90-luvun nuori, millaista elämäsi oli silloin?

Ylipainoiset nuoret vielä pisti silmään ja nykyisiä muhkeita takamuksia häpeillen sitten peiteltiin.

Melko tylsää. Kavereita ei juuri ollut, muutimme maalle, koulussa kiusattiin, rahaa sain hyvin vähän.

Vierailija kirjoitti:

Todella synkkää ja ankeaa aikaa, suunnittelin itsemurhaa.

Ei omissa oloissanikaan kehumista ollut mutta osaan silti arvostaa niitä hyviäkin juttuja joita silloin oli.

Mulle kyllä 90-luvusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen, että se oli aika angstista aikaa. Jotenkin kaikilla ikätovereilla tuntui olevan jotain ongelmia, siis sellaisia ihan syvällisiä omaan minuuteen liittyviä asioita, jotka juontuivat omasta perheestä. Olen ihan hyvältä asuinalueelta pk-seudulta, mutta siis jotenkin sellainen outouden ja synkyyden tunne liittyy vahvasti 90-lukuun, varsinkin alkupuoliskolle. Tosin 90-luvun loppu oli ainakin itselläni sitten varsin erilainen, kun käytiin Stadissa baareissa (Soda! Jne.), Eurooppa avautui Suomelle ja Internet mahdollisti tiedonkulun ja yhteydenpidon kavereihin ulkomailla ja missä vain. 

Olen usein miettinyt tuota 90-luvun alkua ja sitä, miten tosiaan lähes kaikilla tuntui olevan joku asia perustavanlaatuisesti pielessä. Onkohan se joku sukupolvikokemus vaikka vanhempien ja isovanhempien sotatraumoihin liittyen tmv.?

Olin ysärin loppupuolen teini ja ainakin meilläpäin meininki oli melkoisen angstikasta ja sellainen synkeä itsetuhoisuuden esittäminen suorastaan muotia. Kotikaupunkini ei koskaan toipunut vuosikymmenen alun lamasta ja aikuisten apatia tarttui nuoriinkin.

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä 90-luvusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen, että se oli aika angstista aikaa. Jotenkin kaikilla ikätovereilla tuntui olevan jotain ongelmia, siis sellaisia ihan syvällisiä omaan minuuteen liittyviä asioita, jotka juontuivat omasta perheestä. Olen ihan hyvältä asuinalueelta pk-seudulta, mutta siis jotenkin sellainen outouden ja synkyyden tunne liittyy vahvasti 90-lukuun, varsinkin alkupuoliskolle. Tosin 90-luvun loppu oli ainakin itselläni sitten varsin erilainen, kun käytiin Stadissa baareissa (Soda! Jne.), Eurooppa avautui Suomelle ja Internet mahdollisti tiedonkulun ja yhteydenpidon kavereihin ulkomailla ja missä vain. 

Olen usein miettinyt tuota 90-luvun alkua ja sitä, miten tosiaan lähes kaikilla tuntui olevan joku asia perustavanlaatuisesti pielessä. Onkohan se joku sukupolvikokemus vaikka vanhempien ja isovanhempien sotatraumoihin liittyen tmv.?

Jatkan vielä, että en havaitse omissa lapsissani ollenkaan niitä samoja tuntemuksia, joita silloin oli. Koetan olla paljon läsnä heidän elämässään, kiinnostua kaikesta, mitä heille tapahtuu ja ennen kaikkea teen kaikkeni, jottei heille tulisi yksin jäämisen tunnetta, sellaisia pakon edessä yksin selviämisen kokemuksia. Itsestäni ainakin tuntui, että vanhemmilla oli niin paljon omia juttuja (ongelmia), että he eivät kyenneet olemaan emotionaalisesti läsnä ja tukena meidän lasten elämässä, ja samanlaista oli aika monella eri yhteiskuntaluokasta lähtöisin olevalla kaverillani.

Vierailija kirjoitti:

Todella synkkää ja ankeaa aikaa, suunnittelin itsemurhaa.

Niin oli, samat oli mielessä. Tylsääkin oli. Elämä oli pelkkiä aikaisia kouluaamuja ja kokeita. Aina väsytti.

Vierailija kirjoitti:

Ylipainoiset nuoret vielä pisti silmään ja nykyisiä muhkeita takamuksia häpeillen sitten peiteltiin.

Tämä on kyllä totta. Muistan yhden ylipainoisen koulukaverin noilta ajoilta neljästä eri koulusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä 90-luvusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen, että se oli aika angstista aikaa. Jotenkin kaikilla ikätovereilla tuntui olevan jotain ongelmia, siis sellaisia ihan syvällisiä omaan minuuteen liittyviä asioita, jotka juontuivat omasta perheestä. Olen ihan hyvältä asuinalueelta pk-seudulta, mutta siis jotenkin sellainen outouden ja synkyyden tunne liittyy vahvasti 90-lukuun, varsinkin alkupuoliskolle. Tosin 90-luvun loppu oli ainakin itselläni sitten varsin erilainen, kun käytiin Stadissa baareissa (Soda! Jne.), Eurooppa avautui Suomelle ja Internet mahdollisti tiedonkulun ja yhteydenpidon kavereihin ulkomailla ja missä vain. 

Olen usein miettinyt tuota 90-luvun alkua ja sitä, miten tosiaan lähes kaikilla tuntui olevan joku asia perustavanlaatuisesti pielessä. Onkohan se joku sukupolvikokemus vaikka vanhempien ja isovanhempien sotatraumoihin liittyen tmv.?

Jatkan vielä, että en havaitse omissa lapsissani ollenkaan niitä samoja tuntemuksia, joita silloin oli. Koetan olla paljon läsnä heidän elämässään, kiinnostua kaikesta, mitä heille tapahtuu ja ennen kaikkea teen kaikkeni, jottei heille tulisi yksin jäämisen tunnetta, sellaisia pakon edessä yksin selviämisen kokemuksia. Itsestäni ainakin tuntui, että vanhemmilla oli niin paljon omia juttuja (ongelmia), että he eivät kyenneet olemaan emotionaalisesti läsnä ja tukena meidän lasten elämässä, ja samanlaista oli aika monella eri yhteiskuntaluokasta lähtöisin olevalla kaverillani.

Nykyään nuorilla on paljon enemmän mielenterveysongelmia ja muitakin ongelmia kuin ysärillä. Varmasti vanhemmat on tiedostavampia nykyään ja yrittävät, mutta ongelmia on silti. 

Ysärillä nuorilla oli yleensä ihan positiiviset tulevaisuudenodotukset kuitenkin. Tunne oli että vaikka ei koulussa olisi mikään hyvä, sellaisillekin löytyy töitä. Töitä myös sai vielä kysymällä kaupasta, mäkkäristä jne. 

Nykyään nuorille tulevaisuus on ahdistava, ilmastokriisi, työttömyys, ylikansoitus jne. Silti somessa kaikki on kaunista ja helppoa, nuorelle jää tunne että muut vaan osaa ahdistuksesta ja uhista huolimatta ja vika on hänessä. 

Vierailija kirjoitti:

Joku CD-levy makso nykyrahassa 30 euroa ja siinä oli ehkä 1-2 hyvää kappaletta ja loput ihan paskoja

Rikkain kaveri osti levyn ja loput nauhoitti sen kasetille. Huonoja biisejä ei tarvinnut nauhoittaa. Oli kiva koristella niitä kasetinkansia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä 90-luvusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen, että se oli aika angstista aikaa. Jotenkin kaikilla ikätovereilla tuntui olevan jotain ongelmia, siis sellaisia ihan syvällisiä omaan minuuteen liittyviä asioita, jotka juontuivat omasta perheestä. Olen ihan hyvältä asuinalueelta pk-seudulta, mutta siis jotenkin sellainen outouden ja synkyyden tunne liittyy vahvasti 90-lukuun, varsinkin alkupuoliskolle. Tosin 90-luvun loppu oli ainakin itselläni sitten varsin erilainen, kun käytiin Stadissa baareissa (Soda! Jne.), Eurooppa avautui Suomelle ja Internet mahdollisti tiedonkulun ja yhteydenpidon kavereihin ulkomailla ja missä vain. 

Olen usein miettinyt tuota 90-luvun alkua ja sitä, miten tosiaan lähes kaikilla tuntui olevan joku asia perustavanlaatuisesti pielessä. Onkohan se joku sukupolvikokemus vaikka vanhempien ja isovanhempien sotatraumoihin liittyen tmv.?

Jatkan vielä, että en havaitse omissa lapsissani ollenkaan niitä samoja tuntemuksia, joita silloin oli. Koetan olla paljon läsnä heidän elämässään, kiinnostua kaikesta, mitä heille tapahtuu ja ennen kaikkea teen kaikkeni, jottei heille tulisi yksin jäämisen tunnetta, sellaisia pakon edessä yksin selviämisen kokemuksia. Itsestäni ainakin tuntui, että vanhemmilla oli niin paljon omia juttuja (ongelmia), että he eivät kyenneet olemaan emotionaalisesti läsnä ja tukena meidän lasten elämässä, ja samanlaista oli aika monella eri yhteiskuntaluokasta lähtöisin olevalla kaverillani.

Nykyään nuorilla on paljon enemmän mielenterveysongelmia ja muitakin ongelmia kuin ysärillä. Varmasti vanhemmat on tiedostavampia nykyään ja yrittävät, mutta ongelmia on silti. 

Ysärillä nuorilla oli yleensä ihan positiiviset tulevaisuudenodotukset kuitenkin. Tunne oli että vaikka ei koulussa olisi mikään hyvä, sellaisillekin löytyy töitä. Töitä myös sai vielä kysymällä kaupasta, mäkkäristä jne. 

Nykyään nuorille tulevaisuus on ahdistava, ilmastokriisi, työttömyys, ylikansoitus jne. Silti somessa kaikki on kaunista ja helppoa, nuorelle jää tunne että muut vaan osaa ahdistuksesta ja uhista huolimatta ja vika on hänessä. 

Olen 2000- luvun nuori, ja tuo työttömyys ja yhteiskunnan pudokkaaksi jääminen kolahti meihin kovasti. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun ihan järkevistäkin ammateista ei päässyt mukaan työelämään. Teki kyllä pahaa kunei edes sinne mäkkärin kassalle päässyt. Toisekseen niihin työhaastatteluihin pääsi vain kun oli mahdollisimman keskiverto hakija. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jos et saanut sitä ekaa kaupan kassan työpaikkaa, jouduit työttömyyskierteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä 90-luvusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen, että se oli aika angstista aikaa. Jotenkin kaikilla ikätovereilla tuntui olevan jotain ongelmia, siis sellaisia ihan syvällisiä omaan minuuteen liittyviä asioita, jotka juontuivat omasta perheestä. Olen ihan hyvältä asuinalueelta pk-seudulta, mutta siis jotenkin sellainen outouden ja synkyyden tunne liittyy vahvasti 90-lukuun, varsinkin alkupuoliskolle. Tosin 90-luvun loppu oli ainakin itselläni sitten varsin erilainen, kun käytiin Stadissa baareissa (Soda! Jne.), Eurooppa avautui Suomelle ja Internet mahdollisti tiedonkulun ja yhteydenpidon kavereihin ulkomailla ja missä vain. 

Olen usein miettinyt tuota 90-luvun alkua ja sitä, miten tosiaan lähes kaikilla tuntui olevan joku asia perustavanlaatuisesti pielessä. Onkohan se joku sukupolvikokemus vaikka vanhempien ja isovanhempien sotatraumoihin liittyen tmv.?

Jatkan vielä, että en havaitse omissa lapsissani ollenkaan niitä samoja tuntemuksia, joita silloin oli. Koetan olla paljon läsnä heidän elämässään, kiinnostua kaikesta, mitä heille tapahtuu ja ennen kaikkea teen kaikkeni, jottei heille tulisi yksin jäämisen tunnetta, sellaisia pakon edessä yksin selviämisen kokemuksia. Itsestäni ainakin tuntui, että vanhemmilla oli niin paljon omia juttuja (ongelmia), että he eivät kyenneet olemaan emotionaalisesti läsnä ja tukena meidän lasten elämässä, ja samanlaista oli aika monella eri yhteiskuntaluokasta lähtöisin olevalla kaverillani.

Se oli kasarin hurvittelun jatkumuoa se angsti, oli Nirvana ja koko grungeskene esim.

Silloin elämä oli vielä normaalia, oltiin kartsalla ja välillä otettiin vinkkua ja pantiin 13-15 vuotiaiden kanssa (oman ikäisten siis) eikä kukaan puhunut lapsen hyväksikäytöstä

Vierailija kirjoitti:

Silloin elämä oli vielä normaalia, oltiin kartsalla ja välillä otettiin vinkkua ja pantiin 13-15 vuotiaiden kanssa (oman ikäisten siis) eikä kukaan puhunut lapsen hyväksikäytöstä

Joo, itsekin aloin 13-vuotiaana seurustella amislaisen pojan kanssa, ja kun vanhemmat sai tietää, sanoivat vaan että paksuksi et sitten itseäsi hommaa, mutta muuten se oli ihan ok heille. Joskus kun tulin poikaystävän luota käymästä, isä saattoi vinoillakin siitä seksiasiasta, että pikkupimulla on posket punaisena ja sisukset siemeniä täynnä :D  

Vanhempieni mielestä olisi hyvä ollut, jos olisi rippikoulun jälkeen vasta alkanut juoda ja sekstailla ("sitten kun olet rippikoulun käynyt ja rokotettu, olet vapaa tekemään mitä haluat"), mutta kun se tapahtui aikaisemmin, niin ei painetta. Tupakanpoltosta myös sellainen hassu juttu, että riparillakin sai vanhempien lapulla vapaasti alaikäisenä polttaa. Minäkin sain. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muisteluksia Oulusta, olen ollut 90-luvun 11-20 vuotias.

Valtavirran nuorisokulttuuri oli hyvin yhtenäistä ja rajoittavaa. Kaikilla piti olla samanlaiset farkut ja sama tukka. Trendit muuttuivat huomattavasti hitaammin. Keskeinen ideoiden lähde oli USA ja vaikutuskanava MTV. Myös Britannia nosti profiiliaan. Muilta kielialueilta ei osattu ammentaa mitään.

Hevareita ja muita alakulttuureita kai oli tuolloinkin, mutta ei minun piireissäni. Kaikki kuuntelivat samaa musaa (alussa NKOTB, Madonna, Michael Jackson, myöhemmin vähän laajemmin esim. Neljä Ruusua, Don Huonot)

Hoikkuus oli ainoa sopiva muotti, ylipainoiset olivat auttamatta marginaalissa. Missään ei näkynyt toisenlaisia kehoja, kaikki olivat vaaleaihoisia ja laihoja. Läskejä haukuttiin avoimesti, Painonvartijat oli kova juttu. Olin ensimmäistä kertaa PV-ryhmässä n. 15-vuotiaana.

Kotibileitä pidettiin ja niissä juotiin. Vain suositut kutsuttiin, suosituimmuus perustui lähinnä ulkonäköön. Sain kaverini kanssa kutsun vain kahdesti. Menimme, mutta vietimme illan kahdestaan, koska meidän kanssamme ei kuitenkaan oltu.

Moni nuori poltti tupakkaa. Ikäraja oli 16-vuotta, mutta myös nuoremmille löytyi aina hakija.

Harrastuksista ykkönen oli laskettelu, sitä oli "pakko" tehdä ollakseen cool. Tanssikursseille tai aerobic-tyyppiseen ryhmäliikuntaan osallistuminen oli myös suotavaa. Tosi moni luki paljon esim. nuortenkirjoja, mutta se ei ollut harrastus, koska kaikki tekivät sitä.

Olen usein miettinyt, että nykynuorten kasvuympäristö on merkittävästi terveempi. Esim. ulkonäköön kohdistuvat odotukset eivät ole enää yhtä raskaita, erilaisuutta sallitaan ja jopa arvostetaan. Myös omannäköisten valintojen teko on helpompaa, saa harrastaa sitä mistä tykkää. Silti nuoret voi huonommin, ainakin tilastojen valossa. Se on mysteeri.

Asuit jossain sivistyksen rajamailla Oulussa. Ota se huomioon.

Niin, valitettavasti tuo oli juuri se ajatusmalli ysärillä. Minulla on sukua Helsingissä, missä kävin useita kertoja vuodessa. Helsingissä ei voinut puhua omaa murrettaan, vaan piti teeskennellä puhuvansa slangia. Oulua ja oululaisia pidettiin aivan maalaisina, ainakin siis pääkaupunkiseudulla. Olin yläasteella ja lukiossa Oulun keskustassa ja ihan 100% kaupunkilainen. Asuimme tuliterässä rivitaloasunnossa hyvien bussiyhteyksien varrella, tosin liikuin koulumatkat usein puörällä. Silti esim. Lahnuksessa keskellä metsää aivan romutalossa asuva sukulaismies landetteli meitä pohjoisen poronpurijoita armottomasti. Ja minä uskoin tämän ja pidin meitä vähempiarvoisina. Tämä kertoo paitsi tuon miehen persoonallisuushäiriöstä, myös 90-luvun ilmapiiristä.

Se oululainen

Tämä on tosi mielenkiintoista muistelua!

Mulle on muodostunut sellainen käsitys, että Stadin ja muun Suomen välinen vastakkainasettelu olisi ollut ysärillä vielä kovempaa kuin nykyään. Olin lapsi ja teini ysärillä, kotoisin Satakunnasta, ja muistan itsekin, miten helsinkiläiset nälvivät murteesta ja kaikesta muustakin estottomasti.

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä 90-luvusta on päällimmäisenä jäänyt mieleen, että se oli aika angstista aikaa. Jotenkin kaikilla ikätovereilla tuntui olevan jotain ongelmia, siis sellaisia ihan syvällisiä omaan minuuteen liittyviä asioita, jotka juontuivat omasta perheestä. Olen ihan hyvältä asuinalueelta pk-seudulta, mutta siis jotenkin sellainen outouden ja synkyyden tunne liittyy vahvasti 90-lukuun, varsinkin alkupuoliskolle. Tosin 90-luvun loppu oli ainakin itselläni sitten varsin erilainen, kun käytiin Stadissa baareissa (Soda! Jne.), Eurooppa avautui Suomelle ja Internet mahdollisti tiedonkulun ja yhteydenpidon kavereihin ulkomailla ja missä vain. 

Olen usein miettinyt tuota 90-luvun alkua ja sitä, miten tosiaan lähes kaikilla tuntui olevan joku asia perustavanlaatuisesti pielessä. Onkohan se joku sukupolvikokemus vaikka vanhempien ja isovanhempien sotatraumoihin liittyen tmv.?

Hyvä havainto, silloin liikuttiin minustakin jotenkin syvissä vesissä. Oli mm. paljon saatananpalvontakohuja ja monella paikkakunnalla.

Todennäköisesti olisi silloinkin ollut kyllä tilausta paremmille mielenterveyspalveluille.

Vierailija kirjoitti:

Joku CD-levy makso nykyrahassa 30 euroa ja siinä oli ehkä 1-2 hyvää kappaletta ja loput ihan paskoja

Cd:t maksoivat Anttilan Top Tenissä 129 markkaa. Niitä sai koekuunnella kaupassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin elämä oli vielä normaalia, oltiin kartsalla ja välillä otettiin vinkkua ja pantiin 13-15 vuotiaiden kanssa (oman ikäisten siis) eikä kukaan puhunut lapsen hyväksikäytöstä

Joo, itsekin aloin 13-vuotiaana seurustella amislaisen pojan kanssa, ja kun vanhemmat sai tietää, sanoivat vaan että paksuksi et sitten itseäsi hommaa, mutta muuten se oli ihan ok heille. Joskus kun tulin poikaystävän luota käymästä, isä saattoi vinoillakin siitä seksiasiasta, että pikkupimulla on posket punaisena ja sisukset siemeniä täynnä :D  

Vanhempieni mielestä olisi hyvä ollut, jos olisi rippikoulun jälkeen vasta alkanut juoda ja sekstailla ("sitten kun olet rippikoulun käynyt ja rokotettu, olet vapaa tekemään mitä haluat"), mutta kun se tapahtui aikaisemmin, niin ei painetta. Tupakanpoltosta myös sellainen hassu juttu, että riparillakin sai vanhempien lapulla vapaasti alaikäisenä polttaa. Minäkin sain. 

Aivan hirveää, ihan oikeasti :(

NHL-lippis, Nappiverkkarit, solmuvärjätty t-paita ja sämpyläkengät. Taskussa tamagotchi. 

Hienoa aikaa oli. Fillarilla mentiin joka paikkaan ja taskussa pomppiva CD-soitin. Levyjä käytiin esikuuntelemassa Stockmannin tai Anttilan top-10 osastolla luureista. Kaverit käytiin hakemassa ovelta ulos. Remmiä tuli vanhemmilta, jos vähäänkään hangoitteli vastaan. Opettajatki saattoi kävellä kännissä vastaan ostarilla vapaapäivinään. Tälle naureskeltiin sitten kavereiden kesken. Joillakin ystävilläni oli kirjekavereita, joita oli saanut lehtipalstoilta.

Asuttiin levottomalla alueella Itä-Helsingissä ja sammuneet humalaiset olivat arkipäivää meidän pihoilla. Viikkorahaa sai silloin tällöin. Sekin 10 markkaa paloi aika nopeasti kioskin/kantabaarin irtokarkkeihin. Hypittiin hyppynarua, oli lorua ja leikkejä, joista oma lempparini Twist-naruhypyt.