Vertaistukiketju yksinäisille

Minäkin koen yksinäisyyttä. Aiemmin olin tyytyväinen sosiaaliseen elämääni, mutta viimeisen vuoden aikana olen etääntynyt tosi paljon läheisimmistä ystävistäni. Kolme heistä on kuormittuneita oman elämäntilanteensa takia eikä jaksa pitää yhteyttä ja yksi pani välit poikki. Lopputuloksena olen melkein aina yksin, koska asunkin yksin. Tämä on alkanut vaikuttaa mielialaan :(

Aina voi mennä opiskelemaan tai harrastamaan tms... MUTTA: Olen itse kokenut, että joukossa saattaa tuntea itsensä entistäkin yksinäisemmäksi!

- Yksinäisyys on syvempi asia kuin "ihmisten seurassa olemisen puute" - Kysymys on tunnetason yhteydestä ja luottamuksesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harmi, että tähän ketjuun nyt tuli näitä kiusaajia. Fakta on se, että yksinäisyyteen voi ajautua, näin esim. mulle kävi, eikä niin että aina on joku mulcu ja siksi yksin.

Sitä paitsi tämä koskettaa niin monia, että vikaa on pikemminkin meidän yhteiskunnassa kuin yksilössä. Suomessa on vaikea saada ystäviä enää aikuisena. Silti sitä tässä elättelee edelleen toivoa, että joskus vielä ystävän saisi. Tärkeää kai se onkin, että toiveikkuus pysyisi. Jotenkin vaan kaikki tuntuu välillä niin kovin turhalta.

Ap

Kyllä aikuisenakin ystäviä voi saada, mutta ei niitä saa olemalla kotona ja kirjoittelemalla kaiket päivät vauva-palstalla.

Internetti ja sen liikakäyttö on yksi suurin syy, miksi ihmiset on yksinäisiä eikä ystäviä ole. 

Vähävaraisuus ja huono terveys ovat minun syyni miksi en pääse ulos kodistani. Miksi en saa kirjoitella palstalle??

Kuka sanoi ettet saa kirjoitella palstalle?

Pointti on se, että kirjoittelemalla ja olemalla netissä ensinnäkin sosiaaliset taitosi heikkenevät. Toiseksi et tule tapaamaan sellaisia ihmisiä, joiden kanssa sinulle voi oikeasti syntyä jonkinlainen ystävyyssuhde. 

Pitäisi päästä ulos tekemään asioita ja liittymään erilaisiin ryhmiin. Jokaisessa kunnassa ja kaupungissa on ilmaisia ryhmiä, joissa voi tutustua ihmisiin. 

Tarkoitat ehkä ihan hyvää, mutta nämä neuvot kuulostavat ylimieliseltä. Ei kenenkään sosiaaliset taidot siihen kaadu että käy joskus netissä hakemassa vertaistukea elämänsä ongelmiin.

Itse kärsin pitkään yksinäisyydestä ja tämän palstan vertaistuki auttoi henkisesti kun tuntui vaikealta. Ja kävin aktiivisesti ulkona erilaisissa harrastuksissa ja yritin tutustua ihmisiin eri tavoin, mutta ei se aikuisena vaan ole niin helppoa. Eikä ainakaan meidän kaupungissa mitään yksinäisten ryhmiä ole tavallisille keski-ikäisille.

Oma elämäni muuttui yksinäisemmäksi kun erosin aviomiehestäni. Meillä kaverit oli lähinnä kaikki yhteisiä jotka sitten syystä tai toisesta ovat eromme jälkeen tuntuneet valitsevan mieheni. Minulla on myös muutamia ns omia pitkä aikaisia ystäviä, mutta he kaikki asuvat kauempana ja pystymme näkemään enintään kerran kuussa, yleensä näemme noin muutaman kuukauden välein. 

Vierailija kirjoitti:

Moikka kaikille!

Etsin aloittamani ketjun, olihan sinne kommentteja taas tullut. Monilla on riipaisevia kokemuksia ja kohtaloita. Tunnistan niin hyvin tuon, että ei enää edes uskalla luottaa ihmisiin ja tutustua, koska pelkää. Järjellä tajuan, että pakko olisi, jos ei halua tässä yksinäisyydessä olla.

Inhoan sitä, että yksinäisyys laitetaan yksilön syyksi. Tottakai meissä kaikissa on vikamme ja toisilla on paremmat taidot hankkia kavereita. Silti paljon on kiinni myös sattumasta, millaiseen sukuun ja perheeseen synnyt, millaisella luokalla olet koulussa jne.

Kiitos sinulle turkulainen, joka kehuit minua, tuntui hyvältä! Minusta kaikki tässä ketjussa olevat yksinäiset vaikuttavat herkillä ja ihanilta ihmisiltä. Tsemppiä teille!

Lähestyvä joulu ahdistaa, eikä ole fiilistä. Ehkäpä se siitä vielä iloksi muuttuu.

Ap

Yksinäisyys laitetaan yksilön syyksi siksi että pelottaa ajatus siitä että joku päivä voisi itsekin ajautua yksinäisyyteen. Kun tarpeeksi vakuuttaa itselleen että yksinäisissä ihmisissä on jotakin vialla, voi uskotella ettei itse tule koskaan joutumaan samaan tilanteeseen. Vaan joku päivä elämä saattaa yllättää.

Yksinäisyyteen ei kokemukseni mukaan auta välttämättä hakeutuminen mahdollisimman moniin eri harrastuksiin tai luottamustoimiin . Toki silloin saa seuraa hetkeksi, mutta harvemmin keski-ikäinen saa ystäviä, joita voisi tavata harrastustoiminnan ulkopuolellakin. Elämäntilanteiden muuttuessa myös oma yksinäisyys muuttaa muotoaan. Lasten ollessa pieniä oli heidän harrastusten kautta paljon ihmiskontakteja ja myös oma harrastus oli supersosiaalinen. Nämä piirit kuitenkin jäivät kun lapset kasvoivat ja omat harrastukset iän myötä muuttuivat. Eron myötä sosiaalinen verkosto myös supistui ja korona katkaisi myös osan kanssa yhteyden.

Yksinäisyys on tietysti hyvin henkilökohtainen kokemus ja omalla kohdallani liittyy varmasti myös siihen, että olen aina tuntenut olevani jollain tapaa ulkopuolinen, vaikka olisin ollut täysin tapahtumien keskipisteessä. Voi olla myös niin, että heillä, joilla näyttää olevan laaja kaveriverkosto ja vauhdikas elämä ei sitten vaikealla hetkellä olekaan ketään, jolle soittaa. Jokaisella pitäisi olla joku, joka joskus kysyy että 'Mites sinun asiasi oikeastaan ovat?"

Vierailija kirjoitti:

Niin vanhempana henkilönä täytyy todeta että ennen nettiaikaa oltiin yksinäisiä. Nyt jokainen joka tännekin kirjoittaa, kirjoittaa jollekin ja joku lukee.

Ennen ei ollut mitään, ei edes kännyköitä. Ei tiennyt minne mennä. Nyt netistä löytyy kaikki.

Sitä pidettiin siihen aikaan häpeänä myöntää. Minun asuinpaikkakunnallani oikein järjestetään erillinen joulujuhla yksinäisille. Ei siis yhdessä päihdeporukoiden kanssa yhdessä. Moni yksinäinen ei käytä ollenkaan päihteitä ja ei uskalla mennä yhteiseen joulujuhlaan. Siispä joulujuhlia on jaettu ryhmiin köyhät, yksinäiset ja päihdeongelmaiset. Toki moni voi kuulua kaikkiin ryhmiinkin eikä siinäkään ole mitään pahaa. Pitää vain ymmärtää, että kaikki eivät ole tottuneet humalaisiin jne.

Paljolti olen itsekkin miettinyt tuota yksinäisen syyllistämistä. Olen eläkkelle vasta jäätyäni miettinyt, miten sitä kestää,  kun ei työelämää enää. Sosiaalista kanssa käymista. Kun työ oli senkaltaista, että ihmiset vaihtui. Mutta, koen kuitenkin, minun on elämäni. 

Jos yksinolemiseni jotain "häirinnee" se hänen ongelmansa. Paljon myös on kateutta, kun pärjäilee itekseen, eikä ole riipuksissa kehenkään. Tilivelvollinen kellekkään.

Ja ole menettänyt kaikki lähimmäiseni,  sairaus vienyt nuorena,  äkillisesti, surun tunnen ja kadehdi en ketään, jolle se sattuu omalle  kohdalle. Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka tilaisuuden tullen, tuntevat olevansa oikeutettuja tölväisevän, yksinolevaa, tai muuten yksin viihtyvää. Jätän sen omaan arvoonsa, sillä hänellä ehkä itsellä on mahdollisesti vaikeeta..tai puuttuu ns. vaikeus asettua toisen ihmisen asemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulkvistit joutuu olemaan yksin. Kivat saa kavereita.

Tuota nuo mulkvistit eivät koskaan myönnä.

Sinä et ole vielä kohdannut elämässäsi vastoinkäymisiä. Kyllä elämä ehtii vielä sinuakin opettamaan ja antaa sinulle enemmän nöyryyttä.

Ihan taatusti olen kokenut vastoinkäymisiä, enemmän kuin ihmiset keskimäärin. Miten se liittyy siihen faktaan, että ellei ihmiset viihdy seurassasi, vika on sinun ja vain sinä itse voit asian muuttaa.

Tämän kun tajuaisi, olisi jo pitkällä. Tosin joskus mietin haluaako nämä ystäviä, vai syyn kurjana valittaa. Tai sitten tukihenkilö ja kuuntelija pitäisi saada, itse mitään panostamatta.

Ei vastoinkäymisistä kertominen ole aina valittamista. Se on tapa kertoa toiselle asioista, ettei tarvi ihmetellä tai vetää joitain omituisia johtopäätöksiä.

Myös perheellinen tai parisuhteellinen voi olla yksinäinen jos muut pitävät kaikista vastoinkäymisistä kertomista muka valittamisena. Ei taatusti ole mukavaa jos jää työttömäksi tai sairastuu johonkin loppuikänsä kestävään sairauteen. Ikävä kyllä monesti lapset omivat siltä tunteettomalta vanhemmaltaan asenteensa siksi, ettei heillä ole elämänkokemusta ja luulevat, että pitääkin pitää toisen vastoinkäymisistä kertomista heikkouden merkkinä. Eivät yhtään ajattele sitä, että saisivat olla kiitollisia kun itse saavat elää kunnon elämää ilman vastoinkäymisiä ja samaan aikaan nähdä läheltä kuinka vastoinkäymiset vaikuttavat perheenjäseneen.

Tukihenkilöiksi koulutetaan ihmisiä erikseen. Potilasyhdistyksien kautta saa tietoa tukihenkilöistä. Ei sitä varten tarvi muita ihmisiä vaivata. Suomessa on omituinen tapa nähdä sairastunut ihminen kokonaisvaltaisesti sairautena. Ei ihmisenä, jolla sattuu olemaan sairaus X mutta silti oma persoonallisuus tallessa. Toki sairaus vie voimia ja se kannattaa ottaa huomioon. Ei kannata siis suunnitella lenkkien juoksua tai tunturivaellusta ehtona ystävyydelle. Ystävyydenhän pitää toimia ilman vastikkeellisuutta ja lahjoja.

Monesti jommankumman puolison uskottomuus jakaa myös lapset jommankumman puolison välille jos puoliso haluaa jakaa taakkaansa ja kertoo koko perheelleen uskottomuudestaan. Siinä sitten kärvistellään pankkilainojen ja oirehtivien lasten vuoksi yhdessä.

Lapset jopa kieltävät eroamasta, koska pelkäävät pohjimmiltaan molempien vanhempiensa menetystä. Pitäisi muistaa, että kun parisuhteessa pettää ja kertoo siitä perheelleen tai asia selviää muulla tavalla perheelle niin sinä pettää samalla omia lapsiaankin.

Pahinta on jos pettämisestä seuraa sukulaisten ja ystäväpiirinkin jakaantuminen. Ne, jotka eivät ole tuota kokeneet eivät asiaa ymmärrä. Suotta ei sanottu aikanaan, että yhden hetken huomio voi olla loppuelämän turmio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän koko av-palsta ole yhtä suurta vertaistukea yksinäisille, vaikka harva sitä suostuu tunnustamaan. Mielellään esitetään ylevämpiä motiiveja kuin yksinäisyys täällä roikkumiselle.

Tämä ketju on pysynyt palstan tasoon nähden siistinä. Toki tänne on räyhähenki ollut pyrkimässä. Muuten olen kyllä tämän keskustelufoorumin hengestä sitä mieltä, että huononee koko ajan. Itse käyn täällä katsomassa, että onko tullut uusia postauksia harrastustani koskevaan keskusteluketjuun. Sielläkin nokitellaan aivan tyhjänpäiväisten asioiden vuoksi.

Kyllä tosielämässäkin kinastellaan. Silti tämä on tasapuolistavaa tämä netti.

Ennen jotkut ei lukenut/ajatellut mitään, nyt kaikki lukee jotain edes vähän.

Täällä ei osata kinastella. Täällä mennään heti turbovaihteelle ja aletaan kettuilemaan toiselle. Ei kai kukaan normaalissa elämässä niin toimi? Anteeksi, uutisista päätellen moni nuori aikuinen on alkanut käyttäytyä sillä tavalla ihan julkisilla paikoilla häpeämättä käytöstään.

Itselläni yksinäisyyden tunne on lisääntynyt pienemmälle paikkakunnalle muuton myötä. On täällä toki oma yhteisönsä ja olen tutustunut ihmisiin, mutta toisaalta helpommin huomaa mistä on ulkopuolella. Muutimme korona-aikana minkä takia aiemmat ystävyyssuhteet jäi hetkeksi tauolle ja niitä on ollut vaikea elvyttää enää 😔 Välillä en tiedä, mistä yksinäisyyden tunne johtuu sillä monet asiat on kuitenkin hyvin enkä usko, että vaikutan yksinäiseltä ulkoisesti 😓 Ehkä tuo, etten ole onnistunut ylläpitämään monien vuosien mittaisia ystävyyssuhteita. Mutta toisaalta tuntuu, että aika monella on raskasta tällä hetkellä jo perus arjen pyöritys.

Minusta on outoa syyllistää ketään yksinäisyydestä, koska jokainen meistä voi ajautua yksinäiseen elämäntilanteeseen ilman että siihen voisi mitenkään itse vaikuttaa. Ei tarvita kuin vaikka vakava sairastuminen niin koko elämä menee täysin ylösalaisin. Voin itsenikin sanoa esimerkkinä, minulla on ollut pitkiäkin aikakausia jolloin olen ollut "se suosittu tyyppi" mutta myös aikoja jolloin ei ole ollut yhtään ystävää lähistöllä muuttaessani työn takia kaupungista toiseen. Joistain näistä monista kaupungeista on tarttunut uusia ihmisiä elämään, joistain taas ei ole tullut hyvänpäiväntuttuja kummempia yhteyksiä kenenkään kanssa. Ja olen aina ollut todella sosiaalinen tyyppi, harrastan paljon yms, joten siitä ei ainakaan ole ikinä jäänyt kiinni ettenkö olisi mennyt ja tehnyt asioita. Olen vain hyväksynyt sen että elämä menee aalloittain, joskus on kivempaa ja joskus ei, pitää vain jaksaa sinnitellä ja tehdä sen minkä pystyy asioiden muuttumisen eteen. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin koen yksinäisyyttä. Aiemmin olin tyytyväinen sosiaaliseen elämääni, mutta viimeisen vuoden aikana olen etääntynyt tosi paljon läheisimmistä ystävistäni. Kolme heistä on kuormittuneita oman elämäntilanteensa takia eikä jaksa pitää yhteyttä ja yksi pani välit poikki. Lopputuloksena olen melkein aina yksin, koska asunkin yksin. Tämä on alkanut vaikuttaa mielialaan :(

Lähde mukaan siihen yksinäisten porukkaan laittamalla itsestäsi elonmerkkia osoitteeseen yksi.yksinainen@gmx.com ! Tee osoitteessa anonyymi postilaatikko ja sitä kautta vielä päästään porukalla vaihtamaan ajatuksia.

Sieltä voi löytyä uusi sydänystäväkin. Tuo Yksi Yksinäinen on tavallaan Sentraalisantra, joka jakaa kaikille tarkoitettua tietoa toisille. Henkilökohtaiset jutut eivät tietenkään leviä jos ei halua. Esittelyn itsestään voi kirjoittaa siihen malliin, että lukija ymmärtää minkälainen ihminen on kyseessä. Ei kaikilla yksinäisilläkään henkilökemiat synkkaa eikä toisessa pidä roikkua vain, ettei olisi yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni yksinäisyyden tunne on lisääntynyt pienemmälle paikkakunnalle muuton myötä. On täällä toki oma yhteisönsä ja olen tutustunut ihmisiin, mutta toisaalta helpommin huomaa mistä on ulkopuolella. Muutimme korona-aikana minkä takia aiemmat ystävyyssuhteet jäi hetkeksi tauolle ja niitä on ollut vaikea elvyttää enää 😔 Välillä en tiedä, mistä yksinäisyyden tunne johtuu sillä monet asiat on kuitenkin hyvin enkä usko, että vaikutan yksinäiseltä ulkoisesti 😓 Ehkä tuo, etten ole onnistunut ylläpitämään monien vuosien mittaisia ystävyyssuhteita. Mutta toisaalta tuntuu, että aika monella on raskasta tällä hetkellä jo perus arjen pyöritys.

Yhdellä pikkupaikkakunnalla todettiin, ettei lasketa vakituiseksi asukkaaksi jos suku ei ole asunut 30 vuotta paikkakunnalla. Siellä ystävyyssuhteet perustuvat sukujen jäsenten liittoihin ja heidän ystäviinsä. Sellaisen piirin sisään ei pääse muuten kuin ryhtymällä parisuhteeseen jonkun niin sanotun seurapiiriläisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Aina voi mennä opiskelemaan tai harrastamaan tms... MUTTA: Olen itse kokenut, että joukossa saattaa tuntea itsensä entistäkin yksinäisemmäksi!

- Yksinäisyys on syvempi asia kuin "ihmisten seurassa olemisen puute" - Kysymys on tunnetason yhteydestä ja luottamuksesta. 

Ensin pitää todeta, että mukavaa kun ihmiset kirjoittavat ketjuun, vaikka monesti surullinen aihe onkin. Niin samoja ajatuksia. Jos mietin itseäni niin voin kertoa sen kuinka ihmisten keskellä yksin olo tuntuu pahemmalta kuin olla yksin omissa oloissaan. Monesti jos vietän päivän ns ykdiböisuydessä niin kuitenkin piristyn päivän mittaan. Ei tarvitse hävetä sitä, kun on joukossa yksin ja ei saa yhteyttä muihin tai muut eivät piittaa.

Koulussa ollessa häpesin sitä, kun olin aina yksin. Joskus hävetti niin paljon, että oli pakko lähteä ulos tai paeta jonnekin, kun ei vaan pystynyt enää käytävällä istumaan. Myös ruokailut jäivät myöhemmin välistä, kun en vaan pystynyt yksin ruokalaan menemään ja pöydässä istumaan. Eräs hetki jäi mieleen, kun eräät luokkalaiset jotka ihan mukavia olleet tulivat samaan pöytään kuin minä syömään. Tämä kiva juttu minusta. Puhuimme jotain ja kaikki ihan ok. Sitten myöhemmin he odottivat kuinka muut syövät valmiiksi. Minulla olisi ollut vielä vähän syöminen kesken. Silti eivät odottaneet minua tai edes kysyneet tulenko mukaan. Lähtivät vaan menemään. Lähdin sitten itse vähän myöhemmin ja häpesin sitäkin, kun muut katsoivat kuinka minut taas jätettiin pöytään yksin. Pieni juttu, mutta sen jälkeen en paljon enää ruokalassa käynyt. Kärsin mieluummin nälkää pienten eväiden kanssa. Toinen juttu oli sellainen, että eräs luokkalainen kulki sattumalta samaa matkaa ruokalaan ja sitten kuljetti minut kauas "vakipöydästämme" syömään. Ihmettelin sitä vähän. Sitten söi nopeasti vilkuillen sinne luokkalaisiimme päin. Kysyi voiko lähteä ja aiemmin kuin minä. Tietysti annoin luvan. Myöhemmin tajusin, että hän halusi syödä kaukana muista, ettei kukaan näkisi, että syö minun kanssani. Se kaikki toiminta paljasti sen. Silloin en tajunnut. Myöhemmin ymmärsin sen. Pahoittelut, kun kirjoitan itsestäni niin paljon.

Tämä kaikki on silti yksi asua miksi johonkin tapahtumaan meno ei oikein innosta. Ajatus hyvä ja olisi tarpeellista. Silti se nuoruuden minä pelkää edelleen, että on yksin sielläkin eikä kukaan juttele tai ei vaan osaa tai uskalla itse lähestyä myöskään muita. Ja sitten tulee surullinen olo kaikesta. Tai alkas jännittää niin paljon, että on pakko jopa lähteä pois.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyyteen ei kokemukseni mukaan auta välttämättä hakeutuminen mahdollisimman moniin eri harrastuksiin tai luottamustoimiin . Toki silloin saa seuraa hetkeksi, mutta harvemmin keski-ikäinen saa ystäviä, joita voisi tavata harrastustoiminnan ulkopuolellakin. Elämäntilanteiden muuttuessa myös oma yksinäisyys muuttaa muotoaan. Lasten ollessa pieniä oli heidän harrastusten kautta paljon ihmiskontakteja ja myös oma harrastus oli supersosiaalinen. Nämä piirit kuitenkin jäivät kun lapset kasvoivat ja omat harrastukset iän myötä muuttuivat. Eron myötä sosiaalinen verkosto myös supistui ja korona katkaisi myös osan kanssa yhteyden.

Yksinäisyys on tietysti hyvin henkilökohtainen kokemus ja omalla kohdallani liittyy varmasti myös siihen, että olen aina tuntenut olevani jollain tapaa ulkopuolinen, vaikka olisin ollut täysin tapahtumien keskipisteessä. Voi olla myös niin, että heillä, joilla näyttää olevan laaja kaveriverkosto ja vauhdikas elämä ei sitten vaikealla hetkellä olekaan ketään, jolle soittaa. Jokaisella pitäisi olla joku, joka joskus kysyy että 'Mites sinun asiasi oikeastaan ovat?"

Jos mietin itseäni niin olen toisaalta niin yksinäinen, että minua piristäisi melkein mikä vaan hyvä kokemus muiden kanssa. Tämä voisi olla esim kiva harrastusryhmä tai jokin muu pienikin kiva juttu. Tällä hetkellä, kun muistelen jopa sitä kun joku sanoi esim kaupassa sattumalta jotain kun samalla hyllyllä olimme. Tai jos juttelee hetken netissä jonkun kanssa joka sanoo, että pidän sinusta. Ne hetket vaan jäävät mieleen. Jollekin ihan perusjuttuja, mutta itsellä jotain erikoista. Miten se menikään tähän. Ymmärrän kuitenkin sen, että moni kaipaa syvällisempää ystävyyssuhdetta. Niin itsekin varmaan ajan kanssa. Toki sitten pitäisi osata myös itse tutustua muihin. Ymmärrän sen.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni yksinäisyyden tunne on lisääntynyt pienemmälle paikkakunnalle muuton myötä. On täällä toki oma yhteisönsä ja olen tutustunut ihmisiin, mutta toisaalta helpommin huomaa mistä on ulkopuolella. Muutimme korona-aikana minkä takia aiemmat ystävyyssuhteet jäi hetkeksi tauolle ja niitä on ollut vaikea elvyttää enää 😔 Välillä en tiedä, mistä yksinäisyyden tunne johtuu sillä monet asiat on kuitenkin hyvin enkä usko, että vaikutan yksinäiseltä ulkoisesti 😓 Ehkä tuo, etten ole onnistunut ylläpitämään monien vuosien mittaisia ystävyyssuhteita. Mutta toisaalta tuntuu, että aika monella on raskasta tällä hetkellä jo perus arjen pyöritys.

Ymmärrän tämän ajatuksen. Itsekin asun pienellä paikkakunnalla. Tänne joskus melko kauan sitten ajauduin. En ole tutustunut keneenkään. Toki vikaa minussakin paljon. Ehkä kestän silti tätä maaseudun yksinäisyyttä paremmin kuin vertaa kaupungissa asumiseen. Kaipaan omaa rauhaa ja esim luontoa. Täällä harvoin tulee kukaan vastaan. Se on ihan kivakin asia. Kaupungissa taas kulkee paljon ihmisiä, mutta yksikään ei "kuulu minun elämääni". Sen vuoksi yksinäisyys ehkä tulee enemmän esiin siellä, kun näkee paljon vieraita ihmisiä, mutta on itse kuin näkymätön. Myös kaikenlainen kiire ja melu rasittaa itseäni. Sitten taas ihmisiä kulkee enemmän eri paikoissa niin voisi olla helpompaa taas tutustua heihin ja saattaa olla hyvin erilaistakin ihmisiä. Tämä taas eroaa maaseudusta. En tiedä aina itsekään, että mikä on hyvä. Vaikeaa on neuvoja antaa, kun itsekin niitä kaipaisi. Tuttua silti tuo kaikki. Koen etten varmasti ikinä omaa ystävää täällä asuessani. Minulla vaan ei ole mitään kotiseutua muutenkaan ja tykkään toisaalta tästä paikasta edes jonkin verran.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni yksinäisyyden tunne on lisääntynyt pienemmälle paikkakunnalle muuton myötä. On täällä toki oma yhteisönsä ja olen tutustunut ihmisiin, mutta toisaalta helpommin huomaa mistä on ulkopuolella. Muutimme korona-aikana minkä takia aiemmat ystävyyssuhteet jäi hetkeksi tauolle ja niitä on ollut vaikea elvyttää enää 😔 Välillä en tiedä, mistä yksinäisyyden tunne johtuu sillä monet asiat on kuitenkin hyvin enkä usko, että vaikutan yksinäiseltä ulkoisesti 😓 Ehkä tuo, etten ole onnistunut ylläpitämään monien vuosien mittaisia ystävyyssuhteita. Mutta toisaalta tuntuu, että aika monella on raskasta tällä hetkellä jo perus arjen pyöritys.

Yhdellä pikkupaikkakunnalla todettiin, ettei lasketa vakituiseksi asukkaaksi jos suku ei ole asunut 30 vuotta paikkakunnalla. Siellä ystävyyssuhteet perustuvat sukujen jäsenten liittoihin ja heidän ystäviinsä. Sellaisen piirin sisään ei pääse muuten kuin ryhtymällä parisuhteeseen jonkun niin sanotun seurapiiriläisen kanssa.

Kiitos, tämä ei tosin varsinaisesti helpottanut oloa 😅 Mutta tunnistan kyllä tämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni yksinäisyyden tunne on lisääntynyt pienemmälle paikkakunnalle muuton myötä. On täällä toki oma yhteisönsä ja olen tutustunut ihmisiin, mutta toisaalta helpommin huomaa mistä on ulkopuolella. Muutimme korona-aikana minkä takia aiemmat ystävyyssuhteet jäi hetkeksi tauolle ja niitä on ollut vaikea elvyttää enää 😔 Välillä en tiedä, mistä yksinäisyyden tunne johtuu sillä monet asiat on kuitenkin hyvin enkä usko, että vaikutan yksinäiseltä ulkoisesti 😓 Ehkä tuo, etten ole onnistunut ylläpitämään monien vuosien mittaisia ystävyyssuhteita. Mutta toisaalta tuntuu, että aika monella on raskasta tällä hetkellä jo perus arjen pyöritys.

Ymmärrän tämän ajatuksen. Itsekin asun pienellä paikkakunnalla. Tänne joskus melko kauan sitten ajauduin. En ole tutustunut keneenkään. Toki vikaa minussakin paljon. Ehkä kestän silti tätä maaseudun yksinäisyyttä paremmin kuin vertaa kaupungissa asumiseen. Kaipaan omaa rauhaa ja esim luontoa. Täällä harvoin tulee kukaan vastaan. Se on ihan kivakin asia. Kaupungissa taas kulkee paljon ihmisiä, mutta yksikään ei "kuulu minun elämääni". Sen vuoksi yksinäisyys ehkä tulee enemmän esiin siellä, kun näkee paljon vieraita ihmisiä, mutta on itse kuin näkymätön. Myös kaikenlainen kiire ja melu rasittaa itseäni. Sitten taas ihmisiä kulkee enemmän eri paikoissa niin voisi olla helpompaa taas tutustua heihin ja saattaa olla hyvin erilaistakin ihmisiä. Tämä taas eroaa maaseudusta. En tiedä aina itsekään, että mikä on hyvä. Vaikeaa on neuvoja antaa, kun itsekin niitä kaipaisi. Tuttua silti tuo kaikki. Koen etten varmasti ikinä omaa ystävää täällä asuessani. Minulla vaan ei ole mitään kotiseutua muutenkaan ja tykkään toisaalta tästä paikasta edes jonkin verran.

Kiitos vertaistuesta ja hyvä kuulla, että joku ymmärsi ajatukseni. Ihmisten erilaisuus ja ylipäätään moninaisuus kaikessa on myös yksi asia, mitä olen alkanut kaivata. Tuntuu, että täytyisi olla juuri tietynlainen kuuluakseen joukkoon. Varmasti oma aktiivisuus vaikuttaa myös. Usein olen vaan aika väsynyt, kun työpäivään kuluu matkoineen pidemmän aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä kestän silti tätä maaseudun yksinäisyyttä paremmin kuin vertaa kaupungissa asumiseen. Kaipaan omaa rauhaa ja esim luontoa. Täällä harvoin tulee kukaan vastaan. Se on ihan kivakin asia. Kaupungissa taas kulkee paljon ihmisiä, mutta yksikään ei "kuulu minun elämääni". Sen vuoksi yksinäisyys ehkä tulee enemmän esiin siellä, kun näkee paljon vieraita ihmisiä, mutta on itse kuin näkymätön. Myös kaikenlainen kiire ja melu rasittaa itseäni.

Hieman ohis, mutta ihmettelen tällaista mustavalkoista kaupunki-maaseutu -asetelmaa. Minä esim. asun Helsingin lähiössä eikä täällä todellakaan minkäänlaista kiirettä tai melua näy. Joka päivä voi käydä metsässäkin kävelyllä. Ei se metsä tietenkään vastaa Kainuun korpia laajuudeltaan, mutta etenkin huonommalla säällä saatan olla ainoa ihminen liikkeellä tai ehkä pari muuta kulkijaa menee jossain kauempana. Kaupassa näkee varmuudella vain yhden ihmisen, myyjän.