*

(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)

*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*

*On joo*

(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)

*Oletko issäs ollut yhteydessä?*

*Enpä ole*

(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.

Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.

Yhtä hyvin ne olisi voineet olla

"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"

"Mulla ei ole isää"

Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen

"Mikset tee isänpäiväkorttia"

"Mulla ei ole isää"

Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.

Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.

Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)

Eiole oltu yhteyksissä

Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)

En koe tarpeelliseksi

Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅

Voi ihme mitä jankkaamista.

Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.

Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".

Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."

:D

Kuka on sanonut ettei saa kertoa olevansa isätön? Täällä tai missään koskaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkusieluista jumiutumista.

Jos ystäväni jota käytettiin hyväksi lapsuudessa olisi sanonut itseään isättömäksi jo ennen tämän ihmissaastan kuolemaa, niin ei minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tarttua tuohon sanaan ja alkaa vänkäämään, että et voi sanoa noin kun sun isä on elossa.

Tosi ymmärtäväinen ja empaattinen kuva tulee ihmisestä, joka olisi tehnyt niin. Varmasti oikea superystävä muutenkin.

Joiltain autisminkirjon henkilöiltä sen ehkä voisi ainakin aluksi ymmärtää, että he eivät asiaa normaalilla tavalla ymmärrä.

Totta kai sinun tehtäväsi on tukea ystävääsi. Vaikka ystäväsi ajattelisi todellisen isänsä olevan yksisarvinen, on sinulta hienotunteista uskoa asia, joka selvästikin on herkkä hänelle.

Mutta yleisellä tasolla tällaiset pohdinnat eivät kiinnosta ihmisiä. Jos esimerkiksi sinulla on harvinainen sukunimi Y, ja joku kysyy small talkina, että mahdatko olla X. Y:n sukulainen, niin on asiallista kertoa, että kyllä olen hänelle sukua, ja sain sukunimeni biologiselta isältäni Z.Y:ltä, mutta en ole yhteydessä häneen. Se riittää useimmille ihmisille, ja on aivan turhaa rasittaa tuntemattomia sillä, koetko kyseisen henkilön isäksesi vai et.

Autisminkirjoon kuuluva ehkä saattaa kokea velvollisuudekseen selvittää asian perin pohjin, mutta ihan oikeasti ihmisiä ei kiinnosta toisten emotionaalinen suhde, vaan small talkissa kyseessä on aivan arkinen sukulaisuus tai esimerkiksi juhlapyhäsuunnitelmat.

Miksi pitäisi sanoa saaneensa sukunimen biologiselta isältä ja vielä selvittää, ettei ole yhteydessä häneen?

Jos joku kysyy onko sukua, miksei tälle kysyjälle riitä vaan vastaus joo toi ei?

Riittää totta kai sekin. Pääasia ettei jumitu selittämään miten on isätön.

Sekö se pääpointti onkin? Että joku toinen ei kestä kuulla, kun joku sanoo itseään isättömäksi?

Eipä vähän itsekäs suhtautuminen.

Minusta taas on pikkuisen itsekästä alkaa selvittää emotionaalisia taakkojaan tuntemattomille. Jos joku kysyy, että oletko sinä sitä Käkkäräisen Jaken sukua, hänelle riittää vastaukseksi kyllä tai ei. Jos hän innostuu etsimään yhteisiä tuttavia Käkkäränkylältä, hänelle riittää vastaukseksi vaikkapa että en ole juuri ollut tekemisissä Käkkäräisen puolen sukulaisten kanssa.

Mutta missään nimessä tämä henkilö ei kysynyt sitä, että oletko saanut osaksesi emotionaalisesti tyydyttävää isyyttä Käkkäräisen Jaken pojanpojalta. Häntä ei kiinnosta, eikä kulttuuriimme kuulu noita selvitellä.

Tuossa voi myös vastata ei.

Mutta mitä emotionaalisten taakkojen selvittämistä tuntemattomille siinä on, jos joku sanoo vain olevansa isätön esimerkiksi tilanteessa, missä puhutaan isänpäivästä?

"Tapaatko isääsi isänpäivänä?"

"En, mulla ei ole isää."

"Okei."

Mitä emotionaalisia taakkoja tälle kysyjälle tässä tilanteessa selvitetään kysyjälle?

Jos kysyjä jotenkin vaikka sattuisi tietämään Käkkäräisen Jaken ja sen, että hän on elossa, voi hänelle olla varsin hämmentävä tieto, että Käkkäräisen Jaken lapsi ei pidä isäänsä isänään.

Edelleen niin paljon helpommalla pääsisi, jos sanoisi että ei ole tekemisissä/yhteyksissä/väleissä/ ei tunne isäänsä kovin hyvin. Sitten itsekseen ja läheistensä kanssa voisi helliä isätöntä identiteettiään.

Miksi kukaan kysyisi onko Jake sukua jos tämä jo kerran tietää henkilön?

Logiikkasi ontuu kuin maatuskamummo.

Multa kysytään jatkuvasti kotikonnuille mennessäni että *Ootkos sä sen xxx tyttöjä* vaikka hyvin tietää että olen. Se on samll talkia, ei ahdistelua tai pyrkimys kuulla onko mulla traumatausta tai koenko itseni isättömäksi.

Musta alkaa tuntua että ihmiset tekee ihan liian suuren numeron siitä onko isä läheinen vai ei. Miten voi olla niin vaikeaa elää ilman että oman isätraumansa joka kerran työntää keskusteluun.

*Meetkö porukoille isänpäivänä?*

*En mene, olen kotona*

(Ei tarvitse sanoa *En, mulla ei ole isää*)

*Onko se Matti Meikäläinen sun isä?*

*On joo*

(Ei tarvitse sanoa *Mulla ei ole isää, se on ihan hirviö, mitä siinä kyselet. Lähti ostamaan maitoa kun olin 4*)

*Oletko issäs ollut yhteydessä?*

*Enpä ole*

(Ei tarvitse sanoa *Olen isätön*) jne.

Kuulostaa small talkilta vanhanajan tuppukylätyyliin, missä kaikki tuntee muutenkin kaikki monta sukupolvea taaksepäin ja sukuselvitys on pakko antaa jo ennen tervehtimistä. No, paikkakunnalla paikkakunnan tavalla, kai.

Yhtä hyvin ne olisi voineet olla

"Mikset mene isäsi luo isänpäiväksi"

"Mulla ei ole isää"

Tai aikoinaan kouluaikana niin yleinen

"Mikset tee isänpäiväkorttia"

"Mulla ei ole isää"

Jos jonkun mielestä noissa on jonkun isätrauman työntämistä keskusteluun, on ajattelun vika kyllä ihan henkilön omassa päässä. Yleensä ihmiset pystyy vastaanottamaan tiedon siitä, että jollain ei ole isää, koska he ymmärtävät, että on olemassa erilaisia perheitä.

Eihän tässä kestämisestä tai vastaanottokyvystä ole kyse millään muotoa vaan siitä ettei sitä kuulijaa pätkääkään kiinnosta oletko sä isätön vai et. Ei noihinkaan kysymyksiin vastaa kukaan muu kuin lapsi noin.

Mikset mene isäsi luo isänpäivänä? (Kysytään vain jos tiedetään että voisi mennä)

Eiole oltu yhteyksissä

Mikset tee isänpäiväkorttia (jos joku aikuiselta kysyisi)

En koe tarpeelliseksi

Ja joo, aika monella meistä on niitä sukulaisia Helsingin ulkopuolella, pääsitpä leveilemään oikein isosti 😅

Voi ihme mitä jankkaamista.

Miksi sille kuulijalle on niin kauhean kamalaa, jos joku sanoo olevansa isätön? Varsinkaan jos ei edes tunne kunnolla tätä. Miksi se hiertää näitä niin paljon? Siitä tässä koko keskustelussa on kysymys.

Miksi pitää jankkaamalla jankata että "eeeäää, et sä voi sanoa isätön, sano että et oo tekemisissä tai et oo yhteydessä".

Nyt tulee mieleen joku lapsi joka polkee jalkaa ja huutaa että "niimmutku älä sano noin, sano näin koska mä haluuuuuun."

:D

Ei se ole kamalaa vaan aiheuttaa myötähäpeää. Sit kun selviää että tyyppi on puhunut läpiä päähänsä, ihmetyttäähän se.

Täällä ei polje jalkaa kukaan muu kuin se henkisesti isätön, jolle on vaikeaa se jos kaikki ei tajua tai välitä tai jolle sanotaan että ei sitä tarvitse otsaan kirjoittaa. Kukaan ei ole sanonut ettetkö sä saisi sanoa olevasi isätön, ihan vaan mietitty että ketä luulette sen kiinnostavan.

Kummasti menee kuitenkin tunteisiin se, että joku sanoo olevansa isätön. Vaikkei koko asia edes kiinnosta ketään. Jänskä juttu.