Lue keskustelun säännöt.
Suunnaton pelko oman elämän menetyksestä lapsen myötä
21.10.2022 |
Olen jo 32-vuotias ja pikkuhiljaa alkaa olla viimeiset hetket alkaa yrittää lasta. Mies on muutaman vuoden vanhempi ja vauvakuumeilee kovasti. Mutta!
Minulla on aivan suunnaton suru ja pelko, kuinka lapsen myötä kaikki itselleni tärkeät asiat muuttuu ja jopa loppuu. Esimerkiki työni, jonka eteen olen tehnyt vuosia hommia. Kaikki se opiskelu erittäin vaativalla alalla, jatkokoulutukset ja lopulta oman aseman vakiinnuttaminen alalla. Olen urani huipulla ja nautin siitä valtavasti.
Toinen tekijä on harrastukseni, jota varten treenaan ja kilpailen aktiivisesti. Elämäni kohokohtia ovat treeniporukan yhteisharjoitukset ja kisamatkat upeisiin kohteisiin. Työpäiväni jälkeen elän ja hengitän harrastustani.
Mies vakuuttaa, että rakkaus omaan lapseen menee kaiken edelle ja en enää kaipaa muuta. Ja että voin kuulemma jollain tasolla jatkaa elämääni. Jollain tasolla! Tähän asti olen tottunut tekemään kovasti töitä unelmieni eteen ja saavuttamaan niitä. Nyt lapsen hankkiminen tuntuu pudottavan kaikelta pohjan pois. Pelkään että en ole enää se arvostettu kollega ja seurakaveri. Olisin vaan vaippavuoren alle hukkuva, katkeroitunut äiti.
Samalla pelkään, että mieheni on oikeassa ja elämän suurin ihme ja ilo jää nyt minulta kokematta ja katkeroidun. Pyörittelen näitä ajatuksia päässäni lakkaamatta ja olen aivan umpikujassa. Apua?
Kommentit (150)
Ihmettelen vähän tätä miten valitetaan,ettei mies tule neuvolaan mukaan jne. Itsellinen nainen, joka on tottunut huolehtimaan "omasta itsestään", ei nyt voikaan mennä neuvolaan itse? Mutta isi voi mennä itse, ilman äitiä? Isi voi olla koti-isänä, "sehän on hieno asia ja tasa-arvoa", mutta äiti vain "kadottaa itsensä ja oman elämänsä" niin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse onneksi sentään sinkku ja vela, mutta muutenkin moniongelmaisena ja myös mielenterveysongelmista kärsivänä viimeisenkin ilon ja oikeuden omaan elämään on vienyt pakon sanelema vanhempani kotiorjaksi joutuminen. Olen jo joutunut luopumaan todella paljosta ja on myös paljon sellaista, jota itselleni ei ole koskaan suotu ja johon muiden mielestä itselläni ei ole ollut edes oikeutta. Olen aina joutunut tyytymään siihen mitä saan ja mitä jää jäljelle joltakin muulta. Nyt vanhempani on vienyt itseltäni jo oikeuden kunnon yöuniin. Haluaisin vaan katkaista välini tuohon kuvotukseen kokonaan, nukkua kunnolla, päättää itse esim. milloin menen nukkumaan ja elää omaa elämää omilla ehdoillani, enkä niin, että kamala huonosti kohteleva ihminen päättää. Olen kuitenkin jo keski-ikäinen.
Edesmennyt Kirsti Paakkanen (Marimekko) haaveili äitiydestä. Olisi halunnut olla kotiäiti. Toisin kävi, lapsia ei saanut. Tilalle tuli ura, jolle omisti varmasti kaiken sen energian, jonka olisi halunnut antaa lapsille äitinä. <3
Jos yhtään mietit, että lapsi olisi kuitenkin kiva saada, niin ehkä kuitenkin neuvoisin tarttumaan tilaisuuteen (saada lapsi). Moni surkuttelee myöhemmin, jos jäi lapset tekemättä, ja esim. vanhemmiten se harrastusporukka siitä voi kaikota ja työlämä joko lopahtaa tai vaikka ns. pysyisit huipulla, tuskin se enää 20v päästä tuntuisi niin hienolta, kun olet siihen jo tottunut. Se surkuttelu siis monella alkaa n. 50v jälkeen (juuri taas yksi tällainen itki, kuinka lapset jäi tekemättä).
En todellakaan sano, että pikkulapsiaika kaltaisellesi olisi helppo. Olen hyvin samanlainen kuin sinä. Aina harrastanut paljon ja tehnyt uraa. Lisäksi matkustelin todella paljon sekä työkseni että vapaa-ajalla.
Lasten myötä tuli avioero ja voin sanoa, että tuskaa oli vauvavuosina. Ei tietenkään kaikki, ja välillä meni ihan ok, valokuvissa näyttää kivalta, mutta kyllä se tuskaakin oli. Väsymystä, riitelyä, itkemistä - siis myös minun itkemistä, ei vain vauvan, todella tulehtuneeksi mennyt parisuhde, kun mies edelleen teki pitkää päivää töissä ja harrasti, mistä katkeroiduin.
Samaan aikaan näin ystävieni parisuhteita, joissa uraa tekevät miehet sopivat pomonsa kanssa, että tarvittaessa häipyvät kotiin auttamaan, ja näin myös tekivät kesken työpäivän. Ottivat aamuyöstä vauvaa hoitoon ennen työpäiväänsä, jotta äiti sai nukkua ja jaksoi sitten päivällä paremmin sitä vauvarumbaa jne. Minun exä ei tehnyt mitään tuollaista. Ja todella puhun nyt myös hyvätuloisista miehistä, jotka todellakin sopivat lyhennettyjä työaikoja jne., että pystyivät olemaan vauvavuotena vaimonsa tukena.
Omat lapset nyt jo kouluikäisiä. Tienaan palkollisten ylimmässä 3 prosentissa. On uusi miesystävä, jonka kanssa emme aio muuttaa yhteen niin kauan kun lapset asuu kotona. Lapsilla omia harrastuksia, ja osaan niistä kulkevat itse, joten voin harrastaa nykyään taas itsekin. Nyt menee aikas kivasti taas.
Se pikkulapsiaika oli vaikeaa, mutta se menee ohi. Loppuelämän on rakkaat lapset rikastuttamassa elämää. Lasten kanssa kiva urheilla yhdessä jne. Työelämässä ymmärretään kyllä se vaihe, kun tehdään lapset, ja sen jälkeen pääsee takaisin (tosin itselläni ei tullut muuta kuin perhevapaiden ajaksi tauko).
Vierailija kirjoitti:
Jos yhtään mietit, että lapsi olisi kuitenkin kiva saada, niin ehkä kuitenkin neuvoisin tarttumaan tilaisuuteen (saada lapsi). Moni surkuttelee myöhemmin, jos jäi lapset tekemättä, ja esim. vanhemmiten se harrastusporukka siitä voi kaikota ja työlämä joko lopahtaa tai vaikka ns. pysyisit huipulla, tuskin se enää 20v päästä tuntuisi niin hienolta, kun olet siihen jo tottunut. Se surkuttelu siis monella alkaa n. 50v jälkeen (juuri taas yksi tällainen itki, kuinka lapset jäi tekemättä).
En todellakaan sano, että pikkulapsiaika kaltaisellesi olisi helppo. Olen hyvin samanlainen kuin sinä. Aina harrastanut paljon ja tehnyt uraa. Lisäksi matkustelin todella paljon sekä työkseni että vapaa-ajalla.
Lasten myötä tuli avioero ja voin sanoa, että tuskaa oli vauvavuosina. Ei tietenkään kaikki, ja välillä meni ihan ok, valokuvissa näyttää kivalta, mutta kyllä se tuskaakin oli. Väsymystä, riitelyä, itkemistä - siis myös minun itkemis
Kokemuksia on monenlaisia. Itse sanon, että vauva- ja pikkulapsiaika oli parasta aikaa ikinä. Niitä aikoja jää kaipaamaan. Kaikki eivät pidä pikkulapsiata tai vauvoista, eikä niiden näkeminen synnytä pientä iloista hormonimyrskyä ja hymyä. Itselläni oli auttavainennja osallistuva mies. Omat harrastukset laitetaan hetkeksi narikkaan, niin se menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kahden lapsen äidin neuvo: älä hanki lapsia. Et ole sitä tyyppiä. Sinusta on enemmän hyötyä muissa asioissa, nautit elämästäsi toisella tavalla.
Toinen mahdollisuus on perustaa perhe lähempänä neljää kymppiä, mutta se on riskialtista eikä ehkä onnistu.
Olen ollut itse äiti alle 20-vuotiaasta, en ole menettänyt mitään, olen elänyt myös itseäni varten. Jos tuossa iässä ei osaa ajatella ns. kuution ulkopuolelta, niin ei ehkä ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos yhtään mietit, että lapsi olisi kuitenkin kiva saada, niin ehkä kuitenkin neuvoisin tarttumaan tilaisuuteen (saada lapsi). Moni surkuttelee myöhemmin, jos jäi lapset tekemättä, ja esim. vanhemmiten se harrastusporukka siitä voi kaikota ja työlämä joko lopahtaa tai vaikka ns. pysyisit huipulla, tuskin se enää 20v päästä tuntuisi niin hienolta, kun olet siihen jo tottunut. Se surkuttelu siis monella alkaa n. 50v jälkeen (juuri taas yksi tällainen itki, kuinka lapset jäi tekemättä).
En todellakaan sano, että pikkulapsiaika kaltaisellesi olisi helppo. Olen hyvin samanlainen kuin sinä. Aina harrastanut paljon ja tehnyt uraa. Lisäksi matkustelin todella paljon sekä työkseni että vapaa-ajalla.
Lasten myötä tuli avioero ja voin sanoa, että tuskaa oli vauvavuosina. Ei tietenkään kaikki, ja välillä meni ihan ok, valokuvissa näyttää kivalta, mutta kyllä se tuskaakin oli. Väsymyst
Tietyn tyyppiset, ulospäin suuntautuneet nykyajan metsästäjä-keräilijät eivät osaa aktiivivaiheessa hiljentää ja jaksottaa elämäänsä. Se vaatii ympäristön yhteistyötä. Siksi mummot elävät pitkään ja hoitavat jälkeläisiä. Tämä on luonnon luomaa. Ihmisten tyypittelemä yhteiskunta sitten toimii miten toimii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on miehelle monesti status kysymys. Sellaisia miehiä arvostetaan joilla on kotona vaimo ja lapsi.
TÄMÄ! Täytyy sanoa, että hyvin harvassa on ne miehet, jotka osallistuvat tasavertaisina vanhempina pikkulapsiaikana. He miettivät vaan niitä asioita, joita voi tehdä kunnolla vasta kouluiässä esim. crossimopot, urheiluharrastukset jne. Se mitä siinä on vaikka lapsen 5 ensimmäisen vuoden aikana on monelle vanhemmalle se rankin ja epämieluisin vaihe, mutta jostain kumman syystä äidit ne vaan porskuttaa pakolla eteenpäin, kun isät kriiseilevät, kun yhyy ei saa enää nukkua krapulassa rauhassa sunnuntaisin tai tulee riitaa vaimon kanssa, kun se yhyy ilkimys ei "päästäkään" Jaken ja Maken kanssa kalareissulle lomaviikolla, kun pitäisi olla lasten kanssa.
150 vuotta sitten ei tarvinnut tällaistakaan miettiä. Jos oli miehen kanssa, liuta lapsia oli itsestään selvää.
Älä tee lasta.
Vapauta miehesi, jotta hän voi löytää naisen, joka haluaa äidiksi.