Mitä Sinulle tänään kuuluu?

Huomentapäivää. Nukahdin eilen kesken puoli ysin uutisten eli viisujen semifinaali jäi katsomatta. En tosin uskonutkaan jaksavani valvoa niin pitkään. Aamulla oli kännykässä ystäväni pojalta viesti, jossa kysyi, ehtisinkö jutella. Harmittaa, että olin ehtinyt nukahtaa eikä hän soittanut. Ei olisi tarvinnut kysyä, ehdinkö vaan olisi vaan soittanut. Voin kuvitella, miten pitkältä yö on hänestä tuntunut, jos on ollut kovasti huolissaan. Laitoin heti herättyäni viestiä ja toivottavasti on saanut nyt nukuttua edes jonkin verran ja soittaa, kun herää/ehtii. Aamulla oli myös Messengerissä lyhyt viesti ystävältäni. Teholla on ja laittaa viestiä lisää sitten, kun pystyy ja jaksaa. 

Mun todo-lista on pitkä kuin nälkävuosi ja nyt mietin, mistä aloittais. En ehkä viitsi vielä mennä keikkumaan tikkaille maalitelan kanssa vaan odotan ensin, että puhelin soi. Pitäisi maalata jätelajitteluastioiden kannet oransseiksi ja siitä voisi vaikka aloittaa. Tai imuroinnista. 

Vierailija kirjoitti:

"Mitä olet tehnyt ansaitaksesi "jonkun kivan yllätyksen"?  Oletko järjestänyt niitä muille ihmisille? Oletko tuonut iloa ja toivoa muille?  Se on paljon, että ei ole rahamurheita, ei enempää kannata  toivoa tai odottaa. Pessimisti ei pety."

Sivusta. Joidenkin on näköjään vaikea ymmärtää, että jos elämässä ei esim ole niitä läheisiä tai ystäviä niin järjestäisitkö itse tuntemattomille niitä kivoja yllätyksiä. Miten tuoda iloa ja toivoa tuntemattomille.

Kyllä jokaisen saa minusta odottaa elämässään mitä vaan. Itsekin odotan ja pakko odottaa sillä jos joku sanoisi, että elämäni on loppuun asti tälläistä niin en ehkä kestäisi sitä. On parempi toivoa ja odottaa, että jotain hyvää tapahtuu edes joskus. Ja minusta melkein jokainen ihminen ansaitsee jotain hyvää. Poikkeuksena esim muita huonosti kohdelleet ja ilkeät ihmiset. Silti harva ihminen ansaitsee mitään pahaa kuitenkaan. 

 

Voi on paljon tapoja ilahduttaa ventovieraitakin: Joulukuusikeräys, joulupaketteja ja -lahjoja köyhille lapsille, SPR:n kautta auttamalla kriiseissä ja kotimaassa, ruokajakeluun avustajaksi, Olka-tukihenkilöksi  sairaalaan, koulumummoksi tai -papaksi lukemaan kirjoja ja tukemaan yksinäisiä lapsia.Jne.  Iloa ja toivoa voi tuoda ihan vastaantulijalle hymyilemällä ja sanomalla jotain mukavaa. Ja usko pois, puhun kokemuksesta, saat itsellesi hyvän mielen ja iloa ja toivoa. Auttamalla muita autat itseäsi ja saat tarkoituksen elämääsi. Se on jo se "joku kiva yllätys nurkan takana". Kokeilepa!

Puhun kokemuksesta.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Huomentapäivää. Nukahdin eilen kesken puoli ysin uutisten eli viisujen semifinaali jäi katsomatta. En tosin uskonutkaan jaksavani valvoa niin pitkään. Aamulla oli kännykässä ystäväni pojalta viesti, jossa kysyi, ehtisinkö jutella. Harmittaa, että olin ehtinyt nukahtaa eikä hän soittanut. Ei olisi tarvinnut kysyä, ehdinkö vaan olisi vaan soittanut. Voin kuvitella, miten pitkältä yö on hänestä tuntunut, jos on ollut kovasti huolissaan. Laitoin heti herättyäni viestiä ja toivottavasti on saanut nyt nukuttua edes jonkin verran ja soittaa, kun herää/ehtii. Aamulla oli myös Messengerissä lyhyt viesti ystävältäni. Teholla on ja laittaa viestiä lisää sitten, kun pystyy ja jaksaa. 

Mun todo-lista on pitkä kuin nälkävuosi ja nyt mietin, mistä aloittais. En ehkä viitsi vielä mennä keikkumaan tikkaille maalitelan kanssa vaan odotan ensin, että puhelin soi. Pitäisi maalata jätelajitteluastioiden kannet oransseiksi ja siitä voisi vaikka al

Hei Sinä Ahkera Nainen, ehkä rauhassa tutkit todo-listaasi tai heität sen hetkeksi sinne nurkkaan imurin viereen :) Eikö äitisi opettanut, ettei työ tekemällä lopu? Jos jotain mieluisaa puuhaa on, niin siitä sitten aloittelet. Keskity nyt omaan hyvinvointiisi ja ystävääsi lähipiireineen! Ja muista kastella taimet!

Oi, tulipas tormakasta tekstiä... mietin vaan, kun sulla ajatukset karkailee, voi tulla sutta tai sekundaa, huomaat keittäväsi maalista aamupuuroa tai laittavasi kahvit ilman poroja. Tai kiinnittäväsi lattialistat ylösalaisin, ulkoiluttavasi koiraa pelkän tyhjän hihnan kanssa, koira polo ihmettelee yksin jäämistään kotiin... no tää oli kevennystä. Hjuumuria, nääs.

Voimisia, Nainen!

N64

Vierailija kirjoitti:

Eilen olin kivuliaassa kolonoskopiassa. Sain kipupiikin ensin, kun aiemmat yritykset on pitänyt keskeyttää. Hoitaja taisi säikähtää, kun hän kysyi: -Putosiko hän? Kuulin kyllä, mutta en voinut puhua.Olin niin syvässä kivussa. Onneksi tutkimus onnistui nyt, vaikka oli edelleen tuskaa ja kesti lähes tunnin. Otettiin monta koepalaa ja hoidettiin vuotavia kohtia polttamalla. Nyt on helpottunut olo ja on ihanaa, kun saa taas syödä. Nautin joka lusikallisesta. Ja olen niin kiitollinen elämästä. Yksityisellä kävin, kun julkisella olisin joutunut odottamaan puoli vuotta ja sen jälkeen vasta olisin päässyt jonoon. Maksoi lähes 1500 e, mutta sain rahoituksen järjestymään lainoilla ja myymällä astioitani pois.

 

Tätä mulle ei olla tehty, mutta gastrokopia kerran. Oli hämärähkö huone, vanhempi naislääkäri puhui rauhallisella äänellä koko ajan, ei varsinaisesti sattunut, mutta tukehtumisen tunne, oksettava olo sai kyyneleet valumaan vuolaasti. Helpotus oli suuri, kun tähystys ohi ja löytyi 'vain' helicobakteeri :) siinä sitten hevoskuuriani syödessä kiitin Luojaani :)

Toivottavasti saat hyviä uutisia :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mitä olet tehnyt ansaitaksesi "jonkun kivan yllätyksen"?  Oletko järjestänyt niitä muille ihmisille? Oletko tuonut iloa ja toivoa muille?  Se on paljon, että ei ole rahamurheita, ei enempää kannata  toivoa tai odottaa. Pessimisti ei pety."

Sivusta. Joidenkin on näköjään vaikea ymmärtää, että jos elämässä ei esim ole niitä läheisiä tai ystäviä niin järjestäisitkö itse tuntemattomille niitä kivoja yllätyksiä. Miten tuoda iloa ja toivoa tuntemattomille.

Kyllä jokaisen saa minusta odottaa elämässään mitä vaan. Itsekin odotan ja pakko odottaa sillä jos joku sanoisi, että elämäni on loppuun asti tälläistä niin en ehkä kestäisi sitä. On parempi toivoa ja odottaa, että jotain hyvää tapahtuu edes joskus. Ja minusta melkein jokainen ihminen ansaitsee jotain hyvää. Poikkeuksena esim muita huonosti kohdelleet ja ilkeät ihmiset. Silti harva

Kokemusta täälläkin: juttelu kassalla, bensatankilla, liikennevaloissa, torilla... ilahduttaa minua. Hymy lapselle, vanhukselle, kelle vaan. Tien antaminen suojatiellä, ystävällinen asiakaspalvelija, muutama sana ventovieraan kanssa...

Olin kerran kurssilla, missä piti mainita muutama asia, mikä ilahduttaa ja tuo onnen tunteen. Ihmiset kirjoittelivat innoissaan, iso osa asioista oli miltei tai täysin ilmaisia: luonto, ystävät, perhe, maisema, luonnonkukat, vitivalkoinen hanki, eväsretket, käsityöt, palapeli, onnistuminen...

Sitten piti kirjoittaa joku asia, missä olet hyvä... alkoi mumina: enhän minä, missä muka, ei taida olla... ohjaaja lisäsi: hyvä, ei tarvi olla paras. Osaatko leipoa maukkaan tiikerikakun, suunnistaa, puhua ruotsia, lypsää, ommella napin, vesata, halkoa puita, maalata, hitsata, leikata hiuksia, pukea vauvan, niittää...

Sepä se, kaikkien ja kaikessa ei tarvitse olla kymppi, joskus seiskakin riittää :)

Ja taito olla tyytyväinen, hamuamatta enemmän, lisää... asenne ratkaisee. Aina.

Yle Areenasta sen toisenkin semin voi katsoa, jos se jäi näkemättä. Kaunis päivä tänään ja voisin mennä tänään kuuntelemaan metallia vähäsen. Lippua ei ole tapahtumaan, mutta kyllä se kuuluu kauemmaksikin tapahtumapaikasta.

N64: Tuo taimien kastelu oli hyvä huomio. Nimittäin mulla on muutama chilintaimi kuukahtanut kastelun puutteeseen. Katsotaan, vieläkö ne virkistyisi vai onko niiden osalta peli jo menetetty. 

Vapaat on jo yli puolivälin ja iskee taas huono omatunto, kun en taaskaan ole tehnyt kaikkea, mitä piti. Toisaalta hyväksyn nyt kyllä sen, että nyt on ollut tärkeämpääkin ajateltavaa. Sain eilen illalla ystäväni tyttäreltä viestin, jossa lopussa vielä kauniisti kiitteli mua, kun olen heidän tukenaan eikä heidän tarvitse olla tässä yksin. Teholla oleva ystävänikin lyhyessä viestissään kiitti mua siitä, että olen hänen lastensa tukena. 

Olet muuten ihan oikeassa tuossa, että kun ajatukset poukkoilee, niin saattaisin tosiaan laittaa jalkalistat nurinpäin ja lähteä viemään koiraa ulos unohtaen koiran kotiin :D Pahimmassa tapauksessa maalaan tuulikaapin seinät sillä oranssilla maalilla  :D 

Mä ystävystyin tämän mulle aiemmin entuudestaan tuntemattoman ihmisen kanssa parissa sekunnissa, kun hän muutama vuosi sitten jostain käsittämättömästä syystä keksi laittaa myöhään illalla  mulle viestiä. Kuuluttiin siis Facebookissa samaan ryhmään, joka ei millään tavalla liittynyt siihen, mitä oli tapahtunut. Hän ei tiennyt, että mulle oli 9 vuotta aiemmin tapahtunut täsmälleen sama kuin mitä hänen miehelleen oli juuri silloin tapahtunut. Massiivisen sisäisen verenvuodon aiheuttanut munuaisvaltimon repeämä. Ollaan joskus myöhemmin naurettu, että joku tuolla Universumissa hänelle sanoi, että laitapas Lampaalle viestiä. Meistä tuli sydänystäviä hänen ensimmäisen viestinsä jälkeen. 9 vuotta olin yrittänyt löytää jonkun, joka olisi kokenut saman kuin minä ja vieläpä selvinnyt siitä hengissä. Ja sitten tupsahti eteeni tämä perhe. Tämä ei siis ole ensimmäinen kerta, kun hänen lapsensa kohtaavat tämän kaltaisen vakavan asian, mutta edellisellä kerralla heillä oli kuitenkin äiti, joka oli tukena. Nyt ei ole, koska äiti on se, joka on nyt sairaalassa ja nämä nuoret aikuiset joutuvat huolehtimaan nyt isästäänkin, kun omaishoitajana toiminut äiti on itse vakavasti sairaana. 

Olen miettinyt, mikä ihmeen hoppu mulla on näiden todo-listan asioiden kanssa. Mikään niistä ei kuitenkaan ole sellainen, mikä ei voisi odottaa vaikka mun eläkepäiviin asti. Toki siivoaminen muuttuu helpommaksi heti, kun täällä ei ole remonttikaaos. Mutta mikään ei ole sellainen, mistä aiheutuisi jotain oikeaa vahinkoa, jos ei nyt tee. Syy mun hoppuuni on kuitenkin alitajunnassani jäytävä pelko, että isän kunto romahtaa millä hetkellä hyvänsä ja sitten olen taas samassa suossa kuin olin parin vuoden ajan äidin kanssa. Vaikka olen siksolleni sanonutkin, että koska mä huolehdin äidin, sinä saat huolehtia isän, niin ei se silti tarkoita, että niin kävisi. Lupasihan siskonikin lukuisat kerrat osallistua äidistä huolehtimiseen, mutta niin vaan perävalot vilkkuen paineli mökille. Nyt hän on jo kokonaan eläkkeellä eikä tarvitse tulla edes muutamaksi päiväksi viikossa kaupunkiin, joten voi lähteä mökille ja tulla seuraavan kerran kaupunkiin vaikka vasta kahden vuoden päästä. Siskoni myös luottaa siihen - ja oikeassa onkin - että mun luonteellani ei jätetä isää heitteillekään. Joten jos kukaan muu ei huolehdi, Lammas kyllä huolehtii. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eilen olin kivuliaassa kolonoskopiassa. Sain kipupiikin ensin, kun aiemmat yritykset on pitänyt keskeyttää. Hoitaja taisi säikähtää, kun hän kysyi: -Putosiko hän? Kuulin kyllä, mutta en voinut puhua.Olin niin syvässä kivussa. Onneksi tutkimus onnistui nyt, vaikka oli edelleen tuskaa ja kesti lähes tunnin. Otettiin monta koepalaa ja hoidettiin vuotavia kohtia polttamalla. Nyt on helpottunut olo ja on ihanaa, kun saa taas syödä. Nautin joka lusikallisesta. Ja olen niin kiitollinen elämästä. Yksityisellä kävin, kun julkisella olisin joutunut odottamaan puoli vuotta ja sen jälkeen vasta olisin päässyt jonoon. Maksoi lähes 1500 e, mutta sain rahoituksen järjestymään lainoilla ja myymällä astioitani pois.

 

Tätä mulle ei olla tehty, mutta gastrokopia kerran. Oli hämärähkö huone, vanhempi naislääkäri puhui rauhallisella äänellä koko ajan, ei varsinaisesti sat

Tästä tuli mieleen....mullekin on tehty gastroskopia. Yökkäilin koko ajan ja lääkäri tiuski, että älä hengitä suun kautta vaan nenän kautta. Eipä siinä letku nielussa pystynyt mitään sanomaan ja vasta toimenpiteen jälkeen pystyin sanomaan, että en voinut hengittää nenän kautta, koska mulla meni siitä puudutusaineesta nenä tukkoon. Olin sille puudutusaineelle nimittäin allerginen ja koko nenänielu turposi :D 

Vierailija kirjoitti:

Eilen olin kivuliaassa kolonoskopiassa. Sain kipupiikin ensin, kun aiemmat yritykset on pitänyt keskeyttää. Hoitaja taisi säikähtää, kun hän kysyi: -Putosiko hän? Kuulin kyllä, mutta en voinut puhua.Olin niin syvässä kivussa. Onneksi tutkimus onnistui nyt, vaikka oli edelleen tuskaa ja kesti lähes tunnin. Otettiin monta koepalaa ja hoidettiin vuotavia kohtia polttamalla. Nyt on helpottunut olo ja on ihanaa, kun saa taas syödä. Nautin joka lusikallisesta. Ja olen niin kiitollinen elämästä. Yksityisellä kävin, kun julkisella olisin joutunut odottamaan puoli vuotta ja sen jälkeen vasta olisin päässyt jonoon. Maksoi lähes 1500 e, mutta sain rahoituksen järjestymään lainoilla ja myymällä astioitani pois.

 

Tosi ikävää, että sinulla sattui tuo kaikki. Äitini oli juuri toukokuussa tutkimuksessa ja jännitin miten se menee. Hänelle melkein kivuton. Ainoastaan yhtenä hetkenä sattui ja hoitaja painoi vatsaa niin se meni ohi. Ei tarvinnut edes kipulääkettä. Itse tuskin pysyisin edes menemään. Tietysti jos pakko  olisi. 

"Syy mun hoppuuni on kuitenkin alitajunnassani jäytävä pelko, että isän kunto romahtaa millä hetkellä hyvänsä ja sitten olen taas samassa suossa kuin olin parin vuoden ajan äidin kanssa." 

Minä ajattelen hieman samoin nyt kun äitini kuntoa seuraan. Mietin, että esim kun joku päivä on oikein hyvä niin sitten pitäisi minun tavallaan hyödyntää se ja tehdä kaikki asiat. Eilenkin oli parempi päivä ja sain pienen paniikin, kun en esim illalla hyödyntänyt energiaani tehtävien tekoon.

Nyt sitten mietin, että jos äidilläni on tänään ikävä päivä ja kipuja niin minulla taas itselläkin tavallaan voimiin ottaa se kaikki ja alan murehtia niitä juttuja ja sitten keskittyminen on huonoa ja näin olisikin eilen pitänyt tehtävää tehdä.

Tai tämä johonkin muuhun liittyen. Hyvänä päivänä jokin asia kuten taimien hoito yms on merkityksellistä. Huonona päivänä miksi edes istuttaisin enää mitään. Ihailen tavallaan ihmisiä, jotka ovat tasaisia. Itsellä elämä seilaa jo muutenkin, mutta ikäviä asioita tapahtuu niin vielä enemmän. 

Pitkis: "Minä ajattelen hieman samoin nyt kun äitini kuntoa seuraan. Mietin, että esim kun joku päivä on oikein hyvä niin sitten pitäisi minun tavallaan hyödyntää se ja tehdä kaikki asiat. Eilenkin oli parempi päivä ja sain pienen paniikin, kun en esim illalla hyödyntänyt energiaani tehtävien tekoon."

No just tämä!!!!

Ihanasti  lääkäri lohdutti, että laihoille ihmisille tämä on kivulias tähystys, kun kehon rasvakerros ei pehmennä suolenseinämiä. Ja ainakin mieheni, joka on hoikka, koki tämän myös hyvin kivuliaana ja sai kesken tähystyksen kipupiikin käteen. Ja taas lihava sisareni ei tuntenut mitään kipua. Tiedä sitten, onko sattumaa vai sitä, että suolisto on jo niin herkkä verenvuodon vuoksi. Tuloksia odottelen rauhassa, lääkäri sanoi, että yöunia ei kannata menettää, pieniä polyyppeja poistettiin ja pienenä ne eivät ole vielä kehittyneet pahoiksi. Ja verenvuoto saatiin hallintaan ja loppuelämän lääkitys auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Kun pääsisi irti menneitten ikävien ihmisten aiheuttamista suruista ja mielipahasta, kun ei menneille voi mitään, ymmärrän ja  ajateltava vaan edessä olevaa elämää, vaikka  vaikealta se tuntuu. Samat asiat pyörii mielessä vaan. Jospa uni armahtaisi. Hyvää yötä

Samoja ajatuksia. Melkein päivittäin mietin kokemuksiani. Tai yritän olla miettimättä, mutta joku hetki taas ne palaavat mieleeni. Mietin kuinka epäreilua kaikki on ollut. 

Ja sitten mietin, että minun pitää antaa anteeksi. Ikävät sanat, pilkkaaminen, ilkeät puheet ja naurut. Vuosikausien surut ja kestämisen. Sitten katson itseäni peilistä ja näen itseni kamalan näköisenä tai pelkään jotain muille tavallista asiaa kuten ihmisten tapaamista tai tulee hetki (lähes päivittäin) jolloin taas kerran häpeän itseäni. Silloin tiedän, etten pysty antamaan anteeksi, koska se kaikki on vaikuttanut minuun niin paljon ja määrittänyt elämääni. Muuttanut sitä miten näen itseni ja miten elän tätä elämää.

Tämä siitäkin huolimatta, ettei kukaan varmaan valitse toimia näin. Minäkin olen yrittänyt päästä eteenpäin omalla tavallani. Jotenkin olen päässyt, mutta kuitenkaan en tarpeeksi. Ja se on surullisin asia jos en koe elämäni olevan sellaista kuin toivoisin ja en näe itseäni hyvässä valossa lähes koskaan. Tai jos olen yksinäni niin joskus, mutta en muiden seurassa. Huonoina hetkinä mietin olisiko minusta muutenkaan tullut mitään.

Sitten muistan erään koulutuksen ja ne ihanat ihmisiä siellä ja muistan kuinka puhuin siellä niin paljon ja menin sinne mielelläni. Olin kuin eri ihminen ja mietin, että jos olisin heidän kanssaan saanut kouluja käydä niin missä olisin nyt. Millä tasolla itsetuntoni olisi ja pelkäisinkö mitään. Ainakin voisin paremmin.

Samalla sillä on väliä mitä on tapahtunut. On eri pilkata toista esim alakoulussa (tämäkin ikävää), kuin jo aikuisena jatkaa sitä kaikkea ja puhua pahaa ja levittää asioita niin, että mahdollisimman moni ne kuulisi. Silloin ihminen tuskin ikinä muuttuu.

Minulle jokainen kohtaaminen sisältää näitä ajatuksia ja en näin luota muihin. En oikeastaan yhtään. Sitten joku sanoo, että pitää tutustua muihin ja ei yksinäisyys valittamalla parane. Niinhän se on, mutta kokemukseni ovat minulle opettaneet elämästä liian karua puolta. Kenellekään ihmisellä ei ole merkkiä, että minä olen se hyvä ihminen. Enkä minä itsekään ole mikään hyvä monellakaan määritelmällä. Ehkä pyrin vaan kohtelemaan muita hyvin kokemusteni takia. Pahoittelut tästäkin. 

Nro 11872: Mun mielestä on ihan normaalia, että jos tarpeeksi usein kokee pettymyksen jossain asiassa, luovuttaa eikä enää yritä uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Yle Areenasta sen toisenkin semin voi katsoa, jos se jäi näkemättä. Kaunis päivä tänään ja voisin mennä tänään kuuntelemaan metallia vähäsen. Lippua ei ole tapahtumaan, mutta kyllä se kuuluu kauemmaksikin tapahtumapaikasta.

Joskus katsoi Euroviisuja, koska moni muukin katsoi. Yleensä löytyi edes yksi suosikki. Nyt muutamaan vuoteen en ole enää katsonut. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 11872: Mun mielestä on ihan normaalia, että jos tarpeeksi usein kokee pettymyksen jossain asiassa, luovuttaa eikä enää yritä uudelleen. 

Kiitos. Pitkiksen viesti tämäkin. Kokemuksiini perustuen. 

Tilasin itselleni synttärilahjaksi ajan kampaamoon hiusten tuuhennukseen. Hiukseni ovat olleet aina pitkät mutta melko hennot, ja viime vuosina menneet niin ohuiksi että en ole oikein voinut pitää niitä auki. En haluaisi lyhyitä hiuksia ainakaan vielä, niin kokeillaan olisiko tässä jonkinlainen ratkaisu asiaan.

Puoliso lupasi maksaa tämän lahjaksi. Ehkä vähän turhamaista, mutta luulen hiusten olevan monelle naiselle edes jokseenkin tärkeät. Ainakin itselle tulee tästä parempi mieli. 

Toivoisin kaikille menneisyydessä kovia kokeneille voimia ja uskoa siihen, että rajukaan menneisyys ei estä sitä, että tulevaisuus toisi tullessaan niitä asioita mistä haaveilet. 

Olen itse elänyt hyvin karun lapsuuden ja nuoruuden, mutta nyt nelikymppisenä elämäni on parempaa kuin uskalsin nuorena edes haaveilla. Moni unelma on toteutunut hämmästyttävällä tavalla. 

Et voi muuttaa sitä mitä joskus on ollut, eikä sille ole välttämättä mitään syytä, miksi näin on käynyt. Silti on mahdollista päästä niistä asioista edes jollakin lailla yli ilman että katkeroituu. Ei se ole välttämättä helppoa, mutta mahdollista kuitenkin. 

Kohta mökkiviikonlopun viettoon. Jokohan sitä uskaltaisi laittaa maahan kukkien  suorakylvösiemenet? Ruoho pitäisi ainakin leikata ensimmäistä kertaa ja sisällä olisi vähän maalaushommia. Yksi vanha lipastokin on odottanut uutta maalipintaa viime kesästä asti, jolloin mies hioi siitä vanhat maalit ja lakat pois. 

Aika epävakaista säätä on lupaillut kyllä viikonlopulle mutta ehkä jossakin välissä voisi silti grillata. Halloumia, kanaa ja kasvisvartaita sekä mansikkafetasalaattia. Huomenna sitten Euroviisujen kisastudio pystyyn ja toivotaan Suomelle kaksoisvoittoa! 

Kesämuisto,

Minulla on ranteessani kesakko, joka tuli kesällä 2022. Sen teki leppäkerttu. Muistaakseni pelastin sen sadevesitynnyristä. Leppäkerttu kuivatteli itseään kämmenselällä ja kuljeksi ympäri kättäni. Seurasin sen touhuja ja huomasin sen järsivän ihoani. Siis puri. Eihän se nyt sattunut, mutta nipisteli kuitenkin. Huvitti lähinnä. Oli pakko lopulta  pistää tuo pureksija omenapuun oksalle. Kohta josta se järsi, tuli siihen rupi. Ja lopuksi tuo 'arpi'.