Mummi kuoli - Miehen mielestä 10-vuotiasta poikaa ei pidä ottaa mukaan kun käydään jättämässä jäähyväiset.

Olin 5v kun näin kuolleen pappani. Muistan ihmetelleen hänen ihon sävyä. Ei tullut traumoja. Tekisin itse saman omalle lapselleni. Se on elämää.

Itse olin 10v kun isäni kuoli, eikä minua rahdattu häntä katsomaan, vaikka äitini kävikin. Ei ole kaduttanut, en tiedä miten olisin asiaan reagoinut.

Vierailija kirjoitti:

Siis mihin uskontoon ja perinteeseen kuuluu käydä katsomassa ruumista? Meillä ei edes ole muuta kuin hautajaiset ja uurnanlasku. Jos läheinen on kuollut sairaalassa niin siinä on ollut omaisia vieressä. Minä saan traumoja ajatuksesta että sukulaiset tulevat katselemaan elotonta, kankeaa ja mätänevää ruhoani. Heti uuniin vaan.

Minäkin mietin, että pitää nyt tehdä hautajaistestamentti, että suoraan uuniin vaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kuollutta pitäisi kenenkään mennä katsomaan? En itse ainakaan menisi.

Kyllä on ihminen vieraantunut luonnosta.

Pitäisikö ruumis vaan jättää sijoilleen mihin on sattunut kuolemaan jos kukaan ei saisi sitä katsoa ?

Ennen vanhaan itse pestiin vainajat ja laitettiin arkkuun.

Se on osa suruprosessia myös.

Niin no ennen vanhaan vanhukset asuivat lastensa luona kuolemaansa saakka eikä jossakin vanhainkodissa. Vähän kaikkea "ennen vanhaan tekemisiä" on delegoitu muualle.

Vierailija kirjoitti:

Olin itse 9v papan hautajaisissa ja 3 vuotta nuorempi veljenikin oli tietenkin paikalla.

Asuin samassa huushollissa kuin pappani, joka kuoli kun olin 9.

Siis ns. seisovilta jaloiltaan kuoli, joten hänet tuotiin kotiin ja useimmat naapurit kävivät jättämässä jäähyväiset ennen kuin ruumisauto vei hänet.

En tuosta traumatisoitunut, koska niin yhteisössä toimittiin.

Hautajaisissa olin ihan pienestä pitäen mukana ja tapana oli, että arkku oli auki ja ihmiset kävivät katsomassa vainajaa. Muistan yhdet tällaiset hautajaiset. Olin niin pieni, etten tuosta osannut järkyttyä enkä usko, että tuli uniini.

Mielestäni lapsella on oikeus tervehtiä viimeisen kerran isovanhempaansa, jos hän itse haluaa. Lapset ovat usein henkisesti kypsempiä, kuin luullaan ja kestävät tosiasiat.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi suhtautuu kuolemaan ja kuolleen omaisen ruumiin näkemiseen luontevammin kuin aikuinen, joka ensi kertaa näkee vainajan. Ihan hyvänä pidän sitä, että olen saanut jo pienenä nähdä vainajia arkuissaan. Omien kokemusten pohjalta kannatan lapsen mukaan ottamista. Siinä lapselle selviää sekin, että hautaan maan alle päätyy läheisen kuori, ei siis varsinaisesti se läheinen, jonka hän elävänä tunsi.

Mistä sinä tiedät, miten kukin lapsi suhtautuu mihinkin? En näe mitenkään välttämättömänä ruumiin näkemistä, säilytän mieluummin mielikuvan elävästä ihmisestä ja se myös lapselle pitää suoda.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen mielipidettä kuunnellen eli jos on itse aivan varma. Selittäisin myös etukäteen vähän, että se on enää kuori mikä jää eikä näytä samalta ja rakas ihminen on jo muualla. Itse olin 7 vastaavassa tilanteessa ja äitini osasi selittää hienosti asiaa enkä saanut itse tilanteesta traumoja. Aloin kyllä miettiä elämää ja kuolemaa ja se pelotti. Eli siinä mielessä asia jäi päähän pyörimään.

Mitä järkeä edes viedä katsomaan pelkkää kuorta, jos se rakas ihminen on jo muualla. Turha aiheuttaa lapselle pelkoa.

Miksi kuolemaa pitäisi pelätä? Sehän on yhtä luonnollinen asia kuin syntymä.

Otatko kymmenenvuotiaan sitten synnytykseenkin mukaan katsomaan vierestä? Aika rajun näköistä synnytyskin on, vaikka kuinka luonnollista olisikin.

Mä en halunnut käydä katsomassa edes omaa äitiäni. Kuoli sairaskohtaukseen yhtäkkiä 56-vuotiaana ja olin silloin 32-vuotias. En halunnut nähdä kuollutta äitiä vaan halusin säilyttää äidistä viimeisen muiston pari päivää ennen kuolemaa, kun oltiin uimassa ja istuttamassa kesäkukkia mökille. Äiti oli rakas ja tärkeä, herkkänä ihmisenä en halunnut nähdä elotonta äitiäni.

Siinä mielessä olen miehesi kannalla, ei lapsia tuonne. Hautajaiset on sitte eriasia, siellä lapsi sais jättä jäähyväiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi suhtautuu kuolemaan ja kuolleen omaisen ruumiin näkemiseen luontevammin kuin aikuinen, joka ensi kertaa näkee vainajan. Ihan hyvänä pidän sitä, että olen saanut jo pienenä nähdä vainajia arkuissaan. Omien kokemusten pohjalta kannatan lapsen mukaan ottamista. Siinä lapselle selviää sekin, että hautaan maan alle päätyy läheisen kuori, ei siis varsinaisesti se läheinen, jonka hän elävänä tunsi.

Mistä sinä tiedät, miten kukin lapsi suhtautuu mihinkin? En näe mitenkään välttämättömänä ruumiin näkemistä, säilytän mieluummin mielikuvan elävästä ihmisestä ja se myös lapselle pitää suoda.

Kai jokainen nyt osaa omaa lastaansa lukea, että onko hän erityisen herkkä, että ei tee hyvää nähdä kuollutta sukulaistaan, vai voiko ottaa mukaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää opettaa asia heti vauvasta täysi ikäisyyten asti. Eikä Herätä vasta kun lapsi on 10v. Murkku ikäinen matkalla murosikään. Miehesi on tällä kertaa täysin oikeassa. parempi 10 vuotias muistaa Mummonsa elävänä.Ei kuolon kalpeana kylmänä.Kun ei Kuolin Hetkellä Ollut paikalla.

APn lapset on opetettu tähän pienestä pitäen. Lähiomaisia ei ole menehtynyt vähään aikaan, joten tämä on ensimmäinen kerta 10 vuoteen.

Itselleni on aivan selvää, että käydään jättämässä hyväiset, enkä tosiaan usko että tästä tulee lapselle traumaa. Varmasti saa hänet miettimään ja pohtimaan asiaa syvällisemmin, ja varmaan jää mieleen loppuelämäksi, mutta elämässä on asioita, jotka saavat jäädä mieleen. Eikä kaikki niistä ole iloisia ja ruusunpunaisia. Minusta tämä on kaunis ja kunnioittava perinne.

AP

Nimenomaan kunnioituksesta on kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi suhtautuu kuolemaan ja kuolleen omaisen ruumiin näkemiseen luontevammin kuin aikuinen, joka ensi kertaa näkee vainajan. Ihan hyvänä pidän sitä, että olen saanut jo pienenä nähdä vainajia arkuissaan. Omien kokemusten pohjalta kannatan lapsen mukaan ottamista. Siinä lapselle selviää sekin, että hautaan maan alle päätyy läheisen kuori, ei siis varsinaisesti se läheinen, jonka hän elävänä tunsi.

Mistä sinä tiedät, miten kukin lapsi suhtautuu mihinkin? En näe mitenkään välttämättömänä ruumiin näkemistä, säilytän mieluummin mielikuvan elävästä ihmisestä ja se myös lapselle pitää suoda.

Minne ne mielikuvat elävästä katoaa, vaikka kuolleen näkee? Ei mulla ainakaan oo minnekään kadonneet.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kuollutta pitäisi kenenkään mennä katsomaan? En itse ainakaan menisi.

Meillä äitini halusi käydä katsomassa kuollutta mummoa (hänelle anoppi, omat vanhempansa jo kuolleet). Mentiin veljen kanssa mukaan. Minä en shokissa äkkikuolemasta ihan tajunnut mihin lupauduin. Veljeni yritti sanoa, ettei halua tulla sisään, mutta äiti houkutteli jättämään hyvästit eli käytännössä raahasi väkisin sisään saattohuoneeseen, jossa oli sairaalasängyllä.

Näytti nukkuvalta, mutta olikin kuollut vain paria tuntia aiemmin vanhuuteen (=aivoverenvuoro samana aamuna ja lähtö tuli tunneissa), eli ei mitään varsinaisesti traumatisoivaa katsottavaa. Silti mietin vain onko kylmä, että uskaltaako koskettaa (olisin pitänyt viimeisen kerran kädestä) ja päädyin siihen, että en uskalla. Äitini tökkäsi sormella ja kauhistui, kun oli jo vähän viilennyt.

Veljeltä en muuten ole koskaan kysynyt, traumatisoituiko siitä, että väkisin raahattiin sisään. Itse en traumatisoinut, mutta vedän rajan tähän. Enempää en halua kuolleita nähdä, jos ei ole ihan pakko. Korkeintaan haluan käydä vanhempien koiran hyvästelemässä sitten kun se pitää lopettaa.

Varmaan vähän avattava tähän, että omalla äidillä ollut niinkin kurjaa, että joutunut tunnistamaan hukkuneen sukulaisensa ja ennen sitä (vanhuuteen kuolleen) isänsä, että niihin verrattuna rauhallisesti "nukkuvan" läheisen hyvästely oli varmaan korjaava kokemus. Veljelle olisin suonut sen olevan vapaaehtoista, kun ei isämmekään (jonka äiti mummo oli) käynyt mummoa katsomassa vaan suri miehekkäästi yksin mökillä mattopyykillä.

AP puhuu jäähyväisistä eli ilmeisesti vainajan luona käymistä ennen arkkuun laittoa tms.

Jotenkin matkan varrella keskustelu on vääristynyt pelkästään hautajaisista riitelyyn.

Itse en ehkä veisi noin nuorta katsomaan vainajaa.

P.S.

Osanotot suruun.

Vierailija kirjoitti:

Mä en halunnut käydä katsomassa edes omaa äitiäni. Kuoli sairaskohtaukseen yhtäkkiä 56-vuotiaana ja olin silloin 32-vuotias. En halunnut nähdä kuollutta äitiä vaan halusin säilyttää äidistä viimeisen muiston pari päivää ennen kuolemaa, kun oltiin uimassa ja istuttamassa kesäkukkia mökille. Äiti oli rakas ja tärkeä, herkkänä ihmisenä en halunnut nähdä elotonta äitiäni.

Siinä mielessä olen miehesi kannalla, ei lapsia tuonne. Hautajaiset on sitte eriasia, siellä lapsi sais jättä jäähyväiset.

Vainajan katsominen ei vähennä ihmisen herkkyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kuollutta pitäisi kenenkään mennä katsomaan? En itse ainakaan menisi.

Meillä äitini halusi käydä katsomassa kuollutta mummoa (hänelle anoppi, omat vanhempansa jo kuolleet). Mentiin veljen kanssa mukaan. Minä en shokissa äkkikuolemasta ihan tajunnut mihin lupauduin. Veljeni yritti sanoa, ettei halua tulla sisään, mutta äiti houkutteli jättämään hyvästit eli käytännössä raahasi väkisin sisään saattohuoneeseen, jossa oli sairaalasängyllä.

Näytti nukkuvalta, mutta olikin kuollut vain paria tuntia aiemmin vanhuuteen (=aivoverenvuoro samana aamuna ja lähtö tuli tunneissa), eli ei mitään varsinaisesti traumatisoivaa katsottavaa. Silti mietin vain onko kylmä, että uskaltaako koskettaa (olisin pitänyt viimeisen kerran kädestä) ja päädyin siihen, että en uskalla. Äitini tökkäsi sormella ja kauhistui, kun oli jo vähän viilennyt.

Veljeltä en muuten ole koskaan kysynyt, traumatisoituiko siitä, että väkisin raahattiin sisään. Itse en traumatisoinut, mutta vedän rajan tähän. Enempää en halua kuolleita nähdä, jos ei ole ihan pakko. Korkeintaan haluan käydä vanhempien koiran hyvästelemässä sitten kun se pitää lopettaa.

Varmaan vähän avattava tähän, että omalla äidillä ollut niinkin kurjaa, että joutunut tunnistamaan hukkuneen sukulaisensa ja ennen sitä (vanhuuteen kuolleen) isänsä, että niihin verrattuna rauhallisesti "nukkuvan" läheisen hyvästely oli varmaan korjaava kokemus. Veljelle olisin suonut sen olevan vapaaehtoista, kun ei isämmekään (jonka äiti mummo oli) käynyt mummoa katsomassa vaan suri miehekkäästi yksin mökillä mattopyykillä.

Unohtui sanoa, että varmaan myös osin tuon kuolleen katsomisen osalta on kyse hyvästien sanomisesta, mutta voin omasta puolestani sanoa, ettei se ainakaan omalla itsellä tehnyt kuolemasta yhtään enemmän todellista. Hautajaisissakin oli epätodellinen olo ja mummon puhelinnumeron säilytin vuosia. Näin myös paljon unia mummosta, jossa ihmettelin miksi on taas tullut kyläilemään vanhaan asuntoonsa, jossa asuu nykyään toinen sukulainen. Aika monta vuotta on käynyt kyläilemässä ja aina ihmettelin, miksi, kunnes sitten nyt viimeisimmällä kerralla totesin vain että kiva että tulit, on ollut ikävä.

Aloittaja on oikeassa. Näinkö pitkälle kulttuurissamme on vieraannuttu kuolemasta? Kuolleen näkeminen on lapselle terveellinen kokemus ja paljastaa elämän rajallisuuden ja sen että kuolema on osa luonnon kierokulkua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen mielipidettä kuunnellen eli jos on itse aivan varma. Selittäisin myös etukäteen vähän, että se on enää kuori mikä jää eikä näytä samalta ja rakas ihminen on jo muualla. Itse olin 7 vastaavassa tilanteessa ja äitini osasi selittää hienosti asiaa enkä saanut itse tilanteesta traumoja. Aloin kyllä miettiä elämää ja kuolemaa ja se pelotti. Eli siinä mielessä asia jäi päähän pyörimään.

Mitä järkeä edes viedä katsomaan pelkkää kuorta, jos se rakas ihminen on jo muualla. Turha aiheuttaa lapselle pelkoa.

Miksi kuolemaa pitäisi pelätä? Sehän on yhtä luonnollinen asia kuin syntymä.

Otatko kymmenenvuotiaan sitten synnytykseenkin mukaan katsomaan vierestä? Aika rajun näköistä synnytyskin on, vaikka kuinka luonnollista olisikin.

Tämä oli sinun oma aivoluteilusi. Kyseessä oli vertaus. Toisaalta miksi ei ja lapsihan joka tapauksessa kokee synnytyksen itsekin : ) Kuten kaikki ovat kokeneet.

En ole edes koskaan kuullut, että kuolleen ruumista mentäisiin porukalla katsomaan. Minusta tuo on jo melkeinpä epäkunnioittavaa. Ymmärrän kyllä sen, että joku on läsnä, kun läheinen kuolee.

Sukuni on ortodoksinen ja meillä on hautajaisissa tietenkin arkun yläosa auki, mutta vainajan kasvot on harson alla. Näin on ollut kaikissa hautajaisissa. Hetki on kuitenkin toisella tapaa juhlallinen.

Kuolema on helpompi käsitellä kun saa jättää hyvästit. 11vuotias kiitti, että on saanut aina olla mukana, koska näon kuolemasta on tullut luonnolista ja osaa yukea kavereitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi suhtautuu kuolemaan ja kuolleen omaisen ruumiin näkemiseen luontevammin kuin aikuinen, joka ensi kertaa näkee vainajan. Ihan hyvänä pidän sitä, että olen saanut jo pienenä nähdä vainajia arkuissaan. Omien kokemusten pohjalta kannatan lapsen mukaan ottamista. Siinä lapselle selviää sekin, että hautaan maan alle päätyy läheisen kuori, ei siis varsinaisesti se läheinen, jonka hän elävänä tunsi.

Mistä sinä tiedät, miten kukin lapsi suhtautuu mihinkin? En näe mitenkään välttämättömänä ruumiin näkemistä, säilytän mieluummin mielikuvan elävästä ihmisestä ja se myös lapselle pitää suoda.

Kai jokainen nyt osaa omaa lastaansa lukea, että onko hän erityisen herkkä, että ei tee hyvää nähdä kuollutta sukulaistaan, vai voiko ottaa mukaan...

Kukaan ei ole ajatustenlukija eikä voi tietää miten lapsi kokee asian, näkee painajaisia tms. vaikka kuinka tuntisi lapsensa. Ei tarvitse olla erityisen herkkä. Itse olen ortodoksi ja tottunut avonaisiin arkkuihin. Silti korostan, että jokainen kerta on ainutlaatuinen ja itsekin nelikymppisenä, hoitoalalla työskentelevänä ja kuolemaan tottuneena olen nähnyt painajaisia vainajan näkemisestä.