Mitä Sinulle tänään kuuluu?

Nro 11758: "Samaa mieltä, niin me ihmiset suhtaudumme eri tavoin ongelmiin: joku valittaa koko ajan eikä ota neuvoja vastaa, toinen tarttuu ongelmaan ja yrittää ratkaista sen. Tämä minua touhutätiä just harmittaakin, tälle yksinäiselle on yritetty antaa vinkkejä, mutta ei, valittaa vain. Ymmärrän, ettei hänellä ole ystäviä, en minäkään kestäisi noin ankeaa luonnetta. Olisikohan siinä ensimmäinen korjattava asia? Taas neuvoin...."

Mä olen hieman eri mieltä. Vaikka itsekin olen ratkaisukeskeinen ihminen, kaikki eivät ole. Mulla on kaveri (naimaton, lapseton, vanhempiensa ainoa lapsi ja vanhemmat jo kuolleet) , jonka olen tuntenut jo kymmenkunta vuotta. Hän on yksinäinen. Hän ei kaipaa seuraa, koska sitä hänellä kyllä aina on, kun vain haluaa jonkun kaveriksi mukaansa jonnekin. Hän kaipaa perhettä. Puolisoa, lapsia, sisaruksia. Yhteenkuuluvaisuutta, joka on kestänyt elämän myllerrykset. Kukaan ei pysty antamaan hänelle sitä, mitä hän kaipaa. Hänellä on kyllä masennukseensa lääkitys ja on käynyt jo vuosia terapeutilla, mutta ei hänellä edelleenkään ole perhettä. Kun me tavataan, olen visusti hiljaa kaikesta, mikä millään tavalla liittyy mun perheeseeni ja lähisukuuni. Koska se vain lisäisi hänen kaipuutaan sellaiseen, mitä ei voi saada. Voin kertoa hänelle, että olen käynyt kaverini kanssa jossain, mutta en sitä, että olen käynyt siskoni tai lasteni kanssa jossain. 

Mulla on myös ystäviä, jotka eivät kaipaa neuvoja vaan kuuntelijaa. Aikoinana itsekin helposti aloin keksimään ratkaisuja heidänkin ongelmiinsa, kunnes tajusin,e ttä kyllä he ihan itse tietävät, mitä heidän pitäisi tejdä, jotta ongelma ratkeaisi. Ihmisillä vaan on erilainen tapa suhtautua ongelmiinsakin. Yhtä auttaa, kun saa puhua ongelmistaan, ja toinen taas - kuten sinä ja minä - haluaa mahdollisimman nopeasti ratkaista ongelman. Mitä huonommin tuntee toisen ihmisen, sitä vähemmän tietää, mitä kaikkea on toisella taustalla ja mitkä on ne syyt, mitkä estävät ongelman ratkaisemisen. 

Vierailija kirjoitti:

Hautapaikkaa olemme mekin miettineet puolison kanssa. Emme haluaisi tänne työpaikkakunnalle, mutta lapsuuskodit ovat eri puolilla Suomea. Laatta seinään tai nimi paateen, on tietysti ihan sama missä se on, lapsenlapset toivottavasti muistavat meidän juttujamme ja meidät elävinä, ei tarvita paikkaa, jossa käydä. En minäkään käy vuosi sitten kuolleen äitini haudalla, vaan muistelen häntä päivittäin muualla. Tuhkana metsässä olisi molemmille hienoin ajatus.

Mulla on jo maanomistajan kanssa sopimus, että mun tuhkat saa ripotella hänen metsäänsä. Sopimus on olemassa myös tämän maanomistajan perillisten kanssa.

Monenlaisia kuulumisia täällä. Myötätuntoni Teille, kellä vaikeaa. Teille, ketkä koette yksinäisyyttä. Ja Teille, kenen elämänhalu hiipuu. Tää maailman tilanne painaa mieltä helposti matalaksi, sotaa, tulvia, nälänhätää, veritekoja, onnettomuuksia, ilmastonmuutos,  työttömyyttä... hiukan 'suodattaen' kannattaa mielestäni uutisia seurata. Ei kukaan määrättömästi murheellisia asioita kestä.

Tavallista arkea elän, se on parasta. Seuraan luontoa, kevään etenemistä, luen, kudon, nautin hyvästä, tavallisesta ruoasta, leipomisesta... mummokuulumisiako? Ehkä. Mutta minun :)

Perjantaina alkaa kesätyöt, kiva nähdä taas mukavia työkavereita ja hyväntuulisia asiakkaita. Flunssa vähän vaanii, mutta yritän taistella vastaan.

Toiveikasta tiistaita Teille

N64

Herätty 6.30. Ensimmäinen salireissu eilen sitten koronan. Aluksi luulin, että henki lähtee kuntopyörän päällä, mutta viiden minuutin päästä alkoi päästä rytmiin. Huvitin itseäni seuraamalla kuntoilijaa joka koko polkemiseni ajan selaili kännykkäänsä lonkanlähentäjässä, teki sen jälkeen kaksi liikettä ja poistui pukuhuoneeseen. 

Tänään olisi tarkoitus lähteä kaupungille haahuilemaan ja tuhlaamaan puolisolta saatu lahjakortti paikalliseen käsityöliikkeeseen.

Törmäsin instassa kuvaavaan sanaan ihmisistä jotka pyytävät neuvoja ongelmiinsa, mutta eivät silti edes yritä käyttää niitä hyödykseen tai tekevät juuri päinvastoin, "Askhole".

Vierailija kirjoitti:

Monenlaisia kuulumisia täällä. Myötätuntoni Teille, kellä vaikeaa. Teille, ketkä koette yksinäisyyttä. Ja Teille, kenen elämänhalu hiipuu. Tää maailman tilanne painaa mieltä helposti matalaksi, sotaa, tulvia, nälänhätää, veritekoja, onnettomuuksia, ilmastonmuutos,  työttömyyttä... hiukan 'suodattaen' kannattaa mielestäni uutisia seurata. Ei kukaan määrättömästi murheellisia asioita kestä.

Tavallista arkea elän, se on parasta. Seuraan luontoa, kevään etenemistä, luen, kudon, nautin hyvästä, tavallisesta ruoasta, leipomisesta... mummokuulumisiako? Ehkä. Mutta minun :)

Perjantaina alkaa kesätyöt, kiva nähdä taas mukavia työkavereita ja hyväntuulisia asiakkaita. Flunssa vähän vaanii, mutta yritän taistella vastaan.

Toiveikasta tiistaita Teille

N64

 

Oletko syntynyt -64 vai 64-vuotias? 

Minulla pyykkipäivä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monenlaisia kuulumisia täällä. Myötätuntoni Teille, kellä vaikeaa. Teille, ketkä koette yksinäisyyttä. Ja Teille, kenen elämänhalu hiipuu. Tää maailman tilanne painaa mieltä helposti matalaksi, sotaa, tulvia, nälänhätää, veritekoja, onnettomuuksia, ilmastonmuutos,  työttömyyttä... hiukan 'suodattaen' kannattaa mielestäni uutisia seurata. Ei kukaan määrättömästi murheellisia asioita kestä.

Tavallista arkea elän, se on parasta. Seuraan luontoa, kevään etenemistä, luen, kudon, nautin hyvästä, tavallisesta ruoasta, leipomisesta... mummokuulumisiako? Ehkä. Mutta minun :)

Perjantaina alkaa kesätyöt, kiva nähdä taas mukavia työkavereita ja hyväntuulisia asiakkaita. Flunssa vähän vaanii, mutta yritän taistella vastaan.

Toiveikasta tiistaita Teille

N64

 

Oletko syntynyt -64 vai 64-vuotias? 

Minulla

Olen N64, ketjun aloittaja. Siis silloin 61 vuotias, nyt 64 :)

Ojalan laskuopin mukaan... tietäjät tietää...

Tuolla toisaalla on matematiikan tehtävä, sitä pähkäillään, mikä on oikea vastaus

Jos ihminen täällä päivästä toiseen kirjoittaa, miten tekee mieli tappaa itsensä, niin kai itse kullakin herää jonkinlaisia auttamisajatuksia, halu neuvoa, antaa edes joku uusi näkökulma tai ajatus siitä, voisiko elämässä vielä olla jotakin muuta kuin se vihoviimeinen, peruuttamaton ratkaisu.

Keskitysleirien kauhuista selvinneellä, mutta kaikki läheiset menettäneellä psykiatrilla, Viktor Franklinilla oli kokemustensa jälkeen selkeä opetus: älä mieti mitä elämä voisi antaa sinulle, vaan mitä sinä voisit antaa elämälle. Tätä kannattaa pohtia. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 11758: "Samaa mieltä, niin me ihmiset suhtaudumme eri tavoin ongelmiin: joku valittaa koko ajan eikä ota neuvoja vastaa, toinen tarttuu ongelmaan ja yrittää ratkaista sen. Tämä minua touhutätiä just harmittaakin, tälle yksinäiselle on yritetty antaa vinkkejä, mutta ei, valittaa vain. Ymmärrän, ettei hänellä ole ystäviä, en minäkään kestäisi noin ankeaa luonnetta. Olisikohan siinä ensimmäinen korjattava asia? Taas neuvoin...."

Mä olen hieman eri mieltä. Vaikka itsekin olen ratkaisukeskeinen ihminen, kaikki eivät ole. Mulla on kaveri (naimaton, lapseton, vanhempiensa ainoa lapsi ja vanhemmat jo kuolleet) , jonka olen tuntenut jo kymmenkunta vuotta. Hän on yksinäinen. Hän ei kaipaa seuraa, koska sitä hänellä kyllä aina on, kun vain haluaa jonkun kaveriksi mukaansa jonnekin. Hän kaipaa perhettä. Puolisoa, lapsia, sisaruksia. Yhteenkuuluvaisuutta, joka on kestänyt elämän myllerrykset. Kukaan ei pysty antamaan hänelle sitä, mitä

Hyviä ajatuksia, Lammas!  Mutta onkohan juurisyy elämänkumppanin puuttumiseen juuri se, että on valittava luonne, ei jaksa yrittää, nalkuttaa vain ja syyttää toisia, yhteiskuntaa, mitä milloinkin. Sellaisen kanssa eläminen on raskasta, äitini oli sitä. Paljon helpommalla pääsee yksin kuin raskaan puolison kanssa. Tämä voi olla syynä yksinäisyyteen. Ja jos saisi sitä piirrettä lievennettyä, voisi löytyä se elämänkumppani tai sydänystävä. Tämö oli alkuperäinen pointtinikin.

Pappa täällä. Valittavaa ladya en ottaisi puolisokseni. Johan se imee elinvoiman ja ilon minustakin. Huumori ja yhteinen nauru, hymy, ne kannattelevat huonoinakin päivinä, ja niitä kaikille tulee.

Kyllä pappa totta toriset. Huumorintaju on kaunein kukka. Vastoinkäymisiä tulee kaikille, asenne ratkaisee. Aina. Parisuhteessä pärjää pitkälle, kun on samanlainen huumorintaju. Yhdessä nauraminen liimaa yhteen.

Tarhuri lähtee pihakatselemukseen, josko ne narsissit (4nuppua) vihdoin alkais aueta...

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen täällä päivästä toiseen kirjoittaa, miten tekee mieli tappaa itsensä, niin kai itse kullakin herää jonkinlaisia auttamisajatuksia, halu neuvoa, antaa edes joku uusi näkökulma tai ajatus siitä, voisiko elämässä vielä olla jotakin muuta kuin se vihoviimeinen, peruuttamaton ratkaisu.

Keskitysleirien kauhuista selvinneellä, mutta kaikki läheiset menettäneellä psykiatrilla, Viktor Franklinilla oli kokemustensa jälkeen selkeä opetus: älä mieti mitä elämä voisi antaa sinulle, vaan mitä sinä voisit antaa elämälle. Tätä kannattaa pohtia. 

Ymmärrän kyllä auttamishalusi, mutta jos kyseessä on asia, jota kukaan maallikko ei kykene ratkaisemaan eikä edes auttamaan millään tavalla, ainoa järkevä neuvo on kehottaa hakeutumaan ammattilaisen puheille. Ja hyvin todennäköisesti se toinen itsekin tietää, että näin pitäisi tehdä. On mahdollista, että on jo tehnytkin, muttei ammattilaisen puheilla käynnistäkään ole ollut mitään apua. Ehkä on saanut jotain helpotusta esim lääkkeistä, mutta mikään elämässä ei kuitenkaan ole muuttunut eivätkä ongelmat ole kadonneet minnekään. 

Kirjoitin jo aiemmin, että jos ongelmana on yksinäisyys (siis se tunne, ei seuran puute), aikuisiällä on vaikea löytää sellaista ihmistä, joka laittaisi sut kaikkien itselleen entuudestaan tärkeiden ja rakkaiden ihmisten edelle. Tai että pääsisit hänen elämässään edes top 5 tärkeimpien ihmisten joukkoon. Monesti kysytään, miksei sitten yksinäiset ystävystyisi toistensa kanssa. Koska pelkkä yksinäisyys ei riitä ystävyyteen. Tuskin sinäkään ystävystyt kaikkien työkavereidesi kanssa sen vuoksi, että teillä on sama palkanmaksaja, tai kaikkien naapureidesi kassa siksi, että asutte samassa taloyhtiössä. Sen sijaan saatat ystävystyä jonkun sellaisen kanssa, joka on ihan eri alalla ja asuu ihan eri kaupungissakin. Aikuisiällä ystävystyminen on haastavaa, koska ensin pitäisi kummallakin olla yhtä paljon aikaa tutustumiseen ja siihen, että oppii toista tuntemaan paremmin ja löytää ne asiat, jotka yhdistää ja jotka ovat merkityksellisiä ystävyyssuhteen muodostumiselle ja ennenkaikkea sen ylläpitämiselle. Ystävyyssuhde vaatii myös joustoa erityisesti silloin, kun ystävän elämässä tapahtuu jotain sellaista, mikä viekin hänen aikansa ja voimavaransa ja ystävälle jää vähemmän aikaa. Ystävyyssuhde voi myös hiipua ja päättyäkin, koska ystävyys ei ole mikään "kunnes kuolema meidät erottaa". Sekin on mielestäni hyvä muistaa, että joillain on jo useampia kokemuksia ystävyyksien hiipumisesta ja päättymisistä, ja silloin on ihan luonnollista, että ajan ja voimavarojen käyttäminen uusiin ihmisiin tutustumisiin ja uusien ystävyyssuhteiden luomiseen voi tuntuakin turhalta. Koska ajattelee, että  tuskin tämäkään ihmissuhde kauaa kestää. Pettymykset lannistaa ja vaikka esimerkiksi se on ihan totta,e ttä koiranomistaja tutustuu helpommin alueen ihmisiin (toisiin koiranomistajiin) kuin ilman koiraa, niin siitä tutustumisesta on hyvin pitkä matka ystävystymiseen. Läheskään kaikkien kanssa siihen tilanteeseen ei koskaan edes päästä, koska sille toiselle voi hyvin riittää pelkkä koirien kaveruus ja omistajan kanssa riittää, että ollaan hyvänpäiväntuttuja. Mun mielestä nämä ovat tosi monimutkaisia juttuja sillopinkin, kun tietää, mitä toisen ihmisen taustalta ja elämästä löytyy. Ja vieläkin monimutkaisempia silloin, jos ei tiedä. Mä olen aikoinaan useita kertoja syyllistynyt siihen, että kerron jollekin, mitä minä hänen tilanteessaan tekisin. Ja sitten ihmetellyt, miksi hän ei tee niin. No kun hän ei ole minä. 

Nri 11767: "Hyviä ajatuksia, Lammas!  Mutta onkohan juurisyy elämänkumppanin puuttumiseen juuri se, että on valittava luonne, ei jaksa yrittää, nalkuttaa vain ja syyttää toisia, yhteiskuntaa, mitä milloinkin. Sellaisen kanssa eläminen on raskasta, äitini oli sitä. Paljon helpommalla pääsee yksin kuin raskaan puolison kanssa. Tämä voi olla syynä yksinäisyyteen. Ja jos saisi sitä piirrettä lievennettyä, voisi löytyä se elämänkumppani tai sydänystävä. Tämö oli alkuperäinen pointtinikin."

Mä olen tuntenut hänet tosiaan kymmenkunta vuotta ja hän oli tutustuessamme jo kuuskymppinen. En tiedä, millainen hän on ollut nuorempana. Ei olla koskaan puhuttu siitä, millaisia parisuhteita hänellä on joskus ollut vai onko ollut minkäänlaisia. Mutta sen verran tiedän, että oli jo silloin meidän tutustuessamme masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä. Kuinka pitkään oli jo ollut, sitä en tiedä. En ole ottanut asiaa puheeksi, kun eipä se mulle kuulu. Ja muutenkin ajattelen niin, että jokainen kertoo omasta historiastaan ja omista vaikeuksistaan itse ja oma-aloitteisesti. Sitten, kun tuntee olevansa siihen valmis. Jos ei ole koskaan valmis, sitten ei ota. On mullakin elämässäni asioita, joista kukaan ystävistäni ei tiedä. En ole kokenut tarpeelliseksi kertoa heille, vaikka ne onkin asioita, joiden vuoksi olen nyt sellainen kuin olen. 

Mun kohdallani hän kuitenkin lähes jokainen tapaamiskerta ottaa esille hänen tämän hetken elämänsä ongelmia ja nimenomaan sen yksinäisyyden. Meillä on hauskaakin yhdessä ja jutellaan monenlaisista asioista, mutta koska mä olen hänen tarvitsemansa kuuntelija, hän tietää voivansa puhua mulle. Me tavataan ja viestitellään kuitenkin vain muutamia kertoja kuukaudessa, joten en koe sitä raskaaksi. Ja ehkä se "sairaanhoitajan lakki" on sittenkin pikaliimalla mun päässäni kiinni :D

Tämän päivän vieras perui tulonsa, joten ei viiniä tänään, jatkan siivoilua, mikron puhdistus, oviakin voisi pyyhkiä. Söin juuri grilliperunat makkarapalojen kera.

Lisään vielä tuohon neuvomiseen...ei nyt liity tähän ketjuun tai aiempiin kommentteihin, mutta.... Mulla on ystävä, joka on ollut taloudellisissa vaikeuksissa niin kauan kuin me ollaan tunnettu. Eli kauan. Paras lahja, mitä omalta kirjanpitäjäidiltäni jo lukioaikoinani sain, oli vuosibudjetin tekeminen ja sen noudattaminen. Olen pitänyt vuosibudjettia jo yli 45 vuotta. Silloin, kun tuloja on ollut helkutin vähän ja silloin, kun tuloja on ollut helkutin paljon. Joten ystävyytemme alussa ajattelin "auttaa " ystävääni ja ehdotin vuosibudjetin tekemistä. Lupasin vielä auttaa sen tekemisessä. Hänen tulonsa ei tulisi nousemaan kuin korkeintaan ideksikorotusten verran, mutta osamaksut ja muut velat toki loppuisivat aikanaan, jos vain pysyisi budjetissa ja saisi ne maksettua. Laadittiin  yhdessä budjetti useammalle vuodelle ja joo, viiden vuoden päästä aloituksesta hänellä ei olisi enää tiukkaa vaan rahat riittäöisi kaikkeen siihen, mitä tarvitaan. Ei ylellisyyksiin, mutta kuitenkin ihan ok peruselämään. Miksi homma meni pieleen heti alussa? Koska hän oli koko elämänsä elänyt köyhyydessä. Hänen kauneimmat lapsuusmuistonsa oli, kun äiti oli ostanut jotain pientä ihanaa, johon perheellä ei ihan oikeasti  olisi ollut varaa. Mutta hän sai sen kuitenkin. 5 vuotta. Lyhyt aika ihmisen elämässä. Asuntovelallinenkin sanoo, että jee, enää 5 vuotta asuntolainan maksua. Ymmärtääkseni tätä ystävääni mä aloin ajatella, että okei, jos mulle silloin vuosikausia kovia kipuja kärsineenä joku olisi sanonut, että kun teet näin ja noin, viiden vuoden päästä sun kivut alkaa helpottaa. Olisiko viisi vuotta tuntunut lyhyeltä ajalta? No ei todellakaan vaan ihan helkutin pitkältä. Mites ne intiaanit sanoikaan: Älä tuomitse naapuriasi ennenkuin olet kulkenut kaksi kuunkiertoa hänen mokkasiineissaan". 

Vierailija kirjoitti:

Pappa täällä. Valittavaa ladya en ottaisi puolisokseni. Johan se imee elinvoiman ja ilon minustakin. Huumori ja yhteinen nauru, hymy, ne kannattelevat huonoinakin päivinä, ja niitä kaikille tulee.

Enkä mä valittavaa pappaa :D  Isässä on ihan jo riittävästi kuuntelemista, vaikka käynkin isän luona kahvilla vain kerran viikossa :D Parin tunnin päästä taas.

Mä tajusin jo nuorena parin avoliittokokeilun jälkeen, että en ole muutenkaan parisuhdeihminen. En silti ole mikään miesvihaaja. Päinvastoin. Tulen oikein hyvin toimeen miesten kanssa. Eikä niissä nuoruuden avoliittokokeiluissakaan vika ollut niissä miehissä vaan minussa. Kun tämän tiedostin, en enää edes yrittänyt mitään parisuhdekokeiluja. Asioissa, jotka koskevat mua itseäni ja mun elämääni,  olen joko-tai -ihminen. Asioissa, jotka taas eivät koske mua eikä mun elämääni, olen ymmärtäväinen, joustava ja jopa empaattinen. 

Ihana päivä, aurinko paistaa ja tarkenee ilman takkia. Nyt on huvimaja siivottu, imuroitu ja lattia pesty. Eilen pesimme ikkunat 14 ruutua, seitsemässä ruudussa 9 pikkuruutua. Pihakeinu, pöytä ja tuolit kannettu ulos

Tänään päivä paistaa, huomiselle ennustettu sadetta. Sekin on tarpeen :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa kun sain vietyä metalli, lasi, seka- ja biojätteet pois , tulee hyvä olo kun saa jotain aikaseksi, voi vieraat tulla pitkin viikkoa.

Tonkiiko sun vieraat sun jätteet? Omituisia vieraita.

Eivät tongi, tuli vaan hyvä mieli  kun vein ne pois.

Lampaalle, olen melkein kaikesta mistä yksinäisyyteen liittyen kirjoitit samaa mieltä. Luen viestisi tarkemmin illalla, mutta ajatuksia tähän väliin.

Moni ihminen varmaan kaipaisi kuuntelijaa sekä moni etsii merkityksellisiä ihmissuhteita. Ihmisten seurassa olo voi auttaa, mutta ei poista yksinäisyyttä jos seura ei tavallaan koostu ns läheisistä ihmisistä. Joku juttelu esim tapahtumassa jonkun ihmisen kanssa voi piristää, mutta jälkeenpäin se ei kuitenkaan auta ihmistä sen enempää.

Samoja ajatuksia minullakin ja vaikka tiedostan sen, että jos en edes tutustu ihmisiin niin en ikinä pääse syvällisen ystävyyden tasolle niin silti minäkin monesti mietin onko minusta tutustumaan toiseen esim vuosien ajan ennenkuin viimein oltaisiin ns oikeita ystäviä ja päästy siihen tasolle mitä toivoisin esim luottamuksen suhteen. Kaikki tämä on itselläni hidasta ja vaatii aikaa.

Ja sitten on ne kokemukset. Minullakin niin huonoja kokemuksia ihmisistä, että kyllä vaikuttaa siihen uskallanko tutustua muihin. Mietin, etten minä luota muihin ja jos luotan onko se virhe. Tai saanko onnistuneita kokemuksia vai en.

En minäkään halua valittaa ketjussa vaikka siihen sorrunkin, mutta ehkä minäkin olen se joka kaipaa välillä kuuntelijaa. Joku joskus sanoisi, että on ok olla väsynyt elämäänsä ja on ok kokea esim yksinäisyyttä. Tämä, vaikka sadoilla ihmisillä menisi huonommin. Sivusta tämä ja en ole tuo joka aiheesta on tänne viime aikoina kirjoittanut. Selvännyksenä vaan tämä. Terveisin pitkis. 

Pitkis! Et sinä valita, sinä kerrot kaikenlaisia kuulumisia. Siinä on ero.