Areenassa Luojan lapset (v-lestadiolaisista)

viettekö nämä luonnonsuojelumetsästystehotuotettuliha -keskustelut jonnekin toisaalle ja palataan lestadiolaisiin? 

nimiveikkauksia kenelläkään kuopuksen nimestä?

Vierailija kirjoitti:

viettekö nämä luonnonsuojelumetsästystehotuotettuliha -keskustelut jonnekin toisaalle ja palataan lestadiolaisiin? 

nimiveikkauksia kenelläkään kuopuksen nimestä?

Mä veikkaan, että kuopuksen nimi on ns. perinteisempi nimi kuten Abel (Eldahan oli erikoisempi). Veikkaisin jotain pehmeää nimeä, tuskin kuopus olisi mikään Reino. :D

Minusta vanhemmuus on arvokasta perheen lapsiluvusta riippumatta. Siksi minua suututtaakin, kun olen välillä kuullut joidenkin vl-äitien vertailua siitä, miten isompi lapsiluku tekisi jotenkin paremmaksi äidiksi.

"Ei tämä minun 10 lasta ole vielä mitään, kun naapurin Tiinalla on 15 lasta."

"Ei voi väsyttää kahden lapsen kanssa noin paljon, kun minä jaksan hyvin 8 lapsen kanssa."

"3 alle 4-vuotiasta menee siinä missä minulla on 10 lasta. Kolme menee siinä missä kymmenenkin."

Vanhemmuus on aina arvokasta ja työlästä, olipa lapsia 1 tai 15. Ihmisillä on erilaiset voimavarat. Joku jaksaa helposti isonkin pesueen kanssa, toisilla on raskasta jo yhden tai kahden lapsen kanssa. Vanhemmilla voi olla sairautta tai muuta tekijää, joka tekee vanhemmuudesta raskaampaa. Kaikilla ei ole arjessa apuna isovanhempia tai muita läheisiä. Sekin on erilaista, jos kotona on vaikka yksi/useampi pieni lapsi. Pienet lapset tarvitsevat monissa asioissa apua. Jos perheessä on taas isompiakin lapsia, he pystyvät monissa tilanteissa katsomaan pienempien perään tai auttamaan arkisissa asioissa. Toki toinen kysymys on, minkä verran isommilta sisaruksilta avun pyytäminen on kohtuullista.

Sitä toivoisin, että vanhemmuutta arvostettaisiin. Se on tärkeää työtä, mitä lasten kanssa tehdään kotona. Ja lapset ovat siunaus, olipa heitä perheessä yksi tai useampi.

Tässä ketjussa on kritisoitu, miten nuoripari ei ymmärrä, millaista vanhemmuus suurperheessä voi olla. Ei tietenkään kaksikymppinen voi missään asiassa ymmärtää, mitä se arki todellisuudessa olisi vaikka 15 vuoden päästä. En itsekään ymmärtänyt. Parikymppisenä sitä on ja kuuluu olla kirkasotsainen. Ja se parikymppisen terveen ihmisen jaksaminen on jotakin ihan toista kuin jaksaminen silloin, kun tulee ikää/sairautta tai takana on vaikka vuosikaudet huonosti nukuttuja öitä. Nuorena jaksaa monenlaista kuormitusta paremmin.

Minäkin ajattelin, että elämä menisi juuri niin kuin suunnittelin ja ahkeroisin. Sittemmin tuli huomattua, että eipä elämä menekään aina noin. Omalla ahkeroinnilla ei voi kaikkea varmistaa. Minäkin sairastuin alle kolmekymppisenä (sairastumista ei olisi voinut estää eikä johtunut elintavoista). Haaveeksi jäi omakotitalo ja kaksi lasta. Työurakaan ei mennyt niin nousujohteisesti kuin ajattelin. Silti nyt täytyy todeta, että elämä on oikein hyvää näinkin, vaikka moni asia jäi saamatta ja jaksamiseni takia lapsiluku jäi yhteen.

Turha siis kommentoida, miten nuoripari ei ymmärrä millaista suurperheen vanhemmuus joskus 10-15 vuoden päästä on. Ei sitä voi tietää ja sitten aikanaan menevät niillä pelimerkeillä, mitä siinä elämäntilanteessa on. Näin se on kaikilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on kritisoitu, miten nuoripari ei ymmärrä, millaista vanhemmuus suurperheessä voi olla. Ei tietenkään kaksikymppinen voi missään asiassa ymmärtää, mitä se arki todellisuudessa olisi vaikka 15 vuoden päästä. En itsekään ymmärtänyt. Parikymppisenä sitä on ja kuuluu olla kirkasotsainen. Ja se parikymppisen terveen ihmisen jaksaminen on jotakin ihan toista kuin jaksaminen silloin, kun tulee ikää/sairautta tai takana on vaikka vuosikaudet huonosti nukuttuja öitä. Nuorena jaksaa monenlaista kuormitusta paremmin.

Minäkin ajattelin, että elämä menisi juuri niin kuin suunnittelin ja ahkeroisin. Sittemmin tuli huomattua, että eipä elämä menekään aina noin. Omalla ahkeroinnilla ei voi kaikkea varmistaa. Minäkin sairastuin alle kolmekymppisenä (sairastumista ei olisi voinut estää eikä johtunut elintavoista). Haaveeksi jäi omakotitalo ja kaksi lasta. Työurakaan ei mennyt n

Alapeukuttakaa rauhassa:

Minusta ihminen ei voi koskaan etukäteen tietää, millaista vanhemmuus on. Ei, vaikka kuinka olisi kasvanut suurperheessä tai itse hoitanut sisaruksiaan. Eikä silloin, jos on vaikka vierestä seurannut sisaruksensa perheen elämää tms. Vanhemmuuden kokonaisvaltaisuus ja työmäärä avautuu täysin vasta, kun ihminen itse tulee vanhemmaksi. Etukäteen siitä voi ymmärtää osan, mutta ei kaikkea. Ja tämä koskee kaikkia vanhemmaksi tulevia, oli sitten vl tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Moni suurperheessä kasvanut on sanonut, ettei tajunnut miten erilaista se on kun vastuu lapsesta on kokonaan itsellä, ennen kuin sai oman lapsen. Vaikka olisi paljon hoitanut pikkusisaruksia, tehnyt kotona hommia jne, se on silti aivan eri asia kuin huolehtia omasta lapsesta. Ei se niin suoraviivaista ole, että kun on suurperheessä  kasvanut, ymmärtäisi täysin millaista se on itse olla äiti/isä. Siinä tulee kaikki muukin ohessa, taloudelliset seikat, työkuviot, synnyttämiset, terveydelliset haasteet jne.

Tämä. Lisäisin listalle myös sen, että etukäteen ei voi tietää, millainen lapsi syntyy. Itse olen törmännyt vanhempiin, joiden esikoinen on ollut superhelppo. Vauva on lähinnä nukkunut ja syönyt, hereillä on ollut tyytyväinen. Kas kummaa, onkin ollut aika erilainen vauvavuosi, kun kohdalle on osunut esimerkiksi allerginen lapsi, jolla on haasteita syömisen ja nukkumisen kanssa ja hereillä ollessaan lapsi on tyytymätön.

Etukäteen on helppo kuvitella, että hyvin sujuu helpon vauvan kanssa. Kukaan ei tilaa ns. haastavaa vauvaa, mutta silti osa sellaisen saa. On täysin eri asia viettää vauvavuotta helpon vauvan kanssa, kuin kärsiä monenlaisista haasteista.

Isäni on mielestäni sanonut viisaasti: mihinkään isoon asiaan ihminen ei voi ryhtyä vähemmillä valmisteluilla kuin avioliittoon ja lapsen saamiseen. Kumpikin asia on sellainen, että ihmisellä ei ole mitään pakkoa etukäteen perehtyä tähän isoon sitoumukseen. Aika moni ennen auton/asunnon ostamista selvittää, mitä on ostamassa. Opiskelupaikkaan hakiessa opiskellaan ja työpaikan hakemiseen valmistaudutaan jne. Mutta avioliiton solmimiseen ja lapsen saamiseen ei ole mitään pakollista valmistavaa "koulutusta". Toiset ovat valmistautuneet enemmän, toiset eivät lainkaan. Osa ryhtyy näihin asioihin sen suurempia miettimättä, kun ajatellaan että kyllä se Jumala/elämä/mikä ikinä oma vakaumus onkaan, kantaa. Siihen nähden, miten isoista asioista on kyse, moni ihminen lähtee hyvin pienellä valmistautumisella siihen, mikä on edessä. Monien ongelmien kanssa selviäisi vähemmällä, jos olisi etukäteen valmistautunut paremmin. Sen tajuan, että kaikki eivät ole suunnitelmallisia ja osa elää hetkessä. Silti olisi hyvä miettiä sitä avioliittoa ja/tai lasten syntymää siitä näkökulmasta, onko itse asiaan valmistautunut.

Ja kun joku kysyy, että mitä tuo valmistautuminen sitten on. Esimerkiksi avioliiton kohdalla sitä, että ei katso kumppania vain vaaleanpunaisten lasien läpi, vaan ihan järjen kannalta. Onko kumppani ns. tolkun ihminen eli suhteessa ei olisi jonkinlaista vä.kivaltaa ja kumppani kohtelee minua ja muita ihmisiä hyvin? Onko kumppani hoitanut omat asiansa hyvin (eli esimerkiksi opiskellut/tehnyt töitä/säästänyt rahaa tulevaa varten)? Olemmeko arvokysymyksissä ja isoissa asioissa riittävän samanlaisia? Ovatko tulevaisuuden haaveet ja käsitykset noiden haaveiden saavuttamisesta samanlaisia? Olisiko toisen kanssa hyvä olla yhdessä, vaikka tulevaisuudessa tulisi aika, jolloin rakkauden tunteet eivät roihuaisi? Jos toivomme perheenlisäystä, miten olemme ajatelleet hoitaa työnjaon kodin, töiden ja lasten suhteen? Miten huolehdimme kummankin jaksamisesta? Mistä saamme tukea, jos arki on liian raskasta? Miten toimitaan, jos toinen sairastuu tai kuolee? Yllättävän monet pariskunnat eivät tällaisia asioita mieti ja keskustele läpi, vaikka kannattaisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni suurperheessä kasvanut on sanonut, ettei tajunnut miten erilaista se on kun vastuu lapsesta on kokonaan itsellä, ennen kuin sai oman lapsen. Vaikka olisi paljon hoitanut pikkusisaruksia, tehnyt kotona hommia jne, se on silti aivan eri asia kuin huolehtia omasta lapsesta. Ei se niin suoraviivaista ole, että kun on suurperheessä  kasvanut, ymmärtäisi täysin millaista se on itse olla äiti/isä. Siinä tulee kaikki muukin ohessa, taloudelliset seikat, työkuviot, synnyttämiset, terveydelliset haasteet jne.

Tämä. Lisäisin listalle myös sen, että etukäteen ei voi tietää, millainen lapsi syntyy. Itse olen törmännyt vanhempiin, joiden esikoinen on ollut superhelppo. Vauva on lähinnä nukkunut ja syönyt, hereillä on ollut tyytyväinen. Kas kummaa, onkin ollut aika erilainen vauvavuosi, kun kohdalle on osunut esimerkiksi allerginen lapsi, jolla on haasteita syömisen ja nukkumisen kans

Vaikean raskauden kokeneena lisäisin listallesi raskaudet. Osalla raskaudet ovat helppoja, itsekin sanovat niin. Ei ole paljon pahoinvointia, supistukset eivät vaivaa, ei tule mitään isompia vaivoja raskausaikana, jaksaa olla puuhakas ja synnytyskin saattaa sujua suht helposti. Osalla taas raskaus voi olla hyvinkin hankalaa. On rankkaa, jos on 9 kk tosi huonossa kunnossa ja pahimmillaan tuon kokee vielä monta kertaa.

Ristiriita on mutta puhujat ja raamattua tuntevat ei yleensä ole kovin jyrkkiä kulttuuri asioissa. Tiukimmin niistä pidetään kiinni maalla ja oppimattomien keskellä. Afrikassakin haitalliset uskonnolliset rituaalit kuten ymp-leikkausta yllä pitää etenkin köyhät ja kouluja käymättömät. Rutiinit tuo turvaa vaikka niissä ei ole hyviä vaikutuksia.

Nyt kannattaa kuunnella!

https://www.helsinginrauhanyhdistys.fi/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoruuden naiiviutta voi olla ajatus, että mennään 18v naimisiin ja ajatellaan, että jaksetaan vaikka 15 lasta kasvattaa. Kaikki ei jaksa.

Kukaan ei saa 18-vuotiaana 15 lasta, ajatteli mitä tahansa. Eikä kenestäkään tule nuorena 15 lapsen äitiä. Turha vedota nuoruuden naiiviuteen.

Nuorena saattaa kuitenkin tehdä ratkaisuja, jotka vaikuttavat omaan elämään kauan. Jos se 18 v pari menee naimisiin ja saavat lapsia lähes joka vuosi häistä eteenpäin. Heräävät tilanteeseen kolmekymppisenä, että eivät jaksakaan. Siinä vaiheessa perheessä voi olla kymmenkunta lasta, vanhimmat lapset ovat lähestymässä teini-ikää, pienimmät ovat vielä vaipoissa. Pienimmät lapset tarvitsevat vanhempaansa täysi-ikäistymiseen asti eli vastuuta voi olla vielä edessä n. 15-18 vuotta. Siinä on melkoinen vastuu, jos herää pienten lasten vanhempana tilanteeseen, että en jaksakaan tätä. Lapsia ei voi palauttaa, jos mieli muuttuu. Silti se vastuu on kannettava.

Kuuntelin alustuksen joka toi rauhan ja rakkauden sanoja raamatusta. On olemassa luovuttamattomat asiat eli evankeliumi ja sakramentit. Ne on muuttumattomat ja niistä pitää pitää kiinni. Ne kuuluu seurakuntayhteyteen ja yhdistää uskovaisia.

Tapakulttuuri on ehdonvallan asioita. Niille kysymyksille ei ole raamatussa yhtä oikeaa vastausta. Joillekkin tapakulttuuri tuo yhteisöllisyyttä ja turvallisuuden tunnetta mutta toisille aiheuttaa ristiriitoja ja ahdistusta. Joillakin on jopa kipeitä kokemuksia niiden väärinkäytöstä esim. lapsuudenkodissa. Ehdonvallat asiat saa olla uskovaisilla erilaisia. Uskovaiset eri koulutustaustoilla, luonteilla ja iällä katsoo maailmaa eri kulmista. Se ei ole väärin. Pitää miettiä mikä uskossa on tärkeintä eli jumala ja syntien anteeksiantamus.

Tapakulttuurista saa olla eri mieltä, näistä alustaja otti esimerkiksi syömisen, juomisen ja ulkonäköön liittyvät asiat Paavalin kirjeen mukaisesti. Paavali kieltää tuomitsemasta muita tapojen perusteella. Lähimmäinen pitää kuitenkin ottaa huomioon omissa elämänvalinnoissa mutta katseen pitää olla ennenmuuta omissa valinnoissa eikä toisten.

Ehdonvallan asioissa on kristityn vapaus. Lahjavanhurskaus voi muttua tekovanhurskaudeksi jos ehdonvallan asiat muuttuu uskon ehdoksi mitä ne ei raamatun mukaan ole. Jeesus kohteli tylysti fariseuksia jotka asetti näitä omia tapoja. Kaikessa on keskeisintä se että mikään asia ei saa nousta tärkeämmäksi kuin usko eikä saa nousta jumalaksi sydämeen. Esim. raha voi olla tällainen tai mikä vaan jos se saa liian ison merkityksen elämässä. Uskovaiset on erilaisia ja erilaisista taustoista ja heillä saa olla eri mielipiteitä tapa-asioista. Uskon ydin on se mikä yhdistää uskovaiset. 

"Minusta puhuja sanoi, että luovuttamattomia asioita ovat ainoastaan ne mihin Raamattu on ottaa kantaa. Hän sanoi että muistaa nuorena ihmetelleensä, miksi vanhat uskovaiset eivät halunneet sanoa onko joku asia syntiä tai ei. Mutta ne eivät ole yksiselitteisiä, jos niihin ei ole annettu Raamatussa suoraa vastausta. Puhuja sanoi rakkauden kaksoiskäskyn noudattamisesta. Sitä voi varmaan soveltaa ehkäisykysymykseenkin, että millä mielellä ehkäisee ja miten rakkaus toteutuu."

Näinhän se on, mutta käytännössä ollut kumman vaikea juttu yhteisön sisällä. Kertoo ehkä just siitä, ettei ole ymmärretty kristinuskon keskeisintä sisältöä.

Pitää myös muistaa, että ihmiset ovat syntisiä ja vajavaisia. Lakihenkisyys ja toisten tuomitseminen eivät nouse raamatusta vaan ihmisen omasta sydämestä. Sydämestä nousee kovuus, ylpeys ja itseriittoisuus. Ne ovat uskovaisiakin lähellä ja siitä johtuu tuomion henki. Jumala on armo. 

Alustuksessa erotettiin uskonnollisuus (ihmisen oma ponnistelu uskonnon harjoittamiseen) ja usko (joka on yksin lahjaa ilman mitään omaa). Uskonnollisuus nousee ihmisen omasta tarpeesta tehdä uskon eteen tekoja mutta sillä ei ole merkitystä, usko on silkkaa lahjaa.

Minun mielestä epäkohdat pitää tunnustaa ja toisten huonot kokemukset hyväksyä ymmärtäen. On hyvä että nykyisin pyritään eroon menneisyyden taakoista ja vääristä painotuksista. Virheistä saa puhua mutta pitää myös katsoa eteenpäin. Vanhaa lastia saa jättää pois ja siitä me kaikki uskovaiset ollaan vastuussa samalla tavalla. Mitä itse valitsen ja mitä haluan ajatella. Mietinkö ihmisten virheitä ja vinoon menneitä tulkintoja vai kiinnitänkö katseeni Jeesuksen ja olen kiitollinen siitä, että hän kuoli minunkin syntisen tähden ristillä. Tapakulttuuri aiheuttaa helposti ristiriitoja uskovaisten keskellä ja sitä alustajakin sanoi. Mutta hän sanoi myös että uskovaisilla on hengen yhteys vaikka ehdonvallan asioissa ajatellaan eri tavalla.

Olen ev.lut. ja minusta tuota ehkäisykysymystä paljon suurempi ongelma on vanhoillislestadiolaisen liikkeen oppi, jonka mukaan ainoastaan heidän liikkeensä piirissä on pelastus. Minusta on käsittämätöntä, että vanhoillislestadiolainen liike kristittyjen joukkona on valmis tuomitsemaan toiset kristityt helvettiin sillä perusteella, että he eivät liikkeeseen kuulu ja liikkeen oppeja jaa. Yhtä käsittämätöntä on se, että ev.lut. kirkko katsoo tätä asiaa hiljaa vierestä.

Kyllä minä ajattelen, että minua odottaa taivaassa iankaikkinen elämä Jumalan luona, koska minä uskon Jumalaan ja Jeesuksen pelastustyöhön. Olen lapsesta asti turvautunut Jumalaan. Elämäni on Jumalan varassa. Rukoilen, käyn säännöllisesti ehtoollisella kotiseurakuntani kirkossa tai muussa kirkossa, kuulen evankeliumia ja luen Raamattua itsekin. Hoidan siis uskoani noilla asioilla, en yritä niillä ansaita pelastusta.

Kaltaiseni ihminen ei ole vanhoillislestadiolaisen opin mukaan pelastuksesta osallinen, koska minulle riittää muunkin kristityn saarnaama evankeliumi ja synninpäästö kirkon jumalanpalveluksessa.

Vierailija kirjoitti:

Olen ev.lut. ja minusta tuota ehkäisykysymystä paljon suurempi ongelma on vanhoillislestadiolaisen liikkeen oppi, jonka mukaan ainoastaan heidän liikkeensä piirissä on pelastus. Minusta on käsittämätöntä, että vanhoillislestadiolainen liike kristittyjen joukkona on valmis tuomitsemaan toiset kristityt helvettiin sillä perusteella, että he eivät liikkeeseen kuulu ja liikkeen oppeja jaa. Yhtä käsittämätöntä on se, että ev.lut. kirkko katsoo tätä asiaa hiljaa vierestä.

Kyllä minä ajattelen, että minua odottaa taivaassa iankaikkinen elämä Jumalan luona, koska minä uskon Jumalaan ja Jeesuksen pelastustyöhön. Olen lapsesta asti turvautunut Jumalaan. Elämäni on Jumalan varassa. Rukoilen, käyn säännöllisesti ehtoollisella kotiseurakuntani kirkossa tai muussa kirkossa, kuulen evankeliumia ja luen Raamattua itsekin. Hoidan siis uskoani noilla asioilla, en yritä niillä ansaita pelastusta.

Kaltaiseni ihminen ei ole vanhoillislestadiola

Tätä ei edes liikkeen johto halua haastatteluissa myöntää, että oppi on tämä. Kiertelevät kuin kissa kuumaa puuroa.

Miksi ketjusta katoaa viestejä? Eilen oli rakentavaa keskustelua alustuksen pohjalta. Miksi ne pitää liputtaa pois? Keskustelun vaientaminen on vallankäytön muoto ja raamatullisesti väärin koska raamattu kehottaa tutkimaan kaiken ja pitämään sen mikä hyvää on ja luopumaan väärästä.

Paikalla olleena mieleen jäi erityisesti se, että uskovaisilla ei ole lupa tuomita ketään eikä nimetä syntilistoja. Elämäntapakysymyksissä uskovainen saa kuunnella omatuntoa ja kaikissa asioissa on tärkeintä se, että Jumala on tärkein eikä mikään maallinen asia. Ehdonvallan asioista ei voi sanoa, että joku on syntiä ja joku ei. Riippuu millä mielellä tekee. Uskovaiset ovat erilaisia ja siksi he kokevat asiat eri tavalla, minkä tähden ehdonvallan kysymyksissä ei voi antaa oikeita vastauksia. Omissa valinnoissa pitää ottaa huomioon Jumala ja lähimmäinen, mutta uskon kannalta vain usko evankeliumiin riittää. 

Adiaforalla tarkoitetaan ehdonvallan asioita, joita kristillisen uskonopin kannalta ei pidetä ehdottomina. Kristityt voivat olla niistä vapaasti eri mieltä. Niiden ei tarvitse rikkoa kristittyjen yhteyttä. 

Adiafora eli ehdonvallan asiat tarkoittaa elämäntapaan liittyviä kysymyksiä eli tapakulttuuria. Raamattu ei ota niihin selkeästi kantaa vaan esim. Paavali kehottaa niissä vapauteen mutta myös lähimmäisten huomioimiseen. Usein tapakulttuurissa on kyse eri ryhmien omista tavoista, joita niitä ei tule käyttää uskomisen mittana.

Jeesus asetti uskon esikuvaksi lapsen. Lapsi ottaa evankeliumin vastaan yksinkertaisesti. Adiaforan sekoittaminen yksinkertaiseen, puhtaaseen oppiin on aikuisten tapa häiritä ja hämmentää, tuoda jotain omaa vanhurskautaa mukaan. Kristitty ei voi ulkoistaa vastuuta oman sielunelämän hoitamisesta tosiille. Jokainen on vastuussa omista teoistaan ja siitä, että pitää opin puhtaana ja yksinkertaisena ja että tekee valinnat Raamatun hengessä.