Voiko tunteet vain yhtäkkiä kuolla suhteessa, kun toinen on useasti loukannut?

Huolestunut kannattaa olla, jos tunteet eivät kuole, vaikka toinen loukkaa ja satuttaa.

Täälläkin tunteet kylmeni.

Vaimo huutaa, haukkuu ja räyhää.

Saa raivokihtauksia pikkuasioista.

Epäilen että hän on narsistinen.

Sitten ihmettelee kun tunteet ja läheisyys katosi.

Huutaa myös vanhemmilleen, livenä ja puhelimessa.

Voi. Minä rakastin miestäni ja halusin jatkaa, vaikka vaikeuksia oli. Ero tuntui kauhealta asialta. Sitten tuli se viimeinen loukkaus ja yhtäkkiä tunteeni vain katosivat, kuin tuhka tuuleen. En itkenyt pisaraakaan, ei tarvinnut puntaroida mitään. Aloin vain neutraalisti järjestellä omaa muuttoani kuin kauppareissua. Eivät ne tunteet palanneet, kun ne kerran kuolivat.

Voi. Niin kävi minulle. Neljä vuotta sitä kuuntelinkin, ennenkuin tuli se viimeinen loukkaus. Olen tässä ajatellut että mitä ihmettä siinä miehessä alunperinkään näin.

nostooo

upppp

uppp

Vierailija kirjoitti:

Tietysti tunteet voi kuolla ja niin usein käykin. Miksi muuten ihmiset eroaisivat? Itsellänikin oli pitkä suhde, mutta tunteet kuoli mieheen miehen käytöksen ja tekojen vuoksi. Olin noin vuoden jo ollut kyllästynyt mieheen ennen kuin lopullinen ero tuli eikä se siinä vaiheessa enään tuntunut miltään. Oli helpotus vaan.

Oletko koskaan kuullut järjestä?

Ihmiset eroavat myös siitä syystä ettei suhdetta ole järkevää jatkaa vaikka toinen olisi kuinka tärkeä ja rakas.

Eroavat myös jos kun toinen ei enää ole..

uppp

Villit vuodet oli aika loukkaavaa, meni kunnioitus.

Itselläni ei vaan tunteet kuole, vaikka sitä jo pikkuhiljaa toivoisin. Yhdessä miehen kanssa 28 vuotta. Viimeiset 8 kk ollut todella tuskaisat. Olen aina rakastanut ja suhteemme oli loppuun asti riidaton ja hyvää seksiä täynnä. Mieheni salasi taitavasti vuoden masennustansa, mutta ei kaikki mene masennuksen piikkiin, en tänä päivänä tiedä loppuiko miehen puolelta rakkaus ensin ja tuli masennus vai toistepäin. Minulle tämä 8 kk on ollut aivan hirveätä ja mies muutti pois 3,5 kk sitten. Jäin lapsen kanssa asumaan ja olen jo tähän tottunut, mutta ei ne tunteet vaan kuole. Tavallaan mies pitää kiinni edelleen, nähdään useita kertoja viikossa, mutta kaikki tapahtuu miehen ehdoilla. Aina välillä pistän stopin tilanteelle ja ei nähdä pariin viikkoon, mutta sitten taas tavataan esim. lapseen liittyvän tai yhteiseen asuntoomme (joka pitäisi myydä, mies ei valmis) liittyen ja sitten taas ajaudumme näkemään. Olen heikkona edelleen. En vain usko, että mieheni pystyy rakastamaan enää yms. Kyllä se rakkaus vain sinnikkäästi sisuksissani pysyy.

Kyllä voi.

Kun toinen puhuu rakkaudesta, mutta toistuvasti käyttäytyy itsekkäästi, loukkaavasti yms. sitä yrittää aikansa ymmärtää ja uskoa että se muuttuu.

Jossain vaiheessa itkuiset anteeksipyynnöt ei vaan enää liikuta.

Se on niin helppoa kohdella toista huonosti ja esittää katuvaa jälkeenpäin.

Mielestäni anteeksipyytely on yliarvostettua.

Kun luottamus rikotaan ei sitä voi enää korjata.

Ja lopulta huomaa että rakkauden tilalle on tullut krooninen ärtymys, epäluuloisuus, halveksunta ja viha.

Ei ne ehkä yhtäkkiä täysin kuole, mutta jatkuva loukkaaminen, vähättely ja vettuilu tappaa ajan kanssa. Minä kestin viisi vuotta. Mies vähätteli ammattitaitoani, työtäni, lapsiani ja loukkasi usein puheillaan. Monesti kehitteli jotain ihme riitoja ja valvotti minua yöt vaatien jotain selvitystä tai ratkaisua - riitaan, josta en edes tiennyt mistä hän suuttui tai miten se oli minun vikani. Seuraavana päivänä valvotun yön jälkeen itkin töissä pahaa oloani. Kunnes sitten tuli se viimeinen niitti ja käskin miehen pakkaamaan kamansa. Tunteet olivat kuolleet jo ehkä vuosi ennen tuota hetkeä, joten kun hän viimein lähti, olin niin helpottunut ja onnellinen!

En ole uskaltautunut suhteeseen tämän jälkeen, olen jo viisikymppinen ja ollut pitkissä parisuhteissa teinistä asti. Nyt on hyvä olla ihan yksin. 

Tosiaan.

Olin unohtanut tuon sadis min muodon: ei anneta nukkua.

Hääräiltiin kumpikin omiamme koko ilta. Yritin jutella, mies ei reagoinut.

Sit mentiin nukkumaan. Mies aloitti monotonisen esitelmän jostain ajatuksestaan, kirjan juonesta, työstään. Mistä vain. Sanoin että nyt ei jutella, nukuttaa. "Mä nyt vaan kerron tän..." Sanoin taas, ole hiljaa, väsyttää. Mies naurahti. "Kun mull on nyt tää asia mielessä ..."

Tosiaan. Sitä oikein nauratti😠. Sit se närkästyi. "Kerrankin kun mä haluan jutella ni sä et viiti kuunnella."

Luoja. Kiitos sille joka muistutti mua tästä. Olin kokonaan unohtanut!

Vierailija kirjoitti:

Kyllä voi.

Kun toinen puhuu rakkaudesta, mutta toistuvasti käyttäytyy itsekkäästi, loukkaavasti yms. sitä yrittää aikansa ymmärtää ja uskoa että se muuttuu.

Jossain vaiheessa itkuiset anteeksipyynnöt ei vaan enää liikuta.

Se on niin helppoa kohdella toista huonosti ja esittää katuvaa jälkeenpäin.

Mielestäni anteeksipyytely on yliarvostettua.

Kun luottamus rikotaan ei sitä voi enää korjata.

Ja lopulta huomaa että rakkauden tilalle on tullut krooninen ärtymys, epäluuloisuus, halveksunta ja viha.

tämä

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei vaan tunteet kuole, vaikka sitä jo pikkuhiljaa toivoisin. Yhdessä miehen kanssa 28 vuotta. Viimeiset 8 kk ollut todella tuskaisat. Olen aina rakastanut ja suhteemme oli loppuun asti riidaton ja hyvää seksiä täynnä. Mieheni salasi taitavasti vuoden masennustansa, mutta ei kaikki mene masennuksen piikkiin, en tänä päivänä tiedä loppuiko miehen puolelta rakkaus ensin ja tuli masennus vai toistepäin. Minulle tämä 8 kk on ollut aivan hirveätä ja mies muutti pois 3,5 kk sitten. Jäin lapsen kanssa asumaan ja olen jo tähän tottunut, mutta ei ne tunteet vaan kuole. Tavallaan mies pitää kiinni edelleen, nähdään useita kertoja viikossa, mutta kaikki tapahtuu miehen ehdoilla. Aina välillä pistän stopin tilanteelle ja ei nähdä pariin viikkoon, mutta sitten taas tavataan esim. lapseen liittyvän tai yhteiseen asuntoomme (joka pitäisi myydä, mies ei valmis) liittyen ja sitten taas ajaudumme näkemään. Olen heikkona edelleen. En vain usko, että mieheni pystyy rakastamaan enää yms. Kyllä se rakkaus vain sinnikkäästi sisuksissani pysyy.

Saanko kysyä, minkä ikäinen olet, jos olet ollut 28 vuotta parisuhteessa ja on lapsi huollettavana? Olitko miehesi kanssa siis jostain teini-ikäisestä ja saitte lapsen 40+ ikäisenä?

Varmaan on tullut jo puheeksi mutta kannattaa muistaa narsistin peruskuvio. Hän on alussa ihana. Kumppani kuvittelee että se on normaalitila. Kun narsisti on saanut sitoutettua kumppanin, alkaa todellinen normaalitila. Narsisti kuitenkin antaa kumppanin ymmärtää edelleen että se alun ihanuus oli normaalitila, ja nyt on kumppanin syy että on niin kurjaa. Kumppani ponnistele pitkiä aikoja itku kurkussa niin että päästäisiin takaisin ihanaan "normaaliin", kunnes ei enää jaksa ja ilmoittaa että haluaa lähteä. Alkaa rakkauspommitus ja kumppani menee uudelleen lankaan, hetken päästä on palattu samaan vanhaan, nainen haluaa lähteä, mies vannoo itkien taas muuttuvansa ja on maailman ihanin. Jokaisen tällaisen syklin jälkeen nainen on heikompi ja hämmentymeempi eikä tiedä onko taivas ylä-vai alapuolella. Jos sinulla on perustelut epäillä miestäsi narsistiksi ja löydät itsesi tästä syklistä, lähde kun vielä pystyt.

On sairauden merkki, jos pysyy suhteessa, missä jatkuvasti loukataan ja edelleen rakastaa. Se ei ole normaalia, vaan se on normaalia, että rakkaus loppuu ja lopettaa suhteen, missä loukataan toistuvasti.

Valitettavasti huonoihin suhteisiin jääviä on paljon. Jo lapsuudessaan loukattuja, jotka eivät sisimmässään usko olevansa rakastamisen arvoisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei vaan tunteet kuole, vaikka sitä jo pikkuhiljaa toivoisin. Yhdessä miehen kanssa 28 vuotta. Viimeiset 8 kk ollut todella tuskaisat. Olen aina rakastanut ja suhteemme oli loppuun asti riidaton ja hyvää seksiä täynnä. Mieheni salasi taitavasti vuoden masennustansa, mutta ei kaikki mene masennuksen piikkiin, en tänä päivänä tiedä loppuiko miehen puolelta rakkaus ensin ja tuli masennus vai toistepäin. Minulle tämä 8 kk on ollut aivan hirveätä ja mies muutti pois 3,5 kk sitten. Jäin lapsen kanssa asumaan ja olen jo tähän tottunut, mutta ei ne tunteet vaan kuole. Tavallaan mies pitää kiinni edelleen, nähdään useita kertoja viikossa, mutta kaikki tapahtuu miehen ehdoilla. Aina välillä pistän stopin tilanteelle ja ei nähdä pariin viikkoon, mutta sitten taas tavataan esim. lapseen liittyvän tai yhteiseen asuntoomme (joka pitäisi myydä, mies ei valmis) liittyen ja sitten taas ajaudumme näkemään. Olen heikkona edelleen. En vain usko, että mieheni pystyy rakastamaan enää yms. Kyllä se rakkaus vain sinnikkäästi sisuksissani pysyy.

Saanko kysyä, minkä ikäinen olet, jos olet ollut 28 vuotta parisuhteessa ja on lapsi huollettavana? Olitko miehesi kanssa siis jostain teini-ikäisestä ja saitte lapsen 40+ ikäisenä?

Mitä ihmeellistä siinä on? Itse aloin olemaan exäni kanssa teininä, ensimmäinen lapsi syntyi, kun oltiin oltu suhteessa 15 vuotta, lapsia on kolme. Vielä vuosikymmen on alaikäisiä huollettavana.

Vierailija kirjoitti:

uppp

todella inhottavaa yrittää lukea ketjua missä puolet kommenteista on tätä... oman ketjusi pilasit.