Lue keskustelun säännöt.
Kun oma mieli pilaa lupaavasti alkaneen uran
08.11.2022 |
Olen välillä vain pohjattoman väsynyt. Olen pohtinut lopputilin ottamista taas tänäänkin monta kertaa.
Olen edennyt nuorena ja nopeasti urallani vaativiin asemiin, joissa minulla on paljon vastuuta. Olen saanut aina työpaikoilta loistavat suositukset, vaikka itse olen luullut, että olen potkujen partaalla. Ensimmäiset vaativat työni sain niin, että en itse edes hakenut niitä.
Olen luova, helposti innostuva, älykäs, nopea oppimaan ja kokeilen rohkeasti uutta. Näin sanotaan palautteesta, jonka olen kerta toisensa jälkeen saanut. Itse en sitä tunne. En, vaikka olen istunut terapiassa yli kymmenen vuotta elämästäni ja teen mieleni kanssa tosi paljon töitä.
Joka ikisessä työssä olen jatkuvasti stressaantunut, vapaa-ajastani menee vähitellen ilo, ja pelkään kohta saavani potkut. Sitten vasta lähdön hetkellä tulee yllätyksenä, että olenkin suoriutunut hyvin.
Nyt olen aloittanut ensimmäistä kertaa työn, johon olen tullut ulkopuolelta ihan uutena ja saanut sen "omilla ansioillani" eikä kontakteilla ollut mitään merkitystä.
Puoli vuotta minun jälkeeni aloitti kollega, joka on minua kokeneempi, tehokkaampi, ja vielä TODELLA kaunis ja mukava. Hänen suunnastaan ei tule minkäänlaista kilpailua tai vertailuasetelmaa meidän välillemme, hän on sillä tavalla kypsä ja tosi reilu.
Itse taas vertaan itseäni häneen ihan jatkuvasti. Käytännössä hukutan itseni projekteihin, sillä yritän pysyä hänen perässään. Pelkään, että maailmanlaajuisen huonon taloustilanteen takia tulee yt:t ja siinä hötäkässä minä saan potkut. Siksi yritän koko ajan todistaa että pystyn samaan kuin hän. En siltikään pysty. Olen ihan rajoilla, että selviydynkö.
Lisäksi käyn siviilielämässä parhaillaan läpi erokriisiä. Eilen illallakin itkin käytännössä koko illan kun töissä tapahtuneen väärinkäsityksen takia ruoskin itseäni koko illan ja samalla mietin erojuttuja. En saanut untakaan.
Olen ottanut elämässäni sen asenteen, että menen päin pelkojani. Että kyllä ne uskomukset muuttuvat, kun saan kokemusta, että pärjäänkin ihan hienosti. No olen jo ehtinyt ihan aikuiseen ikään, eivätkä epävarmuudet ole yhtään hellittäneet tässä vuosien mittaan. Ne ovat jossain määrin jopa pahentuneet, kun roolit ovat muuttuneet vaativammiksi.
Ja minähän kovasti haluaisin tehdä tällaisia töitä. Olen kova tekemään hommia, kilpailuhenkinen ja nopeatempoinen. Ja mieleni on sillä tavalla levoton, että se nauttii haasteesta. Se sopii tämäntyyppisiin rooleihin.
Jos uskoisin itseeni, kaikki olisi ihan hyvin. En ole antanut periksi, sillä se olisi huonolle itsetunnolleni voitto.
Mutta en minä kohta enää jaksa. Apuakin saan jo terapiasta ja minulla on hyviä ystäviä tukena. Tunnen oman mieleni liikkeet hyvin ja ymmärrän järjellä, että uskomukseni itsestäni eivät ole realistisia ja vaadin enemmän itseltäni kuin muut. Silti vaadin ja olen uupumisvaarassa. Taas kerran. Tämä syö kaiken nautinnon elämästäni.
Samalla tuntuu turhamaiselta valittaa tällaisesta. "Yhyy, mulla on niiiin hyvä työ ja mä oon niiiin lahjakas mutta kun mä en vain usko itseeni." Tämähän on ns. luksusongelma. Mutta en kaipaa ollenkaan olkapäille taputtelevaa viestiä, että kyllä sä pystyt kun vain uskot itseesi ja olet ihan mahtava tyyppi jne. Siitä ei ole todistetusti hyötyä. Vaan jotenkin se usko pitäisi löytää sisältä.
En näe mitään muuta ulospääsyä tästä tilanteesta tällä hetkellä kuin lopputilin. Olen vain ihan helvetin väsynyt taistelemaan omaa mieltäni vastaan.
Kommentit (95)
Vierailija kirjoitti:
Itse poden vastaavaa, joten helppo aina sanoa toiselle. :D
Mutta jos yrität ajatella niin, että teitä on kaksi omalla tavallanne hyvää ja teidät varmasti halutaan pitää kummatkin. Te olette hyvä tiimi ja teitä tarvitaan useampia työpaikalla. Ei vain yhtä. Vähän kuin jalkapallojoukkueessa. Ei se peli toimi yhdellä pelaajalla, tarvitaan useampi. Jos joku yt:issä irtisanotaan, niin luultavasti se on joku lusmumpi porukasta tai joku eläkeikää lähentelevä. Jos olisit huono, olisit varmasti jo kuullut siitä pomolta. :D
Minkälaiset vanhemmat sulla olleet? En tarkoita kuulostaa sellaiselta, joka syyttää vanhempia kaikesta, mutta oikeasti heillä on väliä. Oon kohta 40 ja nyt hiljattain tajunnut, että mun epävarmuus kumpuaa suureksi osaksi mun vanhemmista. Tavallaan lapsuus oli hyvä ja he oli hyviä: meillä oli hyvä koti, ruokaa, he huolehti. Mut he oli omalla tavallaan epävarmoja ja sellaisia ylihuolestuneita vanhempia. Kovasti toisaalta moittivat mm. isoveljeäni, joka muutti vasta 23-vuotiaana pois kotoa ja kuitenkin samalla aina hokivat meille "miten kuvittelit pärjääväsi", "miten meinasit 'sitä tätä ja tota'" jne. Aiemmin kuvittelin, etten välitä vanhempieni tyhmistä sanomisista, mutta kyllähän ne vaan jääneet johonkin selkäytimeen ja uskon, että sieltä kumpuaa epävarmuus omiin kykyihin, kova hyväksynnän haku ja rohkeuden puute.
Saisitko tällaisia työstettyä, jos on jotain vastaavaa?
Entä olisiko mahdollista jutella myös esim. työterveyshuollon kanssa näistä ajatuksista? Ehkä jopa pomonkin?
Ihan totta kyllä tuo tiimiajattelu. Näinhän se on. Ja me ihan oikeasti ollaan mainio tiimi. Kollegani on ihana tyyppi ja me sparraillaan toisiamme jatkuvasti. Olen tosi onnellinen tästä etenkin siksi, että edellisessä työssäni, jossa mulla oli vaativa ja kritisoiva pomo, oli lisäksi työpari, joka oli kummallisen takakireä - hän oli ilmeisesti kateellinen tai jotain, sillä olin parikymmentä vuotta nuorempana saanut saman roolin kuin hän, hän ei koskaan sanonut hyvää sanaa vahingossakaan ja jatkuvasti kyseenalaisti osaamiseni. Tämäkin varmaan söi itseluottamustani.
Joten nyt olen paljon onnellisemmassa asemassa, koska haaste tulee oman pääni sisältä. Eli toisin sanoen se on jotain, mihin voin itse vaikuttaa. En helposti, mutta voin vaikuttaa.
Samastun lapsuuteesi siinä mielessä, että mulla oli periaatteessa tosi turvattu lapsuus, rakkautta riitti ja se sanottiin ääneen. Mutta omatkin vanhempani olivat ylihuolehtijoita. Maailma oli vaaroja täynnä ja jatkuvasti piti varautua siihen, että jokin menee pieleen. Vieläkin, jos olen lähdössä vaikka reissuun, niin sitä säestää pelko ja huoli, ja mun pitää vakuutella, että olen turvallisesti. Mulla on kestänyt kauan luottaa, että pärjään itsekseni enkä jatkuvasti näkisi itsekin huolia ja vaaroja ympärilläni.
Sitten taas toisaalta multa ei vaadittu paljoa kotona. Isälläni oli tapana sanoa, jos toin kympin kotiin, että "seiskakin olisi riittänyt". Olen perheeni ainoa "akateeminen ylisuorittaja".
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP, olet vain rasittava nipo. Otat itsesi ja työsi liian vakavasti. Lopeta. Kukaan ei mieti tekemisisiäsi tai sanomisisiasi puolta sekuntia kauempaa.
Sä et uskokaan, miten rasittavan nipon kanssa mä elän 24/7. Ja se olen minä itse. :D
Pidän tämän kaiken nipouden visusti pääni sisällä. Kukaan ei tiedä, mitä oikeasti ajattelen. Ystävyyssuhteideni kannalta se on hyvä, toisaalta se tarkoittaa, että kannan taakkani yksin.
Ja onhan tässä selkeä harha myös: muita ei kiinnosta minun tekemiseni todellakaan niin paljon kuin minua. Kyllähän me ylipäätään keskitytään itseemme miljoona kertaa tarkemmalla linssillä kuin muut.
Ap
Suosittelen, että tutustut J. Krishnamurtin kirjoihin
niin opit tuntemaan itsesi ja mistä ongelmasi saavat alkunsa ja syntynsä.
Kävisin apn asemassa valittamassa erokriisin aiheuttamaa stressiä lääkärille, koska siitä todennäköisesti saisi muutaman viikon sairasloman. Samalla lepuuttaisin hermojani.
Oletko tutustunut ns. huijarisyndroomaan? Kuulostaa siltä että kärsit siitä ja täysin turhaan.
Ei kuule kukaan työskentele aina täydellisesti ja erehtymättömästi. Menestyjät vain osaavat häikäilemättä teeskennellä täydellistä. Osaat varmasti tehdä työsi aivan riittävän hyvin. Olet ehkä perfektionisti ja polttamassa itseäsi loppuun turhilla itsellesi asettamillasi täydellisyysvaatimuksilla. Opettele palautumaan lomapäivinä ja olemaan itsellesi armollisempi. Mieti vietätkö vapaa-aikasi haluamallasi tavalla ja niin, että se auttaa palautumaan työstä. Työn tekeminen on muutakin kuin työssä olemista, se on myös kykyä palautua vapaa-ajalla ja irtautumista työasioista. Älä heitä hukkaan saavuttamaasi uraa vaan opettele elämään sen kanssa terveesti ja välillä rentoutuen.
Vierailija kirjoitti:
AP, olet vain rasittava nipo. Otat itsesi ja työsi liian vakavasti. Lopeta. Kukaan ei mieti tekemisisiäsi tai sanomisisiasi puolta sekuntia kauempaa.
Idiootin nollapostaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäpä jos oikeasti ottaisit ohjat käsiisi ja alkaisit kunnolla painamaan duunia? Ei vaativissa hommissa paineta mitää ma-la 10h/vrk vaan ma-su 12h/vrk. Huomaa hyvin miten pilalle sut on lellitelty kun seinät kaatuu päälle heti kun joku vähän hengittää niskaan. Tsemppiä!
Sulla on kova itseluottamus ja vahvat positiiviset näkemykset itsestäsi eli et ainakaan pode huijarisyndroomaa. Olet luultavasti väärällä alalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uupuminen työstä voi olla hinta, jonka joudut maksamaan suorituksistasi ja kehittymisestä. Odotatko että elämä olisi helpompaa? Onko elämä muilla helpompaa?
Mitä saat siitä, että kehut kollegaasi tai ihailet häntä? Lohduttaako se jotenkin? Löytyykö hänestä huonoja puolia? Mitä osaat paremmin?
Elämä voi olla kurjaa. Mieti voitko tyytyä huonompaan suoritustasoon.
Jos parisuhde tai kriisi loppuvat, tuleeko elämästä silloin helpompaa?
Mietin usein, että onko elämä oikeasti muilla helpompaa vai onko se vain harha. Huijarisyndroomakin on tosi, tosi yleistä. Silti tuntuu, että kun haaveilen työpaikasta X ja katson ihmistä, joka on samanlaisessa asemassa, olemme ihan eri maailmoista: se toinen on niin rohkea, itsevarma... mitä ikinä.
Joku sellainen nuorien johtajien/asiantuntijoiden huijarisyndroomakerho voisi olla terapeuttinen, pitäisiköhän perustaa :D
Olen tavallaan iloinen, että nostan toiset jalustalle enkä toimi kuten entinen myrkyllinen työparini, joka painoi muita alas jotta tuntisi oman olonsa paremmaksi.
Mutta jos pitäisi sanoa uudesta kollegastani jotain, niin hän on minun makuuni jopa liian hektinen, hän ei palavereissakaan koskaan keskity kunnolla vaan samaan aikaan hoitaa muita projekteja ja avaa kaiken tekemänsä aina kaikille. Itse olen taas sellainen, että tykkään ottaa itse selvää ja toimia itseohjautuvasti, koska tunnen, että opin sillä tavalla parhaiten. Ja vaivaan mahdollisimman vähän muita.
Sellainen tietty rauhallisuus ja hyvä keskittymiskyky, kyky kuunnella on minun vahvuuteni. Tiedän myös olevani hyvä ideoimaan. Innovatiivinen on jargonia, mutta käytetään nyt sitten sitä paremman puutteessa.
Ap
Tuskinpa mistään terapeutin neuvoista hyödyt. Kannattaa ennemminkin harjoittaa tunnetyöskentelyä esim psykoanalyyttisen terapeutin luona. Sairauslomaa nyt ei tietenkään kannata ottaa eikä lääkkeitä syödä, ei se olo niillä parane, koska itseään ei pääse pakoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulla on kova itseluottamus ja vahvat positiiviset näkemykset itsestäsi eli et ainakaan pode huijarisyndroomaa. Olet luultavasti väärällä alalla.
Nyt vähän luetunymmärtämistä kiitos. Tuo aloitusviestini listaus eri piirteistä on sitä, että luen oikeasti ääneen paperilla suosituksissa ja entisten esimiesten sanomia hyviä asioita minusta.
Samoin se on täysin neutraali toteamus, että olen vähällä lukemisella päässyt koulun ja yliopiston läpi.
Tunnollisuus ja se, että olen kova painamaan töitä, taas on mielestäni neutraali piirre ja oma valintani, ei hyvä eikä huono ominaisuus eikä mikään kyky tai lahja.
Idearikkaus ja kyky kuunnella on ne ainoat kaksi myönteistä piirrettä, jotka pystyn jotenkin sisäisestä maailmastani suurella vaivalla uuttamaan myönteisinä ja työelämässä hyvinä piirteinä.
Jos en uskoisi edes noihin kahteen hyvään asiaan itsessäni, olisin jo ottanut lopputilin, sillä silloin uskoisin olevani täydellinen surkimus. Ja jos joku nyt tässä hetkessä tulisi minulle sanomaan, että ideasi ovat itse asiassa tosi p*skoja etkä ole luovaa nähnytkään, niin uskoisin varmaan sen heti ja kaivautuisin maanrakoon.
Tämäkö on sitä kovaa itseluottamusta?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Sulla on kova itseluottamus ja vahvat positiiviset näkemykset itsestäsi eli et ainakaan pode huijarisyndroomaa. Olet luultavasti väärällä alalla.
Ajattelin ihan samaa. Oletko ap aina ollut samalla alalla? Oletko miettinyt koskaan alan vaihtoa? Entä ovatko läheisesi samoista ammatillisista piireistä ja/tai samalla koulutustaustalla? Voiko nykyinen ala olla yksinkertaisesti sinulle väärä? Saatko onnistumisen kokemuksia tai tyydytystä työstäsi lainkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun tekstiisi todella paljon. Ainakin osittain, joostain peloista olen päässyt jo eroon.
Olen myös luova, innostuva, matematiikassa ja loogisessa päättelyssä lahjakas, nopea oppimaan ja ajattelemaan. Ja edennyt uralla nopeasti nuorena. Suoriudun erinomaisesti töissä, etenen nopeasti ja saan vastuuta. Mutta ihmisten miellyttäminen on perisyntini.
Pelkäsin ennen potkuja valtavasti. Jos esimies kutsui minut keskustelemaan, saatoin tosissani henkisesti valmistautua potkuihin. Ja sitten saatoinkin sainkin kehut ja palkankorotuksen!
Pelkoni potkuista loppui kolme vuotta sitten, kun sain yt:issä paketin. Olin ollut uupumuksen partaalla, tehnyt töissä silppua täynnä olevia päiviä, kun miellyttämisen ja suorittamisen tarpeen vuoksi olin itse muodostanut itselleni liian rankan kalenterin. Olin unelmoinut lopputilistä ja pitkästä lomasta, mutta pelkäsin silti potkuja.
Pelko potkuista lakkasi kun sain potkut oikeasti ja huomasin miten ihanaa oli olla vapaana vastuista. Ja kun huomasin miten helppoa uusien töiden saaminen oli.
Todennäköisesti sinunkin kannattaisi miettiä: jos saat potkut, niin entä sitten? Kun mietit asiaa konkreettisesti ja miten sitten toimisit, niin ei se tunnu enää niin pahalta. Kokemuksesta voin sanoa että ei potkut maailmaa pilaa! Voi olla että pieni pysähtyminen vain parantaa elämänlaatua.
Tärkeintä sinun olisi oppia arvostamaan itseäsi. Muiden miellyttämisen lopettaminen on todennköisesti vaikeaa mutta varmasti opittavissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liian vaikea työ,menet äärirajoilla normitehtävissä.
Ei "äärirajoilla normitehtävissä" meneviä PYYDETÄ vaativiin rooleihin. Jos siis ymmärsin ap oikein, että sinua on pyydetty näihin tehtäviin eli pedattu roolit? Mitä tarkoittaa tuo, ettet itse hakenut?
Sitten kenen tahansa sisällä voi olla demoneita joita ei ulospäin näe lahjakkainkaan HR-ammattilainen mutta se on eri asia.
Onko kyseessä esimiesrooli vai mistä syntyy tuo kokemuksesi työn vaativuudesta? Voisiko siihen jotenkin vaikuttaa?
Käytännössä pedattiin ja esimiestyöt kyseessä, johdan parinkymmenen hengen tiimiä.
Minun on tosi vaikea itse erottaa, mistä tuo kokemus vaativuudesta oikein syntyy. Sanoisin kuitenkin, että se on tämä jatkuva pelko epäonnistumisesta ja toisaalta kohtuuttomat vaatimukset: kun teen pienenkin virheen, ruoskin itseäni ja häpeän monta päivää.
Kun usko omaan osaamiseen on haparoivaa, niin sitä tuntee tosi kokonaisvaltaisesti olevansa liian huono alisuoriutuja ja etsii ympäriltään jatkuvasti "todisteita", jotka osoittavat, miten huono olenkaan. Eli toisin sanoen tulkitsen ympäröivää todellisuutta vinksahtaneesti.Opin nopeasti töissä uudet asiat ja järjestelmät ja minut on suht usein pistetty opettamaan muitakin. Koulu ja opiskelu oli minulle myös aina tosi helppoa ja sain hyviä arvosanoja minimipanostuksella. Tosin tenteissäkin uskoin huijaavani. Mutta tämä oli kuitenkin ihan siedettävää, sillä opiskellessani vastasin vain omista tekemisistäni. Nyt kun olen vastuussa muillekin, yhtälö on tosi raskas.
Ap
Sanoit että et halua selkääntaputtelua, niin en sitä anna. Sanon että et kuulosta lahjakkaalta esihenkilöltä. Kuulostat pahimmalta mahdolliselta, eli mikromanageeraajalta ja sellaiselta, joka ei esim. koskaan pidä lomiaan. Parhaat työntekijät ja esihenkilöt omalla urallani ovat olleet niitä, jotka ovat rautaisia ammattilaisia, osallistavat ja kuuntelevat alaisiaan ja kun sulkevat oven takanaan, ovat vapaalla ja lomalla. Koordinointia, osallistamista, kokonaisuuden muodostamista ja siinä sparraamista.
Sinulla on enemmän asiantuntijaprofiiliin sopiva työn tekemisen kuva, sen mitä tuot itsestäsi esiin siis. Jos haluat kilpailla jonkun uuden kanssa, niin toivottavasti hänkin on siis esihenkilöasemassa tai sitten vedät roolia joka ei sinulle sovi. Lisäksi esihenkilö ei voi miellyttää kaikkia, jos siihenkin pyrit.
Sanoisin että yritä tunnistaa itsestäsi yksi tapa josta et pidä, ja karsi sitä. Itse aloittaisin miellyttämisestä. Teet työsi hyvin ja sinun ei tarvitse tuntea siitä huonoa omaatuntoa, jos joku ei tykkää. Sitä se johtaminen on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla on kova itseluottamus ja vahvat positiiviset näkemykset itsestäsi eli et ainakaan pode huijarisyndroomaa. Olet luultavasti väärällä alalla.
Nyt vähän luetunymmärtämistä kiitos. Tuo aloitusviestini listaus eri piirteistä on sitä, että luen oikeasti ääneen paperilla suosituksissa ja entisten esimiesten sanomia hyviä asioita minusta.
Samoin se on täysin neutraali toteamus, että olen vähällä lukemisella päässyt koulun ja yliopiston läpi.
Tunnollisuus ja se, että olen kova painamaan töitä, taas on mielestäni neutraali piirre ja oma valintani, ei hyvä eikä huono ominaisuus eikä mikään kyky tai lahja.Idearikkaus ja kyky kuunnella on ne ainoat kaksi myönteistä piirrettä, jotka pystyn jotenkin sisäisestä maailmastani suurella vaivalla uuttamaan myönteisinä ja työelämässä hyvinä piirteinä.
Jos en uskoisi edes noihin kahteen hyvään asiaan itsessäni, olisin jo ottanut lopputilin, sillä silloin uskoisin olevani täydellinen surkimus. Ja jos joku nyt tässä hetkessä tulisi minulle sanomaan, että ideasi ovat itse asiassa tosi p*skoja etkä ole luovaa nähnytkään, niin uskoisin varmaan sen heti ja kaivautuisin maanrakoon.
Tämäkö on sitä kovaa itseluottamusta?
Ap
Osaan lukea ihan hyvin. Tsemppiä sinulle.
Olet saanut paljon vastuuta, totta, mutta ovatko vastuutehtävät sinua varten?
Kerrot miettiväsi lopputilin ottamista, olet pohjattoman väsynyt ja käynyt jo kymmenen vuotta terapiassa..
"Joka ikisessä työssä olen jatkuvasti stressaantunut, vapaa-ajastani menee vähitellen ilo, ja pelkään kohta saavani potkut.".
Kilpailuhenkisyys taas valitettavasti juontaa juurensa pitkälti kateudesta, ylpeydestä tai ahneudesta. Se ei sinällään ole kovin ihailtava piirre ihmisessä. Oletkin siis todennäköisesti joko tietoisesti tai tiedostamattasi kateellinen osaavalle ja erittäin kauniille työkaverillesi. Et taida oikein alitajuisesti sietää sitä, ettet olekaan työpaikan tehokkain ja täydellisin suorittaja?
Oman rajallisuutensa, keskeneräisyytensä ja muiden heikkouksiensa myöntäminen sekä myöhemmässä vaiheessa hyväksyminen tekee hyvää itsetietoisuudelle ja antaa mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Me emme ole "sankareita" kaikki, äärimmäisen harvoin ne sankarit itsekään, moniltakaan osin.
Vaikuttaisi siltä, että mielesi ja jopa ruumiisi huutaa sinua hidastamaan tahtia, harkitsemaan ja olemaan armollisempi itsellesi. Kehotankin sinua ottamaan vakavasti tuon hätähuudon.
"Jos uskoisin itseeni, kaikki olisi ihan hyvin."
No olisiko sitten aika kuunnella sitä syvintä itseäsi? Et sinä todellista itseäsi kuule terapeutin muodollisilla 45min vastaanotoilla, vaikka ehkä ostatkin niillä käynneillä itsellesi hetkellisesti hyvän omantunnon. Vasta pidempiaikaisesti rauhoittumalla, hiljentymällä ja pysähtymällä sekä tutustumalla itseesi, siis siihen todelliseen itseesi, saat kuuluviin äänen joka nytkin yrittää kaikkien kiireidesi, tärkeiden työtitteleidesi ja muiden sosiaalisten rooliesi takaa sinulle alati viestiä.
"Olen kova tekemään hommia, kilpailuhenkinen ja nopeatempoinen. Ja mieleni on sillä tavalla levoton, että se nauttii haasteesta. Se sopii tämäntyyppisiin rooleihin."
Levoton mieli on aina huonostivoivan mielen oire, ei terveen mielen hyve. Opettele siis rauhoittamaan itsesi sekä fyysisesti, että henkisesti. Ehkä rauhoittumiseen riittää säännöllinen kävely metsässä, hieronta tai hiljainen mietiskely. Voi olla, että se vaatii onnistuakseen koko vanhan elämäsi taakse jättämistä, todelliseen itseensä syvemmin tutustumista ja sitten puhtaalta pöydältä kaiken uudelleen ja erilailla aloittamista.
Onnea ja vahvuutta itsesi löytämisen tielle
Ahh, mulla käy näin aina kun näen komean rekkamiehen hymyn. Ura näyttää lupaavalta, mutta mieleni pilaa sen kun kuvittelen sen pesemättömän ruskean välin. Turn off.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla on kova itseluottamus ja vahvat positiiviset näkemykset itsestäsi eli et ainakaan pode huijarisyndroomaa. Olet luultavasti väärällä alalla.
Ajattelin ihan samaa. Oletko ap aina ollut samalla alalla? Oletko miettinyt koskaan alan vaihtoa? Entä ovatko läheisesi samoista ammatillisista piireistä ja/tai samalla koulutustaustalla? Voiko nykyinen ala olla yksinkertaisesti sinulle väärä? Saatko onnistumisen kokemuksia tai tyydytystä työstäsi lainkaan?
Olen miettinyt ja silloin kun en mielessäni kilpaile ketään vastaan, nautin työstäni. Rakastan ideointia ja erilaisten työpajojen pitämistä. Sparrailu on myös kivaa.
Siis niinä harvoina hetkinä, kun joku oma pelko ei myrkytä. Ja sen pelon voi laukaista mikä tahansa signaali: joku sanoo, että asian X voisit tehdä...
Minulla on niin hauras itsetunto, että nuo hetket vetävät välittömästi maton jalkojeni alta ja kaikki hyvät uskomukset itsestäni karisevat ja yhtäkkiä uskon olevani aivan sysipaska.
Eli siis toisin sanoen itsetuntoni on hyvin vahvasti ulkoa ohjautuva. Saan onnistumisen kokemuksia, mutta ne kestävät aina vain pienen hetken.
Tavallaan en usko, että se ratkeaisi vaihtamalla alaa. Tykkäsin opinnoistani tosi paljon (olen koulutusta vastaavissa töissä). Mutta voi olla, että jokin toinen rooli tällä alalla sopisi minulle nykyistä paremmin. Olen sitäkin miettinyt paljon. Toisaalta taas tämä vertailu, kilpailu ja itsetuntopuutteet ovat seuranneet minua aina ja kaikkialle, mitä ikinä teenkään.
Ap
Mitä siis oikeasti teet? Sparrailu ja ideointi ei oikein kerro mitään...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liian vaikea työ,menet äärirajoilla normitehtävissä.
Ei "äärirajoilla normitehtävissä" meneviä PYYDETÄ vaativiin rooleihin. Jos siis ymmärsin ap oikein, että sinua on pyydetty näihin tehtäviin eli pedattu roolit? Mitä tarkoittaa tuo, ettet itse hakenut?
Sitten kenen tahansa sisällä voi olla demoneita joita ei ulospäin näe lahjakkainkaan HR-ammattilainen mutta se on eri asia.
Onko kyseessä esimiesrooli vai mistä syntyy tuo kokemuksesi työn vaativuudesta? Voisiko siihen jotenkin vaikuttaa?
Käytännössä pedattiin ja esimiestyöt kyseessä, johdan parinkymmenen hengen tiimiä.
Minun on tosi vaikea itse erottaa, mistä tuo kokemus vaativuudesta oikein syntyy. Sanoisin kuitenkin, että se on tämä jatkuva pelko epäonnistumisesta ja toisaalta kohtuuttomat vaatimukset: kun teen pienenkin virheen, ruoskin itseäni ja häpeän monta päivää.
Kun usko omaan osaamiseen on haparoivaa, niin sitä tuntee tosi kokonaisvaltaisesti olevansa liian huono alisuoriutuja ja etsii ympäriltään jatkuvasti "todisteita", jotka osoittavat, miten huono olenkaan. Eli toisin sanoen tulkitsen ympäröivää todellisuutta vinksahtaneesti.Opin nopeasti töissä uudet asiat ja järjestelmät ja minut on suht usein pistetty opettamaan muitakin. Koulu ja opiskelu oli minulle myös aina tosi helppoa ja sain hyviä arvosanoja minimipanostuksella. Tosin tenteissäkin uskoin huijaavani. Mutta tämä oli kuitenkin ihan siedettävää, sillä opiskellessani vastasin vain omista tekemisistäni. Nyt kun olen vastuussa muillekin, yhtälö on tosi raskas.
Ap
Sanoit että et halua selkääntaputtelua, niin en sitä anna. Sanon että et kuulosta lahjakkaalta esihenkilöltä. Kuulostat pahimmalta mahdolliselta, eli mikromanageeraajalta ja sellaiselta, joka ei esim. koskaan pidä lomiaan. Parhaat työntekijät ja esihenkilöt omalla urallani ovat olleet niitä, jotka ovat rautaisia ammattilaisia, osallistavat ja kuuntelevat alaisiaan ja kun sulkevat oven takanaan, ovat vapaalla ja lomalla. Koordinointia, osallistamista, kokonaisuuden muodostamista ja siinä sparraamista.
Sinulla on enemmän asiantuntijaprofiiliin sopiva työn tekemisen kuva, sen mitä tuot itsestäsi esiin siis. Jos haluat kilpailla jonkun uuden kanssa, niin toivottavasti hänkin on siis esihenkilöasemassa tai sitten vedät roolia joka ei sinulle sovi. Lisäksi esihenkilö ei voi miellyttää kaikkia, jos siihenkin pyrit.
Sanoisin että yritä tunnistaa itsestäsi yksi tapa josta et pidä, ja karsi sitä. Itse aloittaisin miellyttämisestä. Teet työsi hyvin ja sinun ei tarvitse tuntea siitä huonoa omaatuntoa, jos joku ei tykkää. Sitä se johtaminen on.
On tietenkin mahdotonta ihan vedenpitävästi sanoa, millä tavalla oma epävarmuuteni vuotaa ulospäin ja tiimiin, sillä toisen pään sisään ei pääse. Mutta voisin kuvitella, että kyllä se näkyy jotenkin.
Yritän pitää itseni kasassa ja mahdollisimman vähän tuoda kriisejäni muille - edellisessä hommassani itse asiassa sain noottia mm. siitä, että mikromanageerasin liian vähän :D Miellytin liikaa ja miellyttämisen halussani en sitten vaatinut riittävästi tiimiltäni, kun pelkäsin sanoa kenellekään vastaan tai antaa rakentavaa palautetta. En myöskään luottanut omaan näkemykseeni, joten pelkäsin tuoda sitä esiin.
Oli miten oli: eihän tämäkään ole esimiehellä hyvä piirre missään nimessä. Varmasti turhauttavaa tiimille. Olen kuitenkin treenannut sitä, että annan suoraa palautetta, jos jokin ei toimi. Nyt tässä toisessa tehtävässä se on jo hiukan helpompaa. Mutta en silti totta puhuen osaa vieläkään sanoa, onko esimiestyö minua varten.
Ap
AP, olet vain rasittava nipo. Otat itsesi ja työsi liian vakavasti. Lopeta. Kukaan ei mieti tekemisisiäsi tai sanomisisiasi puolta sekuntia kauempaa.