Suunnaton pelko oman elämän menetyksestä lapsen myötä

Itsekin ajattelin 3-kymppisenä, että en halua lapsia juuri sen takia, että omat harrastukset ja intohimot kärsivät siinä. Ja näinhän se onkin, se on ihan selvä asia.

No, lapsia sitten tuli ja näin 5-kymppisenä ajattelen, että oma elämäni olisi melko turhaa ilman lapsia. Tämä johtuu siitä, että työelämä ei tunnu enää samalta kuin ennen eikä myöskään harrastukset. Rakastan kyllä työtäni edelleen ja nautin kun saan asioita aikaan, mutta tiedän hyvin, että kuolemanvuoteellani en tule muistelemaan työasioita. Samoin harrastukset ovat kivoja, mutta olen harrastanut niin paljon ja saavuttanut niissä tavoitteita, joten enää niitäkään ei ole "pakko" suorittaa.

Sanoisin jopa niin raa'asti, että elämäni oli nykyisin aika turhaa, jos lapsia ei olisi. Kokemus vanhemmuudesta on niin voimakas, että paljosta olisin jäänyt paitsi, jos toisin olisin valinnut. Tätä on lapsettoman vaikea ymmärtää - suhde omaan lapseen on täysin poikkeuksellinen ihmissuhde.

Luulen, että meillä menee vaimon kanssa mukavasti, koska vaimokin juuri totesi, että ei ole lasten takia joutunut luopumaan mistään. Sama tunne on itsellä - mistään en ole luopunut, vaan paljon on saatu. Itselleni annan tässä sen verran tunnustusta, että viihdyn lasten kanssa ja se tulee jotenkin itsestään. Näin ei aina ole - kavereissanikin on sellaisia, jotka eivät sitä vaan osaa. Kaikilta se ei vaan tule luonnostaan.

Mutta, toivotan hyvää päätöstä ap:lle! Vaikeahan tuo päätös on, jos kerran itse olet epävarma ja miehen menojalka vipattaa. Paljon "turvallisempi" oli sellainen mies, joka viihtyy paremmin kotona. Mitä itseesi tulee, niin pyydän vaan, että otat huomioon sen, että elämä tuntuu viisikymppisenä ihan erilaiselta kuin kolmikymppisenä (=paremmalta, jos on osannut pelata tätä elämän peliä). Siinä vaiheessa jos on lapseton, niin asiat yleensä ei ole hyvin. Poikkeuksia toki on, mutta usein he ovat niitä, jotka ovat elämässään vähään tyytyväisiä. Itse en ole ollenkaan tällainen, vaan haluan elämältä paljon, koska kerran täällä vain ollaan.

Jaahas, isiä kutsutaan. On mentävä:).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta se on että rakkaus lapseen menee kaiken edelle ja ainakaan ensimmäisinä vuosina ei oikein muuta kaipaakaan.

Mutta, onko lapsi nyt ainoastaan miehen haave ja miten mies aikoo perhe-elämää sitten elää? Onko valmis antamaan myös sinun uralle ja harrastuksille tilaa?

Lapsi on miehen suuri haave ja itse olen se epävarmempi. On luvannut kyllä osallistua täysipainoisena vanhempana lapsen hoitamiseen ja sitoutua perhe-elämään. Mies on kuitenkin yhtä aktiivinen ihminen kuin minäkin, joka käyttää kaiken vapaa-aikansa omiin harrastuksiinsa ja on erittäin paljon pois kotoa niiden vuoksi.

Pelottaa, ettei miestä lopulta nappaakkaan vaan lapsi on yksi aloitettu ja lopetettu projekti hänen vauhdikkaassa elämässään. Hän puskee kovasti päälle lapsiasiaa, mutta olen jostain alitajuntaisesta syystä kovin epäileväinen ja se harmittaa minuakin.

-ap

Oletko miettinyt, että olet juuri siksi niin pitkällä kuin juuri nyt olet, koska olet toiminut osittain vaistosi ohjaamana? Mitä jos sitä vaistoa kannattaisi nytkin kuunnella? 

Itselleni tulee vain mieleen, että miestä harmittaa nousukiitosi ja hän yrittää katkaista sen. Mitään nämä tertut eivät ikinä tietenkään myönnä. 

Ei se että on paljon menoja vielä kolmekymmentävuotiaana tarkoita sitä että olisi huono vanhempi siinä vaiheessa kun niitä lapsia on.  Tuskinpa minäkään istuisin illat kotona matonhapsuja suoristelemassa, jos olisin lapseton, vaikka nyt ihan perhekeskeisesti elänkin. 

Uraa pystyy tekemään 8 tunnin puitteissa ja tiedän monia vanhempia jotka näin tekevät. Tuttavapiirissäni on monia uraa tekeviä pariskuntia, joissa kumpikin hoitaa sairasta lasta tarvittaessa ja isätkin jäävät hoitovapaille. Joskus se on äiti joka tekee pitkää päivää kun on iso DL. Mutta sellaista että kumpikin tai jompikumpi tekisi 50-60 h viikkoa kokoa ajan ja/tai olisi tosi vaativat harrastukset, niin sellainen ei näytä kovin mukavalta elämältä.

Yhden lapsen kanssa on vielä aika helppoa ja joustava, vaikka vauvavuosi on yleensä aikamoista myllerystä silloinkin. 

Jos olisin ap, niin odottaisin vielä vuoden pari. En lähtisi hampaat irvessä yrittämään lasta jos ei yhtään halua, vaan ottaisin enemmin riskin lapsettomuudesta. Hyvä olisi jos itse haluaisi sen lapsen, eikä pelkästään miehen takia sitä yrittäisi.

Lapset tuottavat mulle valtavasti iloa ja elämän merkityksellisyyttä. Mutta tosiasia on että hedoistinen mielihyvä on jollei nyt jäänyt kokonaan pois niin ainakin vähentynyt merkittävästi.

Esim kilpailu-urheiluun ei ole enää aikaa eikä rahkeita. En halua käyttää enää aikaa niin paljon poissa kotoa koska nyt kun on lapset niin haluan olla heidän kanssaan. Käyn kyllä pari kertaa viikossa harrastamassa mutta ei tässä näin vähällä treenaamisella voi oikeasti mihinkään edetä.

Pakkomielteen huono puoli: pakko lisääntyä.

Luulen että vain harvinaisissa tapauksissa ihmisen neuroosi merkitsee lapselle, josta vastuussa, keskivertoa parempaa vanhemmuutta.

Rumaa on vain vastuuton neuroosi. Muuten neuroosit on suht yleisiä ja jopa sympatiaa aiheuttavia.

Neuroosi vanhrmmuuden pohjana on lähtökohtaisesti hälytysmerkki.

Tuohon pitää suhtautua elämänmuutoksena, jonka joko haluaa tehdä tai sitten ei. Lapsi ei automaattisesti tule kenenkään persoonaa muuttamaan, joten täytyy ymmärtää mihin ryhtyy.

Kaikkein huonoin vaihtoehto on se, että saatte lapsen ja kuvittelette voivanne jatkaa muuten elämäänne as is. Seurauksena on vaan jatkuvia riitoja ajankäytöstä ja päättymätöntä stressiä aikataulujen sumplimisesta. On itsensä huijaamista, jos kuvittelee, että kaiken voi saada. Toki on tukiverkkoja, maksettuja hoitajia jne. Mutta miksi nähdä se vaiva, jos lapsen kanssa ei halua vaapa-aikaansa viettää?

No miksi sitä kommenttia ei tullut tänne.

Miksi lähtökohta on aina se, että lapsi ei ole elämää vaan kaikki muu? Tuolla asenteella en lähtisi lisääntymään, ei taida olla sinun juttusi.

Vierailija kirjoitti:

Juuri luettelemiesi syiden takia olen päättänyt olla lapseton. Täältäkin saa päivittäin lukea tarinoita, kuinka äiti uupuu arjen jalkoihin ja isä jatkaa omaa elämäänsä kuten aiemminkin. En halua uhrata elämääni ja katkeroitua tuollaiseen.

En minä ainakaan ole lasten myötä uhrannut elämääni, saati katkeroitunut, päinvastoin. Saavutettuani elämäni vakaan työuran pitkine koulutuksineen, oli selvää, että nyt jatketaan samaa lasten ohella. Minä en halunnut uhrata elämääni vain uraan jms. Lapset tuovat huikeaa rikkautta, olisin syvästi katkeroitunut, jos ei oltaisi lapsia saatu/tehty.

Vierailija kirjoitti:

Jos mies käyttää itsestään termiä että "osallistuu" lapsen hootoon niin silloin kuulee jo heti että hän ajattelee hoitavansa lasta silloin kun Oikea Vanhempi eli sinä et hoida.

Myös se on huolestuttavaa jos mies pitää itsestään selvänä että teidän molempien harrastukset jatkuu, tai varsinkin hänen.

Ilmoita että vauvan tekoa ei aloiteta ennen kuin mies on valmis ainakin puoli vuotta simuloimaan täysipäiväistä isyyttään eli käy ehkä kerran viikossa jossain omissa menoissaan. Ja myös että hän pitää perhevapaista maksimimäärät.

Keskustelkaa myös siitä jos tulee esim. vammainen tai vakavasti sairas lapsi. Kumpi jää kotiin hoitamaan kun toinen saa käydä töissä muiden aikuisten ihmisten kanssa, vai laitetaanko laitokseen? Jos miehen ratkaisu tähän kysymykseen on että ei meille mitään sellaista tule, niin hänen koko isyysideansa perustuu ns best case skenaarioon.

Tuli juuri sama mieleen, että itse laittaisin miehelle ehdoksi, että ennen raskautumista ollaan puoli vuotta kotona, kuin oltaisiin vauvankin kanssa. Molemmille yksi harrastuspäivä viikkoon, muutoin ollaan kotona ja tehdään kotihommia. Puolen vuoden jälkeen sitten jutellaan fiilikset läpi, että vieläkö se lapsihaave menee aktiivisen harrastuselämän edelle.

Toinen seikka tuo, että jaatte perhevapaat ehdottomasti puoleksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta se on että rakkaus lapseen menee kaiken edelle ja ainakaan ensimmäisinä vuosina ei oikein muuta kaipaakaan.

Mutta, onko lapsi nyt ainoastaan miehen haave ja miten mies aikoo perhe-elämää sitten elää? Onko valmis antamaan myös sinun uralle ja harrastuksille tilaa?

Lapsi on miehen suuri haave ja itse olen se epävarmempi. On luvannut kyllä osallistua täysipainoisena vanhempana lapsen hoitamiseen ja sitoutua perhe-elämään. Mies on kuitenkin yhtä aktiivinen ihminen kuin minäkin, joka käyttää kaiken vapaa-aikansa omiin harrastuksiinsa ja on erittäin paljon pois kotoa niiden vuoksi.

Pelottaa, ettei miestä lopulta nappaakkaan vaan lapsi on yksi aloitettu ja lopetettu projekti hänen vauhdikkaassa elämässään. Hän puskee kovasti päälle lapsiasiaa, mutta olen jostain alitajuntaisesta syystä kovin epäileväinen ja se harmittaa minuakin.

-ap

Ei hyvä luoja ei! Luota silmiisi. On jo nyt paljon poissa kotoota. Älä luulekaan tuohon tulevan muutosta.

Kuuntele tätä ihmistä. Miehelle lapsi on vain yksi projekti mikä pusketaan läpi projektilistassa, mutta hänellä ei ole aikomustakaan muuttaa elämäänsä ja alkaa olla kotona sen kanssa. Kun se on tehty on hänen listallaan joku muu projekti mikä vie kaiken hänen aikansa ja se pusketaan läpi.

Ei tarvitse yleisttä: miehelleni lapsemme eivät ole projekteja vaan elämäämme kuuluvia. Mieheni hoitaa uraansa ja harrastuksiaan, minä samoin; toteutuminen on vain järjestelykysymys.

Vierailija kirjoitti:

Neuroosi vanhemmuuden pohjana on lähtökohtaisesti hälytysmerkki.

Ei kannusteta näitä lisääntymään. Meillä kaikilla on vastuu ongelmien todennäköisyyksien minimoinnissa.

kuulostaa siltä, että et ole vielä valmis lapsen tekemiseen, eikä sinulla mikään kiire ole, jos olet vasta 32 v. 

Ehkä vielä ei ole lapsen aika?

Kuuntele itseäsi.

Ei kaikilla ole lastensaantiaika automaattisesti ohi kolmenkympin ylityttyä.

Jos on tottunut jatkuvasti menemään oman mielen mukaan niin totta, lapsen kanssa tuollainen ei ole enää vuosiin mahdollista. Totta kai jos lapselle hoitaja löytyy niin äitikin voi harrastaa, mutta lapsi tarvitsee äitiään ja kaikkia iltoja ei voi viettää omissa menoissa vaikka hoitajia olisi jonoksi asti. Jos on mieluummin koko ajan menossa, niin lapsi ei oikein sovi siihen kuvioon.

Tuo juurikin on naisille ongelmallista, että jo kolmekymppisenä pitäisi alkaa lapsia tehdä jos niitä haluaa. Jos lapsihaaveisiin herääkin vasta lähempänä neljääkymppiä niin voi olla myöhäistä.

Jos olet "urasi huipulla", oletko niin rikas että pystyt palkkaamaan lastenhoitajia/aupaireja/kodinhoitajia, jotka hoitavat lapsen ja kodinhoitajia kun sinä jatkat uraasi ja unelmaelämääsi? Miten mies ajatteli osallistua?

Ainakaan miehen takia ei kannata alkaa lasta yrittämään, jos et ole itse 100 % varma asiasta. Aloituksesta saa sellaisen kuvan, että mies olettaa että sinä otat päävastuun lapsesta ja sinä taas et olisi sellaiseen ainakaan (vielä) valmis.

Lyhennettynä yritän kertoa oman tarinan "oman elämän luopumisesta". Saimme tänä vuonna yhdessä toivotun lapsen. Etukäteen olimme puhuneet sekä sopineet, että mies ottaa yhtälailla (olosuhteet huomioiden esim. miehen työ) myös vastuuta lapsesta. Ei siis ole mikään satunnainen "lapsenhoitaja" vaan toinen vanhempi arjessa. Tiesin etukäteen, että todennäköisesti en tule muuttumaan "uhrautuvaksi äitihahmoksi", vaan tarvitsen edelleen omaa aikaa ja sosiaalisia kanssakäymisiä ystävien yms. kanssa.

Kauhulla luin miehelle tarinoita uupuneista äideistä sekä laiskoista isistä ennen synnytystä, vannottaen että minua et sitten jätä yksin hoitamaan kaikkea. Mies oikein hermostui välillä, että ei tietenkään jätä.

No kuinkas sitten kävikään, sairaalasta tullessamme kotiin unohtui kaikki puheet ja arjen pyörittäminen jäi kokonaan minun vastuulle + suurin osa vauvan hoidosta. Siihen päälle iskettynä vielä synnytystraumasta johtuva unettomuus sekä ahdistus, niin ei mennyt kun 2 kk nii paloin loppuun. Jaksamisestani olin kyllä puhunut (ja kiukkunutkin) miehelle jo kuukauden verran. Mies oli koko tämän ajan kotona, ei edes käynyt töissä...

Totaaliuupumisestani mies vasta heräsi todellisuuteen ja alkoi (joutui) ottamaan vastuuta arjesta ja enemmän vauvasta. Nyt arki rullaa huomattavasti paremmin ja molemmat on vastuullisia aikuisia arjessa. Avioero alkoi olla myös lähellä tuossa tilanteessa.

Kaikille ei käy todellakaan näin onnekkaasti, vaan isät herkästi jatkavat vapaamatkustajina maailman tappiin asti, vaikka puoliso olisi kuinka uupunut.

Lisäksi: vaikutat tekstin perusteella menevältä ihmiseltä eli varmasti jatkaisit myös lapsentulon jälkeen harrastuksia yms. (jos mies mahdollistaa omalla toiminnallaan tämän). Valmistaudu siihen kaksinaismoralismiin isä vs. äiti, se on edelleen hyvin voimissaan vaikka vuosi on 2022. Isät saa kunniaa kun vähän vaippaa vaihtaa tms., äidit paheksuntaa kun/jos niistä ei tulekaan Muumimammoja lapsen saannin jälkeen. Tämä oli aika kova kolaus minulle, että edelleen tälläistä on.

Ja ennen kuin kukaan tulee antamaan mitään palautetta, niin lapsi on minulle maailman tärkein sekä rakkain. Mietin jokaikisen toiminnan ja teon lapsen kannalta parhaalla tavalla. Mut jos oisin tämän kokemuksen saanut kokea "koska mies halusi lapsen", olisin häippässyt vaikka Timbuktuun myymään itseäni.

En suosittelisi lapsen hankkimista tyypille, jonka pää pelaa kuin ap:lla. Jatka vahvasti velana ja jos ei miehellesi sovi, niin jatka kovaa töiden tekemistä unelmiesi etten ja niiden saavuttamista yksinäsi. Tämä on oikea ratkaisu sekä sinulle että sille vielä syntymättömälle lapselle. Anna samalla myös miehellesi mahdollisuus löytää kumppani, jonka kanssa hankkia yhteinen lapsi.