90-luvun nuori, millaista elämäsi oli silloin?

Vierailija kirjoitti:

Se oli jotenkin tosi dynaamista aikaa. Musiikissa ja muodissa tuntui tapahtuvan koko ajan jotain jännittävää.

Totta, musalehtiä kävin kirjastossa lukemassa ahkerasti, sinne tuli ne englanninkielisetkin. Brittipop oli kovassa nosteessa ja Suomesta löytyi jo omat indiebndit tyyliin Lemonator ja Supperheads ja mitä näitä nyt oli. Radio Helsinki aloitteli ja oli ajan hermolla muttei kuitenkaan omituisella wokevirityksellä kuin nykyään.

Helsinki oli eläväisempi ja nuoret hyvällä tavalla rähjäisempiä, rahan kahmiminen ei ollut päällimmäisenä mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä 90-luvusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen, että se oli aika angstista aikaa. Jotenkin kaikilla ikätovereilla tuntui olevan jotain ongelmia, siis sellaisia ihan syvällisiä omaan minuuteen liittyviä asioita, jotka juontuivat omasta perheestä. Olen ihan hyvältä asuinalueelta pk-seudulta, mutta siis jotenkin sellainen outouden ja synkyyden tunne liittyy vahvasti 90-lukuun, varsinkin alkupuoliskolle. Tosin 90-luvun loppu oli ainakin itselläni sitten varsin erilainen, kun käytiin Stadissa baareissa (Soda! Jne.), Eurooppa avautui Suomelle ja Internet mahdollisti tiedonkulun ja yhteydenpidon kavereihin ulkomailla ja missä vain. 

Olen usein miettinyt tuota 90-luvun alkua ja sitä, miten tosiaan lähes kaikilla tuntui olevan joku asia perustavanlaatuisesti pielessä. Onkohan se joku sukupolvikokemus vaikka vanhempien ja isovanhempien sotatraumoihin liittyen tmv.?

Jatkan vielä, että en havaitse omissa lapsissani ollenkaan niitä samoja tuntemuksia, joita silloin oli. Koetan olla paljon läsnä heidän elämässään, kiinnostua kaikesta, mitä heille tapahtuu ja ennen kaikkea teen kaikkeni, jottei heille tulisi yksin jäämisen tunnetta, sellaisia pakon edessä yksin selviämisen kokemuksia. Itsestäni ainakin tuntui, että vanhemmilla oli niin paljon omia juttuja (ongelmia), että he eivät kyenneet olemaan emotionaalisesti läsnä ja tukena meidän lasten elämässä, ja samanlaista oli aika monella eri yhteiskuntaluokasta lähtöisin olevalla kaverillani.

Nykyään nuorilla on paljon enemmän mielenterveysongelmia ja muitakin ongelmia kuin ysärillä. Varmasti vanhemmat on tiedostavampia nykyään ja yrittävät, mutta ongelmia on silti. 

Ysärillä nuorilla oli yleensä ihan positiiviset tulevaisuudenodotukset kuitenkin. Tunne oli että vaikka ei koulussa olisi mikään hyvä, sellaisillekin löytyy töitä. Töitä myös sai vielä kysymällä kaupasta, mäkkäristä jne. 

Nykyään nuorille tulevaisuus on ahdistava, ilmastokriisi, työttömyys, ylikansoitus jne. Silti somessa kaikki on kaunista ja helppoa, nuorelle jää tunne että muut vaan osaa ahdistuksesta ja uhista huolimatta ja vika on hänessä. 

Olihan silloinkin pinnallisuutta ja vaikka mitä typerää heroin chic/grunge-narkkariglamourkapinaa saati näitä rastaregeepössypiirejä mutta toisaalta nuoret saivat etsiskellä itseään ja musaskene kukoisti monipuolisena.

Oma nuoruus oli ylläolevaan mukaisesti aika köyhää yksinäistä ja mt ongelmilla kyllästettyä mutta olen silti iloinen että nuoruus oli silloin eikä nyt. Kaikesta huolimatta..ja pääsin duunarihommiin jossa olen vieläkin. En kestäisi nykyistä pätkä/projekti/jatkuva itsensä kehittäminen työelämän tarpeisiin-rumbaa.

Hullun hommaksi elämäntyyli mennyt, toivottavasti saadaan perustulo rauhoittamaan nykyistä epävarmuutta lähes kaikesta. En aavistanut että haetaankin kaaosta ja sitten toisaalta taas ahdas puritanismi saisi tälläistä voittokulkua mikä nykyään näkyy, syyllistäminen ja elämänvalintojen leviäminen mielivaltaiseksi puuroksi.

Olin 90-luvulla 6-16 -vuotias, joten koin ehdan ysärilapsuuden ja teiniyden.

Muistan vuosikymmenen alkupuolelta laman fiilikset, miten koulusta saatiinkin kotiin paljon aikaisempaa vähemmän tavaraa ja monesta paikasta säästettiin. Vanhempieni työt olivat uhattuna, mutta tästä sain tietää vasta jälkeenpäin, sillä eivät tuoneet murheitaan meille lapsille - tästä olen jälkeenpäin ollut erittäin kiitollinen. Monen kaverin kotona lama kyllä näkyi, olen kotoisin pienestä teollisuuskaupungista, johon iski tiukka työttömyysaalto tuolloin. Koulukaverini vastasi ekalla luokalla opettajan kysymykseen "Mikäs sinusta tulee isona" että "Työtön".

Pelasin Nintendoa (sekä 8bit että 16bit), katselin piirrettyjä, luin paljon sarjakuvia. Mulla on edelleen tietynlainen heikko kohta tuon ajan lasten populaarikulttuurille - Turtlesit, Kapteeni Planeetta ja niin edelleen. :)

Muistan, miten valtava juttu Suomelle oli ysiviis kiekkomestaruus. Se jos mikä teki tämän maan itsetunnolle hyvää, myöhemmät urheilujutut eivät oikein mitenkään vertaudu.

Ysäriä puolivälistä loppuun karakterisoi minusta tietynlainen materian lisääntyminen ja kuluttamisen ihailu. Tuli moneen torppaan tietokone ja samaan aikaan kännykät, nuorisolla oli mopoja ja aina vaan parempia vaatteita, Tamagotchitkin olivat yleisiä. Päivittäiskäytettävä teknologia tuntui edistyvän suurin harppauksin - olin nuori tietokonenörtti ja muistan, miten koneiden tehot kasvoivat kohisten vuosi vuodelta.

Musiikkina kuunneltiin ysäridancea, mutta myös paljon ja erilaista metallia sekä mm. punkkia. Meidän koulussamme black metal -paidoilla koetettiin provosoida opettajia, täysi jäädä suurimmaksi osaksi yritykseksi. Pääsen itse takaisin omaan teini-ikääni aina kuuntelemalla juuri näitä musiikkityylejä tuolta ajalta. Meillä päin myös räppi oli suosittua, mutta lähinnä amerikkalaisessa gangsta rap -muodossaan, jostain syystä kotimainen Fintelligens ym. ei sytyttänyt paikallista nuorisoa. Yleisesti mun mielestäni ysärillä tehtiin paljon hyvää musiikkia.

Amerikkaa ihannoitiin muutenkin ainakin epäsuorasti ja sieltä päin tuli silloinkin huomattava osa kuluttamastamme viihteestä, vasta Irakin sota vuonna 2003 toi tähän asenteeseen pientä tarkistusta. Jo me käytimme puheessamme omasta mielestämme siististi cooleja englanninkielisiä fraaseja, hölmön kuuloinen Finglish ei suinkaan ole nykylasten keksintö. :)

Mun aikanani ja meillä päin yläasteikäinen nuoriso ryyppäsi todella paljon nykynuoriin verrattuna ja hankkiutui paljon ongelmiin. Jälkeenpäin ajateltuna yhdistäisin tämän tiettyihin laman jälkimaininkeihin, kyllä se monien perheiden perusturvallisuuden tunnetta järkytti ja laittoi lapset oireilemaan. Kovat ensikännit oli aika normaalia ottaa meillä päin noin 13-vuotiaana, olin itse hyvin poikkeava kun en tehnyt noin vielä tuon ikäisenä.

Olin hyvä koulussa ja tykkäsin koulunkäynnistä paljon ala-asteella, mutta yläasteella alkoi ahdistamaan tietynlainen nuorten keskuudessa vallinnut sanaton yhdenmukaisuuden vaatimus - porukkaan kuulumattomalla ei ollut helppoa. Toivon, että nykynuorilla olisi tämän puolesta helpompaa ja erilaisuutta siedettäisiin edes hieman paremmin. Fyysistä väkivaltaa oli meillä päin lopulta harvoin, mutta henkisesti ilmapiiri oli painostava. Tosin ne tappelut, mitä yläasteella näin, olivat todella hurjia ja johtaisivat nykyään varmasti kovempaan puuttumiseen kuin silloin.

Muistan sen henkisen vapautumisen tunteen, kun aloitin lukion. Ikäluokkani tuntui kypsyneen kesän aikana henkisesti ja tunnelma oli monin verroin yläastetta parempi, tietyllä lailla progressiivinen, mukaansa tempaava ja eteenpäin katsova. Tämä oli vuonna 2000, joten ehkä siihen hyvä paikka lopettaa muistelo - tavallaan loppukaneetti mun ysärilleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä 90-luvusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen, että se oli aika angstista aikaa. Jotenkin kaikilla ikätovereilla tuntui olevan jotain ongelmia, siis sellaisia ihan syvällisiä omaan minuuteen liittyviä asioita, jotka juontuivat omasta perheestä. Olen ihan hyvältä asuinalueelta pk-seudulta, mutta siis jotenkin sellainen outouden ja synkyyden tunne liittyy vahvasti 90-lukuun, varsinkin alkupuoliskolle. Tosin 90-luvun loppu oli ainakin itselläni sitten varsin erilainen, kun käytiin Stadissa baareissa (Soda! Jne.), Eurooppa avautui Suomelle ja Internet mahdollisti tiedonkulun ja yhteydenpidon kavereihin ulkomailla ja missä vain. 

Olen usein miettinyt tuota 90-luvun alkua ja sitä, miten tosiaan lähes kaikilla tuntui olevan joku asia perustavanlaatuisesti pielessä. Onkohan se joku sukupolvikokemus vaikka vanhempien ja isovanhempien sotatraumoihin liittyen tmv.?

Jatkan vielä, että en havaitse omissa lapsissani ollenkaan niitä samoja tuntemuksia, joita silloin oli. Koetan olla paljon läsnä heidän elämässään, kiinnostua kaikesta, mitä heille tapahtuu ja ennen kaikkea teen kaikkeni, jottei heille tulisi yksin jäämisen tunnetta, sellaisia pakon edessä yksin selviämisen kokemuksia. Itsestäni ainakin tuntui, että vanhemmilla oli niin paljon omia juttuja (ongelmia), että he eivät kyenneet olemaan emotionaalisesti läsnä ja tukena meidän lasten elämässä, ja samanlaista oli aika monella eri yhteiskuntaluokasta lähtöisin olevalla kaverillani.

Nykyään nuorilla on paljon enemmän mielenterveysongelmia ja muitakin ongelmia kuin ysärillä. Varmasti vanhemmat on tiedostavampia nykyään ja yrittävät, mutta ongelmia on silti. 

Ysärillä nuorilla oli yleensä ihan positiiviset tulevaisuudenodotukset kuitenkin. Tunne oli että vaikka ei koulussa olisi mikään hyvä, sellaisillekin löytyy töitä. Töitä myös sai vielä kysymällä kaupasta, mäkkäristä jne. 

Nykyään nuorille tulevaisuus on ahdistava, ilmastokriisi, työttömyys, ylikansoitus jne. Silti somessa kaikki on kaunista ja helppoa, nuorelle jää tunne että muut vaan osaa ahdistuksesta ja uhista huolimatta ja vika on hänessä. 

Olihan silloinkin pinnallisuutta ja vaikka mitä typerää heroin chic/grunge-narkkariglamourkapinaa saati näitä rastaregeepössypiirejä mutta toisaalta nuoret saivat etsiskellä itseään ja musaskene kukoisti monipuolisena.

Oma nuoruus oli ylläolevaan mukaisesti aika köyhää yksinäistä ja mt ongelmilla kyllästettyä mutta olen silti iloinen että nuoruus oli silloin eikä nyt. Kaikesta huolimatta..ja pääsin duunarihommiin jossa olen vieläkin. En kestäisi nykyistä pätkä/projekti/jatkuva itsensä kehittäminen työelämän tarpeisiin-rumbaa.

Hullun hommaksi elämäntyyli mennyt, toivottavasti saadaan perustulo rauhoittamaan nykyistä epävarmuutta lähes kaikesta. En aavistanut että haetaankin kaaosta ja sitten toisaalta taas ahdas puritanismi saisi tälläistä voittokulkua mikä nykyään näkyy, syyllistäminen ja elämänvalintojen leviäminen mielivaltaiseksi puuroksi.

Tämä on totta, että nykyaikana pitää koko ajan loistaa, palaveerata kehittyä ja keksiä projekteja. Ennen oli ihan hyvä, jos hissutteli työssään ja hoiti sen asiallisesti. Nykyään kaikesta pitää tulla "WOW-efekti."

Vielä pitää kehaista lehtitarjontaa: ilmaisjakelulehdet lisääntyivät ja stadissa City-lehteä odotin oliko kerran vai kahdesti kuussa, siitä näki hyvin menot ja trendit. Hs alkoi julkaista Nyt liitettä ja sekin oli raikas ja kertoi mihin mennä, mikä on in.

Jotenkin lehtien kulta-aikana porukat tekivät muutakin kun tuijottivat kännykän ruutua. Oli pakko keksiä muuta. Varmasti oli yksinäisyyttä paljonkin mutta silti jokin oli himpun verran todellisempaa. Pelottaa mihin meno tästä vielä jatkuu. Kaupunkien kulta aika taitaa olla taakse mennyttä, nyt jyrää virtuaalimaailma ja kaikenlainen realiteettien vääntelykieltäminen muka vapauden nimissä kun samalla todellinen ilmaisunvapaus tuntuu vain ahtautuvan. Silloin laumat olivat harmittomampina tyyliin mistä musasta diggaat ja minkätyylisiä vaatteita pidät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä 90-luvusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen, että se oli aika angstista aikaa. Jotenkin kaikilla ikätovereilla tuntui olevan jotain ongelmia, siis sellaisia ihan syvällisiä omaan minuuteen liittyviä asioita, jotka juontuivat omasta perheestä. Olen ihan hyvältä asuinalueelta pk-seudulta, mutta siis jotenkin sellainen outouden ja synkyyden tunne liittyy vahvasti 90-lukuun, varsinkin alkupuoliskolle. Tosin 90-luvun loppu oli ainakin itselläni sitten varsin erilainen, kun käytiin Stadissa baareissa (Soda! Jne.), Eurooppa avautui Suomelle ja Internet mahdollisti tiedonkulun ja yhteydenpidon kavereihin ulkomailla ja missä vain. 

Olen usein miettinyt tuota 90-luvun alkua ja sitä, miten tosiaan lähes kaikilla tuntui olevan joku asia perustavanlaatuisesti pielessä. Onkohan se joku sukupolvikokemus vaikka vanhempien ja isovanhempien sotatraumoihin liittyen tmv.?

Jatkan vielä, että en havaitse omissa lapsissani ollenkaan niitä samoja tuntemuksia, joita silloin oli. Koetan olla paljon läsnä heidän elämässään, kiinnostua kaikesta, mitä heille tapahtuu ja ennen kaikkea teen kaikkeni, jottei heille tulisi yksin jäämisen tunnetta, sellaisia pakon edessä yksin selviämisen kokemuksia. Itsestäni ainakin tuntui, että vanhemmilla oli niin paljon omia juttuja (ongelmia), että he eivät kyenneet olemaan emotionaalisesti läsnä ja tukena meidän lasten elämässä, ja samanlaista oli aika monella eri yhteiskuntaluokasta lähtöisin olevalla kaverillani.

Nykyään nuorilla on paljon enemmän mielenterveysongelmia ja muitakin ongelmia kuin ysärillä. Varmasti vanhemmat on tiedostavampia nykyään ja yrittävät, mutta ongelmia on silti. 

Ysärillä nuorilla oli yleensä ihan positiiviset tulevaisuudenodotukset kuitenkin. Tunne oli että vaikka ei koulussa olisi mikään hyvä, sellaisillekin löytyy töitä. Töitä myös sai vielä kysymällä kaupasta, mäkkäristä jne. 

Nykyään nuorille tulevaisuus on ahdistava, ilmastokriisi, työttömyys, ylikansoitus jne. Silti somessa kaikki on kaunista ja helppoa, nuorelle jää tunne että muut vaan osaa ahdistuksesta ja uhista huolimatta ja vika on hänessä. 

Ne tilastot on nykyään pahemmat siksi, koska asioihin suhtaudutaan vakavammin ja on olemassa enemmän tapoja puuttua tilanteisiin. Tuolloin tuntui, että joka toisella tytöllä oli syömishäiriö ja kaikenmaailman viiltelyt yms. oli yleisempiä, kuin nykyään.

Ysärillä kyllä ainakin meillä koulussa toitotettiin ilmastonmuutosta (tai tuolloin sanottiin "kasvihuoneilmiö") ihan urakalla. Muistan, kun joku kysyi onko maailma vielä asuttavissa, kun meillä on lapsia ja vastaus oli "toivottavasti" :D No täällä sitä edelleen ollaan. 

Tuohon aikaan oli myös sellaisia ympäristöhuolia, joita ei enää ole, kuten happosateet ja otsonikato. Millos ollaan viimeksi mediassa edes puhuttu niistä? Happosateitahan ei enää juuri ole, otsonokatokin ei ole enää niin kriittinen, kun tuolloin ennustettiin. Myös mainittu liikakansoitus oli kovasti tapetilla tuolloin, nyt onkin todettu, että se kääntyy väistämättä laskuun jossain vaiheessa, eikä siitä puhuta niin usein. 

Työttömyys oli myös ihan eri asia, sillä se lama-aika oli ihan käsin kosketeltavissa, joten tuostakaan en ole ihan samaa mieltä.

Koulumaailma oli iisimpää henkisesti. Lukiolaiset sai olla rennosti nuoria, eikä heidän tarvinnut miettiä koko ajan kirjoituksia ja opiskelupaikkoja. Monet kirjoitti keskinkertaisesti, piti välivuoden, valmistautui sitten pääsykokeisiin kunnolla ja pääsi sisään että heilahti. Ei ollut tätä suorituskeskeisyyttä samalla tavalla, eikä nuoret todellakaan olleet mitään sijoituksista ja ensiasunnoista puhuvia aikuisten matkijoita, kuten tänä päivänä. 

Kulttuurikenttä oli monimuotoisempi, esimerkiksi tuon ajan elokuvat olivat ihan toiselta planeetalta kuin tänä päivän. Miettikää vaikka Pulp Fictionia jne. Musiikkimaailmassa oli myös todella hyvä ja monipuolinen tarjonta, joka vaihtui: vuosikymmenen alussa vanhan koulukunnan rock n rollia, sitten grungea, sitten brittipopia jne.

Yhteiskunta oli muutenkin tasaisempi, eikä sellaisia ääripäitä ollut kuten nykyään. Rahasta ja palkasta ei jankutettu joka paikassa. Nuoret oli enemmän nuoria, sai olla. Sai mokailla, kukaan ei videoinut sitä ja levittänyt eteenpäin. Sai kasvaa ja kompastella rauhassa. 

Vierailija kirjoitti:

Muisteluksia Oulusta, olen ollut 90-luvun 11-20 vuotias.

Valtavirran nuorisokulttuuri oli hyvin yhtenäistä ja rajoittavaa. Kaikilla piti olla samanlaiset farkut ja sama tukka. Trendit muuttuivat huomattavasti hitaammin. Keskeinen ideoiden lähde oli USA ja vaikutuskanava MTV. Myös Britannia nosti profiiliaan. Muilta kielialueilta ei osattu ammentaa mitään.

Hevareita ja muita alakulttuureita kai oli tuolloinkin, mutta ei minun piireissäni. Kaikki kuuntelivat samaa musaa (alussa NKOTB, Madonna, Michael Jackson, myöhemmin vähän laajemmin esim. Neljä Ruusua, Don Huonot)

Hoikkuus oli ainoa sopiva muotti, ylipainoiset olivat auttamatta marginaalissa. Missään ei näkynyt toisenlaisia kehoja, kaikki olivat vaaleaihoisia ja laihoja. Läskejä haukuttiin avoimesti, Painonvartijat oli kova juttu. Olin ensimmäistä kertaa PV-ryhmässä n. 15-vuotiaana.

Kotibileitä pidettiin ja niissä juotiin. Vain suositut kutsuttiin, suosituimmuus perustui lähinnä ulkonäköön. Sain kaverini kanssa kutsun vain kahdesti. Menimme, mutta vietimme illan kahdestaan, koska meidän kanssamme ei kuitenkaan oltu.

Moni nuori poltti tupakkaa. Ikäraja oli 16-vuotta, mutta myös nuoremmille löytyi aina hakija.

Harrastuksista ykkönen oli laskettelu, sitä oli "pakko" tehdä ollakseen cool. Tanssikursseille tai aerobic-tyyppiseen ryhmäliikuntaan osallistuminen oli myös suotavaa. Tosi moni luki paljon esim. nuortenkirjoja, mutta se ei ollut harrastus, koska kaikki tekivät sitä.

Olen usein miettinyt, että nykynuorten kasvuympäristö on merkittävästi terveempi. Esim. ulkonäköön kohdistuvat odotukset eivät ole enää yhtä raskaita, erilaisuutta sallitaan ja jopa arvostetaan. Myös omannäköisten valintojen teko on helpompaa, saa harrastaa sitä mistä tykkää. Silti nuoret voi huonommin, ainakin tilastojen valossa. Se on mysteeri.

Miten pihalla voi ihminen olla..

Ysäri oli sellaista aikaa, että paljon ehti tapahtua. Esim vuosien 1991 ja 1999 välillä muutos oli isompi kuin vaikkapa vuosien vuosien 2001 - 2009, tai vastaavasti 1981 - 1989. Kokemukset jakautuvat hyvin paljon. 

Olin yläasteella ja lukiossa. Minulla oli vapaa-aikana kavereita, muttemme koskaan käyneet discoissa ja "ryyppäämässä" kuten monet koulukavereistani. Olin paljon kotona perheeni kanssa. Usein oli tunne että menetän jotain, kun isosiskoni lähti perjantai-iltana discoon. 

Ensimmäinen mielikuva joka minulle tulee 90-luvun elämästäni on sellainen että kävelen kotiin koulusta, on aurinkoinen kevätpäivä ja poikkean matkalla kauppaan ostamaan karkkia. Enimmäkseen myönteiset muistot. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muisteluksia Oulusta, olen ollut 90-luvun 11-20 vuotias.

Valtavirran nuorisokulttuuri oli hyvin yhtenäistä ja rajoittavaa. Kaikilla piti olla samanlaiset farkut ja sama tukka. Trendit muuttuivat huomattavasti hitaammin. Keskeinen ideoiden lähde oli USA ja vaikutuskanava MTV. Myös Britannia nosti profiiliaan. Muilta kielialueilta ei osattu ammentaa mitään.

Hevareita ja muita alakulttuureita kai oli tuolloinkin, mutta ei minun piireissäni. Kaikki kuuntelivat samaa musaa (alussa NKOTB, Madonna, Michael Jackson, myöhemmin vähän laajemmin esim. Neljä Ruusua, Don Huonot)

Hoikkuus oli ainoa sopiva muotti, ylipainoiset olivat auttamatta marginaalissa. Missään ei näkynyt toisenlaisia kehoja, kaikki olivat vaaleaihoisia ja laihoja. Läskejä haukuttiin avoimesti, Painonvartijat oli kova juttu. Olin ensimmäistä kertaa PV-ryhmässä n. 15-vuotiaana.

Kotibileitä pidettiin ja niissä juotiin. Vain suositut kutsuttiin, suosituimmuus perustui lähinnä ulkonäköön. Sain kaverini kanssa kutsun vain kahdesti. Menimme, mutta vietimme illan kahdestaan, koska meidän kanssamme ei kuitenkaan oltu.

Moni nuori poltti tupakkaa. Ikäraja oli 16-vuotta, mutta myös nuoremmille löytyi aina hakija.

Harrastuksista ykkönen oli laskettelu, sitä oli "pakko" tehdä ollakseen cool. Tanssikursseille tai aerobic-tyyppiseen ryhmäliikuntaan osallistuminen oli myös suotavaa. Tosi moni luki paljon esim. nuortenkirjoja, mutta se ei ollut harrastus, koska kaikki tekivät sitä.

Olen usein miettinyt, että nykynuorten kasvuympäristö on merkittävästi terveempi. Esim. ulkonäköön kohdistuvat odotukset eivät ole enää yhtä raskaita, erilaisuutta sallitaan ja jopa arvostetaan. Myös omannäköisten valintojen teko on helpompaa, saa harrastaa sitä mistä tykkää. Silti nuoret voi huonommin, ainakin tilastojen valossa. Se on mysteeri.

Miten pihalla voi ihminen olla..

Oletko elänyt nuoruutesi 90-luvulla?

Vaikka tuolloin ei ollut somea, oli kuitenkin nuortenlehdet, musavideot ja ennen kaikkea ne kaikki muut ihmiset, jotka määrittivät hyvin vahvasti miltä kuului näyttää. Paineet eivät tulleet puhelimen kautta silmille koko ajan, muttei se tarkoita sitä, etteikö niitä olisi ollut.

Esim. minulle, ylipainoiselle lapselle ja nuorelle, huudeltiin kadulla ihan vieraiden, jopa aikuisten ihmisten toimesta. Minua ei otettu porukkaan missään (esim. koulu, harrastukset, leirit), koska olin lihava. Kiusaaminen oli täysin normaalia, siihen ei puututtu missään.

Ja mitä mielenterveyden haasteisiin tulee, niitä todellakin oli ysärillä, mutta niistä ei puhuttu missään. Esim. minä halusin tappaa itseni ensimmäistä kertaa n. 15-vuotiaana. Itsetuhoiset ajatukset toistuivat aika-ajoin aikuiseksi asti. Sairastuin myös bulimiaan n. 16-vuotiaana. Äitini tiesi, että oksensin suihkussa, hän myös näki, että olen masentunut. Mutta koskaan, missään, kukaan ei tarjonnut minulle minkäänlaista keskusteluapua. Sellaista ei ollut. En tiennyt ketään, joka olisi saanut mitään tukea tai apua vastaaviin ongelmiin.

Se oululainen

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä 90-luvusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen, että se oli aika angstista aikaa. Jotenkin kaikilla ikätovereilla tuntui olevan jotain ongelmia, siis sellaisia ihan syvällisiä omaan minuuteen liittyviä asioita, jotka juontuivat omasta perheestä. Olen ihan hyvältä asuinalueelta pk-seudulta, mutta siis jotenkin sellainen outouden ja synkyyden tunne liittyy vahvasti 90-lukuun, varsinkin alkupuoliskolle. Tosin 90-luvun loppu oli ainakin itselläni sitten varsin erilainen, kun käytiin Stadissa baareissa (Soda! Jne.), Eurooppa avautui Suomelle ja Internet mahdollisti tiedonkulun ja yhteydenpidon kavereihin ulkomailla ja missä vain. 

Olen usein miettinyt tuota 90-luvun alkua ja sitä, miten tosiaan lähes kaikilla tuntui olevan joku asia perustavanlaatuisesti pielessä. Onkohan se joku sukupolvikokemus vaikka vanhempien ja isovanhempien sotatraumoihin liittyen tmv.?

Tämä. Olen itse kotoisin pikkukaupungista ja ilmapiiri oli tosi jotenkin ahdistunut, jumiutunut ja ankea. Oli normaalia valittaa kaikesta ja katsoa maailmaa negatiivisesti, laman varjo varmaan osittain vaikutti jollain tavalla yleiseen ilmapiiriin. Myös nuoret oireilivat, veljeni joutui hoitoon masennuksen vuoksi, itse taas olin ysärin puolivälin jälkeen eräässä taidekoulussa, jossa oli normaalia olla jotenkin synkkä, ahdistunut ja piirrellä synkkiä aiheita. Musiikkigenreissäkin esiintyi paljon tätä synkkyyttä esim. grunge ja metallimusiikki. Mutta 90-luvun lopussa ilmapiiri jotenkin keventyi ja vapautui.

Omat vanhemmat töissä yksityisessä energiayhtiössä joten mitään köyhyyttä ei ollut.

Ulkona vietettiin aikaa kun internetti ei ollut vielä yleistynyt mutta sitten 2000 luvun lähestyessä alkoi tietokoneen edessä istuminen.

Ei ollut somea ja sen täyttämiä selfie-kuvia suodattimineen, mikä on vain hyvä asia. Sometähdet eivät kilpailleet perseen- ja huultentäytöillä, takapuoli sai olla pieni, eikä sitä tarvinnut edes treenata isoksi (loistavaa, en haluaisi nähdä edes noita kuvia). Ei ollut mielestäni niin paljon ulkonäköpaineita nuorille kuin nykyään. Musiikki oli kiinnostavampaa ja monipuolisempaa. Ihmiset olivat hoikempia, kun ei ollut niin paljon pikaruokapaikkoja, käveltiin, pyöräiltiin jne. Onneksi olin teini ja nuori 80- ja 90-luvuilla.

Ysäri oli aikaa jolloin meno oli vähemmän puritaanisempaa kuin nykyään.

Nykyään sensuroidussa Poliisikoira Rex sarjassa oli kohtaus missä nainen nojaili seinää vasten pelkkä toppi päällään ilman housuja niin että karvakolmio näkyi kokonaan noin 10 sekunnin ajan ennen kuin nainen vetäisi housut jalkaan ja tuota näytettiin klo 16. Muissakin sarjoissa ja leffoissa oli enemmän alastomuutta.

Nykyään asiasta nousisi hirveä kohu minkä takia kohtaus onkin leikattu pois.

Se oli jotenkin tosi dynaamista aikaa. Musiikissa ja muodissa tuntui tapahtuvan koko ajan jotain jännittävää.

Silloin tuli artisteja jotka löi aivan ällikällä ensin, Björk, Prodigy jne.

Ja oli rockia. Olin 15v kun Nirvana teki läpimurron ja grungelle en ehtinyt lämmetä mutta seuraava aalto, Greenday, Offspring, Weezer vei jo mukanaan.

Brittipopista taas en piitannut, se kuulosti jo silloin teennäiseltä tylsistelyltä ja brassailulta.

Sitten oli Garbage, Cranberries ja vaikka Cardigans sun muut. Myös kaikki yhden hitin ihmeet kuten Babylon Zoo, The Connels, Urge Overkill, Hootie and the blowfish.

Muodissa tuntui että voi pukea mitä vain päälleen. Huonon maun estetiikka oli kova juttu ysärillä ja se oli mielestäni tosi piristävää.

Vierailija kirjoitti:

Ysärillä kyllä ainakin meillä koulussa toitotettiin ilmastonmuutosta (tai tuolloin sanottiin "kasvihuoneilmiö") ihan urakalla. Muistan, kun joku kysyi onko maailma vielä asuttavissa, kun meillä on lapsia ja vastaus oli "toivottavasti" :D No täällä sitä edelleen ollaan. 

Tuohon aikaan oli myös sellaisia ympäristöhuolia, joita ei enää ole, kuten happosateet ja otsonikato. Millos ollaan viimeksi mediassa edes puhuttu niistä? Happosateitahan ei enää juuri ole, otsonokatokin ei ole enää niin kriittinen, kun tuolloin ennustettiin. Myös mainittu liikakansoitus oli kovasti tapetilla tuolloin, nyt onkin todettu, että se kääntyy väistämättä laskuun jossain vaiheessa, eikä siitä puhuta niin usein. 

Työttömyys oli myös ihan eri asia, sillä se lama-aika oli ihan käsin kosketeltavissa, joten tuostakaan en ole ihan samaa mieltä.

Juuri näin, ysärillä ilmastoasiat olivat todella paljon tapetilla koulussa. Hassua, kun nykyään moni tuntuu luulevan, että environmentalismi ja huoli ympäristöstä ovat jotenkin viime vuosikymmenen keksintöjä. Nehän olivat vaan välillä piilossa ja epämuodikkaita. :)

Työttömyys oli juu ysikytluvulla todella konkreettinen uhka ja aiheutti paljon ahdistusta nuorille ihmisille. Laman tuhoja näki vuosikymmenen alussa kaikkialla, alkoholismia ja toivottomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Koulumaailma oli iisimpää henkisesti. Lukiolaiset sai olla rennosti nuoria, eikä heidän tarvinnut miettiä koko ajan kirjoituksia ja opiskelupaikkoja. Monet kirjoitti keskinkertaisesti, piti välivuoden, valmistautui sitten pääsykokeisiin kunnolla ja pääsi sisään että heilahti. Ei ollut tätä suorituskeskeisyyttä samalla tavalla, eikä nuoret todellakaan olleet mitään sijoituksista ja ensiasunnoista puhuvia aikuisten matkijoita, kuten tänä päivänä. 

Kulttuurikenttä oli monimuotoisempi, esimerkiksi tuon ajan elokuvat olivat ihan toiselta planeetalta kuin tänä päivän. Miettikää vaikka Pulp Fictionia jne. Musiikkimaailmassa oli myös todella hyvä ja monipuolinen tarjonta, joka vaihtui: vuosikymmenen alussa vanhan koulukunnan rock n rollia, sitten grungea, sitten brittipopia jne.

Yhteiskunta oli muutenkin tasaisempi, eikä sellaisia ääripäitä ollut kuten nykyään. Rahasta ja palkasta ei jankutettu joka paikassa. Nuoret oli enemmän nuoria, sai olla. Sai mokailla, kukaan ei videoinut sitä ja levittänyt eteenpäin. Sai kasvaa ja kompastella rauhassa. 

Spot on. Mainitsit juuri niitä syitä, joiden vuoksi monet meistä kasarilla syntyneistä muistelevat ysäriä lämmöllä, lama-ajasta huolimatta.

Ne joilla oli paksut huulet, oli ne oikeesti eikö jostain läskien susannojen puoskariklinikalta!

Ne oli luomut, eikä mitkään muhkuraiset jatkuvan pistelyn jäljiltä epätasaiset ja kaulalla roikkuvat sivusta naurettavat lerput.

T. Terja Terskanen

Vierailija kirjoitti:

Rentoa ja hauskaa. Koulusta ei otettu suorituspaineita, eikä jatko-opinnoista. "Kartsalla" roikuttiin viikonloput ja kännättiin, kunnes tuli siihen ikään että pääsi baareihin ja yökerhoihin. Ajeltiin mopoilla ja kevareilla ja myöhemmin ajokortin saatua autoilla. Opiskeluaikana oli kova biletys päällä, ja silti ne opinnotkin siinä jotenkin sivussa hoitui. Opintolainaa nostelin huolettomasti, eikä sen takaisinmaksua juuri edes huomannut, kun heti opintojen jälkeen pääsi hyväpalkkaiseen vakityöhön. 

Mutta siis hyviä muistoja vaan ysäristä, jonka alkaessa olin 15-vuotias. Boheemia, rentoa, ihanaa vapaata elämää vailla huolta huomisesta.

Olen 26 ja kadehdin aina jotenkin tälläisiä juttuja. Olen kai aina ollut jotenkin ahdistunut ja paineissa kaikesta enkä osaa nimetä elämästäni mitään "ei huolta huomisesta"-ajanjaksoa. Tai ehkä 6-vuotiaaksi asti sellainen aika oli.