Lue keskustelun säännöt.
Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?
26.12.2022 |
Töissä ei jakseta käydä, mutta somettaa ja puunata itseään kyllä.
Kommentit (797)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on ainakin pidetty kovaa kuria ja väkivalta on ollut päivittäistä, niin henkisenä kuin fyysisenäkin. Kasa mt-ongelmia tuli, puunata en itseäni jaksa ja somesta Luen vain muiden juttuja. Kavereilla samat meiningit. Olisipa lastensuojelu toiminut paremmin 90- ja 2000- luvuilla.
Tuohon aikaan oli vielä boomerit kasvattamassa ja kuviteltiin että lapsi tarvitsee kuria. Tunnetaidoista ei ymmärretty vielä mitään.
Tunnetaidot ovat: minä, minä, minä. Auta Armias, jos joku vastustaa.
Nuorison tunnetaidot:
Minä olen, minä haluan, minusta tuntuu, minä koen niin, minä tein niin, sitten minä sanoin, minulla on sellainen tunne, minua ahdistaa, minun sukupuolidysforia, minun fobia, minun masennus, minusta tuntuu, minä vatkaan napanöyhtääni, huomaa minut, miksen saa huomiota, missä minun tykkäykset, missä minun kehut, minua ahdistaa.
Tää oli oikeasti osuva kuvaus monista nykynuorista, varsinkin tuo huomiontarve on saanut käsittämättömät mittasuhteet. Surullista mutta totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laman lapset, surullista
Lama oli ysärin alussa. Ysärin jälkipuolisko oli kovaa nousukautta.
Totta, tosin seuraava lama alkoi jo 2007 syksyllä alkaneesta finanssikriisistä, jonka alkaessa 90-luvun puolivälissä syntyneet eivät olleet vielä ehtineet edes pois ala-asteelta. Suomessa talouden syvin pohjakosketus oli 2009, jolloin esim. 1995 syntyneet oli kasiluokalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on ainakin pidetty kovaa kuria ja väkivalta on ollut päivittäistä, niin henkisenä kuin fyysisenäkin. Kasa mt-ongelmia tuli, puunata en itseäni jaksa ja somesta Luen vain muiden juttuja. Kavereilla samat meiningit. Olisipa lastensuojelu toiminut paremmin 90- ja 2000- luvuilla.
Tuohon aikaan oli vielä boomerit kasvattamassa ja kuviteltiin että lapsi tarvitsee kuria. Tunnetaidoista ei ymmärretty vielä mitään.
Tunnetaidot ovat: minä, minä, minä. Auta Armias, jos joku vastustaa.
Nuorison tunnetaidot:
Minä olen, minä haluan, minusta tuntuu, minä koen niin, minä tein niin, sitten minä sanoin, minulla on sellainen tunne, minua ahdistaa, minun sukupuolidysforia, minun fobia, minun masennus, minusta tuntuu, minä vatkaan napanöyhtääni, huomaa minut, miksen saa huomiota, missä minun tykkäykset, missä minun kehut, minua ahdistaa.Tää oli oikeasti osuva kuvaus monista nykynuorista, varsinkin tuo huomiontarve on saanut käsittämättömät mittasuhteet. Surullista mutta totta.
Tämä on oikeastaan laajempi ilmiö kaikkinensa, yhteisöllisyys ei ole suomalaisessa kulttuurissa enää vahvaa vaan individualismia korostetaan. Tämä näkyy ihan kaikilla, mitenköhän monta keskustelua täällä on vaikka viikottain, kuinka vihataan turhaa seurustelua työkavereiden kanssa, kuinka naapurit ovat kauheita jne. Ihmisen perustarve on kuitenkin ryhmään kuuluminen ja kun sitä murennetaan ja kavennetaan esim vain oman perheen piiriin (jos siihenkään), väkisinkin pahoinvointi kasvaa.
Kohtaan työni puolesta paljon nuoria aikuisia, naisia / tyttöjä varsinkin. Moni heistä kantaa liikaa vastuuta, mutta yliedustettuina ovat nuoret, joilla on pohjaton huomion tarve. Mitä jakamattomampi (esim terveydenhuollon vastaanotto), sitä parempi. He eivät halua motivointia omaan vastuuseen, vaan olla toisen suojassa. He haluaisivat nojautua johonkuhun, joka tyynnyttelisi, tietäisi ja osaisi paremmin. Iso vanhemman kaipuu. Tätä sitten haetaan terveydenhuollosta, terapeuteilta, tai ripustaudutaan kumppaniin. Muina hetkinä, kun "vanhempi" ei ole saatavilla, pään täyttää hätä ja paniikki. Itseä ei osata tyynnyttää kun motivaatio niiden taitojen opetteluun on 0 - sehän saattaisi johtaa siihen, että alkaisi pärjätä yksin.
Osa nuorista aikuisista täyttää tyhjyyden tunteen ja minäkuvan hajanaisuuden diagnooseillaan. Mielenterveysongelmasta tulee identiteetti, ja oireilevan roolista pidetään kaksin käsin kiinni. En ole niinkään huolissani näistä nuorista kuin surullinen heidän puolestaan.
Useimmilla on ollut puheiden perusteella vanhemmat, jotka ovat osanneet tarjota katon ja ruoan, mutta lapsen kohtaaminen ja hänen tunteidensa kestäminen on ohitettu tai ulkoistettu päiväkotiin, kouluun, terveydenhuoltoon tai terapioihin. Ihan kuin vanhemmat eivät olisi uskoneet omaan riittävyyteensä, vaikka halusivatkin lapselle kaikkea hyvää. Ylisukupolvista keinottomuutta ja kyvyttömyyttä?
Omassa suvussani on mielenterveysongelmista kärsinyt henkilö, jonka ihan mahtava, herkkä ja tunteva poika olisi hänkin tarvinnut läsnäolevaa vanhempaa. Nyt tämä poika on avoimesti muita ihmisiä (etenkin naisia) halveksiva, tyly ja ylimielinen kolmekymppinen nuorimies. Itselleen sokea, ihan hukassa ja täynnä epäoikeudenmukaisesti kohdellun lapsen loukkaantunutta vihaa, jota ei voi tunnistaa, käsitellä tai kohdistaa palautteeksi kasvuoloista. Tuskallista katseltavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on ainakin pidetty kovaa kuria ja väkivalta on ollut päivittäistä, niin henkisenä kuin fyysisenäkin. Kasa mt-ongelmia tuli, puunata en itseäni jaksa ja somesta Luen vain muiden juttuja. Kavereilla samat meiningit. Olisipa lastensuojelu toiminut paremmin 90- ja 2000- luvuilla.
Tuohon aikaan oli vielä boomerit kasvattamassa ja kuviteltiin että lapsi tarvitsee kuria. Tunnetaidoista ei ymmärretty vielä mitään.
Tunnetaidot ovat: minä, minä, minä. Auta Armias, jos joku vastustaa.
Nuorison tunnetaidot:
Minä olen, minä haluan, minusta tuntuu, minä koen niin, minä tein niin, sitten minä sanoin, minulla on sellainen tunne, minua ahdistaa, minun sukupuolidysforia, minun fobia, minun masennus, minusta tuntuu, minä vatkaan napanöyhtääni, huomaa minut, miksen saa huomiota, missä minun tykkäykset, missä minun kehut, minua ahdistaa.Tää oli oikeasti osuva kuvaus monista nykynuorista, varsinkin tuo huomiontarve on saanut käsittämättömät mittasuhteet. Surullista mutta totta.
Tämä. Emäni meni jopa niin pitkälle että alkoi repimään muita päästä ja heittelemään tavaroilla kohti jos ei muuten saanut huomiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on ainakin pidetty kovaa kuria ja väkivalta on ollut päivittäistä, niin henkisenä kuin fyysisenäkin. Kasa mt-ongelmia tuli, puunata en itseäni jaksa ja somesta Luen vain muiden juttuja. Kavereilla samat meiningit. Olisipa lastensuojelu toiminut paremmin 90- ja 2000- luvuilla.
Tuohon aikaan oli vielä boomerit kasvattamassa ja kuviteltiin että lapsi tarvitsee kuria. Tunnetaidoista ei ymmärretty vielä mitään.
Tunnetaidot ovat: minä, minä, minä. Auta Armias, jos joku vastustaa.
Nuorison tunnetaidot:
Minä olen, minä haluan, minusta tuntuu, minä koen niin, minä tein niin, sitten minä sanoin, minulla on sellainen tunne, minua ahdistaa, minun sukupuolidysforia, minun fobia, minun masennus, minusta tuntuu, minä vatkaan napanöyhtääni, huomaa minut, miksen saa huomiota, missä minun tykkäykset, missä minun kehut, minua ahdistaa.Tää oli oikeasti osuva kuvaus monista nykynuorista, varsinkin tuo huomiontarve on saanut käsittämättömät mittasuhteet. Surullista mutta totta.
Tämä on oikeastaan laajempi ilmiö kaikkinensa, yhteisöllisyys ei ole suomalaisessa kulttuurissa enää vahvaa vaan individualismia korostetaan. Tämä näkyy ihan kaikilla, mitenköhän monta keskustelua täällä on vaikka viikottain, kuinka vihataan turhaa seurustelua työkavereiden kanssa, kuinka naapurit ovat kauheita jne. Ihmisen perustarve on kuitenkin ryhmään kuuluminen ja kun sitä murennetaan ja kavennetaan esim vain oman perheen piiriin (jos siihenkään), väkisinkin pahoinvointi kasvaa.
Tämä. Pahoinvointi kasvaa jos myrkyllisten ihmisten kanssa ei ole tekemisissä.
En usko että ongelmien määrä on kasvanut, niitä ainoastaan diagnosoidaan ja hoidetaan enemmän. Kenties myös ongelmien luonne on muuttunut. Ja herkkyys jäädä sairaslomalle.
Olen itse ollut 3 kuukautta sairaslomalla "masentuneena" – oikeasti kyseessä oli paha uupumus, joka byrokraattisista syistä merkattiin masennukseksi että saisin olla lomalla. Koen että tämä oli aidosti hyödyllinen. Lääkäri olisi kirjoittanut enemmänkin lomaa, mutta ajattelin että työnteko kuntouttaa parhaiten.
Sairasloman ja muiden toimien ansiosta olen kuntoutunut ja isossa kuvassa myös tuottavampi kansalainen, kuin olisin ollut muuten. Opettelin nimittäin pitämään rajani ja en usko uupuvani uudelleen, ellei elämä heitä eteen suuria katastrofeja.
Omat vanhempani ovat myös selvästi olleet välillä hyvin uupuneita. Sairaslomaa he eivät ottaneet / saaneet, harmi kyllä. Paha olo purkautui lapsiin ja olimme välillä aikalailla heitteillä. Tämä on toki tapahtunut varmasti myös aiemmille sukupolville, en tarkoita että olisi jokin erityinen tragedia kyseessä. Valitettavasti hyvin tavallinen, mutta eikö menneiden sukupolvien virheistä kannata oppia?
Mietin jopa, että voisiko joillain tämän keskustelun henkilöillä olla kenties surua tai jopa kateutta siitä, etteivät ole itse saaneet aikanaan tai nykyään apua mielenterveysongelmiinsa. Asenteenne nimittäin muistuttaa aikalailla omaani, ennen kuin nöyrryin siihen että minäkin saatan väsyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taidat tarkoittaa 2000-luvun puolella syntyneitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En usko että ongelmien määrä on kasvanut, niitä ainoastaan diagnosoidaan ja hoidetaan enemmän. Kenties myös ongelmien luonne on muuttunut. Ja herkkyys jäädä sairaslomalle.
Olen itse ollut 3 kuukautta sairaslomalla "masentuneena" – oikeasti kyseessä oli paha uupumus, joka byrokraattisista syistä merkattiin masennukseksi että saisin olla lomalla. Koen että tämä oli aidosti hyödyllinen. Lääkäri olisi kirjoittanut enemmänkin lomaa, mutta ajattelin että työnteko kuntouttaa parhaiten.
Sairasloman ja muiden toimien ansiosta olen kuntoutunut ja isossa kuvassa myös tuottavampi kansalainen, kuin olisin ollut muuten. Opettelin nimittäin pitämään rajani ja en usko uupuvani uudelleen, ellei elämä heitä eteen suuria katastrofeja.
Omat vanhempani ovat myös selvästi olleet välillä hyvin uupuneita. Sairaslomaa he eivät ottaneet / saaneet, harmi kyllä. Paha olo purkautui lapsiin ja olimme välillä aikalailla heitteillä. Tämä on toki tapahtunut varmasti myös aiemmille sukupolville, en tarkoita että olisi jokin erityinen tragedia kyseessä. Valitettavasti hyvin tavallinen, mutta eikö menneiden sukupolvien virheistä kannata oppia?
Mietin jopa, että voisiko joillain tämän keskustelun henkilöillä olla kenties surua tai jopa kateutta siitä, etteivät ole itse saaneet aikanaan tai nykyään apua mielenterveysongelmiinsa. Asenteenne nimittäin muistuttaa aikalailla omaani, ennen kuin nöyrryin siihen että minäkin saatan väsyä.
Ei tuo selitä millään kaikkia ongelmia nykyään. Nähdäkseni nykyvanhemmat ovat paljon enemmän läsnä kuin koskaan aiemmin, ja tukevat enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ehkä liikaakin.
Tänään oli Hesarissa juttu tilaajille laajasta tutkimuksesta, jossa yhdistettiin sosiaalisen median käyttö (no nämä vauva-palstan kaltaiset keskustelupalstat?) pahaan oloon. En ehkä omille lapsilleni aio hankkia älypuhelinta vaan ihan tavallisen... Eikä meillä ole tietokoneita, tabletteja ym. Netissä on paljon negatiivia ja vihaisia ihmisiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tänään oli Hesarissa juttu tilaajille laajasta tutkimuksesta, jossa yhdistettiin sosiaalisen median käyttö (no nämä vauva-palstan kaltaiset keskustelupalstat?) pahaan oloon. En ehkä omille lapsilleni aio hankkia älypuhelinta vaan ihan tavallisen... Eikä meillä ole tietokoneita, tabletteja ym. Netissä on paljon negatiivia ja vihaisia ihmisiä
*Mukaan lukien
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä peräänkuulutetaan vastuun ottamista omasta elämästä, resilienssiä ja sisuuntumista. Voisiko joku tarkentaa, mitä näillä konkreettisesti tarkoittaa? Jotenkin noista kommenteista saa sen kuvan, että sillä tarkoitetaan mielenterveysongelmien hoitamatta jättämistä, armottomuutta itseä kohtaan, katkeroitumista ja ylisukupolvisten ongelmien eteenpäin siirtämistä, mutta varmaan tulkitsen väärin.
Minä kyllä tulkitsen tämän niin, että ei pidä uhriutua ja jäädä märehtimään asioita, joille ei mitään voi, vaan elää elämäänsä. Sitä voi samanaikaisesti hoitaa mielenterveysongelmiaan ja olla tuottava yhteiskunnan jäsen. Kun on mielekästä tekemistä ja elää aktiivista elämää töitä tehden, saa onnistumisen kokemuksia ja siten parantaa omanarvontuntoaan. Kun on riittävästi puuhaa, ei ehdi myöskään vatvoa jokaista tuntemusta ja mielenliikahdusta. Jopa monet ammattipsykologit ovat sitä mieltä, että terapia ei automaattisesti ole hyväksi, vaikka olisikin vaikea tausta. Sairaan tai uhrin identiteetti on todella helppo omaksua, sillä jokainen kaipaa hoivaa, mutta mitä vähemmän itseltään vaatii, sitä vaikeampaa on vastoinkäymisistä päästä yli. Ääripäähän voi yhtä hyvin mennä sekä niin, että on itselleen armoton että liiankin armollinen.
Eli puuhakkuus on merkki vastuun ottamisesta elämässä? No tämä kieltämättä vastaa sitä ajatusmallia, joka omilla 60- ja 70-luvulla syntyneillä vanhemmillani on. Itsensä kiireisenä pitäminen on yleinen tapa vältellä omien tunteiden kohtaamista.
Ja kyllä, käyn töissä, opiskelen ja olen suorittanut koko helvatan elämäni niin kuin vanhempani minulle opettivat. Mutta tuntuu että en kovin pitkään voi jatkaa tätä rataa ja pysyä mieleltäni terveeltä. Katkeruus on jo alkanut hiipiä psyykeen, minkä varmaan tästäkin viestistä huomaa.
Eittämättä kyllä huomaa, että olet katkera ja huomaa myös sen, että vääntelee asioita ihan outoon muotoon. Uhriutumisen ja murehtimiseen välttäminen ei muutu puuhakkuudeksi vaikka kuinka sinusta siltä tuntuu. Sinulla on nyt joku outo ajatusmalli, joka ei ole ihan normaali. No se on kai sinun ristisi ja asioiden näkeminen synkäksi värittyneenä on yksi masennusoire. Mutta ehkä sillekin kannattaisi TEHDÄ jotakin sen sijaan että katkeroituu, ja tämä ei ollut kehotus mihinkään puuhasteluun.
Tuossa aiemmassa viestissä sanotaan että "Kun on riittävästi puuhaa, ei ehdi myöskään vatvoa jokaista tuntemusta ja mielenliikahdusta". Eli aika suoraan sanotaan, että kun on puuhakas, niin saa välteltyä ikävien tunteiden kohtaamisen. Sitä lähinnä kommentoin.
Parempi tuokin on kuin jäädä vellomaan niissä ikävissä tunteissa jatkuvasti. Se tuntuu nimenomaan olevan se ongelma kun asiat ovat pintapuolisesti todella hyvin ja elämä helppoa, niin jää liikaa vapaa-aikaa mietiskellä kaikkea turhanpäiväistä, vahdata turhanpäiväisiä tiktokeja ja somea ja yrittää sitä kautta luoda sisältöä elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko että ongelmien määrä on kasvanut, niitä ainoastaan diagnosoidaan ja hoidetaan enemmän. Kenties myös ongelmien luonne on muuttunut. Ja herkkyys jäädä sairaslomalle.
Olen itse ollut 3 kuukautta sairaslomalla "masentuneena" – oikeasti kyseessä oli paha uupumus, joka byrokraattisista syistä merkattiin masennukseksi että saisin olla lomalla. Koen että tämä oli aidosti hyödyllinen. Lääkäri olisi kirjoittanut enemmänkin lomaa, mutta ajattelin että työnteko kuntouttaa parhaiten.
Sairasloman ja muiden toimien ansiosta olen kuntoutunut ja isossa kuvassa myös tuottavampi kansalainen, kuin olisin ollut muuten. Opettelin nimittäin pitämään rajani ja en usko uupuvani uudelleen, ellei elämä heitä eteen suuria katastrofeja.
Omat vanhempani ovat myös selvästi olleet välillä hyvin uupuneita. Sairaslomaa he eivät ottaneet / saaneet, harmi kyllä. Paha olo purkautui lapsiin ja olimme välillä aikalailla heitteillä. Tämä on toki tapahtunut varmasti myös aiemmille sukupolville, en tarkoita että olisi jokin erityinen tragedia kyseessä. Valitettavasti hyvin tavallinen, mutta eikö menneiden sukupolvien virheistä kannata oppia?
Mietin jopa, että voisiko joillain tämän keskustelun henkilöillä olla kenties surua tai jopa kateutta siitä, etteivät ole itse saaneet aikanaan tai nykyään apua mielenterveysongelmiinsa. Asenteenne nimittäin muistuttaa aikalailla omaani, ennen kuin nöyrryin siihen että minäkin saatan väsyä.
Ei tuo selitä millään kaikkia ongelmia nykyään. Nähdäkseni nykyvanhemmat ovat paljon enemmän läsnä kuin koskaan aiemmin, ja tukevat enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ehkä liikaakin.
Nykyvanhemmat eivät ole kasvattaneet 90-luvulla syntyneitä. Ysärit ovat itse niitä nykyvanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Tänään oli Hesarissa juttu tilaajille laajasta tutkimuksesta, jossa yhdistettiin sosiaalisen median käyttö (no nämä vauva-palstan kaltaiset keskustelupalstat?) pahaan oloon. En ehkä omille lapsilleni aio hankkia älypuhelinta vaan ihan tavallisen... Eikä meillä ole tietokoneita, tabletteja ym. Netissä on paljon negatiivia ja vihaisia ihmisiä
Öö ratkaisisi on siis laittaa lapset kellariin kun et viitsi itse sisäistää ja opettaa heille nykymaailman asioita. Ovat varmaan melko hukassa jos joskus pääsevät aikuisina sieltä kellarista päivänvaloon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko että ongelmien määrä on kasvanut, niitä ainoastaan diagnosoidaan ja hoidetaan enemmän. Kenties myös ongelmien luonne on muuttunut. Ja herkkyys jäädä sairaslomalle.
Olen itse ollut 3 kuukautta sairaslomalla "masentuneena" – oikeasti kyseessä oli paha uupumus, joka byrokraattisista syistä merkattiin masennukseksi että saisin olla lomalla. Koen että tämä oli aidosti hyödyllinen. Lääkäri olisi kirjoittanut enemmänkin lomaa, mutta ajattelin että työnteko kuntouttaa parhaiten.
Sairasloman ja muiden toimien ansiosta olen kuntoutunut ja isossa kuvassa myös tuottavampi kansalainen, kuin olisin ollut muuten. Opettelin nimittäin pitämään rajani ja en usko uupuvani uudelleen, ellei elämä heitä eteen suuria katastrofeja.
Omat vanhempani ovat myös selvästi olleet välillä hyvin uupuneita. Sairaslomaa he eivät ottaneet / saaneet, harmi kyllä. Paha olo purkautui lapsiin ja olimme välillä aikalailla heitteillä. Tämä on toki tapahtunut varmasti myös aiemmille sukupolville, en tarkoita että olisi jokin erityinen tragedia kyseessä. Valitettavasti hyvin tavallinen, mutta eikö menneiden sukupolvien virheistä kannata oppia?
Mietin jopa, että voisiko joillain tämän keskustelun henkilöillä olla kenties surua tai jopa kateutta siitä, etteivät ole itse saaneet aikanaan tai nykyään apua mielenterveysongelmiinsa. Asenteenne nimittäin muistuttaa aikalailla omaani, ennen kuin nöyrryin siihen että minäkin saatan väsyä.
Ei tuo selitä millään kaikkia ongelmia nykyään. Nähdäkseni nykyvanhemmat ovat paljon enemmän läsnä kuin koskaan aiemmin, ja tukevat enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ehkä liikaakin.
Nykyvanhemmat eivät ole kasvattaneet 90-luvulla syntyneitä. Ysärit ovat itse niitä nykyvanhempia.
No, kehityssuunta kasvatuksessa on ollut silloinkin jatkuvasti enemmän ja enemmän läsnä olevaksi, keskustelevammaksi, pehmeämmäksi ja inhimillisemmäksi.
täällä -00 nuori nainen. masentunut olen ollut 12-vuotiaasta asti, ahdistuneisuushäiriö diagnosoitiin 18-vuotiaana. olin koulukiusattu koko peruskoulun ajan, minkä lisäksi vanhemmiltani olen saanut osakseni henkistä ja fyysistä väkivaltaa ikäni.
Vierailija kirjoitti:
Parempi tuokin on kuin jäädä vellomaan niissä ikävissä tunteissa jatkuvasti. Se tuntuu nimenomaan olevan se ongelma kun asiat ovat pintapuolisesti todella hyvin ja elämä helppoa, niin jää liikaa vapaa-aikaa mietiskellä kaikkea turhanpäiväistä, vahdata turhanpäiväisiä tiktokeja ja somea ja yrittää sitä kautta luoda sisältöä elämään.
Tämä pätee varmasti pikkuongelmiin ja arjen turhautumisiin. Sen sijaan suuremmissa ongelmissa ongelmien pakoilu tekemiseen vain pahentaa tilannetta ja alkaa aiheuttaa sekä fyysisiä, että henkisiä vaivoja. Kultainen keskitie on paras, sopivasti tekemistä ja siihen päälle ongelmien kohtaamista ja käsittelyä sopivassa mittakaavassa. Ei vellomista, muttei kieltämistäkään.
Vierailija kirjoitti:
Kohtaan työni puolesta paljon nuoria aikuisia, naisia / tyttöjä varsinkin. Moni heistä kantaa liikaa vastuuta, mutta yliedustettuina ovat nuoret, joilla on pohjaton huomion tarve. Mitä jakamattomampi (esim terveydenhuollon vastaanotto), sitä parempi. He eivät halua motivointia omaan vastuuseen, vaan olla toisen suojassa. He haluaisivat nojautua johonkuhun, joka tyynnyttelisi, tietäisi ja osaisi paremmin. Iso vanhemman kaipuu. Tätä sitten haetaan terveydenhuollosta, terapeuteilta, tai ripustaudutaan kumppaniin. Muina hetkinä, kun "vanhempi" ei ole saatavilla, pään täyttää hätä ja paniikki. Itseä ei osata tyynnyttää kun motivaatio niiden taitojen opetteluun on 0 - sehän saattaisi johtaa siihen, että alkaisi pärjätä yksin.
Osa nuorista aikuisista täyttää tyhjyyden tunteen ja minäkuvan hajanaisuuden diagnooseillaan. Mielenterveysongelmasta tulee identiteetti, ja oireilevan roolista pidetään kaksin käsin kiinni. En ole niinkään huolissani näistä nuorista kuin surullinen heidän puolestaan.
Useimmilla on ollut puheiden perusteella vanhemmat, jotka ovat osanneet tarjota katon ja ruoan, mutta lapsen kohtaaminen ja hänen tunteidensa kestäminen on ohitettu tai ulkoistettu päiväkotiin, kouluun, terveydenhuoltoon tai terapioihin. Ihan kuin vanhemmat eivät olisi uskoneet omaan riittävyyteensä, vaikka halusivatkin lapselle kaikkea hyvää. Ylisukupolvista keinottomuutta ja kyvyttömyyttä?
Omassa suvussani on mielenterveysongelmista kärsinyt henkilö, jonka ihan mahtava, herkkä ja tunteva poika olisi hänkin tarvinnut läsnäolevaa vanhempaa. Nyt tämä poika on avoimesti muita ihmisiä (etenkin naisia) halveksiva, tyly ja ylimielinen kolmekymppinen nuorimies. Itselleen sokea, ihan hukassa ja täynnä epäoikeudenmukaisesti kohdellun lapsen loukkaantunutta vihaa, jota ei voi tunnistaa, käsitellä tai kohdistaa palautteeksi kasvuoloista. Tuskallista katseltavaa.
Tunnistan tästä tekstistä oman pikkusiskoni (syntynyt -94) kavereita. Olen itse -87 syntynyt ja vanhempani tosiaan tekivät vielä iltatähden ja pistin jo nuorena merkille, kuinka iso ero 94-syntyneissä oli verratessani itseni ikäisiin.
Näin jälkeen päin ajateltuna tuntui, että tuo ikäpolven lapset jotenkin kummallisella tavalla sekä laiminlyötiin että ylihuollettiin. Vanhemmat kommunikoivat tosi vähän lapsilleen ja sekin kommunikointi oli jotenkin tunnekylmää ja ylhäältä alaspäin tapahtuvaa. Toisaalta nämä samat vanhemmat tappelivat koululla mikäli lapsi sai palautetta tai huonon numeron ihan syystäkin, hoitivat kaikki asiat lapsen puolesta sen sijaan, että olisivat opettaneet lapsia itse tekemään jne. Ikään kuin oman kodin sisällä lapsi oli "pakollinen paha" ja kodin ulkopuolella täydellinen ja uniikki yksilö, jonka tarpeisiin maailman olisi pitänyt vastata täydellisesti. Tähän ristiriitaiseen kotimalliin lisätään syntyminen laman runtelemaan maahan, työ- ja opiskeluelämän muutokset ja muut yhteiskunnalliset ilmiöt ja muutokset.
Samalla hyvinvointi on lisääntynyt ja mahdollistanut yksilön keskittymisen jopa haitallisessa määrin itseensä ja omiin tarpeisiinsa. Uskon, että moni todellakin takertuu diagnooseihinsa siinä pelossa, että muuten täytyisi hyväksyä olevansa ihan tavallinen ihminen, jonka arkeen kuuluu paljon epämiellyttäviä ja ankeita vastuita.
Toisaalta, samalla uskon, että nämä nuoret jotka ovat uskaltaneet hakea apua ongelmiinsa ja päässeet niistä ylös, kasvattavat taas yhden edeltäjiään fiksumman sukupolven. Nämä tulevat vanhemmat ovat tehneet töitä itsensä kanssa ja pystyvät suhtautumaan omaan jälkikasvuunsa huomattavasti tasapainoisemmin kuin omat vanhempansa. Minun ikäisenihän usein havahtuvat oman kotinsa epäterveisiin piirteisiin vasta omien lasten myötä ja selvästi vanhemmat uskovat, ettei heidän sukupolvellaan ollut mitään ongelmia, koska ne viralliset diagnoosit puuttuvat.
Nyt on paha mieli.