Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukiketju yksinäisille
Saisimmeko yksinäiset tähän toisiamme tukevan ketjun. Tähän ei kaivata yksinäisten syyllistämistä tai oman elämän hehkuttamista, vaan tarkoitus tukea toisia tämän keskellä. Jokainen joka kokee olevansa yksinäinen saa tulla mukaan, tilanteet ovat erilaisia, yksinäisyyttä voi kokea niin monissa elämäntilanteissa.
Itse keski-iän myötä olen sekä menettänyt läheisiäni ja ystäviä kuolemalle ja elämälle, lisäksi olen oppinut arvostamaan itseäni ja lopettanut kuluttavat suhteet. Tämän myötä olen yksinäinen siten, että ei ole ketään joka kysyy mitä kuuluu tai jonka kanssa turista kaikesta. Kun miettii tätä kaikkea mitä nyt on, on aika ankeaa ja raakaakin kokea yksinäisyyttä. Mulla on toki lapset, mutta ei heidän tehtävänsä ole olla mun yksinäisyyteni poistaja, vaan kannustan heitä maailmalle ja elämään. Sana on vapaa.
Kommentit (400)
Vierailija kirjoitti:
Saan nyt likasangon niskaani, mutta kerron silti erään kokemukseni. Minulla on vanha ystävä, joka on sairastanut masennusta 17 vuotta. Olen yrittänyt olla hyvä ystävä, mutta yhteydenpito on ollut koko ajan yksipuolista. Omassa elämässäni sattui paha vastoinkäyminen jokin aika sitten, ja nyt olenkin itse väsynyt ja surullinen. En ole jaksanut hetkeen soittaa tuolle masentuneelle. No, hän soitti minulle poikkeuksellisesti muutama päivä sitten - ja haukkui minut, kun en ole pitänyt yhteyttä. Yritin kertoa, mitä minulle on sattunut, mutta hän vain käänsi puheen takaisin itseensä. Nyt olen sitä mieltä, että tuon ihmisen yksinäisyys, josta hän aina jaksaa valittaa, on osittain hänen omaa syytään.
Tämä on ihan totta. Ystävyys on vastavuoroista ja molemmilla pitää olla ymmärrystä, että toiselle voi tulla vaikeita kausia. Avainsana olisi myös suoraan puhuminen toiveista ja ajatuksista.
Aloituksessa sanoinkin, että olen ihmisiä elämästäni poistanut myös itse. Vaihtokauppana sain yksinäisyyden, mutta olisin voinut vielä pahemmin seurassa, jossa minua esim. Olen aina se, joka kuuntelee ja auttaa. Silti ihmisistä ei saa vaatia liikoja, mutta omat rajat on syytä osata pitää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi teflonpintainen ihminen, joka silloin tällöin tutustuu uusiin ihmisiin, mutta johon kukaan ei koskaan tartu.
Olen jotenkin niin omituinen, että minulle ei edes aleta puhua missään. Tai yksi poikkeus: kahvilassa oli mieskööri, josta yksi nousi, ja toi minulle Iltalehden pyytämättä. Olin lukemassa tenttikirjaa, joten hymyilin ja sanoin ei kiitos, anna jonnekin toiselle. Se meni tällä miehellä ilmeisesti tunteisiin, koska hän jätti lehden pöytääni ja kertoi, että siinä on kivoja kuvia, voin katsella niitä.
Mutta siis pointti on, että voin harrastaa ja käydä paikoissa, mutta loppu tulema on, että vaikka itse aloittaisin keskustelun, mitään ei koskaan jää käteen. Ei vuosienkaan päästä.
Ja ne kliseiset ajatukset yksinäisestä, eivät päde minunkaan kohdallani. En roiku ihmisissä, en lainaa rahaa (ei tarvitse) enkä pummaa kyytejä (joskus voisin tarvita, mutta en kehtaa kysyä), en haise, en tuijota, pukeudun normaalisti (ehkä jopa kivasti) ja näytän tavalliselta naiselta. Teen aloitteita, pyydän itse.
Ja kas vain, kuinka siitäkin tuttavaperheen kolmannesta kyläilystä on kuukausia jo, eikä vastavuoroisuutta ole tullut. Pelkään, että tartutan tämän lapsiini.
Vierailija kirjoitti:
Jos te kaikki olette yksinäisiä, niin miksi ette pyri nyt ottamaan toisiinne ihan oikeaa kontaktia? Siis te, jotka täällä kirjoittelette ja yläpeukutatte toisianne sekä koette olevanne samanlaisessa tilanteessa?
Eikö tuossa nimenomaan se ongelma usein ole, että vähän odotetaan että joku toinen ottaisi yhteyttä ja pyrkisi tutustumaan minuun, mutta ei itse uskalleta lähteä tutustumaan.
Myönnän sen etten oikein uskalla tutustua muihin. Se johtuu kaikesta kokemastani. Olin kiusattu pitkään ja sen jälkeenkin sattunut kaikkea ikävää. Kirjoitinkin jo viestin siihen liittyen. Se on yksi ongelma tässä. Mietin sitä, että jos taas käy huonosti. Jännitän itse nykyisin muutenkin muiden seurassa oloa. Olen ollut liikaa yksin. Itseluottamus todella huono. Siinä mielessä olet oikeassakin. Ehkä odotan sitä, että joku kelpuuttaisi minut ystäväksi. Antaisi ymmärtää, että haluaa olla seurassani tai pitää yhteyttä. Muuten tulee ajatus etten vaan ole vaivaksi tai jos hän ei pidäkään minusta. Se kaikki ajatus on tullut kaikesta kokemastani. Samoin joku kirjoitti yksinäisten olevan ikävää porukkaa ja minä minä ihmisiä. Itse en taas ajattele niinkään. Monella kuten itsellä vaan elämä muiden kanssa on ollut vaikeaa. Siihen sisältyy niin paljon ikäviä juttuja. Joku "normaalilla" taustalla oleva pärjää varmaan paljon paremmin jos on myös hyviä kokemuksia. Itsellä toki niitäkin on jos oikein etsii vuosien joukosta. Niistä on saanut viestin, että joku pitää minustakin. Silti niitä on melko vähän ja harvassa, että saisin niistä niin paljon luottamusta itseeni. Jokainen hyvä asia on silti kiva juttu.
Vierailija kirjoitti:
Koitetaan nyt pitää tämä asiallisena ja hyvää mieltä tuottavana ketjuna, jos et koe kuuluvasi tänne tai muuta antia ei ole kuin negatiivisuuden tuottaminen, niin etsi joku muu ketju. Löydät varmasti sopivan! Toki voit lukea tätä ja kokea paremmuutta, mutta ole hiljaa, tämä on monille tosi kipeä asia.
Nyt voisimme alkaa kerätä vinkkejä, mikä auttanut sietämään yksinäisyyttä ja miten saisi ylläpidettyä toivoa ja elämäniloa? Itseä auttaa luonto, lapset, meditointi ja työ. Vaikka usein onkin ulkopuolisuuden tunne työpaikalla, kun kuuntelee muiden seuraelämää, eikä ole itsellä mitään kerrottavaa.
Ap
Itsekin mietin, että usein näissä ketjuissa korostuu se, että haetaan yksinäisistä vikaa. Varmasti jokainen yksinäisyydestä kärsivä löytää itsestään jonkun syyn miksi on huono tyyppi. Joku yhden ja joku kuten minä montakin. Moni varmaan tietää miksi ystävien saaminen on vaikeaa ja myöntää omat vikansa ja virheensä. Näin ainakin itse. Olen esim liian hiljainen, jännittynyt, en helposti osaa olla luonteva ja rento, vaadin aikaa tutustumiseen ja en luota helposti. Myönnän täysin sen kuinka todennäköisyys ystävien löytymiseen on pieni verrattuna johonkin toiseen.
Kirjoitit ettei sinulla ole mitään kerrottavaa. Itse myös usein mietin tätä. Minunkin elämäni on hyvin tavanomaista. Ei tässä paljon kerrottavaa ole. Samalla moneen asiaan liittyy jokin ikävä juttu. Jos pitäisi puhua esim menneisyydestä ja vaikka lukiosta niin eipä ole muisteltavaa siiheen liittyen. Jäi kaikki juhlat välistä, kun olin kiusattu siellä. Toisaalta haluan myös itse piilottaa näitä ikäviä juttuja. Voin silti kuunnella muiden puheita ja en todellakaan vaadi kenenkään muuttavan keskusteluaan minun vuokseni. On vaan vähän häpeällistä paljastaa ikäviä juttuja.
Itseä auttaa paljon se, että yritän viimein antaa itselleni luvan olla sellainen kuin olen. Etten aina näkisi virheitä itsessäni tai miettisi kuinka olen vääränlainen. Tämä siitäkin huolimatta, vaikka kuinka muut antaisivat toisenlaista palautetta. Kuten vaikka kuulisin olevani taas kerran liian ujo tai hiljainen. Eivät ne sanat ainakaan auta eteenpäin.
Iloa saan itsekin luonnosta ja liikunnasta. Lukeminen ja musiikki tärkeää myös. Yritän elää omalla tavallani. Viime vuodet olleet melko rankkoja. Joulut jääneet vähän kuin välistä. Nyt sentään pystyn nukkumaan paremmin. Sen vuoksi tästä joulusta tulee "pitkästä aikaa" joulu minulle. Sekin on iloinen juttu. Tuli vielä mieleen, että jotkut elokuvat kuvaavat hyvin yksinäisyyttä. Mieleen jäi esim Lost In Translation. Tai juuri katsomani Hytti nro 6. Sellaiset jäävät mieleen missä itselle tuttuja aiheita. Välillä sekin asia rasittaa, kun ei ole ketään kenelle jutella ja vaihtaa ajatuksia. Sen vuoksi ehkä kirjoitan paljon tännekin.
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei mitään ystäviä saa, muuttakaa ulkomaille ja kyllä alkaa fiksulle ihmiselle ystäviä löytymään.
Terveisiä ulkomailta. Olen viikonlopun aikana sanonut kaupan kassalle kiitos ja näkemiin. Siinä sosiaalinen elämäni vapaa-aikana. Olen keski-ikäinen lapseton henkilö ja ei kuule tosiaan ole helppo ystävystyä ihmisten kanssa. Itse asiassa en edes kaipaa uusia ystäviä vaan mieluiten tapaisin jo olemassa olevia, mutta heillä on oma perhe-elämänsä ja viikonloppuisin perhepuuhat, minkä ymmärrän täysin.
Perjantai-iltana yksinäisyyden tunne oli niin rankkaa, että purskahdin itkuun, vaikka olen luonteeltani sinnittelijä enkä helposti masennu. Onneksi huomenna on maanantai ja pääsee töihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Höh. Ketju tyssäsi. Jouluna uusi ketju varmaankin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se näissä ketjuissa usein on etteivät ne jää elämään pitkäksi aikaa. Itse voisin kirjoittaa usein, mutta moni kirjoittaa kerran ja poistuu. Se on vähän sääli.
Vierailija kirjoitti:
Höh. Ketju tyssäsi. Jouluna uusi ketju varmaankin.
Uusi päivä ja uutta jatkoa ketjulle. Eivät kaikki ole löytäneet tätä ketjua. Osa puolestaan pelkää ilkeitä ja negatiivisia ihmisiä, joita tulee tähän ketjuun. Itse pohdin, että ovatko nämä ilkimykset niitä, jotka jättävät sairastuneen, leskeytyneen tai lapsensa menettäneen yksin? Jokin pakottava syyhän noilla ihmisillä on roikkua ketjussa piruilemassa. Oikeuttavat omia tekemisiään täällä tuntemattomille ihmisille sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saan nyt likasangon niskaani, mutta kerron silti erään kokemukseni. Minulla on vanha ystävä, joka on sairastanut masennusta 17 vuotta. Olen yrittänyt olla hyvä ystävä, mutta yhteydenpito on ollut koko ajan yksipuolista. Omassa elämässäni sattui paha vastoinkäyminen jokin aika sitten, ja nyt olenkin itse väsynyt ja surullinen. En ole jaksanut hetkeen soittaa tuolle masentuneelle. No, hän soitti minulle poikkeuksellisesti muutama päivä sitten - ja haukkui minut, kun en ole pitänyt yhteyttä. Yritin kertoa, mitä minulle on sattunut, mutta hän vain käänsi puheen takaisin itseensä. Nyt olen sitä mieltä, että tuon ihmisen yksinäisyys, josta hän aina jaksaa valittaa, on osittain hänen omaa syytään.
Yritä ymmärtää, että noin monta vuotta kestänyt masennus on vakavaa ja luultavasti ei parane koskaan. Masentuneen maailma kapeutuu itsestään lyhyenkin masennuksen aikana. Sisäinen tuska on niin suuri, ettei välttämättä edes ymmärrä jos toinen yrittää selittää ahdinkoaan rivien välistä eikä puhu suoraan.
On minullekin lyöty luuri korvaan sen jälkeen kun tein kaikkeni auttaakseni yksinhuoltajaa lapsineen. Soitin hänen puolestaan kaikille mahdollisille tahoille. Koko päivä meni soittaessa ja sitten soitin illalla hätää kärsivälle.
Kerroin, että ketkä kaikki lupasivat ottaa yhteyttä häneen ja auttaa parhaansa mukaan perhettä. Olin saanut luvan nimenomaan puhua heidän ahdingostaan. En odottanut oikeastaan mitään muuta kuin sanoja Kiitos, että yritit!
Sitten ajattelin, että minun on kai puhuttava omistakin asioistani kun kerran hän oli ottanut minuun yhteyttä. Kerroin, etten ole ollut puoleen vuoteen työelämässä vakavan sairauden vuoksi. Tämä hädänalainen löi luurin korvaan sanomatta sanaakaan! Silloin päätin, että saa kyllä olla viimeinen kerta kun alan tuhlaamaan vähiä voimiani sellaisiin asioihin, joita hän olisi itse voinut hoitaa lasten ollessa tarhassa ja koulussa kun oli työtön.
Mitä ajattelen tuosta tänään? Ajattelen, että kävi onni onnettomuudessa kun pääsin eroon hyväksikäyttäjästä. Mistä minä tiedän keille kaikille hän oli sanonut samat asiat kuin minulle? Pelastusarmeijasta sanottiin suoraan, että rouva on tervetullut heille x.x. klo X. Saattaa olla, että moni muukin on vedonnut hänen puolestaan tai sitten Pelastusarmeijaa yritetään jujuttaa oikein urakalla? Mistä minä sen tiedän?
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin yksi yksinäinen, jonka ystävät kaikkosivat, kun läheiseni kuoli ja aloitin suruprosessin. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että on tullut hylätyksi elämänsä vaikeimman ajanjakson aikana.
Itselläni kävi juuri näin, kun jäin leskeksi ja sen jälkeen itse sairastuin vakavasti. Huomasin että ne minun "läheiset" jättivät täysin yksin selviytymään. Sen jälkeen ei ole tullut inspiraatiota tutustua kehenkään, sen verran uskomaton tuo kokemus oli. Nyt voin jo hiukan paremmin, mutta sisältö elämästä tulee ihan muualta kuin ihmisistä. En tiedä miten tästä ikinä voi päästä eteenpäin, kun lähinnä kammoksun seuraa ja sellainen perusturvallisuus hävisi tuon kokemuksen jälkeen. Uutta parisuhdetta en uskaltaisi ikinä yrittää, mutta kaveri esim reissuille olisi kiva, kun yksin ei tule lähdettyä enää mihinkään. Nytkin miettinyt, että Norjan vuonot haluaisin vielä kokea :)
N45
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakkanen kalisuttaa luita ja ytimiä..
Tuulee. Epätodellinen olo suorastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin yksi yksinäinen, jonka ystävät kaikkosivat, kun läheiseni kuoli ja aloitin suruprosessin. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että on tullut hylätyksi elämänsä vaikeimman ajanjakson aikana.
Itselläni kävi juuri näin, kun jäin leskeksi ja sen jälkeen itse sairastuin vakavasti. Huomasin että ne minun "läheiset" jättivät täysin yksin selviytymään. Sen jälkeen ei ole tullut inspiraatiota tutustua kehenkään, sen verran uskomaton tuo kokemus oli. Nyt voin jo hiukan paremmin, mutta sisältö elämästä tulee ihan muualta kuin ihmisistä. En tiedä miten tästä ikinä voi päästä eteenpäin, kun lähinnä kammoksun seuraa ja sellainen perusturvallisuus hävisi tuon kokemuksen jälkeen. Uutta parisuhdetta en uskaltaisi ikinä yrittää, mutta kaveri esim reissuille olisi kiva, kun yksin ei tule lähdettyä enää mihinkään. Nytkin miettinyt, että Norjan vuonot haluaisin vielä kokea :)
N45
Samaistuttavaa tekstiä. Tuli mieleen lehdet, jotka lentävät tuulessa. 🍁
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se näissä ketjuissa usein on etteivät ne jää elämään pitkäksi aikaa. Itse voisin kirjoittaa usein, mutta moni kirjoittaa kerran ja poistuu. Se on vähän sääli.
Eipä tuo ole mikään ihme. Minäkin kirjoitin tähän ketjuun yhden kerran, numerolla 6. Tällaisella palstalla on turhaa ryhtyä puhumaan enempää, koska ilkeänuteliaita ihmisiä on aina paikalla etsimässä itselleen viihdykettä. Samoin on liikaa niitä hölmöjä, joiden mielestä on rakentavaa tulla selittämään, että esimerkiksi vapaaehtoistyöt toisivat universaalin ratkaisun yksinäisyyteen.
Ensin mieleni teki liittyä tuohon alkupuolella mainittuun sähköposti- tms. ryhmään, mutta innostus ei kestänyt pitkään. Aktiivisimmat kiusanhenget löytävät tiensä sinnekin, eikä koskaan tiedä, onko mukavalta vaikuttava kirjoittaja mukava vain pintakerrokseltaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin yksi yksinäinen, jonka ystävät kaikkosivat, kun läheiseni kuoli ja aloitin suruprosessin. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että on tullut hylätyksi elämänsä vaikeimman ajanjakson aikana.
Itselläni kävi juuri näin, kun jäin leskeksi ja sen jälkeen itse sairastuin vakavasti. Huomasin että ne minun "läheiset" jättivät täysin yksin selviytymään. Sen jälkeen ei ole tullut inspiraatiota tutustua kehenkään, sen verran uskomaton tuo kokemus oli. Nyt voin jo hiukan paremmin, mutta sisältö elämästä tulee ihan muualta kuin ihmisistä. En tiedä miten tästä ikinä voi päästä eteenpäin, kun lähinnä kammoksun seuraa ja sellainen perusturvallisuus hävisi tuon kokemuksen jälkeen. Uutta parisuhdetta en uskaltaisi ikinä yrittää, mutta kaveri esim reissuille olisi kiva, kun yksin ei tule lähdettyä enää mihinkään. Nytkin miettinyt, että Norjan vuonot haluaisin vielä kokea :)
N45
Samaistuttavaa tekstiä. Tuli mieleen lehdet, jotka lentävät tuulessa. 🍁
Norja on kiva maa ja siellä olen tavannut paljon maanläheisiä ihmisiä. Suomalaiset ja norjalaiset ovat enemmän sellaisia ulkoilmaihmisiä kun välissä olevat ruotsalaiset ovat urbaanimpia ja tanskalaiset ovat leppoisia hyggeilijöitä. Norjalaiset tykkäävät patikoida joko yksin tai kaverin kanssa. Monella on sekä koira että kamera mukana.
Vierailija kirjoitti:
Väittäisin, että perhekeskeisyys estää kavereiden löytämisen. Suomessa ei tueta muita ihmisiä kuin perheellisiä, tästä yritetään väen vänkäämällä tehdä "lapsiystävällistä maata". Täällä on kuitenkin paljon perheettömiä, eikä heitä auteta missään. Nimenomaan vähävaraisia ja yksinäisiä. Olen yksi niistä. Minulla ei ole edes lapsia ja ikää alkaa olla. Ei ole edes kumppania, edes omaa asuntoa. Että niin.. Olen yrittänyt parantaa asemaani, mutta en voi tässä paljastaa miksi se ei niin vaan onnistu. Olen vaan niin jumissa. En tiedä onko minulla paikkaa missään tässä maailmassa. Nainen olen.
Monilla on sellainen ajatus, että vietetään pariskuntien illallisia. Asiahan ei aina mene niin, että jokaisella olisi sellaisesta aktiviteetista kiinnostunut elämänkumppani. Minulla on elämänkumppani, joka haluaa nähdä käsiensä jäljen ja ei todellakaan tykkää istua iltaa toisten ruokapöydässä ja sohvalla. Hänelle on jo tuskaa toimittaa pakolliset sukuloinnit ja hän ei ole mikään ihmisvihaaja.
Hän mieluummin vaikka kuokkii maata kuin kuppaa sisällä. Hän ei ole löytänyt yhdestäkään parisuhdepäivällisporukasta samanhenkistä kaveria itselleen eikä häntä voi pakottaa toimimaan vastoin tahtoaan. Siispä monella on logiikka, että jos kaikista ei tule bestiksiä niin ei voi jatkaa yleensä kahden naisen välistä ystävyyttä tai tuttavuutta.
Lapsiperheellisillä loppuu monesti jutun juuri kun lapset muuttavat kotoa pois. Ei jakseta kysyä joka kerta, että mitä ne toisen lapset nyt opiskelevat tai tekevät. Ei mikään ihme, että ei ole pitkäikäisiä ihmissuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se näissä ketjuissa usein on etteivät ne jää elämään pitkäksi aikaa. Itse voisin kirjoittaa usein, mutta moni kirjoittaa kerran ja poistuu. Se on vähän sääli.
Eipä tuo ole mikään ihme. Minäkin kirjoitin tähän ketjuun yhden kerran, numerolla 6. Tällaisella palstalla on turhaa ryhtyä puhumaan enempää, koska ilkeänuteliaita ihmisiä on aina paikalla etsimässä itselleen viihdykettä. Samoin on liikaa niitä hölmöjä, joiden mielestä on rakentavaa tulla selittämään, että esimerkiksi vapaaehtoistyöt toisivat universaalin ratkaisun yksinäisyyteen.
Ensin mieleni teki liittyä tuohon alkupuolella mainittuun sähköposti- tms. ryhmään, mutta innostus ei kestänyt pitkään. Aktiivisimmat kiusanhenget löytävät tiensä sinnekin, eikä koskaan tiedä, onko mukavalta vaikuttava kirjoittaja mukava vain pintakerrokseltaan.
Eihän sinne voi ketään väkisin pakottaa. Ei kannata kuitenkaan liikaa kyynistyä. Kyllä anonyymi ihminen voi sanoa toiselle, että nyt juttumme ei luista ja pidetään tuumaustauko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulkvistit joutuu olemaan yksin. Kivat saa kavereita.
Joskus elämäntilanteet johtavat yksinäisyyteen vastoin omaa luonnetta. Ei tarvita kuin yksi syöpä niin ihmiset karkkoavat. Ei pyydetä kahville edes kaupungilla saatikka sitten kotiinsa. Kun itse kutsun niin aina on estettä. Kyllä olen ymmärtänyt ottaa vinkistä vaarin.
Onko Suomen kansa niin tietämätöntä, ettei tajua ettei syöpä tartu? Joka kolmas suomalainen sairastuu elämänsä aikana syöpään, koska suomalaisten elinikä on pidentynyt ja enää ei kuolla pumpun pettämiseen suunnilleen heti eläkkeelle pääsyn jälkeen.
Harva täällä kuolee vanhuuteen kuin kuningatar Elisabet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin yksi yksinäinen, jonka ystävät kaikkosivat, kun läheiseni kuoli ja aloitin suruprosessin. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että on tullut hylätyksi elämänsä vaikeimman ajanjakson aikana.
Itselläni kävi juuri näin, kun jäin leskeksi ja sen jälkeen itse sairastuin vakavasti. Huomasin että ne minun "läheiset" jättivät täysin yksin selviytymään. Sen jälkeen ei ole tullut inspiraatiota tutustua kehenkään, sen verran uskomaton tuo kokemus oli. Nyt voin jo hiukan paremmin, mutta sisältö elämästä tulee ihan muualta kuin ihmisistä. En tiedä miten tästä ikinä voi päästä eteenpäin, kun lähinnä kammoksun seuraa ja sellainen perusturvallisuus hävisi tuon kokemuksen jälkeen. Uutta parisuhdetta en uskaltaisi ikinä yrittää, mutta kaveri esim reissuille olisi kiva, kun yksin ei tule lähdettyä enää mihinkään. Nytkin miettinyt, että Norjan vuonot haluaisin vielä kokea :)
N45
Hei, otan osaa ja voimia sairauden kanssa. Täällä täysin sama tilanne, leskeys ja sairaus. Tuli tunne, että olisi mukava tutustua ja ystävystyä. Olen hyvä ystävä ja samaa ikääkin.
Saan nyt likasangon niskaani, mutta kerron silti erään kokemukseni. Minulla on vanha ystävä, joka on sairastanut masennusta 17 vuotta. Olen yrittänyt olla hyvä ystävä, mutta yhteydenpito on ollut koko ajan yksipuolista. Omassa elämässäni sattui paha vastoinkäyminen jokin aika sitten, ja nyt olenkin itse väsynyt ja surullinen. En ole jaksanut hetkeen soittaa tuolle masentuneelle. No, hän soitti minulle poikkeuksellisesti muutama päivä sitten - ja haukkui minut, kun en ole pitänyt yhteyttä. Yritin kertoa, mitä minulle on sattunut, mutta hän vain käänsi puheen takaisin itseensä. Nyt olen sitä mieltä, että tuon ihmisen yksinäisyys, josta hän aina jaksaa valittaa, on osittain hänen omaa syytään.