Kun oma mieli pilaa lupaavasti alkaneen uran

Burn out oireilee juuri aloittajan kuvailemalla tavalla: Kun stressitila jää päälle, niin keho ja aivot käy koko ajan ylikierroksilla. Tästä toipuminen vie ennenkaikkea aikaa ja vaatii tukitoimia, sairausloma ja töihin paluukin pitää suunnitella niin, että kuormitusta ei tule liikaa.

T: Juurikin samasta syystä saikulla.

En ehdi lukea ketjua kokonaan, mutta jo aloituksen luettuani mietin, että tämä on koulukiusatun kirjoitus. Itselläni oli samankaltaisia jatkuvia häpeän tunteita ja huijarisyndroomaa. Työelämä potki päähän, vaikka ylisuoritin koko ajan. Lopulta kolmen vuoden psykoterapia auttoi ja pääsin pahimmasta. Edelleen työ herkästi imaisee minut, mutta jatkuva häpeä on poissa. Koulukiusattu minäkin. En ole kaunis enkä erityisen älykäs, mutta omalla alallani ihan lahjakas. Minulla ei ole juurikaan ystäviä, työelämän ylisuorittaminen yhdistettynä ruuhkavuosiin aiheutti sen, että lopetin yhteydenpidon tosi moneen.

Burn out tiedossa ennemmin tai myöhemmin.. trust me.

Vaikka ois kuinka hyvä ammattilainen,niin kaikki ei ole johtaja-tyyppejä, tuo vanha klisee on vaan totta edelleen.

Moni edelleenki luulee esim että se ylilääkäri on se paras siellä, vaan ei, se vaan tekee paperihommia enemmän.

Onko teidän alalla mahdollisuutta jonkinlaiseen mentorointiin tai työnohjaukseen? Ajattelisin, että voisi auttaa jos saisit purkaa tuntemuksiasi jollekin kokeneemmalle, jolla on kokemusta samantyyppisestä työstä, ehkä jopa samanlaisesta tilanteesta. Hän osaisi ehkä auttaa sinua ymmärtämään mitkä asiat on niitä oleellisia jotka tehdä kunnolla ja saisit ehkä häneltä palautettakin siitä, miten hoidit jonkun tilanteen.

Mä lähtisin työstämään ajatusta, että en jos saan ne potkut, niin mitä sitten? Kun tätä skenaariota pyörittelet aikasi, niin huomaat, että elämä jatkuisi potkujen jälkeenkin ja olet ainakin tehnyt kaikkesi tehdäksesi työsi hyvin. Et voi kuitenkaan kaikkeen vaikuttaa yksin, niin joskus voi ne potkut tulla yt:ssä, kun vaikka jokin toiminto ajetaan alas tai ei enää muuten ole kysyntää.

Annat työlle liikaa merkitystä ja olet rakentanut identiteettisi liiaksi sen ympärille.

Toki sellainen ihminen, joka rakastaa työtään ja antaa sille kaikkensa, on jokaisen yrityksen unelmatyöntekijä. Mutta voin vannoa, että kukaan meistä ei kuolinvuoteella kadu sitä, ettei keskittynyt enemmän töihin.

Työ on sitä, mitä teet kustantaaksesi elämäsi. Kiva, jos se on kivaa, mutta mitään elämää suurempaa siitä ei pidä tehdä.

Keskity siis muihin asioihin kuin työhön. Kysy vaikka itseltäsi, onko sun ainoa päämäärä ja unelma tässä elämässä olla mahdollisimman tehokas rata kapitalismin rattaissa?

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli yhtäkkiä tästä mieleen Gilmoren tyttöjen revival-jaksot, joissa palataan heidän elämäänsä vuosia myöhemmin. 

Roryn hahmosta oli tehty hieman ikävä, itsekeskeinen hahmo, joka turhautuu kun ei saa mitä haluaa. Ja sitä kritisoitiin. 

Mutta nyt kun katson Gilmoren tyttöjen ekoja kausia uudelleen, niin ihan totta: Rory oli hahmo, jonka ei tarvinnut koskaan nähdä vaivaa saavutustensa eteen, kehuja sateli ja hän tottui olemaan priimus. Hän eteni opinnoissaan suitsait, ei tarvinnut kauheasti nähdä vaivaa.

Sitten tulikin oikea elämä vastaan, oikeat vaatimukset ja se, että pidää nähdä vaivaakin. Eikä maailma ole kiva. Tämä osuus uusista jaksoista oli mielestäni kirjoitettu tosi nerokkaasti. 

Joskus tunnen olevani vähän kuin Rory. Sukkana vaan lapsuuden ja nuoruuden läpi, ja sitten oletan, että aikuisenakin kehuminen jatkuu ja kaiken saa helposti. 

Mutta koulukin on eräänlainen simulaatio elämästä. Ihan eri pelisäännöt ovat vastassa, kun pitää maksaa vuokra ja tehdä töitä palkkansa eteen 

Ap

Lapsuudessa ja nuoruudessa on tottunut saamaan sitä palautetta ja hyvää sellaista. On saanut vahvistusta siitä, että tekee oikein ja riittävästi. Työelämässä (ja omalla kohdalla myös yliopistossa) tämä palautteen antaminen unohtuu ja ne, joille se on ollut tärkeää, niin onkin vähän hukassa työelämässä ja mieli tekee tepposia siitä, ettei enää olekaan hyvä tai riittävä, kun kukaan ei kehu suoritustaan. Tuntuu että onkin ihan huono ja ottaa stressiä siitä että pitäisi tehdä entistä enemmän ja paremmin. Mutta kukaan ei ole sanomassa mikä on riittävän hyvä. Mulla tämä aiheuttaa ainakin paljon ahdistusta. Kerran vuodessa sitten saa jotain palautetta..

Olen myös samaa mieltä että burn out odottaa nurkan takana. Oma tarinani on jokseenkin samanlainen, koulunkäynti oli helppoa ja yliopistosta valmistuttuani sain erinomaista palautetta töistä vaikka olin samalla aina epävarma panoksen riittävyydestä. No kävi niin että toinen vanhempani kuoli, tuli taloushuolia ja paloin huomaamattani loppuun. Ajattelin aiemmin että burn out ei osu omalle kohdalle tai jos olisi osumassa, sen huomaisi ajoissa. Todellisuudessa se hiipii elämääsi pikkuhiljaa ja siitä seuraa juuri tuollainen epävarmuuden, stressin ja heikon kritiikin sietämisen kehä.

Tunnen nykyään töissä kokoajan että operoin pitkälti oman osaamiseni ulkopuolella. Olen ahkera ja otan työni tosissaan mutta samalla kammoksun arvostelua ja kritiikkiä ja pelkään olevani surkea. Uskon myös että jos elämässä olisi muuta sisältöä kuin työ (esim. perhe), työ ei määrittelisi identiteettiä niin vahvasti ja voisi vain mennä töihin, tehdä parhaansa ja ottaa mahdolliset potut pottuina ja risut risuina.

Uskon myös että nykyajan karulla työelämällä on oma vaikutuksensa. Tulosvastuussa oleva toimistorotta elää kuin veitsenterällä kokoajan eikä työt jää työpaikalle vaikka koneen laittaisikin kiinni. Saat kokoajan handlata montaa asiaa yhtäaikaa ja pysyä kartalla monen projektin suhteen jolloin aivot väkisin ylivirittyy. On vaikea nauttia oikein mistään jos siihen liittyy paineita ja suorituspaineita ja ainakin omalla kohdalla isoin työmotivaation syöjä on ne ylhäältä tulevat jatkuvat paineet tehdä paremmin, nopeammin ja isommin. Työ ei ole inhimillistä tai huomioi niitä työntekijän konkreettisia olosuhteita ja työn lopputulokseen vaikuttavia tekijöitä. En ole myyntityössä mutta käytännön esimerkkinä vaikka se että et saa myytyä x määrää enemmän kuin viimevuonna vaikka talouden näkymät ovat täysin erilaiset tällä hetkellä.

Ehkäpä eri tyylinen rooli/organisaatio sopisi sinulle paremmin. Ja se että elämään tulisi muuta sisältöä joka kilpailisi tärkeydessä työn rinnalla jolloin koko elämä ei pyöri työn ympärillä. Olen itse huomannut ihan vaan flunssaisena ollessani miten työ yhtäkkiä menettää merkityksen ja terveys onkin paljon isompi huolenaihe.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös toinen hyvin suoriutuva, mutta minä olen oikeasti sysipaska ja saanut sen mukaista palautettakin.

"Työsi hoidat hyvin, mutta...".

Itsetunnosta ei ole jäljellä enää murustakaan.

Ei kai se työ ole kaikki? Se on vain osa ihmistä. Turha menettää itsetuntoa pelkän työn vuoksi.

Varmaan omakin tulevaisuuteni... Itse olen 22-vuotias nainen ja ollut ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani puolitoista vuotta. Ahdistaa vastuu, vaikka en muusta edes ole vastuussa kuin omasta työstäni. Työaika on liukuva. Esimies seuraa töiden edistymistä hyvin vähän. Voisin olla päivän tekemättä mitään ilman että kukaan huomaisi tai jos huomaisi niin voisin vaan perustella että tarvitsin aikaa asian opiskeluun. Teen kyllä työni tunnollisesti, mutta koska tavoitteet ovat häilyvät niin en tiedä miten suoriudun. Pelkään potkuja jatkuvasti. Olen ajatellut että varmaankin kokemuksen myötä pelot helpottaa, mutta aloituksen perusteella niin ei välttämättä käy. Pitäisi varmaan vaihtaa alaa.

Hyödynnä Amazon Audible trial. Peru ajoissa.

Quiet quitting, women evolve, stop overthinking, stop people pleasing, just say no, i use to be miserable as fuck, enneagram at work.

Olipahan taas viikko. Eilen hyvä, innostunut ja itsevarma. Tänään aivot löi tyhjää, tuli paineita keksiä jotain fiksua sanottavaa enkä keksinyt. Olin kutsunut koolle kokouksen vanhan kollegani kanssa ja olin siitä tosi innoissani.

Pyysin kokeneemman kollegan mukaan koska tiesin että häntä kiinnostaa.

Hän kysyi kaikki fiksut kysymykset ja johti keskustelua. Itse huomautin väliin aina jotain totaalisen typerää. Mietin, miksi ihmeessä olen saanut tämän työpaikan. Mihin perustuu ajoittainen uskomukseni siitä, että olen innovatiivinen. Miten minulla voi olla tuollainen ansioluettelo kun todellisissa tilanteissa en pysty näyttämään sitä toteen.

Nyt minulla on taas olo, etten osaa yhtään mitään. Olen tylsä ja typerä.

Tässä esimerkki tyypillisestä työviikostani ja mitä päässäni liikkuu.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olipahan taas viikko. Eilen hyvä, innostunut ja itsevarma. Tänään aivot löi tyhjää, tuli paineita keksiä jotain fiksua sanottavaa enkä keksinyt. Olin kutsunut koolle kokouksen vanhan kollegani kanssa ja olin siitä tosi innoissani.

Pyysin kokeneemman kollegan mukaan koska tiesin että häntä kiinnostaa.

Hän kysyi kaikki fiksut kysymykset ja johti keskustelua. Itse huomautin väliin aina jotain totaalisen typerää. Mietin, miksi ihmeessä olen saanut tämän työpaikan. Mihin perustuu ajoittainen uskomukseni siitä, että olen innovatiivinen. Miten minulla voi olla tuollainen ansioluettelo kun todellisissa tilanteissa en pysty näyttämään sitä toteen.

Nyt minulla on taas olo, etten osaa yhtään mitään. Olen tylsä ja typerä.

Tässä esimerkki tyypillisestä työviikostani ja mitä päässäni liikkuu.

Ap

Ei kai sinun tarvitse kaikkea itse tehdä, mutta nytkin olit osannut kutsua paikalle juuri tähän hetkeen ja toimeen sopivan kollegan keskustelua johtamaan ja asioita edistämään, taito se on tuokin löytää oikeat ihmiset auttamaan! : )

Ja mitä tulee noihin burn out kulman takana -kommentteihin. Kyynisyys ja alentunut kritiikin sieto on minulla liittynyt siihen aiemminkin. Hyvä muistutus. saattaa näet taas olla siitä kyse.

Ap