Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?

Ei se mistään kasvatuksesta johdu vaan nyky-yhteiskunnasta. Varmaan on osissa tapauksista kyse myös kasvatuksesta, mutta suurin osa johtuu tästä pirun öyhötyksestä joka asian suhteen. Kaikesta pitää loukkaantua ja kaiken maailman arvoja ja vaatimuksia ja lumihiutaleiden paapomista. Ei tässä meinaa aikuisellakaan nuppi kestää.

Vierailija kirjoitti:

Kai mielenterveysongelmat voivat johtua muustakin kuin kasvatuksesta. On sitä ihmisen elämässä sentään muutakin. Pelkkä välittäjäaineiden epätasapainokin voi aiheuttaa mielenterveysongelman.

80 ja 90-luvulla ryypättiin niin paljon, että uskon, että monella on FAS. Se selittää sekä, älykkyyden laskemisen, adhd:t ja masennukset ja muut tunne-elämän ongelmat. FASia vaan ei ole diagnostisoitu erityisemmin. Tässäkin ketjussa mono puhuu vanhempiensa alkoholiongelmista. Niillä oli hintansa.

Ihmisillä on aina ollut miete-ongelmia. Sen huomaat jo kun katsot sitä vanhaa Tuntematonta Sotilasta jostain 50-luvulta. Kaikki oli vain ennen normaalia käytöstä. Nykyään kaikelle on jonkin sortin diagnoosi. "Miksi ihminen tekee näin?" "Miksi ihminen on tämmöinen?"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On 70-luvulla syntyneitä, ketkä ovat olleet 90-luvulla vielä alaikäisiä. Eli alle 18-vuotiaita. Esimerkiksi on ollut lapsi, koska on ollut 16-vuotias vuonna 1995 ja on siis syntynyt 70-luvulla. 70-luvulla syntyneillä on paljonkin yhteistä 90-luvulla syntyneiden kanssa tällä hetkellä vuonna 2022 ja myös tulevina vuosina.

Jos ymmärsin kommenttisi oikein niin olen osittain samaa mieltä. Myös 70-luvulla tai sitä ennenkin syntyneillä on varmasti aika paljon yhteistä 80- ja 90-luvun lasten kanssa, kun kasvatustavat ja suhtautuminen lapsiin ovat saattaneet olla samantyyliset. Eli syntymävuodesta huolimatta vanhemmat ovat usein olleet henkisesti etäisiä, ehkä väkivaltaisiakin ja jättäneet lapset pitkälti oman onnensa nojaan. 90-luvulla syntyneiden tilanne nykyisin on kuitenkin erilainen, kun esim. lastenkasvatukseen liittyvät odotukset ja olosuhteet ovat ihan erilaiset kuin heidän omassa lapsuudessaan vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Heillä on nyt taakkanaan väkivallan ja kaltoinkohtelun kierteen katkaiseminen ja muita juuri tähän aikaan liittyviä haasteita.

Kyllähän 70-luvulla suntyneetkin tekevät lapsia tällä hetkellä ja nykyaika koskee heitä lastenkasvatuksen suhteen. 

Niin varmaan tekee mutta ovat jo neli-viisikymppisiä. Suurimmalla osalla lapset taitaa olla tehty jo ajat sitten ja ovat jo aikuisia tai lähestyvät aikuisikää. Kyllä 70- ja 90-luvun syntyneiden sukupolvikokemuksissa vain on aika paljon eroja, vaikka olisi niitä yhtäläisyyksiäkin. Itse uskon, että esim. sillä on väliä, että olitko 90-luvulla jo teini vai vasta vauva/pikkulapsi, ja että syntyivätkö omat lapsesi ihan 2000-luvun alussa vai viimeisen n. 10 vuoden aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on ainakin pidetty kovaa kuria ja väkivalta on ollut päivittäistä, niin henkisenä kuin fyysisenäkin. Kasa mt-ongelmia tuli, puunata en itseäni jaksa ja somesta Luen vain muiden juttuja. Kavereilla samat meiningit. Olisipa lastensuojelu toiminut paremmin 90- ja 2000- luvuilla.

Tuohon aikaan oli vielä boomerit kasvattamassa ja kuviteltiin että lapsi tarvitsee kuria. Tunnetaidoista ei ymmärretty vielä mitään.

Voit Tunnetaidot olivat vahvasti tapetilla kasvatusasioissa 90-luvulla.

Sain ensimmäisen lapseni 90-luvun alussa, ja kahlasin hirveän pinon kasvatus oppaita, mmLiisa Keltikangas-Järvinen ja Jari Sinkkonen.

Jos sinä olet lukenut oppaita ja miettinyt tunnetaitoja niin se ei vastaa koko Suomen perheitä ja heidän kasvatusoppejaan yms. Itse synnyin 90-luvun alussa. Olin vähän ujo ja arka lapsi. Tämä ei isääni miellyttänyt yhtään. Näin minun olisi aina pitänyt olla rohkeampi. Äitini kanssa meni paremmin, mutta toisaalta antoi isän toimia kanssani miten sattuu. Hän suuttui aina todella paljon jos tein jonkun virheen tai sanoin vastaan. Sitten olisi taas koulussa pitänyt olla rohkea. Minulla oli aina "väärät" kaverit tai olin liian ujo hänestä. Olisi halunnut rohkean ja vahvan lapsen. Hänen mielekseen esim urheilin ja kilpailin paljon. Jos menestyi niin kaikki hyvin vähän aikaa. Oikeastaan kaikki tuo oli vain pakosta tehtyä. En itse nauttinut kilpailemisesta. Jännitin ja stressasin sitä kaikkea. Kaikki harrastukset olivat vain vanhempien omien haaveiden toistoa. Eivät niinkään omia valintojani. Olin hyvin epävarma ja koulussa muiden oli helppoa määräillä.

Myöhemmin kiusattiin. En saanut kotoa mitään tukea siihen. Olin vain heikko, kun en kestänyt sitä kaikkea. Tämä jatkui koko nuoruuden. Lopulta huonossa kunnossa pyysin apua heiltä, mutta huonoin tuloksin. En olisi jaksanut enää elää. Silti jäin ilman apua. Ymmärsin sen, että pitää itse kestää ja pärjätä. Meillä jo itkeminen oli heikkoutta. Näin en tunnista itseäni viestistäsi. Minun maailmaani eivät tunnetaidot kuuluneet. Samoin opetuksessa yms ei aihetta käsitelty. Reippaita lapsia suosittiin ja arvostettiin. Kaikkien piti näytellä ja olla esillä muuten paljon. Eivät ujot ja hiljaiset saaneet mitään apua jännitykseensä yms. Isäni suurperheestä ja joutunut pärjäämään omillaan jo nuorena. Sen vuoksi ymmärrän häntä kaikesta huolimatta. On vaatinut vahvan luonteen, että on selvinnyt. Se sitten näkyy käytöksessä. Äitini taas on ollut huonossa suhteessa oman äitinsä kanssa. Ovat tapelleet kaikesta. Tämä näkyy siinä millaiset myös meidän välimme ovat. Narsismia mukana ehkä myös. Pahoittelen tätä valitusra, mutta tämä kaikki vaikuttaa elämääni. Monella tietysti paljon pahempaa ollut. Sivusta tämä.

Isäsi ymmärsi, että nykyisin, jotta voi elää edes jotenkin hyvän elämän on oltava vahva. Vahvuus on joko synnynnäistä tai sitten sitä on kehitettävä haastamalla itseään aina kaav kovemmin. Reippautta suositaan, koska se tarkoittaa pärjäämistä. Arat ja ujot jäävät jalkoihin, eikä yksikään isä toivo lapselleen sellaista kohtaloa.

Sinun väärät kaverit olivat hänestä vääriä, koska isäsi ymmärsi suhteiden merkityksen työelämässä, samoin väärissä porukoissa oleminen vie helposti väärille teille.

Miten sinä kasvattaisit lapsen pärjäämään tässä maailmassa ja saamaan hyvän elämän? En usko, että sinäkään kannustaisit heikkouteen, ujouteen tai jopa laiskuuteen?

Minusta monen kannattaisi lähetää siitä ajatuksesta, että vanhemmat toivovat parasta lapsilleen. He vaan eivät ole kyenneet tai osanneet valita ja käyttää ehkä yhtäkään tehokasta keinoa siihen ja ovat jopa tehneet enemmän tuhoa kuin hyvää.

Miksi sinä alat nyt isääni puolustella? Et sinä häntä tunne. Ja miksi isäni olisi pitänyt minua karaista jos se vaan sai pahaa aikaan ja olin tottunut kotona antamaan periksi kaikessa niin en enää osannut koulussakaan puoliani pitää. Mikä tässä oli hyvää sinusta. Vanhempi voi kannustaa ja kehua lastaan ja kehittää hänen itsetuntoaan. Se ei vaan tapahdu arvostelemalla ja huudolla. Sain koulussa kokea kiusaamista mikä oli jo omalla tavallaan ikävää ja sai ymmärtämään millaisia ihmiset ovat. Ei tähän olisi mitään kodinsisäisiä kiistoja enää kaivannut. Nämä kaikki sekä huono itsetunto ja liiallinen kiltteys olivat syy siihen millainen olen nykyisinkin. Moni on sanonut, että ujompi ihminen pärjää elämässään jos omaa hyvän itsetunnon. Se tarkoita sitä, että vanhempien pitäisi tehdä lapsestaan itsensä kaltaisia.

Ihmettelen myös miksi tartut niihin kavereihin. Jos joku rauhallinen ja kiltti kaveri oli isästäni väärä ja minun olisi pitänyt olla sen sosiaalisen ja ilkeän tyypin kaveri niin miksi en voinut valita seuraani itse. Ei siihen tarvita vanhempien päätöstä jos kyseessä ei ole mikään ikävä porukka esim päihteitä käyttävät tyypit. Tässäkin oli vaan isästäni liian "nössöt" tyypit kyseessä ja toivoi taas minun muuttuvan.

Kysyt miten itse kasvattaisin lapseni. Ainakin tahtoisin heidän ymmärtävän, että he kelpaavat minulle vikoineen. En haluaisi muuttaa heitä ha hyväksyisin heidät omina persooninaan. En huutaisi tai arvostelisi turhasta. Kasvattaisin niin, että saisivat hyvän itsetunnon ja auttaisin jos vaan pystyisin apua pyydettäessä. Kirjoitin, että ymmärrän isäänikin. Se ei tarkoita, että annan kaikkea anteeksi. Isäni oli aikuinen ja minä lapsi. Hänelle kuuluu vastuu omasta käytöksestään, vaikka tausta on sellainen, kun on. Samoin jokainen tyyppi on erilainen. Esim isälläni monta veljeä joista moni on hyvin kiltti ja rauhallinen tyyppi. Tämä ihan todistetusti ja tunnen heidät. Näin isäni taustalla kasvoi myös muunlaisia persoonia.

En tietenkään tunne isääsi ja käytän osittain kertomustasi laajemmin kuvaamaan ajatuksiani vastaavanlaisia tarinoita ja mitä ajattelen kun kuulen niitä.

Lasten kasvattaminen on vaikeaa, koska se maailma jonne he joutuvat on aika julma ja armoton. Sinä ja isäsi näitte tietenkin ystäväsi ja sinunkin käytöksesi eri näkökulmasta.

Sinulle oli tärkeintä, että teillä oli yhdessä kivaa, mutta aikuisille ystävyydessä on monesti myös vaikka hyötyaspekti mukana tai ainakin, ettei se olisi haitaksi. Mieti miltä tuntuisi olla vaikka noiden Koskelan murhan teinien vanhempi, koulusurmaajien tai sen tytön joka yritti myrkyttää ja sitten puukotti ystävänsä ihastuksensa takia?

En tiedä miksi viimeaikoina olen vaan alkanut näkemään suurta ymmärrystä ja sääliä monia näitä vanhempia kohtaan, jotka vaikuttavat jotenkin ihan tavallisilta haastattelujen perusteella ja jotka joutuvat kantamaan kauheaa taakkaa omien lastensa takia. Vaikka ihan varmasti, kun nekin lapset syntyivät nuo äidit ja isät sanoivat ihan samoja sanoja kuin sinä. Kuinka lapset kelpaavat vikoineen, ei pyri muuttamaan heidän luonnettaan ja hyväksyvät heidän käytöksensä huutamatta.

Asioilla on aina kaksi puolta ja nykyisin nähdään aina vaan se lasten puoli tai siis niiden yli 30v. lasten, vaikka se vanhempien osa olisi kuinka julma tahansa.

Kodinsisäiset kiistat ovat tietenkin inhottavia ja kuka nyt ei niiltä haluaisi säästyä. Mutta ne kuuluvat jokaisen ihmisen elämään. Ei ole perhettä, jossa ei olisi koskaan milloinkaan riidelty tai sitten se perhe ei ole viettänyt aikaa yhdessä. Toisaalta ajattelen jopa, että jos uskaltaa riidellä omien perheenjäsentensä kanssa tarkoittaa se sitä ettei pelkää ghoustaamista ja hylkäämistä. Ystävyys/rakkaussuhteissa kun yksikin väärä sana saattaa johtaa heti nykyaikana siihen.

Isäsi vastuu oli saada sinut maailmalle ja sen hän näyttää saaneen tehtyä. Sinun vastuulla on sitten kehittää se oma luonne ja hankkia se mitä sinä siihen sinun aikuiselämääsi haluat ja millainen siinä haluat olla ihmisenä.

Se, ettei joku muu koe sinun ominaisuuksiasi parhaimpana ei tarkoita, että sinun on oltava sitä mieltä. Nyt aikuisena voi ajatella, jopa ettet ole tarpeeksi kiltti tai tarpeeksi ujo. Sinä määrittelet aikuisena itse arvosi. Ei muut, joten ihan turha ajattelet, että sinusta tuli jonkun ulkopuolisen syyn takia vajaa tai väärä.

Ei ole mitään syytä edes miettiä anteeksiantoja. Teidän rajat ja arvot mikä on oikein ovat eri ja kannattaa lähinnä miettiä mitkä ne sinun on ja ovatko nekään lopulta oikeat ja realistiset. Luulen ihan oikeasti, että kaikki vanhemmat lähtevät ihan oikeasti siitä ajatuksesta ja pyrkimyksestä tehdä oikein ja parhaimman mahdollisen. Sitten vaan se ihmisen vajavaisuus ja heikkous saa otteen ja lopputulokset ovat mitä ovat lapsen persoonan yhdistettynä.

No jos vielä kerran niistä ystävistä kirjoitan niin olivat sellaisia rauhallista tyyppejä niin kuin minä. Ei kukaan viihdy sellaisessa seurassa mikä ei tunnu kivalta. Tämä siis siihen liittyen, että olisi pitänyt olla jonkun hyvin erilaisen tyypin ystävä vaan vanhempien toiveesta. Vaikeaa tähän tietysti kaikkea kirjoittaa.

Minun on vaikeaa vastata mitään kirjoittamaasi miltä tuntuisi olla Koskelan tekijöiden vanhempi lauseeseen. Tämä sen vuoksi, että itse koin niin paljon kiusaamista, että minun tapauksessani olisin voinut olla se uhri. Tuo uhri kuoli syntymäpäivänäni. Siinä on muisto joka ei unohdu ja jää mieleeni. Koin paljon surua siihen liittyen. Ymmärrän jotenkin sen, että haluat ymmärtää vanhempia. Itse en silti voi olla samaa mieltä. Kyllä vanhemmillakin on monesti suuri merkitys siihen millainen lapsi on. Tämän näkee jo esim Super Nanny ohjelman myötäkin. Jos haasteellisesti käyttäytyvä lapsi edes yritetään laittaa aisoihin niin tulosta voi tulla. Tietysti noihin kauheisiin tekoihin liittyvä pahuus on eri juttu, kun jokin ylivilkkauteen liittyvä levottomuus yms. Niitä ei selitä mikään lieventävä seikka. Sana juttu kiusaamisen kanssa ja moni esim ylivilkas tai muuten erilainen tyyppi ei silti kiusaa muita. Se käytös heijastuu enemmänkin niihin omiin haasteisiin ja aiheuttaa ongelmia.

Itse ajatellen myös eri tavalla vanhemmista. Moni ei todellakaan ajattele tai osaa ajatella lastensa parasta. Tiedän sen ja olen nähnyt monia esimerkkejä tästä. Monilla ei edes pitäisi olla lapsia jos sen saa ääneen sanoa. Ei jatketa tästä enempää. Omat kokemukseni ovat mitä ovat. Silti joskus olisi kiva, että vanhemnat edes haluaisivat tuntea minut sellaisena kuin olen. Nyt he eivät tunne ja halua tuntea. Mutta ei siis jatketa enää tästä.

Pitkäaikaistyötön 39v nainen.

Vanhemmat olivat aina töissä, eikä minun seurani kiinnostanut.

Kukaan ei kuunnellut, lohduttanut, neuvonut, tai asettanut rajoja.

Ruokaa, vaatteita ja kaunis koti oli, mutta rakkautta en saanut.

Nuoruudessa ajauduin päihde ja rikollisporukoihin.

Nyt 15v elänyt erakkona, kun en apua saa, enkä jaksa kohdata ihmisiä.

Syyllistämistä ja arvostelua saa kuulla vanhemmilta ja terveydenhuollosta, jos haluat keskustella.

Mietittäessä omaa elämääni moni asia on vaikuttanut. Olin lapsena ujo ja kiltti. Kotona nuo jo kirjoittamani ongelmat. Sitten muutto väärään aikaan. Kiusaamista ja yksinäisyyttä koko nuoruus. Tämä jatkui pitkään. Varmisti olisin saanut jonkun diagnoosin esim paniikkihäiriöön tai ahdistukseen vaikeina hetkinä. En tosin saanut apua tai sitä itse osannut hakea. Kaikki jäi muutamaan keskusteluun esim terkkarin kanssa. Taistelin vaan eteenpäin. Nyt vuosien päästä olen voinut välillä huonosti. Unettomuutta ja ahdistusta. Menneisyyden jutut vaikuttavat. Jännitän paljon kaikkea ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Olen itsekin vähän kuin jokin erakko. Toisaalta kaipaa muiden seuraa, mutta ei enää osaa luontevasti jutella ja jännittää kaikkea. Tähän sitten työkokemuksen puute ja se etten ainakaan vielä omaa edes ammattia. Ehkä olen sitten heikko tapaus. Myönnetään se jos joku niin ajattelee niin saa ajatella. Tiedän sen, että moni kestää enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Sinut kasvatetaan kuin olisit maailman keskipiste ja kaikessa paras ja toiveesi aina täyttyisivät. Pikkuhiljaa alat saada ympäristöltä palautetta, että se ei pidäkään paikkaansa.

Pohja putoaa.

Kuka oikein oletkaan?

Voila! Löydätkin jonkun typerän laumaidentiteetin johon voin hukuttautua rypemään ja syyttämään maailmaa. Siinähän se aika mukavasti sitten kuluukin.

Onneksi kaikki eivät ole näitä. Tyhjät tynnyrit todellakin kolisevat eniten.

Nykyään mt-ongelmat diagnosoidaan. Yhteiskunnasta on myös tullut paljon suurempaa tehokkuutta, joustavuutta, nopeutta, feikkaamista ja suoriutumista vaativa joten jos vähänkin on jotain painolastia lapsuudesta tippuu helposti kelkasta. Suunta on äärimmäisen huolestuttava, tätä ei todellakaan jollain pelkillä terapiatakuilla korjata.

Kaikki ääripäät ovat huonoja. Monet vanhemmat heijastavat traumansa lapsiin niin päin, että lasta ylisuojellaan ja hyysätään pitkälle aikuisuuteen asti.

Aiemmalla sivulla on puhetta lapsen vahvuudesta, heikkoudesta ja reippaudesta. Olen syntynyt '90, olin herkkä ja taiteellinen lapsi. Itku tuli helposti, mutta sen oppi sitten kovettamaan. Äidillä oli vakavia mt-ongelmia oman traumaattisen lapsuutensa takia, ja hän oli välillä sairaalassa M1-lähetteellä eli toisin sanoen pakkohoidossa. Myöhemmin hänellä diagnosoitiin persoonallisuushäiriöitä. Muistan, miten itkin joskus pahaa oloa, äiti oli kotiutunut osastolta ja riehui minulle jostain takin ripustamisesta tai muusta mitättömästä asiasta. Äidillä oli harhoja, että jos hänen takkinsa oli ripustettu alempaan naulakkoon, se tarkoitti että ripustaja halusi tuhota hänet.

No, silloin äidin raivarin ollessa päällä ja minun itkiessä hillitysti, äiti kirkui miten minä en kestä normaalia elämää. Olen niin heikko lapsi, etten elämää kestä, miten minusta onkin tullut tällainen. Nainen, joka itse makasi säännöllisesti lepositeissä ja uhkasi listiä itsensä jokaisesta vastoinkäymisestä, näki lapsensa heikkona. Aikuisena tajusin, miten paljon äiti ja häirintyneet aikuiset yleensäkin projisoivat omaa pahoinvointiaan lapsiin. Helppoja kohteita.

Vierailija kirjoitti:

Mun kaksi 90-luvulla syntynyttä on maistereita, eikä mt-ongelmia. Ehkei kysymyksen vastaus ole kuitenkaan kasvatus..

Maistereitahan on siellä sun täällä pilvin pimein. Eikä ole töitä. Jos lapsesi olisivat niin viisaita (tai äiti) niin olisivat hakeutuneet muuanne opiskelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on aina ollut miete-ongelmia. Sen huomaat jo kun katsot sitä vanhaa Tuntematonta Sotilasta jostain 50-luvulta. Kaikki oli vain ennen normaalia käytöstä. Nykyään kaikelle on jonkin sortin diagnoosi. "Miksi ihminen tekee näin?" "Miksi ihminen on tämmöinen?"

On tuossa perää. Mikä on ylisukupolvista traumasiirtymää (vanhempien malli esim kyvyttömyys puhua suoraan, rehellisesti) ja mikä taas nykyajassa olevaa patologiaa mm pornon vääristynyt käsitys seksuaalisuudesta ja sukupuolten suhteesta. Jotkut ovat sitä mieltä että porno on suunniteltu tuhoamaan rakastava suhde toiseen sukupuoleen, se alistaa tai välineellistää toisen mikä on rakkauden vastakohta.

Moni nainen on jo luovuttanut miesten suhteen kun eivät jaksa pettyä enää. Voiko heitä syyttää. En katso itsekään olevani kenenkään käyttöesine.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään mt-ongelmat diagnosoidaan. Yhteiskunnasta on myös tullut paljon suurempaa tehokkuutta, joustavuutta, nopeutta, feikkaamista ja suoriutumista vaativa joten jos vähänkin on jotain painolastia lapsuudesta tippuu helposti kelkasta. Suunta on äärimmäisen huolestuttava, tätä ei todellakaan jollain pelkillä terapiatakuilla korjata.

Ei, koska länsimainen kulttuuri on henkisesti sairas ja jos kurssia ei saada korjattua, elämme pian täydessä helvetissä. Moni tietää tämän mutta on kovin neuvoton asian suhteen.

Ongelma on rakkaudettomuus. Markkinoiden käyttövoima on osittain ihmisten epävarmuus arvostaan ja jopa itseinho. Miten kauan itsetuhoisuus voi jatkua ennenkuin kaaosvoimat ryöpsähtävät? Millaisia hallintakeinoja näille kehitetään vastavoimiksi?

Syitä on mm. IRC-Galleria, Facebook, Instagram, TikTok, Tinder. Feikkaamisesta ja teennäisyytensä korostamisesta on tullut naurettavuuden sijasta tavaonomaista.

Mielenterveys-, syrjintä-, seksuaalivähemmistö-, hyväksikäyttö- ja vastaavilla marginaaliasioilla haetaan julkisuutta ja vetoapua milloin mihinkin tarpeeseen, ne kun ovat aihepiirejä joiden vastustus tai kyseenalaistaminen on kielletty. Kuten viimeksi tänään joku palomiesnainen meuhkasi radiossa, miten jotkut palomiehet ei vieläkään myönnä että roisi kielenkäyttö on seksuaalista ahdistelua.

Varmaan some ja internet ovat vaikuttaneet paljon. Ennen oli ihan ok olla keskiverto, ihan nätti, ihan fiksu, ihan ok työpaikassa, eikä itseään voinut verrata kuin tuttuihin ja julkisuuden henkilöihin. Nyt melkein kenen tahansa opiskelu ja työhistoria löytyvät LinkedInistä ja perseen kuvat instasta. Tinderissä et kilpaile enää lähibaarin ja kaveriporukan kumppaniehdokkaista, vaan sulla on kymmeniä tuhansia kilpakumppaneita. Jatkuva kilpailu ja itsensä muihin vertaaminen syö sekä miestä, että naista. 

En ole varma onko Suomi koskaan ollut kovin henkisesti terve maa. Olemme pyllistelleet liikaa joka suuntaan ja se näkyy kansamme luonteessa ikävästi.

Aina tunnutaan mentävän laidasta ja äärimmäisyydestä toiseen. Suomalaisuus on velttoa ja laiskaa. Ei näin aina ollut mutta pari viime vuosikymmentä on laskettu alaspäin. Kaikenlainen helppo höpöttely kyllä myy.

No laman peruja. Vapaakasvatus ei muuten ollut muodissa tuolloin, joten ihan turhaan siitä jauhatte.

Vaikka itse elänyt pelon ja vihan ilmapiirissä koko lapsuuden ja nuoruuden ja aikuisiän ei ainakaan mulla mitään mt ongelmia, tasan 90 luvulla syntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Pitkäaikaistyötön 39v nainen.

Vanhemmat olivat aina töissä, eikä minun seurani kiinnostanut.

Kukaan ei kuunnellut, lohduttanut, neuvonut, tai asettanut rajoja.

Ruokaa, vaatteita ja kaunis koti oli, mutta rakkautta en saanut.

Nuoruudessa ajauduin päihde ja rikollisporukoihin.

Nyt 15v elänyt erakkona, kun en apua saa, enkä jaksa kohdata ihmisiä.

Syyllistämistä ja arvostelua saa kuulla vanhemmilta ja terveydenhuollosta, jos haluat keskustella.

Olit siis ainoa lapsi? Tuokin on varmasti yksi ongelma, kun ainoita lapsia on niin paljon varsinkin nykyään. Silloin pitää tukeutua vanhempiin joka asiassa, leikeissä ja seuranpidossa. Ei minunkaan vanhempani erityisesti meidän lasten kanssa ollut, mutta me oltiin keskenämme (ja kavereiden kanssa), kun meitä oli kolme. Suht. normaaleja työssäkävijöitä meistä lapsista vanhempien alkoholismista huolimatta kasvoi.