Miten selvittää muilta, mikä minussa on vikana

Minulla samoja ajatuksia. En ole hyväksytty porukkaan, haluaisin tietää syyn mutta todellisen syyn selville saaminen myös pelottaa. Jos olen esim. jossain uudessa harrastuksessa tulen heti juttuun ihmisten kanssa, jopa niin että minua lähestytään. Mitään pidempää niistä ei koskaan muodostu. Koen, että töissä minua arvostetaan ammatillisesti mutta sosiaalisesti olen suurimmalle osalle täysin ilmaa. Kaikesta tästä olen päätellyt, että vika on minussa. Ulkoinen olemukseni on ilmeisesti ok, mutta olen vaan niin tylsä ettei seura kiinnosta.

Porukkaan pääsemiseen voi mennä kauankin aikaa, mutta se ei välttämättä ole sen arvoista. Kahdenväliset ystävyydet ovat arvokkaampia, ja niiden kautta jokainen muodostaa oman verkostonsa. Vinkkinä voisin sanoa, että lakkaa välittämästä koko asiasta, niin se vain tapahtuu. Epävarmoja ovat muutkin, ja aivan samojen epäilysten kera, että vihaavatko noi kaikki muut mua ja olenko viallinen jne.

Väkinäinen yrittäminen ei toimi. On näitä keinoja toki tutustumiseen, kuten pyytää pientä palvelusta tai kysyä neuvoa. Se vaan kannattaa tehdä aidosti ja vilpittömästi. Kehuminenkin kannattaa, mutta vain jos siihen on aihetta.

Itse olen joskus vetänyt siilipuolustuksen päälle, jos on haiskahtanut teennäiseltä miellyttämis/tutustumisyritykseltä. Myös toisin päin on käynyt, ja sitten on jälkikäteen nolottanut. Joskus on alkukangertelun jälkeen löytynytkin yhteistä säveltä, ja joskus taas on nopean alkuhuuman jälkeen löytynyt arvoristiriitoja tai muuta vastaavaa syytä siirtää ihminen sivummalle elämästään. Aina ei myöskään ole aikaa ja tilaa uusille ystävyyksille, varsinkin jos se toinen on yksinäinen ja liiaksi seurankipeä.

Tuskin sinussa mitään vialla on, ja sen miettiminen on turhaa. Samanhenkisiä ihmisiä kyllä tulee vastaan vielä. Jos tunnet itsesi ihmisten keskellä yksinäiseksi, niin olet vain väärien ihmisten keskellä.

Vierailija kirjoitti:

Porukkaan pääsoemiseen voi mennä kauankin aikaa, mutta se ei välttämättä ole sen arvoista. Kahdenväliset ystävyydet ovat arvokkaampia, ja niiden kautta jokainen muodostaa oman verkostonsa. Vinkkinä voisin sanoa, että lakkaa välittämästä koko asiasta, niin se vain tapahtuu. Epävarmoja ovat muutkin, ja aivan samojen epäilysten kera, että vihaavatko noi kaikki muut mua ja olenko viallinen jne.

Väkinäinen yrittäminen ei toimi. On näitä keinoja toki tutustumiseen, kuten pyytää pientä palvelusta tai kysyä neuvoa. Se vaan kannattaa tehdä aidosti ja vilpittömästi. Kehuminenkin kannattaa, mutta vain jos siihen on aihetta.

Itse olen joskus vetänyt siilipuolustuksen päälle, jos on haiskahtanut teennäiseltä miellyttämis/tutustumisyritykseltä. Myös toisin päin on käynyt, ja sitten on jälkikäteen nolottanut. Joskus on alkukangertelun jälkeen löytynytkin yhteistä säveltä, ja joskus taas on nopean alkuhuuman jälkeen löytynyt arvoristiriitoja tai muuta vastaavaa syytä siirtää ihminen sivummalle elämästään. Aina ei myöskään ole aikaa ja tilaa uusille ystävyyksille, varsinkin jos se toinen on yksinäinen ja liiaksi seurankipeä.

Tuskin sinussa mitään vialla on, ja sen miettiminen on turhaa. Samanhenkisiä ihmisiä kyllä tulee vastaan vielä. Jos tunnet itsesi ihmisten keskellä yksinäiseksi, niin olet vain väärien ihmisten keskellä.

Kiitos t. aloittaja

Samanhenkiset ihmiset on vähän vähissä, mutta heihin saankin yhteyden. Minä pidän ihmisistä, mutta ehkä olen vähän outo, kun mikään materia, raha tms. ei saa minua innostumaan. Ehkä vaikutan välinpitämättömältä joidenkin ihmisten elämää kohtaan. Niin, innostun enemmän syvällisistä keskusteluista.

Joku sanoi että olen ruma. Että hänkin on. En minä ole ruma. Olen ihan kivan näköinen. Ja tämä pinnallisuus minua lähinnä surettaa. Harmittaa lähinnä, voiko jonkun ulkonäkö todellakin kartoittaa toisia. Surullista jos niin on.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan sama juttu.

Uskallan puhua muille, avata keskustelunkin. Olen kohtelias ja mukava kaikille. Olen myös pyytänyt toisia kahville tms, eniten silloin kun olin lasten kanssa kotona ja näin muita vanhempia puistoissa ja kerhoissa ja näin tultiin tutuiksi. Harrastuksissa tai työssä en ole enää uskaltanut pyytää ketään mihinkään. Nyt jo isompien lasten kavereiden muutamaan vanhempaan olen tutustunut, mutta asia ei etene. Eikä tarvitsekaan, en uskalla enää.

Olen kirjoittanut johonkin toiseen ketjuun varmaan viime viikolla viimeksi, että minusta tuntuu kuin minun pitäisi aina rikkoa jää ihmisten kanssa. Aina minä ensin olen kohtelias, puhun ystävällisesti, sanon jonkin tilanteeseen sopivan, mukavan jutun. Tämä on joka kerta sama juttu: uuden naapurin, asiakaspalvelijan, lapsen kaverin vanhemman, opettajan, työkaverin (ihme että olen ylipäätään saanut ikinä töitä), kaikkien kanssa.

Ainoastaan puhelimessa kun soittaja ei tunne minua, kaikki menee kivasti. Aina, vaikka olisi kuinka hankala puhelu.

Tästä olen päätellyt että jokin minussa viestii, että olen epäkelpo. Olen myös aika traumatisoitunut tästä(kin), enkä enää uskalla hyvä että puhua kenellekään. Yhden harrastuksen aloituksen jätin välistä nyt tammikuussa, kun en jaksa enää katsoa vierestä kun muut kaverustuu ja minulle ei puhuta mitään.

Olet ihan niinkuin minä! Kertoisitko mitkä asiat sinulle ovat tärkeitä, mitä rakastat tai onko jotain mikä elämässä huumaa?

Minä olin joskus tuollainen. Sitten tajusin, että en edes oikein jaksa ihmisiä ja kaverisuhteita. Yritin vääntää itsestäni seurallisempaa kuin olin ja hain muilta arvostusta. Mietin "miten minä kelpaisin noille" enkä "ketkä kelpaavat minulle." Nykyään mies, suht pinnalliset ihmiskontaktit töissä ja lapsuudenperhe riittää mulle täysin. Netin kautta olen nettikavereiden kanssa tekemisissä myös.

Minustakaan ei pidetä vaikka olen avoin ja puhelias. Viesteihini usein lakataan vastaamasta ja jos pääsen mukaan johonkin porukkaan niin ennen pitkää minut eristetään. Miehetkään ei pidä minusta eli en myöskään seurustele. Olen vähän omalaatuinen ja kuljen omia polkuja. Teen mitä haluan enkä halua soveltua muottiin. Ystävänä olen luotettava ja kuunteleva. Kukaan ei vaan tunnu arvostavan seuraani. Jotkut sukulaisenikin ovat ihmetelleet mikä on kun ei minusta oikein pidetä ja usein ajaudun riitoihin.

N26

Miksi et itse kysy ketään minnekään? 

Vierailija kirjoitti:

Minulla samoja ajatuksia. En ole hyväksytty porukkaan, haluaisin tietää syyn mutta todellisen syyn selville saaminen myös pelottaa. Jos olen esim. jossain uudessa harrastuksessa tulen heti juttuun ihmisten kanssa, jopa niin että minua lähestytään. Mitään pidempää niistä ei koskaan muodostu. Koen, että töissä minua arvostetaan ammatillisesti mutta sosiaalisesti olen suurimmalle osalle täysin ilmaa. Kaikesta tästä olen päätellyt, että vika on minussa. Ulkoinen olemukseni on ilmeisesti ok, mutta olen vaan niin tylsä ettei seura kiinnosta.

Kuinka usein itse teet aloitteen muiden suuntaan? Esim. kysyt lähtisikö työkaveri lounaalle tai harrastekaveri iltaa istumaan tai mitä nyt ikinä. 

Jos ap on terapeuttihullu niin hänelle on kyllä jo tuhat kertaa vastattu mikä on vikana mutta vastaukset ei kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Porukkaan pääsoemiseen voi mennä kauankin aikaa, mutta se ei välttämättä ole sen arvoista. Kahdenväliset ystävyydet ovat arvokkaampia, ja niiden kautta jokainen muodostaa oman verkostonsa. Vinkkinä voisin sanoa, että lakkaa välittämästä koko asiasta, niin se vain tapahtuu. Epävarmoja ovat muutkin, ja aivan samojen epäilysten kera, että vihaavatko noi kaikki muut mua ja olenko viallinen jne.

Väkinäinen yrittäminen ei toimi. On näitä keinoja toki tutustumiseen, kuten pyytää pientä palvelusta tai kysyä neuvoa. Se vaan kannattaa tehdä aidosti ja vilpittömästi. Kehuminenkin kannattaa, mutta vain jos siihen on aihetta.

Itse olen joskus vetänyt siilipuolustuksen päälle, jos on haiskahtanut teennäiseltä miellyttämis/tutustumisyritykseltä. Myös toisin päin on käynyt, ja sitten on jälkikäteen nolottanut. Joskus on alkukangertelun jälkeen löytynytkin yhteistä säveltä, ja joskus taas on nopean alkuhuuman jälkeen löytynyt arvoristiriitoja tai muuta vastaavaa syytä siirtää ihminen sivummalle elämästään. Aina ei myöskään ole aikaa ja tilaa uusille ystävyyksille, varsinkin jos se toinen on yksinäinen ja liiaksi seurankipeä.

Tuskin sinussa mitään vialla on, ja sen miettiminen on turhaa. Samanhenkisiä ihmisiä kyllä tulee vastaan vielä. Jos tunnet itsesi ihmisten keskellä yksinäiseksi, niin olet vain väärien ihmisten keskellä.

Kiitos t. aloittaja

Samanhenkiset ihmiset on vähän vähissä, mutta heihin saankin yhteyden. Minä pidän ihmisistä, mutta ehkä olen vähän outo, kun mikään materia, raha tms. ei saa minua innostumaan. Ehkä vaikutan välinpitämättömältä joidenkin ihmisten elämää kohtaan. Niin, innostun enemmän syvällisistä keskusteluista.

Joku sanoi että olen ruma. Että hänkin on. En minä ole ruma. Olen ihan kivan näköinen. Ja tämä pinnallisuus minua lähinnä surettaa. Harmittaa lähinnä, voiko jonkun ulkonäkö todellakin kartoittaa toisia. Surullista jos niin on.

Ihan hyvää itseanalyysia, ja hyvä, jos uskallat kokeilla eri tapoja lähestyä ihmisiä. Mutta. Tuo kuulosti vähän erikoiselta, että pidät itseäsi outona, kun et pidä materiasta. Tai siis ajatuksesi, että suurin osa ihmisistä pitäisi materiasta. Minun ihan tavallisessa keskiluokkaisessa maailmassani ei kukaan ole ylettömän kiinnostunut rahasta tai omaisuudesta. Keskustelut (syvälliset ja epäsyvälliset) ovat suunnilleen kaikkien mielestä mukavin tapa olla tekemisissä toisten kanssa.

Oho, ketju täynnä kohtalotovereita.

Minulle käy ihan aina samoin. Muistan päiväkodista jo, että jäin yksin porukan ulkopuolelle, eikä minun kanssa haluttu leikkiä. Leluni kyllä kelpasivat ja ne revittiin käsistäni, mutta minua ei otettu mukaan leikkimään, tönittiin pois. 

Sama jatkui sitten koko peruskouluiän. En kelvannut kenellekään kaveriksi. Liikuntatunneilla huudettiin joukkueisiin viimeisenä pakon edessä, kun ei voinut huutamattakaan jättää. Aniharvoin tuli joku synttärikutsu, mutta oli omia synttäreitä, joihin ei tullut ketään. Minua kiusattiin rajusti, etenkin yläasteella. 

Olin silloin jo todella yksinäinen. Löysin viimein ysillä yhden ystävän, niin luulin. Mutta se oli juoni, jossa saatiin utkittua ihastukseni kohde ja kaikki salaisuuteni ja virheeni ja lopuksi tuo "ystävä" ilkkui, ettei ole ystäväni ja kailotti kaikki hänelle uskomani jutut luokalle ja rinnakkaisluokalle sekä kaikille kiusaajilleni. 

Lukiossa ja yliopistossa sain muutaman kaverin, tosin olin ihan älyttömän skeptinen ja huono enää luottamaan oikein keneenkään. Tuo aika hiukan korjasi tilannetta onneksi. Yliopistossa kuitenkin kaksi parasta ystävääni sysäsi minut yllättäen porukasta pois ja haukkuivat ihan lyttyyn. Eivät pyytäneet koskaan anteeksi, ja minä olin niin pettynyt ja rikki, etten enää voinut ottaa yhteyttä heihin. 

Jatkuu... 

Jatkuu... Nyt aikuisena minulla ei ole ystäviä. En uskalla päästää ketään enää lähelleni. Olen kaikille ystävällinen, ja minua sanotaan empaattiseksi ja kiltiksi, en koskaan haasta riitaa tai joudu tappeluihin. Minua ei kuitenkaan koskaan kutsuta mihinkään kylään eikä illanviettoihin, somesta saan nähdä esim. että työkaverit mökkeilevät keskenään. Jos olen itse kutsunut ihmisiä johonkin, he vastaavat jotain ympäripyöreää, tyyliin mietitään, katsotaan, sovitaan lähempänä tai jopa että kiitos vietän vapaa aikaani mieluiten oikeiden ystävieni kanssa.

Kolmikymppisenä luulin myös löytäneeni kivan ihmisen, jonka kanssa vietin aikaa. Mutta heti, kun hän tutustui minuun paremmin, ei enää halunnutkaan olla tekemisissä ja sanoi, ettei ole ystäväni. Enkä ole mikään läheisriippuva takiaispallo, joka ahdistelee ihmisiä niin että seuraani ei kestetä. Kaikesta kokemastani johtuen yritän nimenomaan tietoisesti olla tuputtamatta itseäni kenellekään, en tee itsestäni numeroa ja annan toisille tilaa. Hiljaa sisimmässäni toivon, että joku haluaisi tuntea minut ja viettää aikaa kanssani, pitäisi minusta sellaisena kuin olen vaikka tutustuisi minuun. Mutta en kelpaa kenellekään. 

Minusta on tullut ujo, introvertti ja sosiaalisesti epävarma, kynnys sanoa mielipiteitäni ääneen on korkea. Kokemuksesta sillä ei ole mitään väliä mitä sanon, kukaan ei sitä kuuntele edes tai siihen väitetään vastaan, enkä osaa puolustautua.  Olen silti asiakaspalvelutyössä ja siinä pakotan itseni olemaan ulospäinsuuntautuvampi. 

Olen itse tullut siihen tulokseen, että olen outo, tylsä ja aina jotenkin väärässä paikassa väärään aikaan. Teininä olin henkisesti liian vanha ikäisteni seuraan ja nyt nelikymppisenä olen liian lapsellinen olemaan keski-ikäinen. 

Tiedostan myös, etten ole minkään näköinen vaikka laittaudunkin ja pidän huolta itsestäni. Olen normaalipainoinen, en lihava mutta en laihakaan ja ihan tavis. 

Psykologini sanoi minulle syyksi tähän kaikkeen, että olen keskivertoa älykkäämpi, empaattisempi ja minulla ei ole minkäänlaista tarvetta lytätä tai arvostella muita, vaan olen heille reilu, vaikka he itse kohtelisivat minua miten tahansa ja se on kuulema pelottavaa. Lisäksi minun pitäisi opetella pitämään enemmän puoliani ja vetää rajoja, etten olisi aina niin kiltti. En kyllä silti mikään hissukka ja rassukka ole. Eikä ole nepsy-diagnoosia, ihan tavallinen olen. Varmaankin traumatisoitunut ja kehittänyt jonkinlaisen sosiaalisten tilanteiden kammon johtuen siitä miten ihmiset ovat minua kohdelleet. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen parhaimmillani yhden ystävän seurassa kerrallaan. Kun kyseessä on ryhmä, piilotan pään siipien suojaan, mutta usein ihmiset ymmärtävät asian siten, että olen ylpeä, ylimielinen tai muuten vaan outo, sillä olen isommissa ryhmissä hermostunut. Tästä valitettavasti tulee kierre ja alan vältellä esim. kahville menoa työkavereiden kanssa, mikä tekee minusta entistä oudomman. 

Lisäksi normaali ilmeeni on hyvin vakava, näytän siltä, että olisin kovasti huolissani asioista tai jopa huonolla tuulella. Ihmiset eivät viitsi lähestyä, mutta kun vilautan hymyn, tulee hymy takaisin. On tietysti tilanteita, missä ei voi idioottimaisesti hymyillä jatkuvasti, mutta se on sitä sosiaalisten suhteiden ymmärtämistä. Siinä olisi itsellä petrattavaa.

Tutulta kuulostaa osittain.

Perusilmeeni on vakava ollessani rento ja tyytyväinen. Sitä jotkut pelästyy. Kahdestaan tai kolmestaan on upeita keskusteluja ja rentoa yhdessäoloa. Isossa porukassa olen usein hiljainen. Porukassa on yleensä äänekkäimmät vauhdissa, mutta mihinkään juttuun ei päästä kiinni. Se ei vaan synkkaa mun keskustelutyylin kanssa. Kuormitun isoista porukoista muutenkin.

Samantyyppisiä ongelmia. Valitin töissä HR:lle, etten saa suunvuoroa kahvihuoneessa ja palavereissa, koska ihmiset puhuvat vaan päälleni, oikein huutavat että saavat omat asiansa sanottua, kunnes luovutan yrittämästä, eikä kukaan enää palaa asiaan sen jälkeen ja oma vuoroni puhua menee ohi, aihe vaihtuu.  Tai eivät jaksa kuunnella loppuun vaan alkavat puhua jotain muuta kesken kaiken tai ihmisten huomio kiinnittyy muualle, juttuni jää kesken, eikä kukaan halua edes kuulla sitä loppuun. Sanoin HR:lle, että olen muutenkin aika arka sanomaan mitään isommissa porukoissa, mutta tämä ei kauheasti rohkaise siihen, kun tuntuu, ettei ketään kiinnosta. Ja että sen seurauksena olen ollut kuukausikausia sanomatta juuri mitään töissä, eikä kukaan näytä edes ihmettelevän koko asiaa. 

HR vastasi minulle vain, että vika on minussa, olen liian ujo ja hiljainen, että pitäisi olla innostuneempi keskustelemaan, ja että eiväthän ne muut voi tietää haluanko sanoa jotain. Sillä meni siis koko pointti ohi. 

Se hiljaisuus oli seurausta siitä, että kyllä yritin aikani osallistua keskusteluun, mutta minut jyrättiin toistuvasti. 

Mutta en tiedä mikä minussa sitten on vikana. Ehkä olen tylsä, juttuni ovat typeriä ja kuivuttavia, mielipiteilläni ei ole mitään merkitystä ja olen muutenkin arvoton. 

Olisiko siellä työpaikalla, tai mistä yhteisöstä nyt puhutaankin, toinen samasta ilmiöstä kärsivä henkilö jota voisit lähestyä? Hitaasti lämpenevä temperamentti ei ole niin harvinainen; jos on vähänkin isompi työporukka, todennäköisesti siellä on joku muukin sellainen. Tai muulla tavalla sellainen ihminen jonka kanssa voisi synkata.

Ole kiinnostunut muista ihmisistä.

Kysy mielipiteitään, näkemyksiään, pyydä niitä kahville ja anna niiden tuntea itsensä tärkeäksi. Jos arvostat niitä ja tekemisiään, kerro se.

Teennäisyys tulee läpi jos olet evvk.

No itelläni samaa, oon työyhteisön nuorin ja muutenkin erilainen, en pidä riitelystä ym kun taas työyhteisö elää siitä. En tuo itseäni esiin.

Vierailija kirjoitti:

Minustakaan ei pidetä vaikka olen avoin ja puhelias. Viesteihini usein lakataan vastaamasta ja jos pääsen mukaan johonkin porukkaan niin ennen pitkää minut eristetään. Miehetkään ei pidä minusta eli en myöskään seurustele. Olen vähän omalaatuinen ja kuljen omia polkuja. Teen mitä haluan enkä halua soveltua muottiin. Ystävänä olen luotettava ja kuunteleva. Kukaan ei vaan tunnu arvostavan seuraani. Jotkut sukulaisenikin ovat ihmetelleet mikä on kun ei minusta oikein pidetä ja usein ajaudun riitoihin.

N26

Miten ajaudutaan riitoihin? 

Samaa mietin juuri tänään, kun aivan entuudestaan minulle ventovieraat käyttäytyvät tökerösti ja vihamielisesti ehdottaen koiran hankkimista. 

Vierailija kirjoitti:

Samaa mietin juuri tänään, kun aivan entuudestaan minulle ventovieraat käyttäytyvät tökerösti ja vihamielisesti ehdottaen koiran hankkimista. 

Oikeasti koiran hankkimisen ehdottaminen vihamielistä? Tuskin, vaikka tökeröä se varmaan voi olla.