Lue keskustelun säännöt.
Kun oma mieli pilaa lupaavasti alkaneen uran
08.11.2022 |
Olen välillä vain pohjattoman väsynyt. Olen pohtinut lopputilin ottamista taas tänäänkin monta kertaa.
Olen edennyt nuorena ja nopeasti urallani vaativiin asemiin, joissa minulla on paljon vastuuta. Olen saanut aina työpaikoilta loistavat suositukset, vaikka itse olen luullut, että olen potkujen partaalla. Ensimmäiset vaativat työni sain niin, että en itse edes hakenut niitä.
Olen luova, helposti innostuva, älykäs, nopea oppimaan ja kokeilen rohkeasti uutta. Näin sanotaan palautteesta, jonka olen kerta toisensa jälkeen saanut. Itse en sitä tunne. En, vaikka olen istunut terapiassa yli kymmenen vuotta elämästäni ja teen mieleni kanssa tosi paljon töitä.
Joka ikisessä työssä olen jatkuvasti stressaantunut, vapaa-ajastani menee vähitellen ilo, ja pelkään kohta saavani potkut. Sitten vasta lähdön hetkellä tulee yllätyksenä, että olenkin suoriutunut hyvin.
Nyt olen aloittanut ensimmäistä kertaa työn, johon olen tullut ulkopuolelta ihan uutena ja saanut sen "omilla ansioillani" eikä kontakteilla ollut mitään merkitystä.
Puoli vuotta minun jälkeeni aloitti kollega, joka on minua kokeneempi, tehokkaampi, ja vielä TODELLA kaunis ja mukava. Hänen suunnastaan ei tule minkäänlaista kilpailua tai vertailuasetelmaa meidän välillemme, hän on sillä tavalla kypsä ja tosi reilu.
Itse taas vertaan itseäni häneen ihan jatkuvasti. Käytännössä hukutan itseni projekteihin, sillä yritän pysyä hänen perässään. Pelkään, että maailmanlaajuisen huonon taloustilanteen takia tulee yt:t ja siinä hötäkässä minä saan potkut. Siksi yritän koko ajan todistaa että pystyn samaan kuin hän. En siltikään pysty. Olen ihan rajoilla, että selviydynkö.
Lisäksi käyn siviilielämässä parhaillaan läpi erokriisiä. Eilen illallakin itkin käytännössä koko illan kun töissä tapahtuneen väärinkäsityksen takia ruoskin itseäni koko illan ja samalla mietin erojuttuja. En saanut untakaan.
Olen ottanut elämässäni sen asenteen, että menen päin pelkojani. Että kyllä ne uskomukset muuttuvat, kun saan kokemusta, että pärjäänkin ihan hienosti. No olen jo ehtinyt ihan aikuiseen ikään, eivätkä epävarmuudet ole yhtään hellittäneet tässä vuosien mittaan. Ne ovat jossain määrin jopa pahentuneet, kun roolit ovat muuttuneet vaativammiksi.
Ja minähän kovasti haluaisin tehdä tällaisia töitä. Olen kova tekemään hommia, kilpailuhenkinen ja nopeatempoinen. Ja mieleni on sillä tavalla levoton, että se nauttii haasteesta. Se sopii tämäntyyppisiin rooleihin.
Jos uskoisin itseeni, kaikki olisi ihan hyvin. En ole antanut periksi, sillä se olisi huonolle itsetunnolleni voitto.
Mutta en minä kohta enää jaksa. Apuakin saan jo terapiasta ja minulla on hyviä ystäviä tukena. Tunnen oman mieleni liikkeet hyvin ja ymmärrän järjellä, että uskomukseni itsestäni eivät ole realistisia ja vaadin enemmän itseltäni kuin muut. Silti vaadin ja olen uupumisvaarassa. Taas kerran. Tämä syö kaiken nautinnon elämästäni.
Samalla tuntuu turhamaiselta valittaa tällaisesta. "Yhyy, mulla on niiiin hyvä työ ja mä oon niiiin lahjakas mutta kun mä en vain usko itseeni." Tämähän on ns. luksusongelma. Mutta en kaipaa ollenkaan olkapäille taputtelevaa viestiä, että kyllä sä pystyt kun vain uskot itseesi ja olet ihan mahtava tyyppi jne. Siitä ei ole todistetusti hyötyä. Vaan jotenkin se usko pitäisi löytää sisältä.
En näe mitään muuta ulospääsyä tästä tilanteesta tällä hetkellä kuin lopputilin. Olen vain ihan helvetin väsynyt taistelemaan omaa mieltäni vastaan.
Kommentit (95)
Kyllä se on rankkaa olla sellaisissa töissä, joissa tavoitteet on aina kangastuksena taivaanrannassa. Uskon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on rankkaa olla sellaisissa töissä, joissa tavoitteet on aina kangastuksena taivaanrannassa. Uskon.
Sanotaan, että huijarisyndroomaa on eniten nuorilla, luovilla aloilla ja vaativissa (paljon vastuuta sisältävissä rooleissa) työskentelevillä ihmisillä. Nämä kaikki osuvat minuun. Kyllä olen pohtinut ihan samaa, että ei tämä tavallaan sovi ihmismielelle. Tavoitteet ovat usein epämääräisiä, onnistuminen suhteellista ja laadun kriteerien arviointi pitkälti subjektiivista.
ap
Liian vaikea työ,menet äärirajoilla normitehtävissä.
ammattilainen, eläkkeellä kirjoitti:
Mene psykiatrille ja hanki diagnoosi, ellei sinulla ole sitä. Diagnoosi selkiyttää asioita. Ota sairaslomaa ja tihennä terapiakäyntiesi tahtia 2-3 kertaa viikossa.
Kuinka kauan olet käynyt terapiassa ja millä tiheydellä? Jos siitä ei ole ollut apua, niin harkitse terapeutin vaihtamista. Luulen, että sinulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ainakin tarvitset sairaslomaa ja kunnollisia yöunia sekä terapeutin, joka osaa antaa sinulle käytännön ohjeita tilanteisiin, missä mielesi alkaa tikittää ylinopeutta. Tarvitset fyysisen kehosi rauhoittamiseen ohjeet ja myös ajatusten kesyttämiseen tarkat ohjeet, jotka toistat mielessäsi aina tarvittaessa.
Hienoa, että kuitenkin ymmärrät ajatustesi kohtuuttomuuden ja sen, että oikeasti osaat ja pärjäät. Kaikkea hyvää sinulle, ystäväiseni. Halaus.
Tunnen hyvin teoriassa keinot rauhoittaa mieltäni. Itse tilanteessa ne vain jäävät käyttämättä. Työni on niin silppuista ja kaoottista, että työpäivien aikana ylivirityn pahasti ja tauot usein unohtuvat.
Harrastan liikuntaa ja näen ystäviä. Yritän myös joogata joka ilta. Mutta tasapaino heilahtaa tosi herkästi.
Helmasyntini on myös se, että yritän miellyttää kaikkia ja kauhistuttavin ajatus minulle on se, että joku ei ole minuun tyytyväinen. Terapeutti on muistuttanut, että jokainen tekee virheitä. Itselleni en vain niitä salli yhtään.
Ehkä tuo terapiasuhteen tihentäminen voisi ainakin tässä ihmissuhdekriisin aikana toimiakin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Liian vaikea työ,menet äärirajoilla normitehtävissä.
Ei "äärirajoilla normitehtävissä" meneviä PYYDETÄ vaativiin rooleihin. Jos siis ymmärsin ap oikein, että sinua on pyydetty näihin tehtäviin eli pedattu roolit? Mitä tarkoittaa tuo, ettet itse hakenut?
Sitten kenen tahansa sisällä voi olla demoneita joita ei ulospäin näe lahjakkainkaan HR-ammattilainen mutta se on eri asia.
Onko kyseessä esimiesrooli vai mistä syntyy tuo kokemuksesi työn vaativuudesta? Voisiko siihen jotenkin vaikuttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liian vaikea työ,menet äärirajoilla normitehtävissä.
Ei "äärirajoilla normitehtävissä" meneviä PYYDETÄ vaativiin rooleihin. Jos siis ymmärsin ap oikein, että sinua on pyydetty näihin tehtäviin eli pedattu roolit? Mitä tarkoittaa tuo, ettet itse hakenut?
Sitten kenen tahansa sisällä voi olla demoneita joita ei ulospäin näe lahjakkainkaan HR-ammattilainen mutta se on eri asia.
Onko kyseessä esimiesrooli vai mistä syntyy tuo kokemuksesi työn vaativuudesta? Voisiko siihen jotenkin vaikuttaa?
Käytännössä pedattiin ja esimiestyöt kyseessä, johdan parinkymmenen hengen tiimiä.
Minun on tosi vaikea itse erottaa, mistä tuo kokemus vaativuudesta oikein syntyy. Sanoisin kuitenkin, että se on tämä jatkuva pelko epäonnistumisesta ja toisaalta kohtuuttomat vaatimukset: kun teen pienenkin virheen, ruoskin itseäni ja häpeän monta päivää.
Kun usko omaan osaamiseen on haparoivaa, niin sitä tuntee tosi kokonaisvaltaisesti olevansa liian huono alisuoriutuja ja etsii ympäriltään jatkuvasti "todisteita", jotka osoittavat, miten huono olenkaan. Eli toisin sanoen tulkitsen ympäröivää todellisuutta vinksahtaneesti.
Opin nopeasti töissä uudet asiat ja järjestelmät ja minut on suht usein pistetty opettamaan muitakin. Koulu ja opiskelu oli minulle myös aina tosi helppoa ja sain hyviä arvosanoja minimipanostuksella. Tosin tenteissäkin uskoin huijaavani. Mutta tämä oli kuitenkin ihan siedettävää, sillä opiskellessani vastasin vain omista tekemisistäni. Nyt kun olen vastuussa muillekin, yhtälö on tosi raskas.
Ap
Onko itsearvosi aina perustunut suorituksiin ja muilta saatuihin kiitoksiin vai onko se alkanut aikuisena?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, että sinä tarvitset työssäsi palautetta. Tarvitset sellaisen esihenkilön, joka sparraa sinua ja pitää sinut ajan tasalla siitä, miten suoriutut ja mikä on tarpeeksi. Onko sinulla sellainen esihenkilö? Ei ole häpeä myöntää, että tarvitsee palautetta. Pystyisitkö käydä sellaisia matalan kynnyksen F2F-keskusteluja esihenkilösi kanssa säännöllisesti?
Minä en suoraan sanoen usko, että ratkaisu olisi yksin sinun käsissäsi. On tietenkin hyvä käydä psykologilla, jos et ole käynyt ja jos siitä on apua. Mutta maailma ei ole reilu eikä pahuuden potentiaali poistu, vaikka kuinka kivapuhuisit itsellesi joka päivä ja oppisit "luottamaan siipiisi".
Minä melkein onnistuin siinä. Melkein jo olin itsekin oppinut uskomaan, että aikuisten maailmassa minusta pidetään, olen hyvä, jne. Sitten minulle tapahtui yllättävä koeaikapurku ja se siitä. Itsetunto on tärkeä, ei joku kivapuheella kuorrutettu harhaluulo. Tarvitsen palautetta, tarvitsen sen *** jokaviikkoisen tiimipalaverin, jossa voin haistella ilmaa ja kysyä, mitä on mielessä. En halua enää kelata ja paisuttaa asioita mielessäni. En ole ajatustenlukija.
Vierailija kirjoitti:
Onko itsearvosi aina perustunut suorituksiin ja muilta saatuihin kiitoksiin vai onko se alkanut aikuisena?
Jossain määrin kyllä. Sanoisin, että se juontaa juurensa lapsuuteen jo. Olin koulukiusattu koko peruskoulun. Ja koska "sosiaalisissa ympyröissä" en pärjännyt, hain onnistumisen tunnetta siitä, että pärjäsin koulussa. Se johti sitten siihen, että halusin aina olla paras. Luokan paras, koulun paras. Jos en olisi päässyt yliopistoon ensimmäisellä haulla, en varmaan olisi hakenut toiste. Näin joustamatonta ajatteluni on.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että sinä tarvitset työssäsi palautetta. Tarvitset sellaisen esihenkilön, joka sparraa sinua ja pitää sinut ajan tasalla siitä, miten suoriutut ja mikä on tarpeeksi. Onko sinulla sellainen esihenkilö? Ei ole häpeä myöntää, että tarvitsee palautetta. Pystyisitkö käydä sellaisia matalan kynnyksen F2F-keskusteluja esihenkilösi kanssa säännöllisesti?
Minä en suoraan sanoen usko, että ratkaisu olisi yksin sinun käsissäsi. On tietenkin hyvä käydä psykologilla, jos et ole käynyt ja jos siitä on apua. Mutta maailma ei ole reilu eikä pahuuden potentiaali poistu, vaikka kuinka kivapuhuisit itsellesi joka päivä ja oppisit "luottamaan siipiisi".
Minä melkein onnistuin siinä. Melkein jo olin itsekin oppinut uskomaan, että aikuisten maailmassa minusta pidetään, olen hyvä, jne. Sitten minulle tapahtui yllättävä koeaikapurku ja se siitä. Itsetunto on tärkeä, ei joku kivapuheella kuorrutettu harhaluulo. Tarvitsen palautetta, tarvitsen sen *** jokaviikkoisen tiimipalaverin, jossa voin haistella ilmaa ja kysyä, mitä on mielessä. En halua enää kelata ja paisuttaa asioita mielessäni. En ole ajatustenlukija.
Tämä on kyllä hyvä pointti. Nyt kun mietin uutta työtäni, niin en yhtään osaa sanoa, mitä minulta vaaditaan ja mikä on tarpeeksi. Ja edellytetäänkö siltä kollegaltani, että hän tekee niin hullusti töitä. Olen vaivihkaa ottanut mittariksi sen, että teen yhtä paljon kuin hän, vaikka hänen päässään mittarit voivat olla aivan yhtä epäselvät.
Palautetta en ole saanut kertaakaan. 1:1-keskustelut meillä on ollut ihmisen kanssa, joka ei ole päivittäisessä työssä mukana. Hän vain kysyy, mitä kuuluu. Ja vastuuttaa tiimiä siitä, että jos haluaa muutoksia, niin hoitakaa keskenänne.
Eli erittäin hyvä pointti: voisi auttaa omaakin oloani, jos saisin palautetta. Ei mitään "jee hyvä sinä" - taputtelua olkapäälle, vaan tiukasti osiin purettua objektiivista arviota siitä, miten eri mittareilla on mennyt.
Edellisessä työssäni oma pomoni taas antoi pelkkää kritiikkiä. Ei kertaakaan mitään hyvää. Annoin tästä palautetta, mutta tilanne ei muuttunut. Tämä oli yksi syy, jonka takia lopulta vaihdoin työpaikkaa. Ja kas: sain häneltä erinomaiset suositukset.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko itsearvosi aina perustunut suorituksiin ja muilta saatuihin kiitoksiin vai onko se alkanut aikuisena?
Jossain määrin kyllä. Sanoisin, että se juontaa juurensa lapsuuteen jo. Olin koulukiusattu koko peruskoulun. Ja koska "sosiaalisissa ympyröissä" en pärjännyt, hain onnistumisen tunnetta siitä, että pärjäsin koulussa. Se johti sitten siihen, että halusin aina olla paras. Luokan paras, koulun paras. Jos en olisi päässyt yliopistoon ensimmäisellä haulla, en varmaan olisi hakenut toiste. Näin joustamatonta ajatteluni on.
Ap
Niin, varmaan sitä sitten väkisin uupuu kun siinä työssä suoriutumisessa ei ole kyse vain siitä että haluaa tehdä työnsä hyvin, tai siis sinunhan pitää olla paras, vaan pelissä on koko minäkuva ja itsetunto ja se pitääkö itseään riittävän hyvänä. Ja kun väkisin jossain vaiheessa tulee vastaan niitä parempiakin suoriutujia, ainakin jollain työn osa-alueella. Ja he taas saattaa olla parempia jopa vaikka siksi, että heidän energia ei kulu oman arvon stressaamiseen työn ohella, vaan työ on vaan yksi osa elämää eikä määrittele koko identiteettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse poden vastaavaa, joten helppo aina sanoa toiselle. :D
Mutta jos yrität ajatella niin, että teitä on kaksi omalla tavallanne hyvää ja teidät varmasti halutaan pitää kummatkin. Te olette hyvä tiimi ja teitä tarvitaan useampia työpaikalla. Ei vain yhtä. Vähän kuin jalkapallojoukkueessa. Ei se peli toimi yhdellä pelaajalla, tarvitaan useampi. Jos joku yt:issä irtisanotaan, niin luultavasti se on joku lusmumpi porukasta tai joku eläkeikää lähentelevä. Jos olisit huono, olisit varmasti jo kuullut siitä pomolta. :D
Minkälaiset vanhemmat sulla olleet? En tarkoita kuulostaa sellaiselta, joka syyttää vanhempia kaikesta, mutta oikeasti heillä on väliä. Oon kohta 40 ja nyt hiljattain tajunnut, että mun epävarmuus kumpuaa suureksi osaksi mun vanhemmista. Tavallaan lapsuus oli hyvä ja he oli hyviä: meillä oli hyvä koti, ruokaa, he huolehti. Mut he oli omalla tavallaan epävarmoja ja sellaisia ylihuolestuneita vanhempia. Kovasti toisaalta moittivat mm. isoveljeäni, joka muutti vasta 23-vuotiaana pois kotoa ja kuitenkin samalla aina hokivat meille "miten kuvittelit pärjääväsi", "miten meinasit 'sitä tätä ja tota'" jne. Aiemmin kuvittelin, etten välitä vanhempieni tyhmistä sanomisista, mutta kyllähän ne vaan jääneet johonkin selkäytimeen ja uskon, että sieltä kumpuaa epävarmuus omiin kykyihin, kova hyväksynnän haku ja rohkeuden puute.
Saisitko tällaisia työstettyä, jos on jotain vastaavaa?
Entä olisiko mahdollista jutella myös esim. työterveyshuollon kanssa näistä ajatuksista? Ehkä jopa pomonkin?
Täällä myös toinen hyvin suoriutuva, mutta minä olen oikeasti sysipaska ja saanut sen mukaista palautettakin.
"Työsi hoidat hyvin, mutta...".
Itsetunnosta ei ole jäljellä enää murustakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uupuminen työstä voi olla hinta, jonka joudut maksamaan suorituksistasi ja kehittymisestä. Odotatko että elämä olisi helpompaa? Onko elämä muilla helpompaa?
Mitä saat siitä, että kehut kollegaasi tai ihailet häntä? Lohduttaako se jotenkin? Löytyykö hänestä huonoja puolia? Mitä osaat paremmin?
Elämä voi olla kurjaa. Mieti voitko tyytyä huonompaan suoritustasoon.
Jos parisuhde tai kriisi loppuvat, tuleeko elämästä silloin helpompaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko itsearvosi aina perustunut suorituksiin ja muilta saatuihin kiitoksiin vai onko se alkanut aikuisena?
Jossain määrin kyllä. Sanoisin, että se juontaa juurensa lapsuuteen jo. Olin koulukiusattu koko peruskoulun. Ja koska "sosiaalisissa ympyröissä" en pärjännyt, hain onnistumisen tunnetta siitä, että pärjäsin koulussa. Se johti sitten siihen, että halusin aina olla paras. Luokan paras, koulun paras. Jos en olisi päässyt yliopistoon ensimmäisellä haulla, en varmaan olisi hakenut toiste. Näin joustamatonta ajatteluni on.
Ap
Niin, varmaan sitä sitten väkisin uupuu kun siinä työssä suoriutumisessa ei ole kyse vain siitä että haluaa tehdä työnsä hyvin, tai siis sinunhan pitää olla paras, vaan pelissä on koko minäkuva ja itsetunto ja se pitääkö itseään riittävän hyvänä. Ja kun väkisin jossain vaiheessa tulee vastaan niitä parempiakin suoriutujia, ainakin jollain työn osa-alueella. Ja he taas saattaa olla parempia jopa vaikka siksi, että heidän energia ei kulu oman arvon stressaamiseen työn ohella, vaan työ on vaan yksi osa elämää eikä määrittele koko identiteettiä.
Olet oikeassa. Ja nyt kun olen eroamassa, ei ole sitä läheisen ihmissuhteen tuomaa buustia, turvaa ja hyvää oloa. Ehkä paikkaan tätä vajetta tiedostamattani keskittymällä enemmän töihin ja perustamalla identiteettiäni taas enemmän siihen. Vähän kuin koulukiusaamisvuosina, kun tunsin oloni tosi yksinäiseksi.
Tuokin on hyvä pointti: aina tulee joku, joka on jollain mittarilla parempi. Entä sitten, jos tällä kollegallani on paremmat projektinhallintataidot, hän on pidetympi työntekijä tai pystyy painamaan enemmän duunia... Ei se tarkoita, että minä olen sitten aivan surkea. Voin olla ihan hyvä tai erinomainenkin, mutta en paras.
Sitten taas näitä potkuja pelätessäni tuli mieleen sekin, että kun katson työnsä yt:issä vuosien varrella menettäneitä tuttujani, niin he ovat kaikki olleet ihan oikeasti tosi, tosi hyviä työssään. Kun mennään tällaisiin rooleihin, joihin on valikoitunut pieni, motivoitunut porukka, niin on joskus tosi vaikea sanoa, kuka ns. ansaitsee paikkansa eniten.
Viime kädessä kuitenkin kyse on juuri tuosta mitä sanoit: ei kyse ole vain siitä, että pelkään alisuoriutuvani ja menettäväni työn, josta pidän, vaan pelkään, että menetän palasen itsestäni - että en enää ole riittävä, arvokas tai mitä ikinä, jos minulla ei ole työtäni.
Ap
Mulle tuli yhtäkkiä tästä mieleen Gilmoren tyttöjen revival-jaksot, joissa palataan heidän elämäänsä vuosia myöhemmin.
Roryn hahmosta oli tehty hieman ikävä, itsekeskeinen hahmo, joka turhautuu kun ei saa mitä haluaa. Ja sitä kritisoitiin.
Mutta nyt kun katson Gilmoren tyttöjen ekoja kausia uudelleen, niin ihan totta: Rory oli hahmo, jonka ei tarvinnut koskaan nähdä vaivaa saavutustensa eteen, kehuja sateli ja hän tottui olemaan priimus. Hän eteni opinnoissaan suitsait, ei tarvinnut kauheasti nähdä vaivaa.
Sitten tulikin oikea elämä vastaan, oikeat vaatimukset ja se, että pidää nähdä vaivaakin. Eikä maailma ole kiva. Tämä osuus uusista jaksoista oli mielestäni kirjoitettu tosi nerokkaasti.
Joskus tunnen olevani vähän kuin Rory. Sukkana vaan lapsuuden ja nuoruuden läpi, ja sitten oletan, että aikuisenakin kehuminen jatkuu ja kaiken saa helposti.
Mutta koulukin on eräänlainen simulaatio elämästä. Ihan eri pelisäännöt ovat vastassa, kun pitää maksaa vuokra ja tehdä töitä palkkansa eteen
Ap
Olen valtavan hyvä ja ahkera mutta asema on huono ja saan vähättelevää palautetta jos mitään. Uraa estää aiempi huono työasema, vaikka monta vuotta olin yhtä aikaa töissä ja opiskelin pari tutkintoa.
Nyt olen työttömänä ja tyytyväinen. Ei tarvitse stressata. Huono työ on taas kohta alkamassa ja sopeudun siihen. Onneksi on säästöjä ja asunto.
Olosuhteet ja keskiverrot ihmissuhdetaidot pilasivat lupaavasti alkaneen uran.
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös toinen hyvin suoriutuva, mutta minä olen oikeasti sysipaska ja saanut sen mukaista palautettakin.
"Työsi hoidat hyvin, mutta...".
Itsetunnosta ei ole jäljellä enää murustakaan.
Onpa ikävä kuulla. :(
Tiedän, että näin ulkopuolelta katsottuna on helppo sanoa. Mutta haastan sinua kuitenkin hieman, koska minulla on kokemus pomosta, joka ei koskaan sanonut minusta mitään hyvää. Joskus kyse on siitä, että jotkut eivät vain osaa tai muista kiinnittää huomiota myös hyviin asioihin ja sanovat ääneen vain kritiikin. Oikeasti saatat suoriutua kokonaisuudessaan oikein hyvin, kuten itsekin sanot.
Ap
Mene psykiatrille ja hanki diagnoosi, ellei sinulla ole sitä. Diagnoosi selkiyttää asioita. Ota sairaslomaa ja tihennä terapiakäyntiesi tahtia 2-3 kertaa viikossa.
Kuinka kauan olet käynyt terapiassa ja millä tiheydellä? Jos siitä ei ole ollut apua, niin harkitse terapeutin vaihtamista. Luulen, että sinulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ainakin tarvitset sairaslomaa ja kunnollisia yöunia sekä terapeutin, joka osaa antaa sinulle käytännön ohjeita tilanteisiin, missä mielesi alkaa tikittää ylinopeutta. Tarvitset fyysisen kehosi rauhoittamiseen ohjeet ja myös ajatusten kesyttämiseen tarkat ohjeet, jotka toistat mielessäsi aina tarvittaessa.
Hienoa, että kuitenkin ymmärrät ajatustesi kohtuuttomuuden ja sen, että oikeasti osaat ja pärjäät. Kaikkea hyvää sinulle, ystäväiseni. Halaus.