Lue keskustelun säännöt.
Miten nämä 90- luvun puolivälissä syntyneet on kasvatettu, kun joka toisella on mielenterveysongelmia?
26.12.2022 |
Töissä ei jakseta käydä, mutta somettaa ja puunata itseään kyllä.
Kommentit (797)
Voisiko syynä olla 60-70 -luvulla syntyneiden vastuuttomuus? He syyttävät omista ongelmistaan vanhempiaan. Lastensa ongelmat taas ovat heidän mielestään lastensa syytä. He eivät itse ole syyllisiä mielestään mihinkään. Vanhempansa ovat julmia, koska sota traumatisoi heidät ja uusi sukupolvi on heidän mielestään vätys, koska he eivät ainakaan tehneet mitään väärin. Heillä itsellään ei ole mihinkään osaa eikä arpaa. Heille vain tapahtuu kaikki paha muiden sukupolvien toimesta. Lapsella ollut sitten liian suuri vastuu kun on joutunut ottamaan vastuun paitsi itsestään niin myös vanhemmastaan tunnetasolla? Siitä mielenterveysongelmat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väitän, että yksi suuri syy mielenterveysongelmiin on jatkuvan tietoisen tavoitteellisuuden ja itsereflektion vaatimus. Jo varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmaan on kirjattu se, että toiminnan pitää olla aina tavoitteellista ja lasten on reflektoitava omaa oppimistaan, toki ikään sopivalla tavalla. Joka tapauksessa jatkuvaan itsetarkkailuun ja -arviointiin ohjataan jo hyvin pienestä lapsesta alkaen.
Koskaan ei olla vain läsnä hetkessä ja nautita, vaan aina on jokin tavoite, suunnitelma ja itsereflektio.
Tämä läpäisee koko koulutusputken lukioon ja yliopistoon asti, jossa tehdään henkilökohtaisia opintosuunnitelmia ja yhä suurempi osa ajasta menee suunnitteluun, suunnitelman ylläpitämiseen ja tarkistamiseen ja itsetarkkailuun substanssitiedon omaksumisen sijaan.
Niinpä nykynuoret tarkkailevat itseään neuroottisesti, asettavat tavoitteita eivätkä niissä pysy tai jos pysyvätkin, joutuvat sitten arvioimaan tuloksia ja asettamaan seuraavia tavoitteita ja kaiken aikaa tekemään metatyötä. Tämä on se syy, miksi me olimme niin paljon onnellisempi 80-luvulla. Silloin tehtiin asioita, mutta ei kaiken aikaa tiedostuttu asioiden tekemisestä ja arvioitu, miten voisin tehdä tämän vielä paremmin.
Johtuisiko ongelma ainakin osittain siitä, että lapsesta asti tuijotetaan yötäpäivää tietokonetta/kännykkää ja myöhemmällä iällä pidetään olo virkeänä energiajuomilla?
Vierailija kirjoitti:
Oon -91. vanhemmat teki mut koska "pakko oli ainakin yksi lapsi tehdä".
Tunsin aina olevani ylimääräinen ja tiellä. Lisänä henkinen ja fyysinen väkivalta. Some, tietokoneet ym ei liity tähän mitenkään.
Niinpä. 1990-luvulla syntyneet ovat niitä ensimmäisiä, jotka ovat syntyneet siksi että heidät on haluttu maailmaan. 70-luvulla lapsia vielä vaan tuli, ja suuria ikäluokkia nyt plopsahteli ohimennen maailmaan kuin plussapisteitä. 😀 Siinäkin nuoriso on päässyt helpommalla kuin muut. Toivottavasti muistat olla kiitollinen siitä, että sinulla on jo (toisin kuin vanhemmillasi) vapaus valita saatko lapsia vai et.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat sukupolvet tuhonneet suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Kyllähän se vähän masentaa
Se hyvinvointiyhteiskunta rapautuu tai rapautuu juuri siksi, että liian moni alkoi masentelemaan kotona, ei tee mitään systeemin eteen mutta vaatii siltä sitä sun tätä. Yhteiskunta ei ole mikään abstrakti Kela vaan yhteiskunta olemme sinä ja minä. Toivottavasti annat minulle ainakin sen verran kuin vaadit minulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No se 50-70-lukujen sukupolvi heidät on kasvattanut, eli ap on varmaan sitä samaa. Syyttäkää itseänne vaan.
N38
Voivoi sinua, se 50-luvulla syntyneiden sukupolvi sai omia kaiken se karmeuden, mitä sota toi tullessaan. Isät ja äidit traumatisoituneita kun pelko hallitsi koko kansakuntaa. Kaikesta oli puutetta ja ruoka yhtä perunaa.
Ihan pikkasen nyt historian kertausta, pliis!
Itse syntynyt -92 ja varhaiskasvatus ainakin oli hyvin traumatisoivaa. Jouduin kerran vaihtamaan paikkaa koska minua kiusattiin ja hakattiin. Seuraavassa paikassa minua kiusasi ja kirjaimellisesti seksuaalisesti ahdisteli yksi poika ( tiedä mitä hänellekki oltiin tehty ) ja siihen ei puututtu edes ala-asteella johon jouduimme samaan luokkaan koska pojat on poikia. Näin ainakin opin ettei ulkopuolisiin ole mitään luottamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse syntynyt -92 ja varhaiskasvatus ainakin oli hyvin traumatisoivaa. Jouduin kerran vaihtamaan paikkaa koska minua kiusattiin ja hakattiin. Seuraavassa paikassa minua kiusasi ja kirjaimellisesti seksuaalisesti ahdisteli yksi poika ( tiedä mitä hänellekki oltiin tehty ) ja siihen ei puututtu edes ala-asteella johon jouduimme samaan luokkaan koska pojat on poikia. Näin ainakin opin ettei ulkopuolisiin ole mitään luottamista.
Varhaiskasvatus tuli vasta vuonna 2015 eli aika vanhana olet ollut varhaiskasvatettavana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Remmissä ei nähty ennen mitään vikaa vaikka kaikki olivat sitä lapsena saaneet.
Väärin. Sen suosio ei ikinä olisi voinut ylipäänsä lähteä laskuun, ellei osa sitä saaneista olisi nähnyt siinä vikaa. Muutenhan kaikki olisivat jatkaneet omien lastensa kanssa samalla tavalla.
Itse sain remmiä (harvinaisissa ääritilanteissa, ehkä luokkaa kerran joka toinen vuosi) enkä ikinä ilman syytä. Silti on vain harvoja asioita, joihin olen nykyhetkessä tyytyväisempi kuin siihen, että siitä on päästy. Minulla sentään oli muissa suhteissa rakastavat, huolehtivat ja kannustavat vanhemmat, ja silti on jäänyt painamaan huonoja muistoja asiasta. En ihmettele miten sitten jollakulla jolla on huonot vanhemmat.
Kuri on osa rakkautta. Juuri tuo on vikana nykyajattelussa että kuri nähdään vihamielisenä ja sortavana toimintana.
Vitsa tai remmi olivat käytössä vuosituhannet.
Meidän tätien aikaan peruskoulusta saattoi häiriköivän oppilaan määräajaksi erottaa. Nykyään mussukoille ei voi sitäkään tehdä.
Kuri on tärkeää. Tässä keskustelussa nyt menee kovasti sekaisin kuri ja fyysinen kuritus. Ei se kuri mitenkään poissulje lempeyttä vaan ne käyvät hyvin yhdessä käsi kädessä. Ei kukaan paitsi joku ketjun pakolllinen trolli ole haikailemassa fyysistä kuritusta takaisin. Mutta juuri siinä kasvatus on mennyt käteen, kun ajatusmaailmassa kuri = kuritus.
Kuria ja järjestystä voi pitää muutenkin kuin lyömällä. Fyysistä kurittamista ei käytetä rangaistuskeinona missään muussakaan yhteydessä, joten ei ole perustetta tehdä lasten kohdalla poikkeusta. Eläimiä ei lyödä, vankeja ei lyödä, niskoittelevaa työntekijää ei lyödä - miksi ihmeessä lapsia pitäisi voida lyödä.
Itse asiassa esimerkiksi hevosille annetaan raippaa.
Niskoittelevalle työntekijälle taas annetaan potkut ja jos lakia on rikottu niin esimerkiksi sakkoja tai vankilaa.
Toki voidaan ajatella tuolla sinun mallillasi ja kyseenalaistaa potkujen, sakkojen tai vankilan antaminen aikuiselle. Koska eihän niitä lapsille anneta joten miten sitten niiden antaminen aikuiselle voi olla sallittua?
Taisi pointtini mennä ohi. Mainitsin vangit ja niskoittelevat työntekijät juuri siksi, että heitä rangaistaan muuten kuin lyömällä, ja vastaavia rangaistuksia voi hyvin soveltaa lapsille: jäähy, aiheutuneiden vahinkojen korjaaminen esimerkiksi siivoamalla ja jonkin oikeuden menettäminen. Hevosia ei lyödä raipalla rangaistukseksi huonosta käytöksestä, vaan raipalla annetaan hevoselle merkkejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat sukupolvet tuhonneet suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Kyllähän se vähän masentaa
Se hyvinvointiyhteiskunta rapautuu tai rapautuu juuri siksi, että liian moni alkoi masentelemaan kotona, ei tee mitään systeemin eteen mutta vaatii siltä sitä sun tätä. Yhteiskunta ei ole mikään abstrakti Kela vaan yhteiskunta olemme sinä ja minä. Toivottavasti annat minulle ainakin sen verran kuin vaadit minulta.
Ei ole totta. Hyvinvointiyhteiskunnan rappeutumisesta puhuttiin jo silloin kun olin ala-asteella. Samoin ilmastonmuutoksesta jauhettiin. Muistan sen neuvittomuuden tunteen lapsena kun tiedosti koulusta opittuna sen, että maailma on tuhoutumassa meidän elinaikana, mutta vanhemmat eivät välitä vaan kuluttavat samaa tahtia. Jos kokemus on jo lapsena se, että ei meidän tulevaisuudella niin ole väliä, niin kuka siitä jaksaa sitten itsekään kantaa huolta? Tuhon tie oli valittu jo meidän puolesta. Itse tosin olen opiskellut ja käyn töissä, mutten ihmettele, ettei kaikki jaksa vaivautua. Itsekin teen sen vain rahan takia.
T. -97 syntynyt
Sodanjälkeinen sukupolvi osaa tunnetaitoretoriikan, mutta harvalla se on oikeasti sisäistynyttä. Minulla ei ollut esimerkiksi ketään lapsuutenin perheessä psyykkisesti läsnä. Matkoja ja materiaa oli, mutta sellainen tunteista puhumattomuus ja vanhempien oman itsensä ympärillä pyöriminen oli peruselämää. Tuo sukupolvi myös (ilmeisesti laajemminkin) luuli, että lapsille ei tarvitsea avata tai selkeyttää sanallisesti mitään. Jäätävien riitojen sivustaseuraajille ei kerrottu riidoista mitään (esim. että isä nyt ei osaa hillitä raivoaan ja äiti itkee, koska hänellä oli sodan käynyt tunteensa kätkenyt isä itsellään... mitä syitä nyt oli). Lasten oletettiin unohtavan. Ei ollut myöskään keinoja hakea tukea mihinkään. Nykytietämyksen mukaan tapahtui kaikenlaista pöyristyttävää ihan päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä kaikki pyrkivät olemaan parempia vanhempia kuin mitä heidän omat vanhempansa olivat, ja samalla tavalla jokainen sukupolvi toisensa perään epäonnistuu tässä. Ihan mielenkiinnolla odotan, mistä 2050-luvulla silloiset pari-kolmekymppiset syyttävät vanhempiaan. Veikkaan, että eivät ole saaneet huomiota älylaitteiden kiinnostaessa vanhempia enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse syntynyt -92 ja varhaiskasvatus ainakin oli hyvin traumatisoivaa. Jouduin kerran vaihtamaan paikkaa koska minua kiusattiin ja hakattiin. Seuraavassa paikassa minua kiusasi ja kirjaimellisesti seksuaalisesti ahdisteli yksi poika ( tiedä mitä hänellekki oltiin tehty ) ja siihen ei puututtu edes ala-asteella johon jouduimme samaan luokkaan koska pojat on poikia. Näin ainakin opin ettei ulkopuolisiin ole mitään luottamista.
Varhaiskasvatus tuli vasta vuonna 2015 eli aika vanhana olet ollut varhaiskasvatettavana.
Pahoittelen, tarkoitin siis päivähoitoa ja eskaria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luen juuri kirjaa kompleksisesta traumasta ja siinä mielestäni todettiin, että pelkästään fyysisesti kuritetuksi tulleet kokevat olevansa itse asiassa vähemmän traumatisoituneita kuin ne, jotka ovat kokeneet toistuvaa emotionaalista hylkäämistä ja henkistä väkivaltaa lapsuudessaan.
Kiinnostava ajatus, sillä juuri 90-luvulla fyysisistä kuritusta ei enää sallittu, joten nämä tietyn kurittamisen mallin saaneet vanhemmat yrittivät varmaan kompensoida kurittamisen tarvettaan verbaalisesti.
Pete Walker - Complex PTSD: From Surviving to Thriving on se kirja.
Varmasti eivät kompensoinut. Monisatavuotinen perinne on ollut Suomessa, että omaa lasta ei sovi kehua ettei se ylpisty. Emme me suomalaiset varmasti ylitsevuotavia kehuja ole vieläkään, mutta taatusti juuri te nuoremmat sukupolvet ovat niitä, joita on vähiten latistettu, eniten kehuttu, vähiten vaadittu ja eniten pidetty sylissä. Lopputuloksena nuorempi polvi, joka on sitä mieltä että juuri heillä on vaikeampaa kuin koskaan.
Kohtasin tänä syksynä teinin, joka oli sitä mieltä että juuri heidän sukupolvellaan on vaikeinta koska heillä on ilmastonmuutos. Ei kuulemma voi sodan kokemista verrata siihen, että joutuu kokemaan ilmastoahdistusta.
Vierailija kirjoitti:
Väitän, että yksi suuri syy mielenterveysongelmiin on jatkuvan tietoisen tavoitteellisuuden ja itsereflektion vaatimus. Jo varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmaan on kirjattu se, että toiminnan pitää olla aina tavoitteellista ja lasten on reflektoitava omaa oppimistaan, toki ikään sopivalla tavalla. Joka tapauksessa jatkuvaan itsetarkkailuun ja -arviointiin ohjataan jo hyvin pienestä lapsesta alkaen.
Koskaan ei olla vain läsnä hetkessä ja nautita, vaan aina on jokin tavoite, suunnitelma ja itsereflektio.
Tämä läpäisee koko koulutusputken lukioon ja yliopistoon asti, jossa tehdään henkilökohtaisia opintosuunnitelmia ja yhä suurempi osa ajasta menee suunnitteluun, suunnitelman ylläpitämiseen ja tarkistamiseen ja itsetarkkailuun substanssitiedon omaksumisen sijaan.
Niinpä nykynuoret tarkkailevat itseään neuroottisesti, asettavat tavoitteita eivätkä niissä pysy tai jos pysyvätkin, joutuvat sitten arvioimaan tuloksia ja asettamaan seuraavia tavoitteita ja kaiken aikaa tekemään metatyötä. Tämä on se syy, miksi me olimme niin paljon onnellisempi 80-luvulla. Silloin tehtiin asioita, mutta ei kaiken aikaa tiedostuttu asioiden tekemisestä ja arvioitu, miten voisin tehdä tämän vielä paremmin.
Uskon, että tässä ollaan oikeilla jäljillä. Tähän kun lisää vielä somen, joka asettaa toisenlaisia tavoitteita ja yllyttää jatkuvaan vertailuun myös sosiaalisten suhteiden, ulkonäön ja elämysten suhteen, on soppa valmis. Some on niin iso asia nuorten maailmassa, että jos siitä jää ulkopuolelle, on sosiaalisten suhteiden luominen ja ylläpitäminen yllättävän hankalaa - kokemusta on. Toisaalta varmaan lähes kaikki kokevat myös ahdistusta somen vuoksi, sillä se edustaa aina eräänlaista ihanne-elämää, joka on saavuttamatonta myös sisällöntuottajalle itselleen.
Luulen ja toivon, että tulevaisuudessa some alkaa myös menettämään voimaansa, sillä monet nuoretkin tunnistavat sen haitalliset vaikutukset mielialaan ja keskittymiskykyyn ym liittyen. Kokonaan siitä ei varmaan enää eroon päästä, mutta jonkinlaisia muutoksia tullaan näkemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse syntynyt -92 ja varhaiskasvatus ainakin oli hyvin traumatisoivaa. Jouduin kerran vaihtamaan paikkaa koska minua kiusattiin ja hakattiin. Seuraavassa paikassa minua kiusasi ja kirjaimellisesti seksuaalisesti ahdisteli yksi poika ( tiedä mitä hänellekki oltiin tehty ) ja siihen ei puututtu edes ala-asteella johon jouduimme samaan luokkaan koska pojat on poikia. Näin ainakin opin ettei ulkopuolisiin ole mitään luottamista.
Varhaiskasvatus tuli vasta vuonna 2015 eli aika vanhana olet ollut varhaiskasvatettavana.
MItä tarkoitat tällä, että varhaiskasvatus "tuli" vasta vuonna 2015?
Kasvatustieteessä on jo vuosikymmeniä puhuttu varhaiskasvatuksesta, ja tietysti sitä, varhaista kasvatusta, on aina ollut. Vasta viime vuosikymmeninä on alettu silmänkääntötempunomaisesti luoda käsitystä, että varhaiskasvatus on jotain erityistä, ammattilaisten toteuttamaa. Ikään kuin vanhemmat eivät olisi lapsen tärkeimpiä ja ensimmäisiä varhaiskasvattajia.
Näihin kasvatustieteen käsitepeleihin ei kannata lähteä, se on loputon suo kuten transideologiakin ja vääntö cis- ja dis-miehistä ja pöytäkelloiksi itsensä kokevista. Varhaiskasvatus on sitä mitä se on. Varhaisinta kasvatusta.
Vierailija kirjoitti:
Suuret ikäluokat ovat suurimmaksi osaksi syypää omien lastensa ja omien lastensa epäonnistuneen kotikasvatuksen kautta myös lastenlastensa ongelmiin.
1940- ja 1950-luvulla syntyneet suuret ikäluokat ovat surkeimpia äitejä ja isiä ikinä! Suurten ikäluokkien lapset ovat kasvaneet kodeissa, joissa on epäempaattinen, turvaton, vinoutunut, sairas ja tunnekylmä ilmapiiri. Vain raha puhuu. Kulissit on kodin ulkopuolella pidettävä pystyssä, vaikka perheenjäseniltä menisi terveys ja henki. Oman kodin ongelmista ei saa huudella kodin ulkopuolella. Sairasta!!!
Suuret ikäluokat ovat pääosin hyväksyneet lapsiin kohdistuvan henkisen ja fyysisen väkivallan, laiminlyönnin ja kaltoinkohtelun. Joitakin myönteisiä poikkeuksia on, että kotona on ollut turvallinen ilmapiiri. Kaikkia lapsia ei ole kotona laiminlyöty, kaltoinkohdeltu, kuritettu, lyöty, piiskattu ja piesty. Suurten ikäluokkien kodeissa on vallinnut henkisen ja fyysisen väkivallan uhka ja väkivalta.
Vielä 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla äideillä, isillä, sukulaisilla, koulujen opettajilla ja rehtoreilla ja yleensäkin aikuisilla ihmisillä on ollut lähes rajaton valta suhteessa alaikäisiin ja puolustuskyvyttömiin lapsiin. Lasten ruumiillinen kuritus on kielletty Suomessa lailla vasta 1980-luvulla. Suuret ikäluokat ovat pääosin ilkeitä ja katkeria ihmisiä ja tunnekylmiä ja epäempaattisia narsisteja.
Niin, jos 40- ja 50-luvuilla syntyneet olivat ne huonoimmat vanhemmat, niin hehän saivat lapsensa nuorina eli ovat niitä 60-70-luvulla syntyneiden vanhempia.
Jos vanhemmuus oli pahimmillaan tuolloin, miksi ankeaa elämäänsä ja rankkaa lapsuuttaan eivät itke tuolloin syntyneet vaan ankean vanhemmuuden itkeminen on alkanut vasta nuoremmissa ikäluokissa? 🤔
Äidinäitini avioitui sota-aikana 18-vuotiaana, sai esikoisensa 19-vuotiaana, toisen 20-vuotiaana ja kolmannen 21-vuotiaana. Vielä kun asui miehen talossa miniänä aikana ennen pyykkikonetta, kertakäyttövaippoja ja juoksevaa vettä, ei siinä ihan kamalasti ehtinyt reflektoimaan miten itse koki saamansa kasvatuksen ja miettiä että mahtaako se ahdistaa. Mummi ei kyllä koskaan osaansa valitellut, mutta pääsikin silleen helpolla kun ei joutunut kokemaan sitä ryhmäytymisen vaikeutta luokattomassa lukiossa.
Vierailija kirjoitti:
Ristiriitaiset yhteiskunnan vaatimukset. Ensin lukiossa painotetaan sitä, että tasa-arvo on arvoista keskeisin ja hetkeä myöhemmin vain miehet pakotetaan armeijaan.
Oletko siis vielä lukio- ja armeijaikäinen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat sukupolvet tuhonneet suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Kyllähän se vähän masentaa
Se hyvinvointiyhteiskunta rapautuu tai rapautuu juuri siksi, että liian moni alkoi masentelemaan kotona, ei tee mitään systeemin eteen mutta vaatii siltä sitä sun tätä. Yhteiskunta ei ole mikään abstrakti Kela vaan yhteiskunta olemme sinä ja minä. Toivottavasti annat minulle ainakin sen verran kuin vaadit minulta.
Ei ole totta. Hyvinvointiyhteiskunnan rappeutumisesta puhuttiin jo silloin kun olin ala-asteella. Samoin ilmastonmuutoksesta jauhettiin. Muisquote]tan sen neuvittomuuden tunteen lapsena kun tiedosti koulusta opittuna sen, että maailma on tuhoutumassa meidän elinaikana, mutta vanhemmat eivät välitä vaan kuluttavat samaa tahtia. Jos kokemus on jo lapsena se, että ei meidän tulevaisuudella niin ole väliä, niin kuka siitä jaksaa sitten itsekään kantaa huolta? Tuhon tie oli valittu jo meidän puolesta. Itse tosin olen opiskellut ja käyn töissä, mutten ihmettele, ettei kaikki jaksa vaivautua. Itsekin teen sen vain rahan takia.
T. -97 syntynyt[/Se onkin sinulta hieno havainto, että hyvinvointiyhteiskunnan rappiosta on puhuttu niin kauan kuin sitä on ollut olemassa. Sitä ennen oltiin huolestuneita sen kehittämisestä ja puutteesta. Saatiin aikoinaan esimerkiksi kansanterveyslaki ja alle 17-vuotiaille ilmainen hammashoito. Sitten alettiin kiirehtimään, että nuoret ehtivät saada kokoproteesin ilmaiseksi eli 16-vuotiaana.
Me 70-luvulla syntyneet opittiin kasvihuoneilmiöstä ja happosateista, pelkäsimme ydinsotaa. Sitten poistettiin lyijy bensiinistä ja freonit jääkaapista, ja niistäkin päästiin jatkamaan elämää. Nykynuorten ahdistusta ei sähköautoilu poista ei.
Ei taida pitää paikkaansa. Mun isä syntyi 40-luvulla ja äiti -50. Toinen on saanut lapsuudessaan selkäsaunoja, käsittääkseni ihan aiheesta. Toinen ei. Molemmilla oli/on hyvät välit niin vanhempiinsa kuin sisaruksiinkin. Sinänsä kaiketi harvinaista, kun nykyään kuuntelee, kuinka ei olla tekemisissä sukulaisten kanssa. Raha ei ole koskaan ollut se tärkein asia kummassakaan suvussa. Ehkä siksi, että sitä on ollut juuri sopivasti, että tulee omillaan toimeen, mutta mitään ihmeellisiä omaisuuksia ei suvussani ole ollut.
En ole myöskään itse saanut 70-luvun lapsena selkääni. Siihen aikaan edelleen kunnioitettiin vanhempia ihmisiä ja elettiin niiden sääntöjen mukaan. Mikä oli ihan hyvä asia lapsen kehitykselle. Kenellä vastuu, sillä valta. En muista omasta lapsuudestanikaan, että kavereiden perheissä olisi ollut mikään väkivallan tunnelma. Tukkapöllyä tuli varmaankin monessa perheessä, mutta en ole sitäkään osannut pitää pahana, jos se tuli aiheesta.
Tietysti tiedän perheitä, jossa äiti on saanut isältä pataan ja lapset ovat sitä joutuneet katselemaan. Yleensä näihin tietämiini tapauksiin liittyy isän alkoholiongelma. Tämä ei ole minkään tietyn sukupolven asia, vaan väkivaltaisia miehiä (joskus naisiakin) on ollut ihan jokaisena aikakautena. Vai miksi jouluna oli taas turvakodit täynnä?