Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?

Olen -90-luvun puolessa välissä syntynyt, ja omat mt-ongelmat johtuivat koulukiusaamisesta sekä myöhemmässä vaiheessa paljastuneet vanhempieni väliset väkivaltaiset riidat. Siihen päälle vielä hyvin toksinen suhde, joka minulla teininä oli.

10 vuotta sitten en jaksanut tehdä masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön takia yhtään mitään. Toinen aste jäi tuolloin kesken. Vasta vuosia myöhemmin kun pääsin psykoterapiaan, olen päässyt jaloilleni.

Nykyisin on työ, korkeakouluopinnot menossa ja parisuhteessa. Lapsuus oli hyvä, mutta myöhemmässä vaiheessa kun vanhempien väliset konfliktit paljastui, särkyi mielikuva siitä "onnellisesta perheestä".

Vierailija kirjoitti:

Suuret ikäluokat ovat suurimmaksi osaksi syypää omien lastensa ja omien lastensa epäonnistuneen kotikasvatuksen kautta myös lastenlastensa ongelmiin.

1940- ja 1950-luvulla syntyneet suuret ikäluokat ovat surkeimpia äitejä ja isiä ikinä! Suurten ikäluokkien lapset ovat kasvaneet kodeissa, joissa on epäempaattinen, turvaton, vinoutunut, sairas ja tunnekylmä ilmapiiri. Vain raha puhuu. Kulissit on kodin ulkopuolella pidettävä pystyssä, vaikka perheenjäseniltä menisi terveys ja henki. Oman kodin ongelmista ei saa huudella kodin ulkopuolella. Sairasta!!!

Suuret ikäluokat ovat pääosin hyväksyneet lapsiin kohdistuvan henkisen ja fyysisen väkivallan, laiminlyönnin ja kaltoinkohtelun. Joitakin myönteisiä poikkeuksia on, että kotona on ollut turvallinen ilmapiiri. Kaikkia lapsia ei ole kotona laiminlyöty, kaltoinkohdeltu, kuritettu, lyöty, piiskattu ja piesty. Suurten ikäluokkien kodeissa on vallinnut henkisen ja fyysisen väkivallan uhka ja väkivalta.

Vielä 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla äideillä, isillä, sukulaisilla, koulujen opettajilla ja rehtoreilla ja yleensäkin aikuisilla ihmisillä on ollut lähes rajaton valta suhteessa alaikäisiin ja puolustuskyvyttömiin lapsiin. Lasten ruumiillinen kuritus on kielletty Suomessa lailla vasta 1980-luvulla. Suuret ikäluokat ovat pääosin ilkeitä ja katkeria ihmisiä ja tunnekylmiä ja epäempaattisia narsisteja.

Kuvailemasi kasvatustapa ei syntynyt 50-luvulla vaan oli käytössä koko tunnetun historian ajan. Nykyisinkin se on käytössä käytännössä koko maailmassa pois lukien osa länsimaista.

Suuressa osassa Länsi-Euroopan maistakin ruumiillinen kuritus on nykyisinkin laillista.

Sanoituskulttuuri missä aikuisilta on viety valta lasten suhteen on hyvin tuore ja pienen piirin keksintö.

Ongelmat ovat kasautuneet, koska lapsena jo opetettiin, että avun hakeminen on heikkoutta ja tiettyjä asioita ei tule koskaan mennä valittamaan lääkärille tai muuten valkotakit hakevat lukkojen taakse. Ylipäänsä opetettiin, ettei koskaan tee mitään oikein kuitenkaan, jolloin häpeä on sisäistetty jo niin hyvin aikuisuuteen mennessä, että avun hakeminen itselleen on äärimmäisen vaikeaa.

Kun ei uskalla puhua mistään, niin voi jäädä esimerkiksi seksuaaliset hyväksikäytöt ilmoittamatta poliisille, masennuksesta ei uskalla mainita terkkarilääkärille, puolison väkivaltaisuus lakaistaan vain maton alle häpeän takia jne. Tätä kun jatkuu vuosikausia, niin jossain kohtaa mieli romahtaa, eikä jaksa enää.

Vierailija kirjoitti:

Olen - 95 syntynyt ja tunnistan kyllä ilmiön. Olen ollut masennuksen takia usein saikulla. Kärsin itsetuhoisista ajatuksista ja unettoomudesta. Lapsuuteni ei ollut kummoinen yh-äidin kanssa, osa ongelmista kumpuaa sieltä.

Tunnistat ilmiön mutta tunnistatko sitä, että lapsuutesi ei ole erityisen poikkeuksellinen siinä mielessä, että se kertoisi sinun ikäluokastasi jotain, joka ei olisi yleistettävissä edeltäviin ikäluokkiin tai muiden maailman maiden nuorten kokemuksiin? Kyse ei ole vaikeista kokemuksista sinänsä vaan resilienssistä. Alkoholismia, köyhyyttä, tunnekylmyyttä, väkivaltaa ja nöyryyttämistä ovat kaikki sukupolvet kokeneet, ja monissa maissa kasvatusihanteet ovat edelleen sellaisia kuin ne olivat 70 vuotta sitten Suomessa. Vanhemmuus, josta Suomessa traumatisoidutaan, on edelleen normi monin paikoin maapallolla. Silti jossain Intiassa tai Keniassa ei ole vastaavassa mittakaavassa nuorilla mielenterveysongelmia. Mikä suomalaisessa ja ehkä laajemmin länsimaisessa yhteiskunnassa aiheuttaa sen, että haasteet, joista ennen selvittiin, lamauttavat nykyään nuoret?

Vierailija kirjoitti:

Mun kaksi 90-luvulla syntynyttä on maistereita, eikä mt-ongelmia. Ehkei kysymyksen vastaus ole kuitenkaan kasvatus..

Ei olekaan. Ei liity kasvatukseen paljoakaan, aloittaja on vaan liian tyhmä ja vanha sen ymmärtääkseen.

Vierailija kirjoitti:

On paljon maita, missä etäopetus on täysin normaalia mm. Australiassa. Suomessakin kannattaisi vähentää lähiopetuspäiviä mm. maaseudulla.

Todellakin. Mikään järki körötellä tuntia bussissa aamuin illoin ja jöröttää pysäkillä 5min-1h, riippuen miten bussi pääsee teillä liikkumaan. Koulussa opetus niin minimissä, että saman oppisi kirjasta kotona.

2-3 lähipäivää riittäisi viikossa oikeaa opetusta tai sitten nekin etänä. Loput pystyy tekemään itse. Maaseuduille liikkaopet vetämään liikunnat kylätalojen pihoille, jos jotain opetettavaa on. Köksät ja kässät hoituu maalla kotonakin ja jos ei hoidu, se porukka lähitunneille.

Koulut ovat kai enemmän sillä tasolla, kuin päiväkerhot ennen.

Vierailija kirjoitti:

Kun ei uskalla puhua mistään, niin voi jäädä esimerkiksi seksuaaliset hyväksikäytöt ilmoittamatta poliisille, masennuksesta ei uskalla mainita terkkarilääkärille, puolison väkivaltaisuus lakaistaan vain maton alle häpeän takia jne. Tätä kun jatkuu vuosikausia, niin jossain kohtaa mieli romahtaa, eikä jaksa enää.

Suomesta on kehittynyt ilmiantoyhteiskunta eikä omista ongelmista enää uskalleta puhua, koska mistä vain voi tulla lasu, elsu, huoli-ilmo yms.

Vierailija kirjoitti:

Ongelmat ovat kasautuneet, koska lapsena jo opetettiin, että avun hakeminen on heikkoutta ja tiettyjä asioita ei tule koskaan mennä valittamaan lääkärille tai muuten valkotakit hakevat lukkojen taakse. Ylipäänsä opetettiin, ettei koskaan tee mitään oikein kuitenkaan, jolloin häpeä on sisäistetty jo niin hyvin aikuisuuteen mennessä, että avun hakeminen itselleen on äärimmäisen vaikeaa.

Kun ei uskalla puhua mistään, niin voi jäädä esimerkiksi seksuaaliset hyväksikäytöt ilmoittamatta poliisille, masennuksesta ei uskalla mainita terkkarilääkärille, puolison väkivaltaisuus lakaistaan vain maton alle häpeän takia jne. Tätä kun jatkuu vuosikausia, niin jossain kohtaa mieli romahtaa, eikä jaksa enää.

Onko tämä sinusta nimenomaan siis 90-luvun puolivälissä syntyneiden kokemusmaailmaa kuvaava ilmiö? Tätä edeltävillä sukupolvilla ei vastaavia kokemuksia ole?

Vierailija kirjoitti:

Olen - 95 syntynyt ja tunnistan kyllä ilmiön. Olen ollut masennuksen takia usein saikulla. Kärsin itsetuhoisista ajatuksista ja unettoomudesta. Lapsuuteni ei ollut kummoinen yh-äidin kanssa, osa ongelmista kumpuaa sieltä.

 Noin ollu kautta aikain. Varmaan samanmoisista ajatuksista kärsiny noin 50 miljoonaa ihmistä tähän päivään. Et ole yksin. Kyse on siitä ymmärrätkö et on vain yksi elämä ja otatko vastuun siitä 

Kyse ei ole vanhemmista tai muustakaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon kanssa ihmetellyt sitä, että someen jaksetaan omaa pärstää kuvata vaikka kuinka, mutta muuten ei tunnuta kestävän mitään. Uuvutaan opiskeluissa ja töissä. Tämä ei tietenkään koske kaikkia, mutta hyvin monia kyllä.

Mä taas en ymmärrä mikä tässä yhtälössä on hämmentävää. Oman pärstän someen kuvaaminen ei vie juurikaan energiaa, ei tarvitse edes lähteä omasta kodista tai oikeasti kohdata ketään. On fyysisesti ja henkisesti etäällä ja turvassa muilta. Samalla voi ilmaista itseään, kokea onnistumisen kokemuksia hyvästä kuvasta tai kivasta kommentista jne. Töissä ja opiskeluissa on ihan eri meiningit, paineet ja stressit mitkä uuvuttaa.

Olen siis itse tuota ikäluokkaa. En käytä somea, mutta uupumusta ja masennusta olen kokenut. Pystyn myös eläytymään toisen ihmisen asemaan, vaikka toimisin itse eri tavalla. Suosittelen muillekin tällaisen harjoittelemista.

En ihan mene kategoriaan, koska oon syntynyt -99, mutta minäpä kerron miten kasvatettiin. Vaatimustaso esimerkiksi koulussa menestymisen suhteen oli alimmilta luokilta asti tosi tiukka. Ysiä huonommista numeroista tuli syyllistämiset ja haukut. Ei kehuttu koskaan mitään tekemistä, vain ulkonäköä. Kun onnistui niin siitäkään ei kehuttu, ei vaan tullut niitä haukkuja. Myöskään itsestään ei saanut olla ylpeä.

Kaiken piti kuitenkin esittää olevan aina hyvin, ihan sama mitä kotona tapahtui. Kulissit piti pitää kunnossa. Korostettiin myös lapsille kuinka hyvin meidän perheessä oli asiat ja siitä pitää olla kiitollinen, kuulemma muut lapset saa turpaansa(muiden kirjoitusten perusteella saattoi olla tottakin). Toisaalta myös korostettu sitä, ettei hyvinvointivaltio kestä ikuisesti vaan jokainen on vastuussa omasta elämästään. Kaikesta piti kuitenkin olla kokoajan niin saatanan kiitollinen. Kun onhan se lottovoitto syntyä suomeen(jossa lapset ja naiset ajetaan jouluyönä pihalle pakoon yms.).

Onko se ihme, että sellaisessa hemmetin kulissielämässä hajoaa pää? Ei se, että kaiken esitetään olevan niin ihanaa tullut omalle ikäluokalleni vasta somen kautta. Se ilmenee toki siellä juu, mutta se täydellisyyteen pyrkiminen muiden silmissä on ollut osa meidän identiteettiä jo ihan pienestä lapsesta. Ja sanaton kilpailu. Vain toista kehutaan, mutta samaan aikaan yritetään itse olla paras. Siitä pitää kuitenkin olla hiljaa.

Tässä ketjussa minua ihmetyttää kummallinen historiattomuus. Ihan kuin nykyiset keski-ikäiset ja sitä vanhemmat olisivat eläneet jossain onnelassa sekä yhteiskunnallisten olojen (turvallisuus, työllisyys) että vaikkapa lapsuudenkokemusten suhteen. Miten huonosti pitää historiaa tuntea kuvitellakseen, että haitallinen vanhemmuus on nykyajan ilmiö? Kuvauksia lasten kohtelusta menneisyydessä on kuitenkin vaikka kuinka paljon ihan jo kirjoissa ja elokuvissakin.

Teoriatasolla ihaillaan mummoja ja pappoja, jotka ovat vaikeasta elämästä huolimatta päässeet eteenpäin, mutta oman elämän merkittävästi vähäisemmät vastoinkäymiset ovat aivan validi syy uhriutua ja olla ottamatta vastuuta omasta elämästään. Kyllähän jokaisen sukupolven kuuluu tehdä isän- ja äidinmurha, mutta se, että ikävien lapsuuden kokemusten aiheuttama turhautuminen ei kanavoidu "minä näytän niille" -asenteeseen vaan sängyn pohjalla uikuttamiseen, on uusi ilmiö.

Vierailija kirjoitti:

Olen - 95 syntynyt ja tunnistan kyllä ilmiön. Olen ollut masennuksen takia usein saikulla. Kärsin itsetuhoisista ajatuksista ja unettoomudesta. Lapsuuteni ei ollut kummoinen yh-äidin kanssa, osa ongelmista kumpuaa sieltä.

kakara ei muista edes Estonian uppoamista eikä Lahden piiritystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen - 95 syntynyt ja tunnistan kyllä ilmiön. Olen ollut masennuksen takia usein saikulla. Kärsin itsetuhoisista ajatuksista ja unettoomudesta. Lapsuuteni ei ollut kummoinen yh-äidin kanssa, osa ongelmista kumpuaa sieltä.

kakara ei muista edes Estonian uppoamista eikä Lahden piiritystä.

Lueppa tuo viestisi. Varmasti eivät ole 30-50 -luvulla syntyneet puhuneet nuoremmilleen noin. Te 60-70 luvulla olette syypää nuorten aikuisten ongelmiin. Tuo teidän katkeran kitkerä ilkeä ja pilkaava puhetapa ei ole sopinut lasten kehitykselle. Haitallisempaa kuin fyysinen väkivalta. Ottakaa vastuuta saatanan vellihousut. Kaiken olette itse saaneet ihan vain sillä, että olette niitä töitä kysyneet ja koulun käyneet. Sitten haukutte lastenne ikäluokkaa kun olette itsekkyyttänne ne pilanneet. Ei ne kestä aikuisenakaan teidän haukkuja samalla tavalla kun ei lapsena päässyt takianne sitä tervettä itsetuntoa syntymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älypuhelin ja some on suurimmat syyt masennukseen. Lisäksi vielä ongelmakeskeinen kulttuuri, jossa palkitaan erityishuomiolla ja -järjestelyllä ongelmaiset. Esimerkiksi koulussa saa hyysäystä ja helpotusta, kun vähän vinkkaa että ahdistaa tai masentaa. Ruokitaan ilmiötä, ja jätetään terveet huomiotta.

Nimenomaan. Ns. normaali ei ole enää mitään. Hän on näkymätön. Vaikka kuinka hyvin hoitaisi hommansa. Lopulta jos uupuu, onkin jotain. Haluaako takaisin normaaliksi? Niinpä.

Sama sukupuolen ja seksuaalisuuden kanssa. Kikkaillaan niillä jotta saadaan huomiota, koska kaikki poikkeavat ja oudot tyypit on rohkeita ja erityisiä ja heitä kuunnellaan. Tavallinen hetero jolla ei ole häilyvyyttä sukupuoli-identiteetissä ja joka ei koe tulleensa koskaan alistetuksi tai syrjityksi on vaan tylsä tyyppi, josta ei kukaan kiinnostu.

Vierailija kirjoitti:

Mun kaksi 90-luvulla syntynyttä on maistereita, eikä mt-ongelmia. Ehkei kysymyksen vastaus ole kuitenkaan kasvatus..

Otantasi on aivan onnettoman pieni voidaksesi vetää siitä minkäänlaisia johtopäätöksiä saati yleisyyttä, kuten teit juuri ymmärtämättömyyttäsi.

Saat anteeksi, kun palaat aidon tilastotutkimuksen kanssa palstalle. Mutut voi tunkea sinne missä pippuri kasvaa, arvoton kommenttisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaksi 90-luvulla syntynyttä on maistereita, eikä mt-ongelmia. Ehkei kysymyksen vastaus ole kuitenkaan kasvatus..

Otantasi on aivan onnettoman pieni voidaksesi vetää siitä minkäänlaisia johtopäätöksiä saati yleisyyttä, kuten teit juuri ymmärtämättömyyttäsi.

Saat anteeksi, kun palaat aidon tilastotutkimuksen kanssa palstalle. Mutut voi tunkea sinne missä pippuri kasvaa, arvoton kommenttisi.

Vanhemmat aina kuvittelevat tuntevansa lastensa asiat kuin omat taskunsa. Minä en ainakaan ole eläissäni puhunut pääni sisäisistä ongelmista vanhemmilleni. He eivät edes tiedä minun olleen sairaslomalla masennuksen takia saati käyvän nykyään kelatuetussa terapiassa. Enkä aio ikinä kertoa heille mitään. Voivat hautaan asti kuvitella minun olleen ihan terve päästäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen - 95 syntynyt ja tunnistan kyllä ilmiön. Olen ollut masennuksen takia usein saikulla. Kärsin itsetuhoisista ajatuksista ja unettoomudesta. Lapsuuteni ei ollut kummoinen yh-äidin kanssa, osa ongelmista kumpuaa sieltä.

kakara ei muista edes Estonian uppoamista eikä Lahden piiritystä.

Lueppa tuo viestisi. Varmasti eivät ole 30-50 -luvulla syntyneet puhuneet nuoremmilleen noin. Te 60-70 luvulla olette syypää nuorten aikuisten ongelmiin. Tuo teidän katkeran kitkerä ilkeä ja pilkaava puhetapa ei ole sopinut lasten kehitykselle. Haitallisempaa kuin fyysinen väkivalta. Ottakaa vastuuta saatanan vellihousut. Kaiken olette itse saaneet ihan vain sillä, että olette niitä töitä kysyneet ja koulun käyneet. Sitten haukutte lastenne ikäluokkaa kun olette itsekkyyttänne ne pilanneet. Ei ne kestä aikuisenakaan teidän haukkuja samalla tavalla kun ei lapsena päässyt takianne sitä tervettä itsetuntoa syntymään.

Väärin. Meidän ikäluokka on tehnyt ahkerasti oikeaa työtä toisin kuin nämä nykykakarat, jotka valittavat kaikesta ja jokainen haluaa olla joku helvetin tubettaja tai somettaja.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän syy ole loppujen lopuksi ole että myydään lääkkeitä .Ihmisten mielestä on tehty kauppatavaraa. 

Kuulin eräältä , joka toimii nuorten kanssa, että nuoret "shoppailevat" diagnooseja, jotta saavat enemmän Kelan tukia.

Tähän on menty nyky-yhteiskunnassa. Enää ei ymmärretä, että lapset ja nuoret ovat normaaleja , vaikka eivät olekaan kaikki samanlaisia.

Sossutädit, psykologit ja muut hyysääjät ovat myrkkyä nyky Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen - 95 syntynyt ja tunnistan kyllä ilmiön. Olen ollut masennuksen takia usein saikulla. Kärsin itsetuhoisista ajatuksista ja unettoomudesta. Lapsuuteni ei ollut kummoinen yh-äidin kanssa, osa ongelmista kumpuaa sieltä.

kakara ei muista edes Estonian uppoamista eikä Lahden piiritystä.

Lueppa tuo viestisi. Varmasti eivät ole 30-50 -luvulla syntyneet puhuneet nuoremmilleen noin. Te 60-70 luvulla olette syypää nuorten aikuisten ongelmiin. Tuo teidän katkeran kitkerä ilkeä ja pilkaava puhetapa ei ole sopinut lasten kehitykselle. Haitallisempaa kuin fyysinen väkivalta. Ottakaa vastuuta saatanan vellihousut. Kaiken olette itse saaneet ihan vain sillä, että olette niitä töitä kysyneet ja koulun käyneet. Sitten haukutte lastenne ikäluokkaa kun olette itsekkyyttänne ne pilanneet. Ei ne kestä aikuisenakaan teidän haukkuja samalla tavalla kun ei lapsena päässyt takianne sitä tervettä itsetuntoa syntymään.

Väärin. Meidän ikäluokka on tehnyt ahkerasti oikeaa työtä toisin kuin nämä nykykakarat, jotka valittavat kaikesta ja jokainen haluaa olla joku helvetin tubettaja tai somettaja.

Niin olette kun olette niitä töitä saaneet. Olisit kiitollinen siitä, että töitä on riittänyt. Mutta kun et ymmärrä olla kun pidät sitä jonain itsestäänselvyytenä. Minun ikäluokalleni se ei ole itsestäänselvyys. Vaikea sitä onkin sinun varmaan ymmärtää kun itselle on tuotu työpaikka nokan eteen. Itse hain vuoden ajan mukamas hyvin työllistävää työpaikkaa(vaatii yliopistokoulutuksen) ennen kuin tärppäsi. Niillä aloilla joissa työllistyminen oikeasti vaikeaa saa hakea vuosia, eikä ehkä siltikään saa töitä.