Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun oma mieli pilaa lupaavasti alkaneen uran
08.11.2022 |
Olen välillä vain pohjattoman väsynyt. Olen pohtinut lopputilin ottamista taas tänäänkin monta kertaa.
Olen edennyt nuorena ja nopeasti urallani vaativiin asemiin, joissa minulla on paljon vastuuta. Olen saanut aina työpaikoilta loistavat suositukset, vaikka itse olen luullut, että olen potkujen partaalla. Ensimmäiset vaativat työni sain niin, että en itse edes hakenut niitä.
Olen luova, helposti innostuva, älykäs, nopea oppimaan ja kokeilen rohkeasti uutta. Näin sanotaan palautteesta, jonka olen kerta toisensa jälkeen saanut. Itse en sitä tunne. En, vaikka olen istunut terapiassa yli kymmenen vuotta elämästäni ja teen mieleni kanssa tosi paljon töitä.
Joka ikisessä työssä olen jatkuvasti stressaantunut, vapaa-ajastani menee vähitellen ilo, ja pelkään kohta saavani potkut. Sitten vasta lähdön hetkellä tulee yllätyksenä, että olenkin suoriutunut hyvin.
Nyt olen aloittanut ensimmäistä kertaa työn, johon olen tullut ulkopuolelta ihan uutena ja saanut sen "omilla ansioillani" eikä kontakteilla ollut mitään merkitystä.
Puoli vuotta minun jälkeeni aloitti kollega, joka on minua kokeneempi, tehokkaampi, ja vielä TODELLA kaunis ja mukava. Hänen suunnastaan ei tule minkäänlaista kilpailua tai vertailuasetelmaa meidän välillemme, hän on sillä tavalla kypsä ja tosi reilu.
Itse taas vertaan itseäni häneen ihan jatkuvasti. Käytännössä hukutan itseni projekteihin, sillä yritän pysyä hänen perässään. Pelkään, että maailmanlaajuisen huonon taloustilanteen takia tulee yt:t ja siinä hötäkässä minä saan potkut. Siksi yritän koko ajan todistaa että pystyn samaan kuin hän. En siltikään pysty. Olen ihan rajoilla, että selviydynkö.
Lisäksi käyn siviilielämässä parhaillaan läpi erokriisiä. Eilen illallakin itkin käytännössä koko illan kun töissä tapahtuneen väärinkäsityksen takia ruoskin itseäni koko illan ja samalla mietin erojuttuja. En saanut untakaan.
Olen ottanut elämässäni sen asenteen, että menen päin pelkojani. Että kyllä ne uskomukset muuttuvat, kun saan kokemusta, että pärjäänkin ihan hienosti. No olen jo ehtinyt ihan aikuiseen ikään, eivätkä epävarmuudet ole yhtään hellittäneet tässä vuosien mittaan. Ne ovat jossain määrin jopa pahentuneet, kun roolit ovat muuttuneet vaativammiksi.
Ja minähän kovasti haluaisin tehdä tällaisia töitä. Olen kova tekemään hommia, kilpailuhenkinen ja nopeatempoinen. Ja mieleni on sillä tavalla levoton, että se nauttii haasteesta. Se sopii tämäntyyppisiin rooleihin.
Jos uskoisin itseeni, kaikki olisi ihan hyvin. En ole antanut periksi, sillä se olisi huonolle itsetunnolleni voitto.
Mutta en minä kohta enää jaksa. Apuakin saan jo terapiasta ja minulla on hyviä ystäviä tukena. Tunnen oman mieleni liikkeet hyvin ja ymmärrän järjellä, että uskomukseni itsestäni eivät ole realistisia ja vaadin enemmän itseltäni kuin muut. Silti vaadin ja olen uupumisvaarassa. Taas kerran. Tämä syö kaiken nautinnon elämästäni.
Samalla tuntuu turhamaiselta valittaa tällaisesta. "Yhyy, mulla on niiiin hyvä työ ja mä oon niiiin lahjakas mutta kun mä en vain usko itseeni." Tämähän on ns. luksusongelma. Mutta en kaipaa ollenkaan olkapäille taputtelevaa viestiä, että kyllä sä pystyt kun vain uskot itseesi ja olet ihan mahtava tyyppi jne. Siitä ei ole todistetusti hyötyä. Vaan jotenkin se usko pitäisi löytää sisältä.
En näe mitään muuta ulospääsyä tästä tilanteesta tällä hetkellä kuin lopputilin. Olen vain ihan helvetin väsynyt taistelemaan omaa mieltäni vastaan.
Kommentit (95)
Vierailija kirjoitti:
ammattilainen, eläkkeellä kirjoitti:
Mene psykiatrille ja hanki diagnoosi, ellei sinulla ole sitä. Diagnoosi selkiyttää asioita. Ota sairaslomaa ja tihennä terapiakäyntiesi tahtia 2-3 kertaa viikossa.
Kuinka kauan olet käynyt terapiassa ja millä tiheydellä? Jos siitä ei ole ollut apua, niin harkitse terapeutin vaihtamista. Luulen, että sinulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ainakin tarvitset sairaslomaa ja kunnollisia yöunia sekä terapeutin, joka osaa antaa sinulle käytännön ohjeita tilanteisiin, missä mielesi alkaa tikittää ylinopeutta. Tarvitset fyysisen kehosi rauhoittamiseen ohjeet ja myös ajatusten kesyttämiseen tarkat ohjeet, jotka toistat mielessäsi aina tarvittaessa.
Hienoa, että kuitenkin ymmärrät ajatustesi kohtuuttomuuden ja sen, että oikeasti osaat ja pärjäät. Kaikkea hyvää sinulle, ystäväiseni. Halaus.
Tunnen hyvin teoriassa keinot rauhoittaa mieltäni. Itse tilanteessa ne vain jäävät käyttämättä. Työni on niin silppuista ja kaoottista, että työpäivien aikana ylivirityn pahasti ja tauot usein unohtuvat.
Harrastan liikuntaa ja näen ystäviä. Yritän myös joogata joka ilta. Mutta tasapaino heilahtaa tosi herkästi.Helmasyntini on myös se, että yritän miellyttää kaikkia ja kauhistuttavin ajatus minulle on se, että joku ei ole minuun tyytyväinen. Terapeutti on muistuttanut, että jokainen tekee virheitä. Itselleni en vain niitä salli yhtään.
Ehkä tuo terapiasuhteen tihentäminen voisi ainakin tässä ihmissuhdekriisin aikana toimiakin.
Ap
Aloitisteksti ja tämä teksti, tosi paljon samaa kuin omassa tilanteessani. Tosin en ole niin älykäs ja kehityskelpoinen, heh.
Mutta siis vuosien uurastusten jäin vuorotteluvapaalle ja luulin vapautuvan stressistä, saavani ajatukset jälleen normaalisti kasaan jne. Sanonpa vaan että paskat, oon stressaantuneempi kuin koskaan. Oon stressaaja, vertailen itseäni kaikkiin, huplo itsetuntukin varmaan ja luultavasti adhd koska ajatukset surraa ja kaikesta saa hermot kireelle.
En osaa auttaa. Itsellä olen pohtinut auttaisko joku lääke, rauhottais jtk päätä? Mitään masennusta ei tod ole tai muutakaan mielen päällä. Kaikki vaan stressaa liikaa ja pohdin asioitq liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ammattilainen, eläkkeellä kirjoitti:
Mene psykiatrille ja hanki diagnoosi, ellei sinulla ole sitä. Diagnoosi selkiyttää asioita. Ota sairaslomaa ja tihennä terapiakäyntiesi tahtia 2-3 kertaa viikossa.
Kuinka kauan olet käynyt terapiassa ja millä tiheydellä? Jos siitä ei ole ollut apua, niin harkitse terapeutin vaihtamista. Luulen, että sinulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ainakin tarvitset sairaslomaa ja kunnollisia yöunia sekä terapeutin, joka osaa antaa sinulle käytännön ohjeita tilanteisiin, missä mielesi alkaa tikittää ylinopeutta. Tarvitset fyysisen kehosi rauhoittamiseen ohjeet ja myös ajatusten kesyttämiseen tarkat ohjeet, jotka toistat mielessäsi aina tarvittaessa.
Hienoa, että kuitenkin ymmärrät ajatustesi kohtuuttomuuden ja sen, että oikeasti osaat ja pärjäät. Kaikkea hyvää sinulle, ystäväiseni. Halaus.
Tunnen hyvin teoriassa keinot rauhoittaa mieltäni. Itse tilanteessa ne vain jäävät käyttämättä. Työni on niin silppuista ja kaoottista, että työpäivien aikana ylivirityn pahasti ja tauot usein unohtuvat.
Harrastan liikuntaa ja näen ystäviä. Yritän myös joogata joka ilta. Mutta tasapaino heilahtaa tosi herkästi.Helmasyntini on myös se, että yritän miellyttää kaikkia ja kauhistuttavin ajatus minulle on se, että joku ei ole minuun tyytyväinen. Terapeutti on muistuttanut, että jokainen tekee virheitä. Itselleni en vain niitä salli yhtään.
Ehkä tuo terapiasuhteen tihentäminen voisi ainakin tässä ihmissuhdekriisin aikana toimiakin.
Ap
Aloitisteksti ja tämä teksti, tosi paljon samaa kuin omassa tilanteessani. Tosin en ole niin älykäs ja kehityskelpoinen, heh.
Mutta siis vuosien uurastusten jäin vuorotteluvapaalle ja luulin vapautuvan stressistä, saavani ajatukset jälleen normaalisti kasaan jne. Sanonpa vaan että paskat, oon stressaantuneempi kuin koskaan. Oon stressaaja, vertailen itseäni kaikkiin, huplo itsetuntukin varmaan ja luultavasti adhd koska ajatukset surraa ja kaikesta saa hermot kireelle.
En osaa auttaa. Itsellä olen pohtinut auttaisko joku lääke, rauhottais jtk päätä? Mitään masennusta ei tod ole tai muutakaan mielen päällä. Kaikki vaan stressaa liikaa ja pohdin asioitq liikaa.
Samaistun. Olen saikullakin ollut aiemmin, ja stressasin siellä ihan yhtä paljon. Töihin paluu jopa helpotti. Ainakin stressin aiheista tuli konkreettisempia.
Tämän takia suhtaudun skeptisesti ehdotuksiin, että minun pitäisi vain vaihtaa alaa. Kyllä minä sain jopa todella yksinkertaisista kesätöistäni aikanaan stressin aikaiseksi ja vertailun muihin. Se on oppimani malli, jota olen toistanut yli 20 vuotta. Siksi se onkin niin sitkeässä.
Työni on tosi mielenkiintoista sisällöltään ja motivoivaa. Minulla ei ole juuri koskaan tylsää. Siksi uskon edelleen, että ala on substanssiltaan oikea mutta minun pitää a. löytää itselleni sopiva rooli ja b. tehdä oman mieleni kanssa töitä. Se, kumpi on ratkaisevampaa, a vai b - en osaa sanoa.
AP
Vierailija kirjoitti:
Kuten eräässä työpaikassa sanottiin: on kiireen keskellä pidettävä mielessä se, ettei näiden työtehtävien takia kenenkään henki ole vaarassa.
Joskus mietin, että miten aivokirurgi lohduttaa itseään.
"On kiireen keskellä pidettävä mielessä se, että näiden työtehtävien takia jonkun hetki on jatkuvasti vaarassa - mutta jos mokaat, niin aina voit ajatella, että autoit liikakansoitusongelmassa."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ammattilainen, eläkkeellä kirjoitti:
Mene psykiatrille ja hanki diagnoosi, ellei sinulla ole sitä. Diagnoosi selkiyttää asioita. Ota sairaslomaa ja tihennä terapiakäyntiesi tahtia 2-3 kertaa viikossa.
Kuinka kauan olet käynyt terapiassa ja millä tiheydellä? Jos siitä ei ole ollut apua, niin harkitse terapeutin vaihtamista. Luulen, että sinulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ainakin tarvitset sairaslomaa ja kunnollisia yöunia sekä terapeutin, joka osaa antaa sinulle käytännön ohjeita tilanteisiin, missä mielesi alkaa tikittää ylinopeutta. Tarvitset fyysisen kehosi rauhoittamiseen ohjeet ja myös ajatusten kesyttämiseen tarkat ohjeet, jotka toistat mielessäsi aina tarvittaessa.
Hienoa, että kuitenkin ymmärrät ajatustesi kohtuuttomuuden ja sen, että oikeasti osaat ja pärjäät. Kaikkea hyvää sinulle, ystäväiseni. Halaus.
Tunnen hyvin teoriassa keinot rauhoittaa mieltäni. Itse tilanteessa ne vain jäävät käyttämättä. Työni on niin silppuista ja kaoottista, että työpäivien aikana ylivirityn pahasti ja tauot usein unohtuvat.
Harrastan liikuntaa ja näen ystäviä. Yritän myös joogata joka ilta. Mutta tasapaino heilahtaa tosi herkästi.Helmasyntini on myös se, että yritän miellyttää kaikkia ja kauhistuttavin ajatus minulle on se, että joku ei ole minuun tyytyväinen. Terapeutti on muistuttanut, että jokainen tekee virheitä. Itselleni en vain niitä salli yhtään.
Ehkä tuo terapiasuhteen tihentäminen voisi ainakin tässä ihmissuhdekriisin aikana toimiakin.
Ap
Aloitisteksti ja tämä teksti, tosi paljon samaa kuin omassa tilanteessani. Tosin en ole niin älykäs ja kehityskelpoinen, heh.
Mutta siis vuosien uurastusten jäin vuorotteluvapaalle ja luulin vapautuvan stressistä, saavani ajatukset jälleen normaalisti kasaan jne. Sanonpa vaan että paskat, oon stressaantuneempi kuin koskaan. Oon stressaaja, vertailen itseäni kaikkiin, huplo itsetuntukin varmaan ja luultavasti adhd koska ajatukset surraa ja kaikesta saa hermot kireelle.
En osaa auttaa. Itsellä olen pohtinut auttaisko joku lääke, rauhottais jtk päätä? Mitään masennusta ei tod ole tai muutakaan mielen päällä. Kaikki vaan stressaa liikaa ja pohdin asioitq liikaa.
Samaistun. Olen saikullakin ollut aiemmin, ja stressasin siellä ihan yhtä paljon. Töihin paluu jopa helpotti. Ainakin stressin aiheista tuli konkreettisempia.
Tämän takia suhtaudun skeptisesti ehdotuksiin, että minun pitäisi vain vaihtaa alaa. Kyllä minä sain jopa todella yksinkertaisista kesätöistäni aikanaan stressin aikaiseksi ja vertailun muihin. Se on oppimani malli, jota olen toistanut yli 20 vuotta. Siksi se onkin niin sitkeässä.
Työni on tosi mielenkiintoista sisällöltään ja motivoivaa. Minulla ei ole juuri koskaan tylsää. Siksi uskon edelleen, että ala on substanssiltaan oikea mutta minun pitää a. löytää itselleni sopiva rooli ja b. tehdä oman mieleni kanssa töitä. Se, kumpi on ratkaisevampaa, a vai b - en osaa sanoa. AP
Taidan olla vähän ap:tai vanhempi. Minulla lasten syntymät ovat tuoneet elämään tasapainoa. Stressiä riittää edelleen luonnollisesti, mutta jollain tavalla tuntuu silti hyvältä kun työn merkitys elämässä on aiempaa pienempi. Ei ehdi enää samalla tavalla jäädä jumiin yksityiskohtiin. Toki myös joku ihan muu elämään lisää uutta sisältöä tuova juttu toimisi varmasti myös samoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ammattilainen, eläkkeellä kirjoitti:
Mene psykiatrille ja hanki diagnoosi, ellei sinulla ole sitä. Diagnoosi selkiyttää asioita. Ota sairaslomaa ja tihennä terapiakäyntiesi tahtia 2-3 kertaa viikossa.
Kuinka kauan olet käynyt terapiassa ja millä tiheydellä? Jos siitä ei ole ollut apua, niin harkitse terapeutin vaihtamista. Luulen, että sinulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ainakin tarvitset sairaslomaa ja kunnollisia yöunia sekä terapeutin, joka osaa antaa sinulle käytännön ohjeita tilanteisiin, missä mielesi alkaa tikittää ylinopeutta. Tarvitset fyysisen kehosi rauhoittamiseen ohjeet ja myös ajatusten kesyttämiseen tarkat ohjeet, jotka toistat mielessäsi aina tarvittaessa.
Hienoa, että kuitenkin ymmärrät ajatustesi kohtuuttomuuden ja sen, että oikeasti osaat ja pärjäät. Kaikkea hyvää sinulle, ystäväiseni. Halaus.
Tunnen hyvin teoriassa keinot rauhoittaa mieltäni. Itse tilanteessa ne vain jäävät käyttämättä. Työni on niin silppuista ja kaoottista, että työpäivien aikana ylivirityn pahasti ja tauot usein unohtuvat.
Harrastan liikuntaa ja näen ystäviä. Yritän myös joogata joka ilta. Mutta tasapaino heilahtaa tosi herkästi.Helmasyntini on myös se, että yritän miellyttää kaikkia ja kauhistuttavin ajatus minulle on se, että joku ei ole minuun tyytyväinen. Terapeutti on muistuttanut, että jokainen tekee virheitä. Itselleni en vain niitä salli yhtään.
Ehkä tuo terapiasuhteen tihentäminen voisi ainakin tässä ihmissuhdekriisin aikana toimiakin.
Ap
Aloitisteksti ja tämä teksti, tosi paljon samaa kuin omassa tilanteessani. Tosin en ole niin älykäs ja kehityskelpoinen, heh.
Mutta siis vuosien uurastusten jäin vuorotteluvapaalle ja luulin vapautuvan stressistä, saavani ajatukset jälleen normaalisti kasaan jne. Sanonpa vaan että paskat, oon stressaantuneempi kuin koskaan. Oon stressaaja, vertailen itseäni kaikkiin, huplo itsetuntukin varmaan ja luultavasti adhd koska ajatukset surraa ja kaikesta saa hermot kireelle.
En osaa auttaa. Itsellä olen pohtinut auttaisko joku lääke, rauhottais jtk päätä? Mitään masennusta ei tod ole tai muutakaan mielen päällä. Kaikki vaan stressaa liikaa ja pohdin asioitq liikaa.
Samaistun. Olen saikullakin ollut aiemmin, ja stressasin siellä ihan yhtä paljon. Töihin paluu jopa helpotti. Ainakin stressin aiheista tuli konkreettisempia.
Tämän takia suhtaudun skeptisesti ehdotuksiin, että minun pitäisi vain vaihtaa alaa. Kyllä minä sain jopa todella yksinkertaisista kesätöistäni aikanaan stressin aikaiseksi ja vertailun muihin. Se on oppimani malli, jota olen toistanut yli 20 vuotta. Siksi se onkin niin sitkeässä.
Työni on tosi mielenkiintoista sisällöltään ja motivoivaa. Minulla ei ole juuri koskaan tylsää. Siksi uskon edelleen, että ala on substanssiltaan oikea mutta minun pitää a. löytää itselleni sopiva rooli ja b. tehdä oman mieleni kanssa töitä. Se, kumpi on ratkaisevampaa, a vai b - en osaa sanoa.
AP
Onkohan täällä paikalla ketään kuka voisi oikeesti järkevästi selvittää mitä ihmettä yämä stressaaminen oikein on? Epäonnistumisen pelkoa vai mitä. Nimittöin osu ja uppos tuo että yksinkertaisesta kesätyöstäkin sai stressin. Näin mullakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ammattilainen, eläkkeellä kirjoitti:
Mene psykiatrille ja hanki diagnoosi, ellei sinulla ole sitä. Diagnoosi selkiyttää asioita. Ota sairaslomaa ja tihennä terapiakäyntiesi tahtia 2-3 kertaa viikossa.
Kuinka kauan olet käynyt terapiassa ja millä tiheydellä? Jos siitä ei ole ollut apua, niin harkitse terapeutin vaihtamista. Luulen, että sinulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ainakin tarvitset sairaslomaa ja kunnollisia yöunia sekä terapeutin, joka osaa antaa sinulle käytännön ohjeita tilanteisiin, missä mielesi alkaa tikittää ylinopeutta. Tarvitset fyysisen kehosi rauhoittamiseen ohjeet ja myös ajatusten kesyttämiseen tarkat ohjeet, jotka toistat mielessäsi aina tarvittaessa.
Hienoa, että kuitenkin ymmärrät ajatustesi kohtuuttomuuden ja sen, että oikeasti osaat ja pärjäät. Kaikkea hyvää sinulle, ystäväiseni. Halaus.
Tunnen hyvin teoriassa keinot rauhoittaa mieltäni. Itse tilanteessa ne vain jäävät käyttämättä. Työni on niin silppuista ja kaoottista, että työpäivien aikana ylivirityn pahasti ja tauot usein unohtuvat.
Harrastan liikuntaa ja näen ystäviä. Yritän myös joogata joka ilta. Mutta tasapaino heilahtaa tosi herkästi.Helmasyntini on myös se, että yritän miellyttää kaikkia ja kauhistuttavin ajatus minulle on se, että joku ei ole minuun tyytyväinen. Terapeutti on muistuttanut, että jokainen tekee virheitä. Itselleni en vain niitä salli yhtään.
Ehkä tuo terapiasuhteen tihentäminen voisi ainakin tässä ihmissuhdekriisin aikana toimiakin.
Ap
Aloitisteksti ja tämä teksti, tosi paljon samaa kuin omassa tilanteessani. Tosin en ole niin älykäs ja kehityskelpoinen, heh.
Mutta siis vuosien uurastusten jäin vuorotteluvapaalle ja luulin vapautuvan stressistä, saavani ajatukset jälleen normaalisti kasaan jne. Sanonpa vaan että paskat, oon stressaantuneempi kuin koskaan. Oon stressaaja, vertailen itseäni kaikkiin, huplo itsetuntukin varmaan ja luultavasti adhd koska ajatukset surraa ja kaikesta saa hermot kireelle.
En osaa auttaa. Itsellä olen pohtinut auttaisko joku lääke, rauhottais jtk päätä? Mitään masennusta ei tod ole tai muutakaan mielen päällä. Kaikki vaan stressaa liikaa ja pohdin asioitq liikaa.
Samaistun. Olen saikullakin ollut aiemmin, ja stressasin siellä ihan yhtä paljon. Töihin paluu jopa helpotti. Ainakin stressin aiheista tuli konkreettisempia.
Tämän takia suhtaudun skeptisesti ehdotuksiin, että minun pitäisi vain vaihtaa alaa. Kyllä minä sain jopa todella yksinkertaisista kesätöistäni aikanaan stressin aikaiseksi ja vertailun muihin. Se on oppimani malli, jota olen toistanut yli 20 vuotta. Siksi se onkin niin sitkeässä.
Työni on tosi mielenkiintoista sisällöltään ja motivoivaa. Minulla ei ole juuri koskaan tylsää. Siksi uskon edelleen, että ala on substanssiltaan oikea mutta minun pitää a. löytää itselleni sopiva rooli ja b. tehdä oman mieleni kanssa töitä. Se, kumpi on ratkaisevampaa, a vai b - en osaa sanoa. AP
Taidan olla vähän ap:tai vanhempi. Minulla lasten syntymät ovat tuoneet elämään tasapainoa. Stressiä riittää edelleen luonnollisesti, mutta jollain tavalla tuntuu silti hyvältä kun työn merkitys elämässä on aiempaa pienempi. Ei ehdi enää samalla tavalla jäädä jumiin yksityiskohtiin. Toki myös joku ihan muu elämään lisää uutta sisältöä tuova juttu toimisi varmasti myös samoin.
Kirjotin tupn yhden vastauksen ja pakko lisätö että itselläkin lapsia mutta käynyt niin että stressaan kaikkia heidänkin asioita aivan koko aika ja aika paljon. Koulua, harrastuksia kaikkkea. Välillä mietin oonko tulossa hulluksi tai vähintään burn out mut ei kuitenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Miksi luulet, että asiantuntijoilla ei olisi tulostavoitteita? :D
En väittänyt, etteikö asiantuntijatehtävissä olisi tulostavoitteita. Olen aiemmin ollut asiantuntijatehtävissä ja tiedän hyvin, että tulostavoitteita on, tiukkojakin.
Mutta roolin vaihto ratkaisisi joitakin ongelmia. Kuten sen, että pelkään, etten anna tarpeeksi palautetta alaisille miellyttämisen halussani ja tästä syntyy alisuoriutumisen tunnetta. Olisi yksi stressinaihe vähemmän, jos ei olisi alaisia.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse poden vastaavaa, joten helppo aina sanoa toiselle. :D
Mutta jos yrität ajatella niin, että teitä on kaksi omalla tavallanne hyvää ja teidät varmasti halutaan pitää kummatkin. Te olette hyvä tiimi ja teitä tarvitaan useampia työpaikalla. Ei vain yhtä. Vähän kuin jalkapallojoukkueessa. Ei se peli toimi yhdellä pelaajalla, tarvitaan useampi. Jos joku yt:issä irtisanotaan, niin luultavasti se on joku lusmumpi porukasta tai joku eläkeikää lähentelevä. Jos olisit huono, olisit varmasti jo kuullut siitä pomolta. :D
Minkälaiset vanhemmat sulla olleet? En tarkoita kuulostaa sellaiselta, joka syyttää vanhempia kaikesta, mutta oikeasti heillä on väliä. Oon kohta 40 ja nyt hiljattain tajunnut, että mun epävarmuus kumpuaa suureksi osaksi mun vanhemmista. Tavallaan lapsuus oli hyvä ja he oli hyviä: meillä oli hyvä koti, ruokaa, he huolehti. Mut he oli omalla tavallaan epävarmoja ja sellaisia ylihuolestuneita vanhempia. Kovasti toisaalta moittivat mm. isoveljeäni, joka muutti vasta 23-vuotiaana pois kotoa ja kuitenkin samalla aina hokivat meille "miten kuvittelit pärjääväsi", "miten meinasit 'sitä tätä ja tota'" jne. Aiemmin kuvittelin, etten välitä vanhempieni tyhmistä sanomisista, mutta kyllähän ne vaan jääneet johonkin selkäytimeen ja uskon, että sieltä kumpuaa epävarmuus omiin kykyihin, kova hyväksynnän haku ja rohkeuden puute.
Saisitko tällaisia työstettyä, jos on jotain vastaavaa?
Entä olisiko mahdollista jutella myös esim. työterveyshuollon kanssa näistä ajatuksista? Ehkä jopa pomonkin?
Ihan totta kyllä tuo tiimiajattelu. Näinhän se on. Ja me ihan oikeasti ollaan mainio tiimi. Kollegani on ihana tyyppi ja me sparraillaan toisiamme jatkuvasti. Olen tosi onnellinen tästä etenkin siksi, että edellisessä työssäni, jossa mulla oli vaativa ja kritisoiva pomo, oli lisäksi työpari, joka oli kummallisen takakireä - hän oli ilmeisesti kateellinen tai jotain, sillä olin parikymmentä vuotta nuorempana saanut saman roolin kuin hän, hän ei koskaan sanonut hyvää sanaa vahingossakaan ja jatkuvasti kyseenalaisti osaamiseni. Tämäkin varmaan söi itseluottamustani.
Joten nyt olen paljon onnellisemmassa asemassa, koska haaste tulee oman pääni sisältä. Eli toisin sanoen se on jotain, mihin voin itse vaikuttaa. En helposti, mutta voin vaikuttaa.
Samastun lapsuuteesi siinä mielessä, että mulla oli periaatteessa tosi turvattu lapsuus, rakkautta riitti ja se sanottiin ääneen. Mutta omatkin vanhempani olivat ylihuolehtijoita. Maailma oli vaaroja täynnä ja jatkuvasti piti varautua siihen, että jokin menee pieleen. Vieläkin, jos olen lähdössä vaikka reissuun, niin sitä säestää pelko ja huoli, ja mun pitää vakuutella, että olen turvallisesti. Mulla on kestänyt kauan luottaa, että pärjään itsekseni enkä jatkuvasti näkisi itsekin huolia ja vaaroja ympärilläni.
Sitten taas toisaalta multa ei vaadittu paljoa kotona. Isälläni oli tapana sanoa, jos toin kympin kotiin, että "seiskakin olisi riittänyt". Olen perheeni ainoa "akateeminen ylisuorittaja".
Ap
Onkohan "seiskakin olisi riittänyt" syynä hyvään uramenestykseen? Meillä ei tullut mieleen että olisi hämmästelty kymppiä tai muita numeroita. Vanhemmat olivat älykkäitä ja korkeakoulutettuja. Ehkä Ap:lla normaalissa koulussa suoritetut kurssit ovat saaneet päivittelyä kotona ja sen jälkeen työelämässäkin muut ovat arvostaneet ja kiitelleet?
Apulanta sen jo keksi: joku toinen on Jumala, ja minä en.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perusongelma on, että oman itsesi silmissä ihmisarvosi ja koko olemassaolosi arvo on kiinni siitä, miten suoriudut elämässä. Sinun areenasi on työsuoriutuminen, mutta näitä on muillakin aloilla, kotirouvayhteiskunnissakin on suoriutujansa. Olen itse samanlainen ja ainoa mikä minua on hillinnyt, on krooninen sairastelu. Ja jos jatkat tuota rataa, sinäkin tulet sairastumaan fyysisesti ennen aikojasi.
Suosittelen fyysistä irtiottoa työ- ja kotiympyröistä vähäksi aikaa. Ja muista, ettet loppupeleissä ole velkaa mistään mitään kenellekään muulle kuin itsellesi.
Onko sinulla ap ketään sellaista roolimallia, josta voisit ottaa mallia omaan työhösi? Itse mietin kuormittuneena usein miten eräs entinen arvostamani pomo jotain hankalaa tilannetta lähtisi purkamaan.
Erityisesti usein mietin sitä miten hienolla tavalla hän otti myös huonot kokemukset oppimisen kannalta eikä jäänyt liikaa harmittelemaan sitä ettei kaikki kerralla onnistunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap
Ymmärrän sinua. Olen itse vasta vakavan uupumuksen myötä havahtunut pohtimaan, miksi minulle on aina tärkeää mennä urallani sinne ihan äärirajalle. Siis oman osaamisen ja jaksamisen. Eikö vähempi riittäisi.
Nyt kun uupumuksesta toipuessa otin vähemmän haastavan eli helpomman työn, energiaa on jäänyt myös vapaa-ajalle ja olen iloisempi, kun en ole väsynyt ihmisraunio jatkuvasti.
Nyt ajattelen niin, että ei ihmisen tehtävä ole ajaa itseään sinne parhaimpaan ja kovimpaan mihin kykenee, jos se vie mielenterveyden.
Itse olen joutunut toteamaan, että terveyteni vuoksi mun pitää tyytyä vähemmän haastavaan ja keveämpään työhön kuin niin taidot ja äly riittäisi.
Mutta elämä on valintoja, mikä on sinun tärkeysjärjestyksesi?
Suosittelen tutustumaan Arto Pietikäisen kirjallisuuteen. Luen tällä hetkellä Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC-teosta. Tilanteesi kuulostaa tutulta. Minullekin koulussa arvosanat olivat kaikki kaikessa, kun kiusattiin ja kavereita ei ollut. Lopulta tuli mt-ongelmia ja istuin 3 vuotta terapiassa. Kummasti väheni stressi, kun sai eväitä sen miettimiseen, että mikä oikeasti on tarpeeksi ja kannattaako murehtia asioita, joihin ei voi vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostipa tutulta. Olen samanlainen stressaaja ja omasta mielestäni ikuinen alisuoriutuja (vaikken oikeasti ole jos nyt kykenen esimiehiäni edes jotenkin uskomaan... yleensä en). En kuitenkaan enää stressaa töistä kotona vaikka mielessäni haukunkin itseäni joka päivä. Tämä johtuu siitä että työpaikkani kohtelee työntekijöitä niin huonosti ja maksaa niin huonoa palkkaa etten jaksa enää välittää. En varmasti tee parasta jälkeä mutta samassa firmassa on niin uskomattoman saamatonta ja typerää porukkaa suojatöissä että jopa minä kykenen vääristyneiden lasieni läpi näkemään että en voi olla kaikista surkein. Siinä vaiheessa kun työpaikkaani alkaa edes vähän kiinnostaa henkilöstön hyvinvointi muuallakin kuin strategiakorupuheissa, saatan alkaa taas välittää. En nyt todellakaan ole sanomassa että hommaa kiinnostava työ surkeassa firmassa mutta minulla se joka tapauksessa toimi. Monen vuoden stressaamisen jälkeen tosin.
Suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC. Löytyy tällä hetkellä ainakin bookbeatista.
Vierailija kirjoitti:
Ap
Ymmärrän sinua. Olen itse vasta vakavan uupumuksen myötä havahtunut pohtimaan, miksi minulle on aina tärkeää mennä urallani sinne ihan äärirajalle. Siis oman osaamisen ja jaksamisen. Eikö vähempi riittäisi.Nyt kun uupumuksesta toipuessa otin vähemmän haastavan eli helpomman työn, energiaa on jäänyt myös vapaa-ajalle ja olen iloisempi, kun en ole väsynyt ihmisraunio jatkuvasti.
Nyt ajattelen niin, että ei ihmisen tehtävä ole ajaa itseään sinne parhaimpaan ja kovimpaan mihin kykenee, jos se vie mielenterveyden.
Itse olen joutunut toteamaan, että terveyteni vuoksi mun pitää tyytyä vähemmän haastavaan ja keveämpään työhön kuin niin taidot ja äly riittäisi.Mutta elämä on valintoja, mikä on sinun tärkeysjärjestyksesi?
Erittäin hyviä pointteja. Pohjimmiltaan kyse on arvomaailmasta.
Minkä takia myös vierastan sellaista kannustamista, jossa taputellaan selkään, että sinähän olet ihan huikean hyvä tai jopa paras, ihan mahtavaa, jee!
Tärkeämpi kysymys olisi: millä mittareilla paras? Miksi pitäisi olla paras? Kenen mukaan paras? Haluatko itse olla paras vai riittäisikö vähempi?
Ap
Olet neuroottinen perfektionisti ja epävarma. Lopeta.
Jokinhan sinut tuosta itseruoskinnasta pysäyttää. Burn out tai stressin aiheuttama vakava sairaus. Minäkin yritin liikaa niin kauan, kunnes joudun veitsen alle. Nyt etenen askel kerrallaan ja teen töitä hyvin maltillisesti, etten aiheuttaisi itselleni mitään muuta vakavampaa kuin mitä jo ehdin aiheuttaa.
Alue: Aihe vapaa
Haastava elämäntilanne lisää kuormittuneisuutta. Sen takia työtkin saattavat tuntua tökkivän.